Dokumentti Daniel Ellsbergistä, joka vuosi Vietnamin sodan salaista tausta-aineistoa New York Timesille 1971. Ellsberg oli merijalkaväen upseeri, sotaoperaatioiden suunnittelija Pentagonissa 1964 alkaen ja vielä 1966 osallistui taistelutoimintaan Mekongin suistossa. Dokumentti ei pysty kunnolla perustelemaan, miksi Ellsberg kääntyi kiihkeäksi sodan vastustajaksi suhteellisen lyhyessä ajassa. Tet-hyökkäys 1968 varmaan vaikutti ja elokuva vihjaa kovasti naisystävä Patricia Marxin rooliin, Marx näkyy lähes kaikessa Ellsbergin kuvamateriaalissa 60-70-luvun vaihteessa. Elokuvan herkullisinta antia on Nixonin hillittömät lausunnot salaisilta, mutta sittemmin julkaistuilta Valkoisen talon nauhoilta. Ellsbergin tapauksella on Watergate-yhteys, koska samat Howard Huntin Watergate-putkimiehet murtautuivat myös Ellsbergin psykiatrin potilastietoihin. Ellsbergin lasten rooli aineiston kopioinnissa vaikuttaa naurettavalta.
Join toista vuotta sitten Tukholmassa hanaversiota Sierra Nevada Harvest -oluesta, jonka lisämääreenä siellä oli Fresh Hop. Tämä vuoden 2009 pulloversio on varmaankin samaa olutta, vaikka oikea nimi siis on Wet Hop Ale. Hieman samea vaaleanruskea olut, vaahtoaminen huomattavasti ohuempaa kuin hanaversioon rakennettu. Verrattuna eiliseen Anderson Valleyn IPAan tässä on mallasta enemmän, vaikka alkoholia hieman vähemmän, 6,7%. Hyvin hedelmäinen silti tämäkin ja humalointi on todella voimakasta, pihkaisuus on helppo kuvitella "märemmäksi" kuin standardihumaloiduissa, mutta sellainen vaikutelma tästä kyllä tulee. Aivan loistavaa olutta, toivoisin että Euroopassakin tehtäisiin näin hienoa tavaraa. Mm. tanskalaiset ovat kovasti yrittäneet, mutta samalle tasolle ei ole ylletty. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Todella pitkän ajan jälkeen Münchenin kaakkoiskulman kyläpanimon olutta saatavilla, olen juonut tätä viimeksi ehkä 15 vuotta sitten. Kuparinen meripihkan väri, tätä voisi ulkonäön perusteella pitää enemmän altina kuin dunkelina. Tarjoilu vehnäolutlasista, ehkä voisi jo Leskisen henkilökunnalle huomauttaa että kaikkia saksalaisoluita ei pitäisi vehnälasiin laskea. Pehmeän puinen perusmaku, hieman makeutta, hieman karamellia, hieman pähkinää, hieman hedelmää, hieman katkeroista humalaa. Tällaisena todella tasapainoinen, mutta modernissa olutympäristössä ehkä toivoisi enemmän makua kaikissa tunnistetuissa osa-alueissa. Alkoholia kerrottiin olevan 6%, pulloversiossa sitä on vain 5%, varmaankin baarissa väärinkäsitys. Joka tapauksessa alkoholin makua ei ollenkaan havaittavissa. Oluthuone Leskinen, 24.2.2010.
Kevätolutta Herefordin siiderialueelta. Kullankeltainen hyvin kirkas ale, vahvasti hedelmäinen, englantilaisolueksi yllättävän sitrusmainen vaikutelma. Humalointi on kohtuullisen voimakasta, mutta hieman kapea-alaista kuitenkin. Alkoholia varsin paljon, 5,6%, ja se hieman maistuukin. Tykkään voimakkaammin humaloiduista golden aleista, mutta kyllä tämäkin ilahdutti kovasti Perämeren lopputalven lamaannuttavassa viimassa. Leskisen vitsikkään tiedotuksen mukaan tämän hankintaerän caskit olisivat juuttuneet ahtojäihin Ulkokallan kohdalla. Proosallisempi totuus on, että jotain viivettä laivamatkalla on ollut Britannian ja Helsingin sataman välillä. Ja erityisesti laivan purkaminen Helsingissä oli ollut tavallista vähemmän rivakkaa. Oluthuone Leskinen, 24.2.2010.
En ole koskaan ollut suuri Scorsese-fani ja varsinkaan viimeisten vuosikymmenten tuotokset eivät ole vakuuttaneet ollenkaan. Toisaalta olen kiihkeä Dennis Lehane -intoilija, jonka romaaniin tämä Scorsese-uutuus perustuu. Heti on korostettava, että tämä Shutter Island saattaa olla Lehanen heikoimpia saavutuksia. Niinpä tämä leffakin on kaukana sellaisista hienoista Lehane-tulkinnoista kuin Eastwoodin Mystic River tai Affleckin Gone Baby Gone. Juoni seurailee varsin uskollisesti romaanin suuria linjoja. Visuaalisuutta on saatu hyvin mukaan karuilla myrskyisillä kalliosaarikuvilla. Paljon teennäisiä Hitchcock-kunnianosoituksia, mutta romaanin kevyesti huimaava hulluksi tulemisen tunne laimentuu elokuvassa huomattavasti. Di Caprio ei pysty tuottamaan tyydyttävää näkemystä päähenkilön angsteista. Joissakin arvioissa elokuvaa pidetty neonoirina, mutta sellaisesta ei ole nähdäkseni kyse ollenkaan. Paljon enemmän tämä lähestyy trillerigenressä kauhu- ja fantasia-alueita. Unikohtaukset ovat hämmästyttävän kömpelöitä. Hämmästyttävää, että näin synkkä ahdistava elokuva keräsi salin täyteen nuorisoa keskellä viikkoa hyytävässä talvisäässä. Ilmeisesti keski-ikäinen Leonardo Di Caprio pystyy edelleen kiinnostamaan teinityttöjä ja metroseksuaalinuorukaisia.
Barcelonalla lähes paras kokoonpano Mestarien liigan pudotuspeliavauksessa, vain Dani Alves poissa. Liikkuvaa peliä, mutta ei aluksi juurikaan maalipaikkoja. Stuttgartilla paremmin aloite hallussa, Barcelona lähti varsin passiivisesti liikkeelle ja saksalaiset puolustivat hyvin. 25. minuutilla Gebhart keskitti tarkasti, Cacau puski maaliin, Puyolin virhe. Barcelonan Piquellä myöhemmin vielä käsivirhekin alueella, mutta ei tuomittu. Ensi jakson lopulla Messi väläytti, laukaus Lehmannin käsien kautta tolppaan. Venäläinen iso kärkimies Pogrebnjak parempi kuin koskaan ennen näkemissäni otteluissa. Toisella jaksolla Barcelonan syöttöpeli alkoi toimia ja Zlatan sai 52. minuutilla kahdesti avopaikan, ensin Lehmann torjui, mutta reboundista malmöläinen sai sisään. Tilannetta saattoi edeltää paitsio. Loppu melko mitäänsanomatonta pelailua. Barcelonalle selvä etu toiseen otteluun. Suomalaisselostaja äänsi isäntien Träschin nimen ä:llä.
Ensikokemus burtonilaisen osteristoutin hanaversiosta. Hyvin kuiva, liian kylmänä tarjoiltu, paahteista maltaisuutta, kuivaa humalaa kevyesti lopussa. Periaatteessa kaikki kunnossa, mutta oluttyyli on ehkä liian yksiulotteinen. Kahvilla ja suklaalla täyteläistetty stout on viime aikoina maistunut paremmin. Toinen suunta olisi käyttää kauraa, joka pehmentäisi ja pyöristäisi runkoa. St. Michael, 23.2.2010.
Tunnin mittainen tv-elokuva vuodelta 1988, kerännyt tanakkaa kulttimainetta. Olen nähnyt tämän aikaisemminkin ilman suurta innostusta ja ei tämä nytkään vakuuttanut. Kovin vieraalta tällainen kulttuuri jostain syystä tuntuu, ehkä olen liian itäsuomalainen. Perustuu Joni Skiftesvikin teksteihin, tragikoominen tarina ikääntyvistä automiehistä, lasten synnytyksistä ja katsastusreissusta Torniojoen tuolle puolen. Mukavia maisemia Tornion seudulta, loistavia näyttelijäsuorituksia, teräviä leikkauksia, absurdia väkivaltaa. Selvä alakuloinen pohjavire taustalla. Huumori ei vaan iske, enkä muutenkaan päässyt kuvioon sisälle. Muutkaan Ijäksen elokuvat eivät ole kolahtaneet.
