Todettakoon heti alkuun, että teos oli pettymys. Tämä on asiallinen kirja, mutta tarpeeksi intohimoa ja innostuneisuutta ei lukijalle välity. Kohtuullisen suppea kirja, mutta kaikki oleellinen kyllä tulee esille. Silti odotin intensiivisempää heittäytymistä kirjoittajalta, joka on suunnilleen minun ikäluokkaa.
Kansi on onnistunut, odotetusti kuvissa Cruyff, Beckenbauer ja Deyna, hieman persoonallisempina valintoina Bernd Bransch ja Emmanuel Sanon. Jensen taustoittaa osuvasti turnauksen ennakkoasetelmia. Brasilian jogo boniton romahdus 1970 jälkeen, Länsi-Saksan ja Ajaxin nousu, Puolan näyttävä olympiavoitto. Baader-Meinhof ja muu aikakauden terrorismi. Kylmä sota, Chilen vallankaappaus ja Neuvostoliiton kieltäytyminen pelata Santiagon stadionilla. Havelangen ja Rousin kamppailu FIFA:n johdosta.
Verrattuna joihinkin muihin tuoreisiin lopputurnauskirjoihin Jensen ei juurikaan keskity kisojen karsintoihin. Olennaiset asiat niistäkin kyllä käydään läpi, mutta fokus on tiukasti kesässä 1974. Kirjan rakenne on varsin luonteva. Alkulohkot käsitellään löyhän kronologisesti siten, että huomio on vuorotellen eri joukkueissa. Jensen tekee valintoja, kaikki joukkueet eivät saa samaa painotusta. Fokukseen pääsevät Länsi-Saksa, Skotlanti, Puola, Italia, Brasilia ja Jugoslavia. Sitten seuraa kirjan heikoin osa, kun Jensen rönsyilee takaumiin käsitellessään suurimpia tähtiä Beckenbaueria ja Cruyffia sekä valmentaja Michelsiä. Loppuosa kirjasta on odotetusti Hollanti-painotteista, jatkolohkot ja finaali valotetaan asianmukaisesti oranssin värin läpi.
Kovin paljon uutta ei taaskaan paatuneelle fanaatikolle tule esiin, mutta jotain kuitenkin. Günter Netzerin kohtalosta ja Saksojen välisestä ottelusta ei kuitenkaan mitään mainittavaa. Andrzej Szarmach saa ansaittua huomiota, persoonallinen yllätyssentteri on jäänyt hienoisesti Deynan ja Laton, jopa Gadochan varjoon. Billy Bremner saa pitkästä aikaa vilpitöntä tunnustusta, yleensähän Leedsin kapteeni leimataan rasittavaksi nilkiksi. Todellisuudessahan mies oli huikea taituri ja pelasi upean turnauksen. Jensenin mukaan Bremner olisi värvätty johonkin mannermaan suurseuraan, jos ei olisi ollut jo 31-vuotias. Jensenin mukaan Gerrie Mühren kieltäytyi MM-turnauksesta väsymykseen vedoten. Jensen toteaa myös lyhyesti, että Cruyff ei ollut täysin terve finaalissa, mutta ei täsmennä sen kummemmin.
Virheitä tietysti tulee, mutta varsin maltillisesti. Hans-Jürgen Dörner ei kuulunut Itä-Saksan joukkueeseen. Puolan valmentajan nimen Jensen kirjoittaa toistuvasti muodossa Görski. Paulo Cézar Liman alias ei todellakaan ollut Cafu vaan Caju. Lisäksi Jensen kirjoittaa keskimmäisen nimen riisutusti Cesar. Daniel Passarella ei pelannut koskaan Cruzeirossa, joten Jensenin tarkoittama Roberto Perfumon topparikumppani Cruzeirossa oli luultavasti Wilson Piazza.
Kirjan lopussa on miellyttävä yllätys, kaikkien joukkueiden avainpelaajien lyhyt esittely. Aivan upeaa, tällaista en muista pitkään aikaan nähneeni. Suurin osa valinnoista on itsestäänselviä, mutta Jensenillä on persoonallisiakin päätöksiä. Muutamat omat suosikit puuttuvat. Tällaiset listat ovat niin kiinnostavia, että käydään se tarkasti läpi.
Heti Argentiinan kohdalla omat mielipiteeni poikkeavat selvästi. Jensen nostaa esiin Ayalan, Housemanin, Perfumon ja Wolffin. Pois jäävät siis jokseenkin hämmentävästi Babington, Brindisi ja Kempes. Australia: Alston. Brasilia: Jairzinho, Marinho Chagas, Luís Pereira, Rivelino, Zé Maria. Huippupelaajista jäävät siis pois Dirceu ja Nelinho. Bulgaria: Bonev. Chile: Caszely, Figueroa.
Itä-Saksa: Bransch, Croy, Hoffmann, Sparwasser, Streich. Siinä oli asiantunteva lista. Haiti: Sanon. Italia: Chinaglia, Facchetti, Mazzola, Riva, Rivera, Zoff. Italian kohdalla on otettu vanhat starat mukaan, vaikka pelasivat todella heikosti. Capello ja Benetti olivat ehkä näkyvämpiä. Hollannilta tulee mukaan käytännössä kaikki: Cruyff, Haan, Jansen, Keizer, Krol, Neeskens, Rensenbrink, Rep, Rijsbergen, Suurbier, Van Hanegem. Siis myös yhden ottelun pelannut Keizer, mutta ei maalivahti Jongbloedia.
