Jonathan Wilson on johtavia jalkapallokirjailijoita, joka on kirjoittanut mm. Itä-Euroopasta, Argentiinasta ja taktiikasta. Hän on kotoisin Sunderlandista, joten luonnollisesti hän on valinnut kohteitaan lähempääkin. Valmentajalegenda Brian Clough oli kotoisin Middlesbroughista, mutta viimeiset puolitoista kautta pelaajaurastaan hän oli Sunderlandissa. 2011 Wilson julkaisi Cloughista elämäkerran, jonka latasin nyt Kindleen. Cloughista on kirjoitettu paljon, mutta tässä on selvästi pyrkimystä lopulliseen näkemykseen. Kirjassa on lähes 600 sivua, käytännössä Wilson käsittelee Cloughin uran jokaisen ottelun.
Clough johdatti Derby Countyn Englannin mestaruuteen 1972 ja seuraavana vuonna Euroopan Cupin semifinaaliin. Seurasin siihen aikaan tiiviisti Englannin(kin) jalkapalloa ja noteerasin tietysti Derbyn ihmesuoritukset, mutta en kiinnittänyt juurikaan huomiota valmentajiin, vain Kevin Hectorin ja Colin Toddin kaltaisiin pelaajiin. Clough murtautui sitten sitäkin syvemmin tajuntaan 1974, kun hän valmensi suosikkijoukkuettani Leedsiä 44 päivää. Koskaan en Clough-faniksi kääntynyt, mutta Nottingham Forestin nosto kakkosdivisioonasta suhteellisen vaatimattomalla miehistöllä Euroopan Cupin voittoon on arvostettava saavutus. Ja Forest pystyi vielä toistamaan tempun.
Wilsonin elämäkerta ei aivan orjallisesti kertaa kohteen yksityiselämän vaiheita kehdosta hautaan, painotus on tiukasti jalkapallossa. Cloughin lapsuudesta Wilson poimii lähinnä sellaisia pointteja, jotka heijastuvat selvimmin hänen myöhempiin vaiheisiin. Pienenä yllätyksenä tulee kiinnostus krikettiin, jota Clough pelasi jalkapallon ohella teini-ikäiseksi asti. Koulu ei kiinnostanut, ei oikeastaan mikään muukaan kuin pelaaminen. Tunnetusti Clough oli kotoisin parin korttelin päästä katkerimman vastustajansa Don Revien kotikulmista. Yllättävän hitaasti Clough tuntuu murtautuneen Middlesbroughin sentteriksi, mutta solahti sitten samantien Englannin maajoukkueryhmään. Heti ensimmäisellä ammattilaiskaudellaan 1955 Borossa Clough tapaa maalivahti Peter Taylorin, josta tulee sitten lähes elinikäinen partneri Cloughille.
Clough teki hurjasti maaleja, kuusi kautta Middlesbroughissa, 213 peliä ja 197 maalia. Mutta Boro pysyi kakkosdivisioonassa koko ajan. 1958 Clough oli lähellä päästä Englannin MM-ryhmään Ruotsiin ykkössentteri Tommy Taylorin kuoltua Münchenin lento-onnettomuudessa. Clough oli mukana harjoitusottelussa Moskovassa, mutta ei päässyt pelaamaan. Riitely kapteeni Billy Wrightin kanssa venäläissentteri Eduard Streltsovin kyvyistä johti rannalle jäämiseen kisoista. Cloughin jääräpäisyys oli havaittavaa jo peliuralla. Syksyllä 1959 Clough sitten pelasi ainoat kaksi otteluaan maajoukkueessa. Toinen oli kuuluisa 2-3 -tappio Wembleyllä Ruotsia vastaan. Borossa kanssapelaajat yrittivät riistää ylimieliseltä Cloughilta kapteenin nauhan ja sopupelihuhujakin esiintyi.
Kesällä 1961 Clough siirtyi paikalliskilpailija Sunderlandiin, joka pelasi myös kakkosdivisioonassa. Maalitahti jatkui entisenä, mutta nousua ei tullut ensimmäisenä kautena. Maajoukkuekutsujakaan ei enää kuulunut, Jimmy Greaves oli vakiinnuttanut maajoukkuesentteripaikkansa ja Clough ei ollut lähellä Chilen MM-ryhmää. Hänen Middlesbroughin sidekickinsä Alan Peacock puolestaan pääsi kisoihin ja pelasi Bulgariaa vastaan. Peacock pelasi myöhemmin kolme kautta Leedsissä, mutta loukkaantumiset aiheuttivat ongelmia. Vielä huonommin kävi Cloughille. Syksyllä 1962 Clough pelasi uransa parasta kautta, 24 maalia yhtä monessa ottelussa. Sitten tapaninpäivänä Burya vastaan törmäys maalivahdin kanssa ja polven ristinivelsiteet poikki. Ura käytännössä loppui siihen 27-vuotiaana, siihen aikaan tällainen vamma oli kohtalokas. Kaksi vuotta myöhemmin Clough yritti paluuta, pelasi uransa ainoat kolme pääsarjaotteluaan ja teki yhden maalin, Leedsiä vastaan. Polvi ei kestänyt. Kokonaisuutena Clough näyttää pelaajana olleen hieman yksipuolinen sentteri, pelkkä maalintekijä, vähän niin kuin esim. Hollannin Ruud Geels 1970-luvulla.