Saksalaiset doppelbockit yleensä nimetään or-loppuisiksi, mutta jostain syystä Freisingin ikivanhan panimon tuote ei ole nimeltään Korbiniator. Olut on tumman punaruskea, vaahdonmuodostus vähäistä. Alkoholia doppelbockille tyypillisesti 7,4%. Pääasiallinen tuntuma karamellinen makeus, lakritsaa, jopa siirappisuuteen asti. Humalaakin on, mutta liian kevyesti. Jotenkin ohut yleisvaikutelma, ei paahteisuutta. Yllättäen häviää melko selvästi Baltikalle. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.
En muista koskaan juoneeni mielenkiintoista venäläistä olutta. Enpä ole juuri yleensäkään niitä juonut, muistiinpanoista löytyy kolme kappaletta, Peterhof, Baltika 1 ja viimeisimpänä parin vuoden takaa Tinkoff Porter, joka oli paha pettymys. Odotukset oli nyt korkealla hyvää mainetta keränneen Baltikan pohjahiivaporterin kohdalla. Tummanruskea, lähes musta olut, hyvä vaahto, 7%. Tuoksu metallinen, maltainen, makea. Maku on pehmeä, yllättävän kuiva, kohtuullisen maltainen. Jälkimaussa varsinainen yllätys, näin voimakasta humalointia en odottanut. Tulee mieleen tämän tyylisuunnan puolalaiset huippuoluet, vaikka ne ovat yleensä vielä vahvempia. Tässä alkoholi peittyy hyvin. Ehkä täyteläisyyttä ja mallasrunkoa voisi olla vielä enemmän. Kaikkiaan kuitenkin nautinnollinen olut, kyllä homma onnistuu Venäjälläkin. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.
Kimin aiheena vaihteeksi koulutyttöprostituutio. Käynnistyy suhteellisen elegisissä tunnelmissa, mutta pian veri lentää tässäkin. Alakuloinen rytmi, paljon tyhjäkäyntiä. Näin on usein käynyt, kun Kim on myöhemmissä elokuvissaan jättänyt šokkikohtaukset vähemmäksi; mitään mielenkiintoista hän ei tahdo saada väkivallan tilalle. Tämä elokuva kääntyy yksinhuoltajaisän ja tyttären lukkiutuneen suhteen kelailuksi, josta ei katsojalle mitään irtoa. En täysin ymmärrä, miksi Yle esittelee näin perusteellisesti Kimin tuotantoa. Muutama parempi näyte olisi riittänyt ja tarjota sitten mielenkiintoisempaa kamaa joltain muulta tekijältä. Sitä taatusti riittäisi, käsittääkseni myös Etelä-Koreasta.
Hanaoluena jo pitkään Suomessa levitetty tšekkituote astuu nyt Alkon valikoimaan. Alkoholia 5,2%, mutta hyvin samantyyppinen kuin edellinen olut Slovakiasta. Diasetyyli on tässä ehkä voimaisempaa tai kermatoffeisempaa, mutta toisaalta humalointi on hillitympää. Mallasta on enemmän, enemmän täyteläisyyttä helles-tyylin tapaan, mutta erot hyvin pieniä Urpineriin. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Alko.
Slovakialaisessa oluessa alkoholia vain 4,0%. Pahvikartonkinen tuoksu avautuu diasetyylille vetisessä maussa. Parasta on kohtuullinen humalointi, jossa mukavaa kirpeyttä. Perusbisseä itäisestä Keski-Euroopasta, ei mitään vikaa sinänsä, mutta ei mitään innostavaakaan. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Prisma.
Kimin ideat ovat loppuneet tässä vuoden 2002 teoksessa, väsähtänyt kehno sotilasfarssi. Nättejä rantamaisemia, mutta piikkilangalla aidattu pohjoiskorealaisten vakoojien pelossa. Elokuva yrittää kertoa jotain siviilien ja sotilaiden ristiriidoista, mutta liudentuu pelkäksi huudoksi ja juoksenteluksi. Väkivallan ja henkisten häiriöiden seurauksia märehditään, mutta tuttuja Kim-niljakkuuksia on vain välähdyksenomaisesti aborttikohtauksessa ja piikkilangalla kiristetyssä nyrkkeilykehässä. Täysin epäuskottava ja tylsä elokuva.
Tämä on selvästi korealaisen Kimin hallituimpia ja parhaimpiakin saavutuksia. Sijoittuu urbaaniin Souliin nykyajassa, kirkkaat värit, pyöritään välillä saman Han-joen sillan alla kuin Kimin esikoiselokuvassa. Varsin lohduton prostituutiotarina, mutta tässä on Kimin leffoille harvinaista inhimillisyyttä mukana, jopa perverssiä romantiikkaakin. Eläinrääkkäys loistaa poissaolollaan eikä ihmisetkään niele uistimia. Egon Schielen kuvia katsellaan. Sateiset neon-valoissa kimmeltävät kadut tuovat jopa noir-fiilistä mukaan, samoin japanilainen Mishima tulee mieleen tunnelmassa. Rytmitys toimii, mukana hidastuksiakin, mutta ehkä liikaa dramatiikka nojaa halpaan kaksisuuntaispeilitemppuiluun. Kaiken kruunaa lopputekstien ylle soljuva Carola Häggkvistin ruotsinkielinen laulu, Imdb tarjoaa tosin huvittavasti laulajaksi suomalaista Carolaa.
Pitkästä aikaa Guinnessin vahvaa erikoisversiota saatavilla. Tässä siis lähes kaksi kertaa enemmän alkoholia kuin perusversiossa, 8%. Ja se ikävä kyllä maistuukin muuten hieman ohuessa maussa. Tervainen lakritsaisuus nousee esiin, jälkimaussa on kuivaa humalaa, mutta samalla siirappinen makeuskin keitoksessa on. Kaukana ollaan perusversiosta ja aikoinaan tämä oli varsin yllättävä tuttavuus. Nykyään on kuitenkin saatavilla niin monimuotoisia vahvoja stouteja, että tämä kalpenee pahasti niiden rinnalla. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Alko.
Samalla nimellä myyty tuttu hanaolut on vahvuudelta 4,5%, tämä peräti 7%. Jokseenkin harhaanjohtavaa, että näin erityyppisiä oluita myydään samalla nimellä. Tämä siis lähestyy tyyliltään jo imperial stoutia. Mustaa nestettä, vahva vaahto. Pehmeän kuohkeaa, kohtuullisen paahteista, miellyttävän kuiva ensipuraisu. Korostunein maku maitoinen happamuus, hyvin miellyttävällä tavalla. Täyteläisyyttä, lopussa on hieman makeaa tummaa suklaata. Yllättävän hyvää, selvästi odotukset ylittävä suoritus. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Alko.
2001 valmistunut Kim-teos, sijoittuu 1970-luvulla Etelä-Koreaan amerikkalaisen sotilastukikohdan liepeille. Aiemmissa näkemissäni Kimin elokuvissa amerikkalaiset eivät näin selvästi ole mukana, tässä on myös paljon viittauksia Korean sotaan. Muuten tämä on tuttua Kim-aineistoa, nöyryytyksiä, eläinrääkkäystä, koulukiusaamista, seksuaalisia pakkomielteitä, sadistista väkivaltaa. Kimin teoksissa ei ole yhtään myönteistä henkilöhahmoa, katsomiskokemuksesta tulee suhteellisen raskas. Amerikkalaisten näyttelijöiden replikointi todella kankeaa. Tämä sijoittuu keskivaiheille Kimin tuotteliaalla uralla, ei parhaiden intensiivisyyttä, mutta ei liikaa halpaa sensaation hakuakaan.
