Jenni Stammeier: Suomalaiset junapummit

 Uusi laajempi teos suomalaisista hoboista, julkaistu 2019. Lähteissä ei mainita edellisvuonna julkistunutta Sutisen T-Bone Slim -teosta. Itse T-Bone tulee kyllä esiin jo johdannossa, häntä luonnehditaan hobojen kuninkaaksi.  Stammeierin teoksen päälähteet ovat neljä suoraa hobo-kertomusta, vuosikymmeniä hobo-vuosien jälkeen muisteltuna. Yksi heistä on itsenäisyyskamppailun huippupoliitikko Oskari Tokoi, joka hoboili jo 1890-luvulla. Osa ylitti Atlantin vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun USA jo sulkeutui. Niinpä he päätyivät junapummeiksi Kanadan raiteille 1930-luvun lamahuippuna. 

Stammeierin kirjan kuvaliitteessä on hämmentävästi mukana Matti (sic!) ja Rosa Huhdan yhteiskuva. Sutinenhan valitteli teoksessaan, että T-Bone/Huhdasta ei ole löydetty yhtään valokuvaa, vain IWW-kolumnien yhteydessä julkaistu karikatyyripiirros. Stammeier kertoo saaneensa kuvan John Westmorelandilta, joka on T-Bonen sukulainen. Kuvatekstissä lukee Newberry Library, Chicago. Sutisen kuvailemat hörökorvat tosiaan ovat mukana. Samaisen Westmorelandin nettisivulta löytyy toinenkin kuva ja kaikenlaista muutakin mielenkiintoista. T-Bone Slim -tutkimus näyttää olevan vasta nyt pääsemässä alkuun! T-Bonen kuolema saattaa olla murha ja liittyä Stalinin juonitteluihin trotskilaisia vastaan. 

Suomalaiset ajautuivat nopeasti työttöminä ja kielitaidottomina kiertelemään työnhaussa maata lama-aikoina. Hoboilla (sana tulee ehkä maatilan renkiä tarkoittavasta kuokkapoika-sanasta, hoe boy) oli ylpeyttä ja kunniakoodeja, joilla he erottautuivat trampeistä ja bumeista, jotka olivat enemmän työtä vieroksuvia ja alkoholisoituneita. Kunniakoodit pätivät varsinkin jungleiksi (junkeli) kutsutuilla leiripaikoilla. Stammeierin kirjassa on pitkä kuvaus Toronton Don-joen laaksossa sijainneesta junkelista. Muutenkin kirjan parasta antia on paikalliskuvaukset Kanadan suurkaupungeista Toronto, Montreal ja Vancouver. Yllättävän paljon suomalaissiirtolaisia on pyörinyt ranskankielisessäkin Kanadassa ja välit "kantaväestöön" näyttää olleen kireämmät kuin englanninkielisellä puolella. Pettymys on kuitenkin se, että USA:n puolelta vastaavia kuvauksia ei juuri tule esille.

Yleisesti kirja oli vähän erilainen kuin odotin. Kirjassa kuvataan suomalaishobojen syitä hankkiutua raiteille, ongelmia virkavallan ja junayhtiöiden väkivaltaisten toimijoiden kanssa, arkista aherrusta ruuan ja majapaikan hankinnassa. Yksilötason kertomuksina pääosin, joista tietysti rakentuu yleisempikin kuva. Odotin (ehkä väärin perustein) enemmän historiallis-maantietellistä tutkimusta hobokulttuurin kehityksestä. Tutkimusta, varsinkin suomalaistaustaisten, hobojen touhuista ei varmaan ole olemassa riittävästi. Lopussa on vielä katsaus naispuolisista hoboista ja esiin tulee Sister of the Road -teoksen filmatisointi Boxcar Bertha, jonka en muistanutkaan olevan hobo-tarina. Näin 80-luvun alussa Roger Cormanin tuottaman ja Martin Scorsesen ohjaaman vaatimattoman leffan, joka muistuttaa sensaatiohakuisuudessaan enemmän Cormanin aiempia tuotantoja kuin Scorsesen myöhempiä ohjauksia. Boxcar Berthallahan on muistettava suomalainen "käännösnimi" Vapauden verinen laulu. 

Vaikka kirja ei siis täyttänyt odotuksia täysin, niin erittäin mielenkiintoinen teos kuitenkin. Kieltämättä odottelin nouseeko esiin Juntunen/Moilanen/Suorsa/Oikarinen/Karinen -nimisiä hoboja, mutta näin ei käynyt. Kirjassa korostuu Pohjanmaalta lähtöisin olleiden kohtalot, heitähän enemmistö muutenkin oli amerikansuomalaisista. Mutta taatusti kainuulaislähtöisiäkin pötkötteli junavaunujen katoilla ja sivuovipullmaneissa.