Joseph McBride: Searching for John Ford

Massiivinen elämäkerta John Fordista, 800 sivua pientä tekstiä, ollut työn alla 30 vuotta. McBride on sujuva ja hauska elokuvakirjoittaja, anekdootteja riittää ja kokonaiskuva ristiriitaisesta hahmosta valottuu nautinnollisesti. Kokonaiskuva jää silti epäselväksi, mutta se ei ole McBriden vika. McBride on kirjoittanut mm. Howard Hawksista ja Orson Wellesistä, mutta tämän täytyy olla hänen pääteoksensa. McBride ei tee pitkiä analyyseja elokuvista, mutta olennaisimmat teokset saavat hienon käsittelyn. Muuten hän keskittyy enemmän elokuvien valmistusvaiheisiin ja Fordin muuhun toimintaan.

Hienoja kuvauksia Irlanti-taustasta, lapsuudesta Mainen Portlandissa ja alkuvuosien buumi-Hollywoodista. 1921 Ford matkusti tulitauon aikana keskelle sotaista Irlantia, jopa samalla laivalla Holyheadista Dun Laoghaireen kuin Michael Collins. Myöhemmin Ford pestautui laivastoon ja toimi toisessa maailmansodassa OSS:n leivissä. Käväisipä Koreassakin 1950 ja vetäytyi palveluksesta amiraalina. Poliittinen kanta heitteli tunneihmisellä aika lailla, 1930-luvulla Ford luokitteli itsensä sosiaalidemokraatiksi ja tuki Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisia. 1950-luvulla Ford oli sitten konservatiivinen republikaani ja osallistui Hollywoodin kommunistijahtiin, joskaan ei niin innokkaasti kuin luottonäyttelijänsä John Wayne ja Ward Bond. Tuurijuoppoudesta ja hankalasta luonteesta huolimatta Ford oli hämmästyttävän energinen ja tuottelias.

Fordin useimmat mykkäelokuvat ovat kadonneet, mutta ilmeisesti ohjaaja etsi vielä silloin omaa tyyliään. Esim. hyvämaineinen Four Sons vuodelta 1928 on McBriden mielestä Murnaun Sunrise-leffan peesailua. Ensimmäisenä huipputeoksena McBride pitää Pilgrimage-äänielokuvaa vuodelta 1933. En ole itsekään innostunut näkemistäni ennen v. 1939 edeltävistä Ford-leffoista, esim. The Infomer on melkoista jäykistelyä. Stagecoach käynnistää sitten 1939 lähes loppuun asti kantaneen jakson, jossa on lukuisia mestariteoksia harhaosumien seassa. McBriden arvostukset ovat yleisimmän ja omankin näkemykseni mukaisia, ehkä hän hieman turhaan väheksyy She Wore a Yellow Ribbonia ja yliarvostaa Fort Apachea. My Darling Clementineen McBride ei saa otetta, mutta They Were Expendablen ja Wagon Masterin elegantin nerouden kirjoittaja tavoittaa ihailtavasti. Pitkään valmistellun irlantilaiskomedian The Quiet Man lopulta valmistuttua 1952 Ford oli jo valmis eläköitymään. Alkoholiongelma paheni ja terveys reistaili muutenkin. 1955 Ford kuitenkin kokosi itsensä ja sai kristallisoitua näkemyksensä ehdottomaan timanttiin, The Searchers, ehkä maailman paras elokuva McBridenkin mielestä. Senkin jälkeenkin vielä syntyi kelvollista jälkeä, tykkäsin aikoinaan Fordin viimeisestä näytelmäelokuvasta 7 Women, mutta haluaisin nähdä sen uudelleen.

Tein 80-luvun alkupuolella esitelmän Fordin My Darling Clementinesta ja vertailin sitä Fordin myöhempään elokuvaan The Man Who Shot Liberty Valance. Kiinnitin huomiota elokuvien kaupunkien nimien, Tombstone ja Shinbone, makaaberiin samankaltaisuuteen. McBride tekee tässä saman huomion. Muistelen itse keksineeni huomion, mutta ehkä luin sen kuitenkin jostain, ehkä itse McBridelta, jonka ensimmäinen Ford-kirja ilmestyi jo 1974.