Steven Scragg: The Undisputed Champions of Europe

Englantilainen Steven Scragg on nyt tehnyt kirjan kaikista kolmesta edesmenneistä UEFA:n seurajoukkuekilpailuista. Kolmisen vuotta sitten luin miehen Cup-Voittajien Cupin historiikin, mutta UEFA Cup -kirja on tsekkaamatta. En erityisemmin tykännyt CVC-teoksesta, mutta silti tuli luettua Scraggin Meksiko 1986 -opus. Nyt sitten latasin Kindleen Scraggin näkemyksen Euroopan Cupista 1955-1992. Odotukset olivat aika ristiriitaiset ja sellainen vaikutelma jäi kirjastakin. Luettelomaisuutta on liikaa ja painotukset vääriä omasta mielestäni. Liverpool-fanius rasittaa tällä kertaa enemmän kuin aiemmissa kirjoissa. Itseäni kiinnostaa eniten alkuvaiheet vuoteen 1976 asti, jolloin St. Etienne hävisi finaalin Glasgow'ssa vastoin pelitapahtumia niljakkaalle Bayernille. Tästä huippukaudesta nuorehko Scragg ei paljoa uutta tuo esille. Painotus on siis enemmän tylsissä loppuvuosissa 1977-92. 

Kirjan epäselvä kansikuva on todennäköisesti vuoden 1983 finaalista Ateenassa, kun Günter Netzerin manageroima Hamburger SV yllättäen voitti Juventuksen. Viimeistä seurajoukkuepeliään pelannut Dino Zoff erottuu hyvin. Scragg arvostaa tätä peliä ja mukavahan se olikin, samoin kuin Scraggin hehkuttama 1987-finaali, jossa FC Porto nitisti Bayernin.  

Scragg korostaa hyvin Euroopan Cupin ainutlaatuisuutta verrattuna väärin nimettyyn seuraajaansa Mestareiden liigaan. Mestareiden liigan finaalissahan pelasi esimerkiksi Bayer Leverkusen, joka silloin ei ollut kertaakaan voittanut (Länsi-)Saksan mestaruutta. Euroopan Cupiin ei ollut muilla asiaa kuin maiden mestareilla (ja edelllisen kauden EC-voittajalla). Systeemi nosti marginaalisia joukkueita suurseuroja vastaan ja sensaatiomaiset tulokset eivät olleet harvinaisia. Tämä hieno aspekti on menetetty monen muun asian ohella Mestareiden liigassa. 

Luin äskettäin jostain muualta, että Puskás olisi selvästi voittanut 1960 Ballon d'Orin, mutta Itä-Euroopan kommunistiblokki ei äänestänyt loikkaria. Onhan se aika erikoista, että voittaja oli Barcelonan Luis Suárez sinä vuonna, kun Real Madridin supervaihe huipentui Glasgow'n finaaliin, jossa Puskás teki neljä maalia. Äänestyksessä Puskás jäi toiseksi. 

Scragg käsittelee viihdyttävästi Bela Guttmannin 1962 Benficalle asettamaa kirousta. Guttmann ei saanut palkankorotusta ja päätti ettei Benfica voita 100 vuoteen europokaalia. 62 vuotta on mennyt. 1990 Wienissä ennen finaalia Eusébio kävi Guttmannin haudalla pyytämänsä kirouksen mitätöintiä. Turhaan. Juan Schiaffinon nimen Scragg kirjoittaa toistuvasti Schiaffiano. Interin ja Milanin läpimurrosta ei tule ihmeitä esiin. Ehkä Sandro Mazzolan merkitys korostuu tavallista enemmän, enemmän kuin Interiin siirtyneen Luis Suárezin.

Celticin ja ManUn voitoista ei britiltä uutta irtoa. Tosin Scragg sekoilee Old Traffordin olevan Salfordissa. Vaikka Traffordin kunnassa sijaitseva stadion ei ole Manchesterissä, niin ei se ole Salfordissakaan. Gary Thackerin tavoin Scragg kiillottaa Stefan Kovácsin kilpeä. Samoin Piet Keizerin. Real Madridin Netzer saa maininnan 1976 semifinaalissa Bayerna vastaan.

Scragg on siis Liverpool-fani, joten tylsää Paisleyn ja Faganin joukkueiden ansaitsematonta kehuskelua riittää teoksessa. Homma jatkuu todella mielenkiinnottomalla pitkällä kuvauksella Euroopan Cupin alennusvuosista Nottinghamin ja Aston Villan voittokausilla. Termin "playing the percentages" toistuva käyttö alkaa pahasti ärsyttämään. Ja jopa Arrigo Sacchin sukunimen Scragg toistuvasti kirjoittaa Saachi. Loppuunkaluttua Heyseliäkin Scragg jaksaa jauhaa Liverpool-fanin näkökulmasta hakien perusteluja katastrofille Liverpoolin kannattajien kaltoinkohtelusta Rooman finaalissa 1984. Syytä verilöylyyn oli tietysti muuallakin kuin brittifaneissa, mutta loppujen lopuksi Liverpoolin idiootit joukkosurman aiheuttivat.  

Kirja loppuu sitten laajaan kuvaukseen viimeisestä Euroopan Cupin finaalista Wembleyllä 1992, Barcelona-Sampdoria. Tämä on kiinnostavaa, koska olin itsekin paikalla. Scragg väittää, että Barcelona olisi saanut jatkoajalla ratkaisevan vapaapotkun heppoisin perustein. Istuin silloin Sampdorian kannattajien keskellä ja ei mitään erityisempää protestointia esiintynyt. Kun Koemanin mahtilaukaus upposi verkkoon, niin esiintyi vain masentunutta pettymystä. Itse tietysti yritin Barcelonan kannattajana peitellä haltioitumistani, kun Barcelonan 37 vuotta kestänyt korpivaellus ilman Euroopan Cupin voittoa lopulta päättyi.

Tosiaankin pääosin melko tylsä kirja ja se UEFA-teos taitaa jäädä jatkossakin tsekkaamatta. Ahkeralta Scragg kyllä vaikuttaa ja jalkapallon historiasta ei liikaa kirjoiteta. Niinpä törmään tähän kirjoittajaan jatkossakin, yksi uusi teos onkin jo Kindlessä valmiina.