Tässä vaiheessa Clough ratkesi ensi kertaa ryyppäämään ja alkoi saada lapsia Barbara-vaimonsa kanssa. Toipilasaikana Clough valmensi hyvällä menestyksellä Sunderlandin junioreja, mm. Colin Toddia ja John O'Harea. Sunderland savusti Cloughin kuitenkin tylysti ulos ja mies katkeroitui lopullisesti. Varsin nopeasti 1965 järjestyi kuitenkin valmennuspesti liigan pohjalla olevaan Hartlepoolsiin, jonne Clough kutsui Peter Taylorin avustajakseen. Homma lähti samantien rullaamaan. Kauden viimeisessä ottelussa toukokuussa Clough ja Taylor päästivät kentälle 16-vuotiaan John McGovernin, Cloughin valmennusuran avainpelaajan.
1967 Clough ja Taylor siirtyivät Derby Countyyn. Nämä vaiheet ovat itselleni varsin tuttuja muista lähteistä ja kovin paljon uutta ei Wilsonin kertomus tuo esiin. Yksityiskohtaista kerrontaa on silti nautinto lukea. Vaikean startin jälkeen nousu 1969 pääsarjaan ja siellä heti neljäs sija 1970. Kohtuullisia anekdootteja riittää, Archie Gemmillistä Clough ei näytä tykänneen henkilönä yhtään, vaikka arvosti pelaajana. Timanttisena kykyjenetsijänä tunnettu Taylor ei pitänyt Scunthorpen Kevin Keegania lupaavana, vaikka hänen avustajansa suositteli tyyppiä. Myöhemmin Taylor antoi avustajalle potkut, kun Keegan kiusallisesti löi läpi Liverpoolissa.
Derbyssa meno oli kaoottista varsinkin kentän ulkopuolella. Cloughin omapäisyys raivostutti seuran johtoa ja epämääräisellä toimenkuvalla operoinut Taylor kärsi sydänvaivoista. Peli kuitenkin kulki, Roy McFarland ja Todd tukkivat takapään, McGovern ja Gemmill rauhoittivat keskikentän, Alan Hinton loisti laidalla ja Kevin Hector teki maaleja. Derbyn mestaruus 1972 on kuitenkin taatusti historian onnekkain. Joukkue lomaili jo Taylorin johdolla Mallorcalla ja Clough Scilly-saarilla, kun muut joukkueet vielä pelasivat viimeiset ottelunsa. Harva uskoi Derbyn voittavan, mutta Leeds joutui pelaamaan ratkaisevan ottelun Wolverhamptonia vastaan kaksi päivää FA Cupin finaalin jälkeen ja John Toshackin voittomaali Liverpoolille hylättiin aiheettomasti paitsiona. Leedsin historian ainoa FA Cup -voittokevät on myös yksi traumaattisimmista tragedioista. Lisää katastrofeja oli tulossa seuraavan kolmen vuoden aikana.
Euroopan Cupissa seuraavalla kaudella Derby voitti näyttävästi Josip Katalinskin Željezničarin, Eusébion Benfican ja Ladislav Kunan Spartak Trnavan, mutta hävisi Altafinin Juventukselle. Clough syytti tuomareita. Leeds "kosti" viemällä UEFA-Cupin paikan Derbyltä. Derby olisi päässyt UEFA-Cupiin, jos Leeds olisi voittanut Sunderlandin FA Cupin finaalissa tai Milanin Cup-voittajien Cupin finaalissa. Leeds hävisi molemmat, Thessalonikissa Milanille räikeästi lahjotun tuomarin takia.
Syksyllä 1973 tilanne kärjistyi Derbyssa monimutkaiseen sotkuun, Clough ja Taylor erosivat ja siirtyivät välittömästi kolmosdivarin Brightoniin. Täsmälleen samaan aikaan McFarland, Hector ja kumppanit eivät pystyneet voittamaan Puolaa ja Englanti putosi MM-kisoista. McFarlandhan oli telonut edellisenä kesänä Włodzimierz Lubańskin polven ristisiteet samaan kuntoon kuin Cloughin uran päättänyt vamma. Puolan huippujoukkue mahdollisesti menetti MM-kullan 1974 ilman Lubańskia. Derbyssä Clough mobilisoi omituisen pelaajakapinaliikkeen, vaikka oli jo siirtynyt Brightoniin. Se kuivui nopeasti ja Clough vain odotteli parempia tarjouksia, ei motivoitunut Brightonista missään vaiheessa.