Milan lähti peliin hyökkäävästi, ilman rikkovaa pivotea. ManU:lla puolestaan ei yhtään varsinaista hyökkääjää, Rooneyhan ei sellainen ole. Uutta kevättä elävä Ronaldinho teki maalin jo 3. minuutilla saadessaan lahjapallon laatikkoon, kimmokkeella verkkoon. Ote Milanilla selvästi, uudella laitapakilla Luca Antoninilla hyvä paikka, samoin hollantilaissentteri Huntelaarilla. Tulosta ei kuitenkaan ja ManU tasoitti hyvin onnekkaasti 36. minuutilla, Scholes veti ohi, mutta pallo kimposi tukijalasta tolpan kautta häkkiin. Toisella jaksolla Milanin taktiikka romahti, vaikka Pirlo aluksi kiskaisi hirvittävän tykin kohti ylänurkkaa, van der Sar torjui. 66. minuutilla vaihtomies Valencian keskityksestä Rooney nikkasi helposti takanurkkaan, kokematon pakki Bonera huonosti sijoittuneena. Heti perään Fletcherin tarkasti ajoitettu syöttö jähmetti Nestan suolapatsaaksi ja Rooney puski taas vapaasti kaappiin. Upea maali. Milan kavensi lopussa, Ronaldinhon syötöstä Beckhamin tilalle tullut seniori Seedorf kikkaili kantapäällä Tihinen-style maaliin. Milan selvä pettymys, tuskin mahdollisuuksia Old Traffordilla. Carrickille punainen yliajalla, ehkä helpottaa Milanin urakkaa.
Kimin debyyttiohjaus vuodelta 1996. Asunnottomia pikkurikollisia Soulissa Han-joen rannalla, sadistista väkivaltaa, kuinkas muutenkaan. Teknisesti hieman suttuista jälkeä ja rytmi laahaa pahasti puolivälin jälkeen. Makaaberi runollisuus vuotaa lopussa yli. Kimin myöhempien elokuvien pakkomielteet jo kohtuullisesti esillä, mutta selvää amerikkalaisvaikutustakin tyylissä vielä on. Karu Chinatown-kunnianosoitus puukon ja nenän kohtaamisessa.
Mielenkiintoinen biopic sarjakuvakäsikirjoittaja Harvey Pekarista. Pekarin arkirealistisia omaelämäkerrallisia tarinoita ovat kuvittaneet mm. Joe Sacco ja Robert Crumb, joka on mukana leffassakin. Raikkaita rakenneratkaisuja, sarjakuvaa ja elokuvaa yhdistellään, reppanaroolien mestari Paul Giamatti esittää Pekaria dramatisoiduissa jaksoissa, mutta myös oikea Pekar kommentoi tapahtumia. Katsojaa etäännytetään moninkertaisilla metaleikittelyillä. Rust Beltin ehkä kaikkein ränsistynein metropoli Cleveland tarjoaa hienot puitteet alavireiselle mutta silti irtonaisen hilpeälle tunnelmalle. Aivan kaikki ei toimi, Lettermanin talk show -jaksot olisi voinut toteuttaa muuten kuin suoraan ympättyinä. Juutalaisen Pekarin huumori muistuttaa Philip Rothia tai Woody Allenia, mutta nousee kyllä itsereflektoivuudessaan aivan omalle tasolleen.
Nilssonin poliisitarinoiden tason lasku jatkuu, voi vain hämmästellä kuinka paljon näitä vielä on tulossa. Aiempien tuotosten kirjoittaja Joakim Hansson on nyt jättäytynyt vain tuottajaksi, mutta tulos ei ainakaan parantunut. Toimintakin on häipynyt, suspensen kehittely ei onnistu, jäljellä on lähinnä tylsää kännykkäkeskustelua suurimman osan ajasta. Kololeukainen päähenkilö väistyy taustalle, painotus on edellisessä osassa esitellyssä ilmiantajassa. Asekauppaa ja serbisotarikollisia Göteborgissa, tyypillistä televisiokanavatäytettä.
Suklaaoluet eivät ole suosikkejani, mutta tämä laatupanimon talvituote on varsin tasapainoinen. Suklaa ei ole erityisen päällehyökkäävä, mutta kyllä tässä liikaa makeutta on. Kahvimainen paahteisuus leikkaa kuitenkin imelimmät vivahteet ja humalakin pääsee lopussa esiin, tavallistakin pitemmällä viiveellä tosin. Alkoholia 4,5%, paksumpi mallaspohjainen täyteläisyys toimisi tällaisissa oluissa paremmin. Oluthuone Leskinen, 7.2.2010.
Lionel White on suhteellisen tuntematon pulp-kirjoittaja, jonka romaaniin Kubrickin caper-klassikko The Killing perustuu. Obsession-teos kääntyi Godardin käsissä 1965 nouvelle vague -kulmakiveksi Pierrot le fou. Tämä pientä kulttimainetta nauttiva kotimainen elokuva vuodelta 1974 on Obsessionin mustavalkoinen uusintatulkinta, tosin kirjailijan nimi kirjoitetaan alkuteksteissä väärin Lionell White. Varsin harvoin esitetty teos, en ennen tätä Kava-näytäntöä ole saanut elokuvaa näkyviin. Teatterijohtaja Mikko Majanlahti hämmentävästi action-roolissa, muut näyttelijät varsin tuntemattomia. Seksiä ja väkivaltaa on sen verran, että K-18 -leima lätkäistiin toisen kerran kotimaisen elokuvan historiassa. Näyttelijäsuoritukset ovat käsittämättömän huonoja, mutta alkupuolella on pientä jännitettä, kun päähenkilö kiihottuu tuntemattomaksi jääneen vaatimattoman Arja Virtasen kainalokarvoista kohtalokkain seurauksin. 1970-luvun ajankuva välittyy herkullisesti hillittömänä dokauksena ja mauttomina asuntoina/vaatteina/autoina. Ruumiita tulee ja Bonnie & Clyde -pariskunta pakenee Los Pacosiin. Rahat loppuvat ja tapahtumat siirtyvät jopa Ouluun asti. Alkupuoli on varsin streittiä trilleriä, mutta loppupuolella ideat loppuvat ja homma lyödään läskiksi kevyellä agenttiparodialla. Todella harmi, näyttelijäongelmista huolimatta lupaavalla otteella tarina käynnistyy. Pariskunnan seksuaalinen täyttymys kuvataan hämmentävällä nenäliina-animaatiolla ja soundtrackilla kunnon saksalaiskoulukunnan ähkinää. Paakkunaisen jazz sopii kohtuudella kuviin.
Cronenbergin seuraava elokuva suhteellisen mielenkiintoisen A History of Violencen jälkeen. Lontoon venäläisyhteisöön sijoittuva väkivaltainen tarina on yllättävän tavanomainen elokuva Cronenbergin tuotteeksi. Käsikirjoituksen juoni on kohtuullinen, mutta Viggo Mortensen ja Vincent Cassel venäläistorpedoina todella epäuskottavia. Ural-moottoripyörää ajava Naomi Watts on söötti, mutta ulkokohtaiseksi jää hänenkin kätilöroolinsa. Elokuvassa on omituisen laahaava rytmi, Cronenberg ei selvästikään tiedä pitäisikö panostaa tunnelmaan, toimintaan vai johonkin muuhun. Venäläiset mafiajohtajat ovat selvästi liian vanhoja, vaikka Armin Mueller-Stahl onkin vakuuttava. Kovasti esitellyt tatuoinnit ilmeisesti ovat autenttisia arvomerkityksissään. Brutaalein kohtaus turkkilaisessa saunassa ei toimi minusta toivotulla tavalla. Pitkän ohjaustauon pitänyt puolalainen veteraaniohjaaja Jerzy Skolimowski näyttelee tässä sivuroolia ja näyttää aktivoineen ohjausuransakin tämän elokuvan jälkeen.
Nilssonin poliisitarinat ovat siirtyneet tässä 2009-tuotannossa suoraan DVD-jakeluun teatterilevityksen asemasta. Kuuden vuoden tauon aikana kololeuka on harmaantunut, mutta halvempi kevyempi ilmaisu toimii ehkä paremmin tässä kontekstissa. Taas Göteborgin ilmakuvia ja samoja näyttelijöitä kuin aiemmissa elokuvissa. Alkupuolella varsin mukavia sateisia otoksia Göteborgin yöstä. Tarinassa suhteellisen vivahteikas vasikkakuvio arvokuljetusryöstöjen ympärillä. Suurinta roistoa epäillään suomalaiseksi korostuksen perusteella, mutta hän osoittautuu Viron venäläiseksi. Göteborgin baariomistajista suuri osa näyttää olevan ammattirikollisia. Rikollisten käytössä klassisen Kalašnikovin (AK-47) moderni versio AK-74. Kokonaisuutena kuitenkin rutiinimaista haukotuttavaa tv-kerrontaa, Falkin roolihahmo ei syvene vähääkään, pikemminkin tyyppi vaikuttaa entistäkin paperimaisemmalta.
Kohtuullisen uskollinen tulkinta Scott Phillipsin esikoisromaanista. Tapahtumat on siirretty nykyaikaan ja päähenkilö on nuorennettu John Cusackille sopivaksi. Dialogin lisäämiseksi päähenkilön partnerin roolia on kasvatettu, Billy Bob Thornton onkin tässä elokuvan paras roolittaja. Kohtalokkaan naisen roolissa Connie Nielsen ei valitettavasti vakuuta. Ramis on komediaohjaaja ja koomisia aineksia on hieman lisätty, mutta rytmitys on heikkoa, tämä ei ole kovin vakuuttava neonoirina. Coen-veljesten Fargon mustan huumorin täyteläisyydestä jäädään kauas. Näyttävä Double Indemnity -kunnianosoitus, mutta ulkokohtaiseksi sekin kääntyy. Loppu on pilattu perusteellisesti, DVD:n lisämateriaaleista löytyy romaanin mukainen lopetus, mutta sitä ei käytetty. Cusackin voice-overia olisi voitu käyttää enemmän. On tämä silti suhteellisen viihdyttävä leffa, preerian kylmä tuuli ja strippibaarien nihkeys välittyy hyvin.
Pienimuotoinen pulp-romaani vuodelta 2000, sijoittuu Kansasin Wichitaan jouluun 1979. Romaanissa seurataan 24 tunnin ajan keski-ikäisen entisen asianajajan, nykyisen strippibaarin johtajan toimia. Hallittua suoraa kerrontaa, väkivalta lisääntyy vähitellen ja musta huumori valtaa lopussa alaa. Mies kiertelee jouluaattoiltana Wichitan baareja, vierailee eri sidosryhmiensä luona, ajaa Lincolnilla ja Mercedeksellä ja juo reippaasti alkoholia koko ajan. Mies tekee lähtöä Wichitasta ja on ilmeisesti kavaltamassa suuren summan rahaa työnantajaltaan. Varsin hyvä tunnelma, mutta kovin omaperäinen Phillipsin suoritus ei ole. Hyvin perinnetietoinen tyyli, mutta vaikutelma on laskelmoiva. Ehkä jotain Charles Willefordin varhaista tyyliä Phillips on tavoitellut. Loppuratkaisu on jonkinlainen yllätys, mutta ei sekään ainutlaatuinen. Romaanista on tehty elokuva 2005, tämän painoksen kannessa mainostetaan suoraan elokuvaa.
Orgaaninen golden ale, hedelmäinen ja pihkaisen humalainen, pyöreähkö liukas öljyinen jälkimaku. Mallasta ehkä enemmän toivoisi mukaan, hieman ohut tämä on. Käsittääkseni tämä on sama olut kuin saman panimon Circle Master, linnunpelättimen nimellä olutta on myyty aiemmin USA:ssa. Ehkä tämä nimi vakiintuu nyt Euroopassakin. Ostopaikka Oulu, Stockmann.
Romanttinen komedia, mutta ei mikään deittileffa, mukana reippaasti kirpeitä mausteita. Muutamasta hauskasta kohtauksesta huolimatta tämä on varsin alavireinen elokuva. George Clooneyn esittämän päähenkilön ammatti heijastelee karuja aikoja, mies on ulkoistettu pyöveli, joka irtisanoo ihmisiä firmoista, joiden omien pomojen kantti ei riitä likaiseen työhön. Kaveri tykkää myös matkustaa USA:n karuilla kotimaan reiteillä, hänen kotinaan ovat lentokentät ja hotellit. Tilannetta kärjistää tapahtumien keskittyminen USA:n ankeimmille alueille, keskilännen kaikkein tylsimpiin suurkaupunkeihin tyyliin Omaha, Des Moines, Wichita, Tulsa, Kansas City, St. Louis. Elokuvan parasta antia ovat hyvät näyttelijäsuoritukset, Clooney ei loista, mutta ei myöskään petä, Vera Farmiga on lähes yhtä hyvä kuin The Departedissa ja erityisen hersyvästi onnistuu nuori Anna Kendrick. Farmiga on kaunis, mutta hänen alastonkohtauksessaan esiintyy takaapäin niin täydellinen naisvartalo, että varmaankin kyseessä (digitaalinen?) body double. Elokuvassa tarkastellaan varsin teräväkatseisesti elämän valintoja, pitäisikö elää yksin vai perheessä. Selvää ratkaisua ei tarjota, oikeastaan kaikista vaihtoehdoista tulee esiin varsin lohduttomia näkymiä. Kuolema tulee kuitenkin kaikille ja yksin se on kohdattava. Muutama hieno kohtaus, mutta kokonaisuutena elokuvallisesti varsin keskinkertainen loppuvaikutelma. Ohjaaja Reitmanin isä rutiiniohjaaja Ivan Reitman ei koskaan ole tehnyt tämäntasoista elokuvaa.
MacLean-filmatisointi vuodelta 1971 on köyhän miehen Bondia musiikkia myöten. Anthony Hopkins on liian hintelä toimintasankariksi ja juoni on pelkkää rutiinia. Ruumiita syntyy paljon, mutta toimintakohtaukset kömpelöitä. Skotlannin länsirannikko näyttä olevan täynnä vihamielisiä alkuasukkaita, mutta silti leffan parasta antia on paikallisväri, kolea kosteus välittyy hyvin. Isle of Mullin viskikylä Tobermory keskeinen kuvauspaikka. Naiskauneutta sentään mukana, ranskalainen tusinaohjaaja Périer on joutunut tiputtamaan krediiteistä nimensä aksenttimerkin, mutta on kai tuonut mukanaan sääriään esittelevän Melville-tähden Nathalie Delonin. Suorapuheista linnantytärtä esittää tuntemattomaksi jäänyt Wendy Allnutt.
Venäläismiehityksen jälkeen näytti hetken siltä, että Virosta kehittyisi mielenkiintoinen olutmaa. Hygienia parani ja pienemmillä panimoilla oli muutama hyvällä tavalla särmikäs olut. Globaali kapitalismi on sittemmin tehnyt Viron olutskenessä yhtä rumaa jälkeä kuin puna-armeija. Sahtiin vertautuva koduõlu vielä sinnittelee, mutta sitä on huonosti saatavilla. Ylikansalliset jätit ostivat lähes kaikki kaupalliset panimot ja lakkauttivat tai vesittivät ne. Carlsbergin omistama Saku tekee edelleen Porteria, jonka vaihteleva taso on viime aikoina kääntynyt parempaan päin. Muut Sakun oluet ovat sitäkin vaisumpia.
Suomeen rantautunut "uutuus" Rock taitaa olla pelkkä markkinointia tukeva pakkausratkaisu. Etiketissä todetaan hilpeästi, että tämä on pikemminkin lifestyle kuin olut. Lifestyle on nykyhetken huvittavin bullshit-termi, joka ei tarkoita yhtään mitään. Rock heijastelee kuulemma itsenäisyyttä, itseluottamusta ja positiivista kapinointia arkipäivän rutiineja vastaan. Hieno homma. Sakullahan on myös Hard Rock -niminen olut, jonka lifestyle-ominaisuudet olisi mielenkiintoista kuulla. Rock on viljaisen karkea, hieman makea ja kevyesti saippuaisen keinotekoisen muovinen. Alkoholi hieman pistelee, se on masentava saavutus 5,3 %:n vahvuisessa oluessa. Ei varsinaisia virhemakuja, mutta mallas maistuu liian vähän ja humala ei juuri ollenkaan. Tämä näyttää vaaleammalta kuin Saku Kuld, joten tässä on kai raaka-aineissa tingitty sitäkin enemmän. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.