Puolan lista on kattava: Deyna, Gadocha, Gorgón, Kasperczak, Lato, Szarmach, Szymanowski, Tomaszewski, Żmuda. Skotlannilta Bremner, Hay, Jordan, Lorimer, McGrain. Puuttuu Dalglish, joka tosin pelasikin huonosti. Ruotsilta mukaan pääsevät Edström, Hellström, Larsson ja Torstensson. Puuttuu hämmentävästi Roland Sandberg. Puuttuu myös Kindvall, joka tosin pelasikin huonosti, mutta niin pelasivat myös mukaan otetut Riva ja Keizer.
Uruguaylta menneisyyden miehet Cubilla, Mazurkiewicz ja Rocha. Isänniltä Beckenbauer, Bonhof, Breitner, Grabowski, Hoeness, Hölzenbein, Maier, Müller, Overath, Schwarzenbeck ja Vogts. Heynckes ja Netzer olisi voitu mainita samoin perustein kuin Keizer. Jugoslavialta Acimovic, Bajevic, Džajic, Katalinski ja Oblak. Puuttuu ainakin Maric, Buljan, Surjak ja Vladimir Petrovic. Surkuhupaisalta Zairelta nimetään se muurista ulos juossut Ilunga.
Hieno aihe siis kirjalla, mutta turhan virkamiesmäinen suoritus kirjoittajalta.
Pelkästään istumapaikkoja Kulttuuritalon konfiguraatiossa, se ei ole toimiva ratkaisu rock-konsertille. Oma paikkani oli kolmannella rivillä eli olin ainakin lähellä lavaa. Taka-alalla oli paljon tyhjää, tuskinpa järjestäjän ilmoittama 80 % myyntimäärä oli realistinen. Neljä soittajaa, Hillin lisäksi basisti/multi-instrumentalisti John Berry, kosketinsoittaja Russell Keefe ja rumpali Alex Bines. Vokaaliosuudet jakautui melko tasan Berryn ja Keefen kesken. Holderia he eivät pystyneet korvaamaan yhdessäkään. Hillin etuhammasvirnistys näytti yhtä idioottimaiselta kuin 70-luvulla. Soundikaan ei ollut kovin puhdas, ehkä olin liian edessä. Tunnin setti, jonka jälkeen kaksi encorea. 70 minuuttia on melko lyhyt keikka nykymittapuulla. Vaikka sanoin Sladen kestäneen aikaa, niin ei materiaali kovin laadukasta ole kauttaaltaan, edes näin lyhyessä konsertissa. Joitakin tunnetumpia biisejä oli jätetty poiskin. Far Far Awayn lauloi Berry, melko rutiinimaisesti, jopa innottomasti. Itse sovitus aika samanlainen kuin levyllä. En innostunut millään tavalla. Parhaiten kulki vihoviimeinen Cum On Feel The Noize, siinä on kestävää klassikkoainesta. Odotukset eivät olleet korkealla, mutta kyllä keikka osoittautui vieläkin vaatimattomammaksi. Kerätään ne rahat, jotka vielä pois saadaan.
Vuoden 1967 Kalifornia-satiiri vaikuttaa nyt nähtynä vieläkin olennaisemmalta aikakauden murroksen kuvaukselta kuin valmistumisaikanaan. Yllättävän terävästi leffa kiteyttää 60-luvun amerikkalaiset teemat. Toki liikutaan vain valkoisen ylemmän keskiluokan ympyröissä, mutta muutoksen tuulet ovat sitäkin tuntuvammat. Varakkaan perheen vesa ei olekaan enää eisenhowerilainen konformisti, vaan haluaa jotakin muuta kuin jatkaa vanhempiensa tiellä. Hän ei tosin tarkkaan ottaen tiedä mitä se olisi, mutta ainakin hän haluaa seksiä vanhemman perheystävärouvan kanssa. Herkullisesti rytmitetty ja hienosti roolitettu elokuva rullaa upeasti. Nicholsin teatteritaustakin häivytetään Robert Surteesin kuohkealla kuvauksella. Anne Bancroft oli tunnetusti vain kuusi vuotta vanhempi kuin Dustin Hoffman, mutta se ei leffassa näy. Heikko kohta on vain jälkipuoliskon romanssi tyttären kanssa, joka ei ole millään tavalla uskottava. Valinta äidin ja tyttären välillä olisi itsestään selvästi äidin puolella. Alfa Romeo Spider ehkä suuremmassa roolissa kuin missään italialaisessa elokuvassa. Washingtonilainen Olympia-olut vilahtaa nopeasti. Ja Paul Simonin musiikki tietysti kruunaa merkkiteoksen, vaikka keskeneräisestä Mrs. Robinson -biisistä kuullaankin vain luonnoksia. Sivurooleissakin upeita suorituksia, mm. käsikirjoittaja Buck Henry hotellivirkailijana.
