Olen lukenut Joe Lovejoyn vuonna 1999 julkaiseman Bestie-elämäkerran George Bestistä. Paljon Best-tarinoita on tullut esiin lukuisissa muissakin teoksissa. En ehtinyt nähdä livenä hänen pelejään, mutta videopätkiä sitäkin enemmän ja kokonaisena matsina ainakin vuoden 1968 Euroopan Cupin finaalin. Lähes 20 vuotta sitten viinaan 59-vuotiaana kuolleen Bestin maine on vakaa. Muutaman 60-luvun jälkipuoliskon huippuvuoden perusteella hän on edelleen paras Brittein saarilta ponnistanut jalkapalloilija. Jude Bellinghamilla saattaa olla potentiaalia hänen ohittamiseen, mutta kovin todennäköisenä en sitä pidä.
Bestin vaiheet ovat siis varsin tuttuja. Luin kuitenkin jostain, että Duncan Hamiltonin vuonna 2013 julkaistu Best-biografia Immortal olisi alan paras. Sehän ei vielä paljoa kerro, mutta Hamiltonilla on mainetta muutenkin kuin futissenttarina. Niinpä päädyin kindlettämään tämän mittavan opuksen. Ja onneksi tein niin, eiköhän tässä ole lopullinen sana Belfastin suuresta pojasta.
Hamilton kertoo paljon Bestin alkoholismista ja seksiaddiktiosta, mutta fokus on tiukasti jalkapallourassa. Ja vielä tarkemmin Manchester Unitedin vuosissa 1961-1974. Se on perusteltu ja toimiva ratkaisu, juoruja voi lukea muualtakin. Mikään tylsä tilastoteos tämä ei missään nimessä ole, mehukkaimmat anekdootit ovat mukana ja Hamilton on muutenkin paneutunut aiheeseen intohimoisesti.
Lapsuus Belfastissa ohitetaan lyhyesti. Best syntyi protestanttiseen perheeseen, mutta ei ollut koskaan kiinnostunut Pohjois-Irlannin uskonnollisesta vastakkainasettelusta. Manchester Unitedin paikallinen kykyjenetsijä Bob Bishop tunnisti lahjakkuuden, kun sellaisen näki. Niinpä Best puki 15-vuotiaana ensimmäisen kerran pitkät housut jalkaansa ja lähti laivalla Liverpoolin kautta Manchesteriin. Vastaanotossa oli sen verran säätöä, että ujo George palasi kahden päivän päästä takaisin Belfastiin. Uudella yrityksellä homma lähti rullaamaan ja parin juniorivuoden jälkeen edustusjoukkuedebyytti 1963. Esikuvat olivat parhaat mahdolliset Di Stéfano ja Pelé, joukkuetovereista arvostusta saivat varsinkin Denis Law ja Pat Crerand. Tunnetusti välit kapteeni Bobby Charltoniin olivat kireät alusta asti.
Lahjakkuudesta huolimatta, tai sen lisäksi, nuori Best oli hillitön harjoittelija, naiset ja viina eivät vielä niin kiinnostaneet. Matt Busby saa varauksettoman tunnustuksen, samoin apuvalmentaja (ja Walesin päävalmentaja) Jimmy Murphy. Molemmat antoivat Bestille vapaan roolin kentällä (ja myöhemmin myös sen ulkopuolella). Tulosta alkoi tulla. Liigamestaruus 1965 ja Bestin kansainvälinen läpimurto maaliskuussa 1966 Euroopan Cupin neljännesfinaalissa Lissabonissa Benficaa vastaan. Se oli taitekohta monessa muussakin mielessä. Best alkoi hakea tietoisesti medianäkyvyyttä ja seurauksena oli beatlemanian kaltainen hysteria.
Ura huipentui nopeasti, uusi liigamestaruus 1967, Euroopan Cupin voitto 1968 ja saman vuoden lopulla Ballon d'Or. Best oli 22-vuotias. Ehkä liian paljon liian nopeasti. Busbylla loppui motivaatio tässä vaiheessa, United jäi tuuliajolle ja sen myötä myös Best menetti otteen jalkapalloon. Se laukaisi dokaamisen. Omituista spekulointia kirjassa siirtymisestä Juventukseen, ehkä ainoa Hamiltonin horjahdus. Italiahan oli kiinni ulkomaisilta pelaajilta 1966-1980. Kehnot uudet valmentajat McGuinness ja O'Farrell eivät parantaneet tilannetta. Pohjois-Irlannin levottomuudet iskivät päälle ja Bestkin sai tappouhkauksia. Kaikki edesauttoivat alamäkeä. Suhde Charltoniin muuttui etäisestä loanheittoon. Ja se tarkoitti myös pelikenttää, jossa herrat eivät syötelleet toisilleen.
1972 Best katosi Espanjaan viikoiksi ryyppäämään ja kadotti nopeutensa lopullisesti. 1973 Tussaudin kabinetissa Bestin vahanukke vaihtui Johan Cruyffiin. Seurasi puolen vuoden tauko pelaamisessa, painoa tuli lisää ja Best hylkäsi New York Cosmosin ja Real Madridin tarjoukset. Vielä viimeinen paluu Unitediin, nyt Tommy Dochertyn valmennukseen. 12 peliä, surullinen loppu tammikuussa 1974. Hamilton on tässä intensiivisimmillään heruttaessaan Bestin haikeutta ja surua.
Tässä vaiheessa Hamilton nostaa jalan kaasulta. Loppu-ura ja loppuelämä on tasaista laskettelua skandaalista toiseen kohti kuolemaa. Hamilton käy kuviot läpi päällisin puolin, mutta ei enää innostu samaan lennokkuuteen kuin Unitedin kaudella. Muutamia jalkapalloilullisia huippukohtiakin vielä oli. Divarissa Fulhamissa lyhyt paluu kuntoon Rodney Marshin ja Bobby Mooren kanssa. Kolmen vuoden maajoukkuetauon jälkeen 1976 MM-karsinnassa Rotterdamissa Best harkitusti kuljetti pallon Johan Cruyffin eteen, harhautti ja pisti pallon jalkojen välistä, tuulettikin vielä. Ottelu päättyi 2-2. USA:n ja NASL:n showbusiness-tyyli olis pitänyt sopia Bestille, mutta juominen jatkui entistäkin itsetuhoisemmin. Pojan ördäystä huolestuneena seurannut äiti ratkesi itsekin ryyppäämään ja kuoli viinaan 1978.
Leedsistä Best ei tykännyt yhtään ja aikalaistaituri Eddie Gray ei saa yhtään mainintaa kirjassa. Seuraavana brittinä Bestin jälkeen Ballon d'Orin tavoitti (kyseenalaisesti) Kevin Keegan, josta on kirjassa hauska sitaatti: a player not fit to lace Best's drinks. Mittavasta tilasto-osuudesta löytyy ainoa Suomi-yhteys. 6.10.1965, Euroopan Cupin karsintakierros, toinen osa, ManU-HJK 6-0 (Best 2).
Hamilton on tehnyt valtavan työn, lähdeluettelo on hengästyttävän pitkä, varsinkin lehtiartikkeleita. Kaikesta tästä Hamilton on suodattanut, transformoinut ja viimeistellyt kiistattoman merkkiteoksen. Hamilton on harmittavan vähän kirjoittanut jalkapallosta, mutta varmaankin Brian Clough -teos olisi tsekattava. Jonathan Wilsonin myöhempi mittava Clough-opus tuli luettua, mutta oletettavasti Hamilton pääsee syvemmälle.
Olin syksyllä 2005 Lontoossa Dylanin keikkojen takia. Best teki silloin kuolemaa ja oli pääuutinen päivästä toiseen.
VastaaPoistaOmia tuoreita hankintoja Gary Thackerin Dutch Masters (Ajaxin totaalvoetbal) ja Steven Scraggin In The Heat Of The Midday Sun (Meksiko 1986). Lukematta vielä, mutta kummastakin ärsyttävästi puuttuu lähdeluettelo.
Ismo
Kiitos vinkeistä! Molemmat kirjat kiinnostavia ilman muuta, joten hankin myös molemmat.
VastaaPoista