Cloughin bisarrista Leeds-kaudesta Wilsonilla ei juuri uutta kerrottavaa ole. Se on hämmästyttävää, että Clough vertasi Eddie Grayta lopetettavaan ravihevoseen jo tammikuussa 1973 Peter Lorimerin kunniaksi järjestetyllä illallisella. Viirasiko Cloughilla päästä vai menikö juopottelu liian pitkälle? Ilmeisesti kostonhimo Revien joukkueelle sai voiton itsesuojeluvaistosta. Wilson yrittää löytää jotain metodia Cloughin madnessistä, mutta ei se vakuuta ollenkaan.
Cloughin ura Leeds-fiaskon jälkeen on vähemmän kiinnostava. Tammikuussa 1975 otti vastaan Nottingham Forestin valmentajan roolin kakkosdivarissa. Puoleentoista vuoteen Clough ei paljoa saanut aikaan ennen kuin Peter Taylor palasi hänen avustajakseen. Sitten alkoi taas tapahtua, nousu pääsarjaan, mestaruus, Euroopan Cupin voitto ja toinen perään. Cloughin ja Taylorin joukkue oli taas tasapainoinen, mutta huomattavasti puolustavampi ja tylsempi kuin Derbyssa. Peter Shilton, Kenny Burns ja John Robertson olivat laatupelaajia, samoin Derby-veteraanit Gemmill ja McGovern. Ei kuitenkaan mitään innostavaa. Pahimpia särmiään hionut Clough yritti monesti maajoukkueen valmentajaksi, mutta turhaan, vanhat synnit painoivat liikaa.
Forest ei ollut 1979 kummoinen joukkue, mutta Euroopan Cupissa jotenkin tuli vastaan vielä huonompia ryhmiä. Finaalissa vastassa oli naurettavasti jopa Malmö FF:n kaltainen keskinkertaisuus. Euroopan Cupista tuli Cloughille pakkomielle 1973 Juventus-tappion jälkeen, mutta aika hillitysti mies näyttää voittoa juhlineen. Gemmill raivostui, kun ei päässyt finaalissa kentälle ja häipyi Birminghamiin. 1980 joukkueeseen tulivat Trevor Francis ja Leedsin Frank Gray, mutta taas Euroopan Cupin finaaliin päästiin keveiden vastustajien kautta. Siellä oli sentään vastassa Keeganin Hamburger SV ja Francis jäi pois loukkaantumisen takia. Robertson teki ainoan maalin ja Forest puolusti tiiviisti. Boring boring.
Sitten pelkkää alamäkeä. Cloughin ja Taylorin jännitteinen suhde kiristyi entisestään. Taylorin tarkkanäköisyys heikentyi, Keeganin ohella Taylor onnistui ignoroimaan Ian Rushin. Cloughinkin terveys alkoi reistailla ja Taylor lähti Nottinghamista 1982. Clough silti jatkoi sitkeästi ja Forest pysyi pääsarjassa. Pari liigacupin voittoa ja FA Cupin finaalipaikka 1991 jäivät loppu-uran suhteellisen vaatimattomiksi kohokohdiksi. Viimeinen kausi 1993 päättyi sitten putoamiseen. Syytöksiä taloudellisista rötöksistä, maksanvaihto ja syöpäkuolema 2004.
Wilson on syntynyt 1976 ja joutuu lainaamaan kirjassa paljon aikalaisreporttereiden ottelukuvauksia. Tekstiä syntyy paljon, mutta Wilsonin oma ääni jää ohueksi. Massiivisessa kirjassa onkin hieman tilaustyön makua. Varmaankaan taustatyötä ei ole tarvittu kuin murto-osa verrattuna Wilsonin raamatulliseen Argentiina-eepokseen. Kiehtovaa luettavaa siitä huolimatta, Clough oli riittävän ristiriitainen tapaus, mitään varmaa ei voida kertoa. Cloughin aikana ei harjoiteltu joka päivä, ottelua edeltävänä iltana joukkue vaikuttaa lähinnä juoneen olutta. Vastustajasta Clough ei kertonut pelaajille juuri mitään, siis täydellinen vastakohta Revielle. Taktiikasta Clough ei omien sanojensa mukaan välittänyt ollenkaan. Se ei ollut totta, hänen joukkueensa pyrkivät tasapainoon ja varsinkin Nottinghamissa puolustivat poikkeuksellisen tarkasti. Mikään uudistaja Clough ei ollut, ei häneltä juuri mitään jalkapallollista perintöä jäänyt jälkipolville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti