Hämyinen baari pääkadun sivukujalla. Olut laskettiin hanasta ensin pulloon ja siitä vasta tuoppiin. Tällaistakaan en ole ennen nähnyt. Geneeristä paikallista sameaa lageria, diasetyyliä mukana. Vilna, Vilniaus Alus, 31.7.2014.
Suodattamatonta vehnäolutta turistipizzeriassa. Sitruunaviipale seassa, mausta ei sen enempää kerrottavaa. Vilna, Trattoria Diravello, 31.7.2014.
Belgihiivaa, hedelmää, hyvin puhdas, ja kaiken huipuksi kuivaa katkeruutta lopussa. 5,5%, mahtavaa jälkeä. Täysin tyylinmukaista, ehkä katkeruutta korostettu enemmän. Kyseessä mitä ilmeisimmin Liettuan modernin skenen ykköspanimo ja tuotokset sen mukaisia. Haastaa originaalejakin Belgiasta. Vilna, Špunka, 31.7.2014.
Pieni baari Užupisin keskusaukiolla, kahdeksan craft-hanaa, ei muita asiakkaita iltapäivällä. Dundulisin oluiden jakelupaikka. Sysimustassa oluessa 5,6%, 100 IBU. IBA tarkoittanee India Black Alea, sysimusta olut. Hieno baari, selvästi Vilnan ykkönen toistaiseksi kohdatuista. Tuoleja tiskillä ja muutama sivustoilla. Olut on paahteinen, hyvin tuore, kuohkea, katkeruus voisi olla voimakkampaa, mutta hyvin mallikas olut. Baarin kaikki hanaoluet eri tyylejä, pilsner, pale lager, saison, golden ale, ipa, red ale, iba ja oatmeal stout. 100 IBUa on kyllä hävinnyt lopputuloksesta, ei tarpeeksi katkeruutta, jos tavoitteena Cascadian Dark. Silti moderni maukas olut uppoaa hienosti. Liettuan perinneoluiden kohtalo muistuttaa sahtia. Hieno traditio, mutta maku ei kiinnosta nykyihmistä. Hoppeja pitää olla, siinä on tulevaisuus. Liettuan kieli sivumennen sanoen muistuttaa omituisesti portugalia. Vilna, Špunka, 31.7.2014.
Vaaleaa meripihkaa, varsin lämmintä, matala hiilihappotaso, hieman hunajainen, makua vaikea löytää, mutta hyvin pehmeä olut. Muistuttaa joitakin heikkoja riilejä, mutta mallas ja humala ovat hyvin hailakasti esillä. Ei tämäkään vakuuttanut Liettuan perinneoluiden maukkaudesta. Kaunis väri kuitenkin, lähes kirkas. Vilna, Šnekutis Užupis, 31.7.2014.
Talon omaa olutta, tynnyri tiskillä. Hyvin lähellä Jovarųn eilistä olutta. Hapan tuoksu, leipäinen runko, täyteläinen, mutta nyt katkeruus puuttuu oikeastaan kokonaan. Vilna, Šnekutis Užupis, 31.7.2014.
Kävely Vilnan kaupungin muurin ja pienen joen yli Užupisiin, joka osittain huumorimielellä on julistautunut itsenäiseksi tasavallaksi. Hiki alkoi irrota ylämäkeen kivutessa, miljöö muuttui ränsistyneemmäksi post-sovjettunnelmaksi ja usko alkoi loppua. Sitten saavuin Šnekutisin haarakonttoriin Užupisissa. Matala röttelö rinteessä, kaatopaikka vieressä. Sisällä saunaolosuhteet, ulkona harvan joutolauta-aidan suojassa hieman viileämpää. Hyvä tunnelma lounasaikaan. Tumma olut aika näppärää, 4,2%, tshekkitmaven pohjalla mennään, mutta varsin kuiva kokonaisuus. Paahdetta mukavasti, katkeruus vähäistä. Vilna, Šnekutis Užupis, 31.7.2014.
Tsekkasin pullo-oluen, valmistaja Panevezio alus, joten varmaankin sama olut kuin eilen hanasta juotu. Sitruunainen perustuntuma, katkera loppuveto upea. IBUja vain 44, tuntuu katkerammalta. Humalina Bravo, Cascade ja Summit. Täytyy sanoa, että tykkään enemmän liettualaisesta IPAsta kuin maan perinteisistä oluista. Ikäväähän se on, mutta tähän on tultu. Kirkkaampi kuin eilinen hanaversio. Vilna, Šnekutis, 31.7.2014.
Vilnan aamu valkeni tummana, tuli hieman vettäkin. Tsekkasin päivän aluksi KGB-vankilan sellit, karua kertomaa. Sitten puolen tunnin hidas kävely ns. vanhaan kaupunkiin. Baarissa pieni etuhuone, tiskillä toistakymmentä hanaa, kylmäkaapissa isoja pulloja. Kaikki näyttäisi olevan paikallista craft-kamaa. Taas hieman hapan tuoksu, mutta maku parempi. Jälleen leipää, varsin makeaa, katkeruuttakin löytyy, 5,2%. Vilna, Šnekutis, 31.7.2014.
Vilnan toinen panimoravintola, portteri Branduis päässyt loppumaan, päädyin taas ylimakean tumman pelossa vaaleaan. Edellistä viihtyisämpi baari, sisäpihalla terassi. Hyvin vaahtoa oluessa, sameaa, makua ei paljoa, mutta nyt diasetyyli puuttuu. Maltainen perustuntuma, hyvin tuoretta, mutta siis sitä makua pitäisi olla enemmän. Paikka muistuttaa jonkin verran Tallinnan uutta Hopneria. Vilna, Būsi Trečias, 30.7.2014.
Pääkadun panimobaari, helvetillinen lämpö terassilla ja hieman viileämpi kellariosa. Panimon vaalea paikalliseen tyyliin hieman diasetyylinen ja sitten todella kevyt. Tästä ei paljoa kerrottavaa jää, varsin lämmintäkin. Panimovierailu tuli toteutettua. Tosi kallistakin , 8 litiä, eli melkein kolme euroa pintti. Ehdin siis jo tottua paikalliseen hintatasoon. Vilna, Prie Katedros, 30.7.2014.
Makkara-annoksen päälle hieman tummempaa paikallista, 4,9%. Tumman ruskea, paljon hiilihappoa, makea, hieman leipäinen, jälkimaku tyhjä. Tämä oli nyt karmea pettymys. Lähes cocacolaa. Vilna, Alaus Namai, 30.7.2014.
5,2%, keraamisessa tuopissa, laskettiin feikkikäsipumpulla. Tuoksussa taas happamuutta. Lämmöstä varoitettiin henkilökunnan taholta, tämä on lähes huoneenlämpöistä. Hiilihappoa ei oikeastaan ollenkaan. Maku on ehkä liian ohut. Paljoa tartuttavaa ei löydy, Jovarų oli luonteikkaampi. Leipää ja hunajaa lievästi, happamuus tuntuu maussakin, tämä on liian funkya pysyäkseen laadukkaalla puolella. Vilna, Alaus Namai, 30.7.2014.
Näinkö jenkki-IPA-villitys on saapunut Liettuaankin? 5,5%, hyvin samea, mutta toden totta sitruksinen suutuntuma. Miellyttävän kuiva runko, jälkimaku on katkeroinen, mutta riittävä, todellinen yllätys. Mahtavaa tavaraa. Vilna, Alaus Namai, 30.7.2014.
Olisin halunnut Suomen tappohelteestä Huippuvuorille, mutta päädyin aiemmin päätetysti Vilnaan, jossa leiskui sama helvetin tuli. Tallustelin hotellilta äärimmäisen varovaisia liikkeitä tehden lähimmälle Liettuan perinneoluen jakelupaikalle. Joen rannassa, mutta välissä vilkas katu. Pieni terassi, hieman katutason alla iso pääsali. Saksalaistsekkiläistä perinteistä tyyliä.
Sameaa, hieman hapan tuoksu, puutynnyrin näköisestä hanasta, varmaan muoviämpäri kuitenkin pohjalla. Leipää, suhteellisen paljon katkeroa, mielenkiintoinen. Ei huono, lievää makeutta, tuore. Lämmetessä makeutuu enemmän, katkeruus hiipuu. Varsin mallikasta kamaa. Jos Liettuan maalaisoluet tätä tasoa, niin nautinnollinen reissu luvassa. Vilna, Alaus Namai, 30.7.2014.
Viiden minuutin tuoppi Riikan (Riian?) lentokentällä. Diasetyyliä mukana, mutta myös katkeroa aika hyvin. Ei tämä huonolta tuntunut. Riika, lentokentän kahvila, 30.7.2014.
Lentokenttäbaarissa ensituntuma nahkean hedelmäinen, ikään kuin APAssa. 5%, ei ehkä sitrusta muuten kuin humalassa. Hiilihappoa liikaa, katkeruus liian heikkoa, mutta Stallhagenin olueksi kuitenkin huomattavaa. Ihan kiva näissä oloissa. Vantaa, The Oak Barrel, 30.7.2014.
Peterboroughin panimon Citra on mahtava golden ale, joten panimon IPAa kohtaan odotusarvot olivat varsin korkealla, samaa Citra-humalaa tässäkin. 6%, hedelmää on, mutta kääntyy hieman yrtin puolelle. Katkeruus korkeintaan keskitasoa. Kohtuullisen miellyttävä olut, mutta ei sen enempää, joten pettymykseksi tämä on kirjattava. Tuoreena todennäköisesti aivan erilaista. William K Kurvi, 29.7.2014.
Ekstreemikamaa lahden takaa, 10%, puolukkaa, karpaloa, koivusiirappia (mahlaa?) ja hunajaa. Makeaa yrttilikööriä lopputulos muistuttaa, hieman lakritsaakin mukana. Ei varsinaisesti hellejuomaa, mutta onneksi vain 25 cl. Happamuus kevyttä, mutta makeus ehkä loppujen lopuksi ei niin leimallista kuin ensituntumassa. Olutmaailmassa mitätön kuriositeetti, mutta talvella takan äärellä voisi toimia portviinin vaihtoehtona. Kaisla, 29.7.2014.
Teerenpeli on tietääkseni tehnyt IPAn, mutta ei sitä Helsingin baarissa ole näkynyt, tänäänkin vain samoja vanhoja tylsiä oluita kuin aina ennenkin. Villiin Wäinöönkin oletin saapuneen SOPPissa debytoineita uutuuksia, mutta ei, samat vanhat tutut täälläkin. Käännyin molemmista tiskiltä takaisin, vaikea asiakas. Kitty'ssäkään ei mitään uutta. Stone'sin terassi laajentunut mukavasti Keskuskadulle, alue muistuttaa nyt hieman Oulun Valkealinnaa.
Täällä onneksi Ruosniemen vehnäolutta, 5,7%. Baarimestari piti tuotetta haastavana ja niinhän tämä onkin. Selvästi hapan ja kuiva, lähtee hieman berliner weissen suuntaan, mutta siis paljon vahvempi. Varsin raikas, jopa lievää lambic-fiilistä voi etäämpää haeskella. Hiilihappo puuttuu oikeastaan kokonaan. Väistämättähän näin happaman oluen kohdalla joutuu epäilemään, että maitohappobakteerit ovat päässeet yllättäen ja odottamatta keittoon. Panimo tuntuu muutenkin epäilyttävästi tarjonneen festivaalilla happamia tuotteita. Toivottavasti ei kuitenkaan mitään suurempaa häikkää prosessissa. Stone's, 29.7.2014.
Heinäkuun alussa kokeilin Espoossa tanskalaisen käkipanijan (pantu Proefin pesässä Belgiassa) pilsiä. Nyt vuorossa american wheat ale, 4,7%. Tuoteselosteessa ei tosin vehnästä mainintaa. Yrttisen vihanneksinen kuiva olut, kova katkeruus jälkimaussa. Ei täysin miellyttävää, mutta kuivuus ilahduttaa. Tettnanger ja Amarillo humalina, nihkeä kokonaisuus. Rotterdam, 29.7.2014.
Kun belgihiiva yhdistyy reippaaseen jenkkihumalointiin, tulos on lähes mausteiselta tuntuva. Kokeilin tämän oluen valmistusvaiheen näytettä pari viikkoa sitten. Valmis tuote tuntuu täyteläisemmältä, aikaisempaa hopfenweizen-fiilistä en nyt tavoittanut. Pihkaa todella tanakasti ja ikään kuin tosiaan mausteisuuskin nousisi esille. Varmaan paras suomalainen belgi-IPA, en tosin heti muista onko niitä muita tehtykään. Bruuveri, 29.7.2014.
Uuden tuusulalaisen Maku-panimon Skiffer Alea ei ollutkaan Erottajan Skifferissä. Söin silti tulikuumassa ravintolassa lounasliuskan ja valuin trooppisessa paahteessa kulman taakse Black Dooriin. Ei Makua täälläkään, mutta Sorin sessio-IPAa silti, 4,8%, 60 IBU. Ruosniemessä tehtyä, Sorin tehtailla Virossa ei vielä tuotantovalmiutta. Trooppista kypsää hedelmää ja voimakas katkeruus takapäässä. Mukavan matala hiilihappotaso, toimii hienosti. Rungon ohkaisuus tietysti havaittavissa, mutta tässä käyttötilanteessa ei haitannut. Black Door, 29.7.2014.
Kello 22 jouduin siirtymään kuumaan sisätilaan, Helsingin terassisäännöt ovat keskiaikaiset vaikkapa oululaisesta näkökulmasta. Tulevaa Vilnan keikkaa ennakoiden ajattelin kokeilla sikäläistä olutta. Pehmeän maltainen, 5,2%, hieman diasetyylinen, ohut, kevyesti katkeroa, eihän tämä vakuuta. Tehty Kaunasissa, toivottavasti Vilnasta löytyy vivahteikkaampaa tavaraa. Maltainen Riekko, 28.7.2014.
Kuuma kesäilta Alppilassa. Riekon sisällä sietämättömän kuumaa, kadulla sentään pystyy jotenkuten pysyttelemään. Ruotsalainen red ale, 6%. Aika neutraalia, karamellia kevyesti, hedelmäisyys hailakkaa. Kevyesti katkeroa, lievä sivumaku. Humalat ehkä jo hiipuneet. Ei oikein muistuttanut viime talven Pikkulintu-maistiaisten Modernist-rediä. Maltainen Riekko, 28.7.2014.
Edith Carlmarin esikoisohjaus oli tunnelmallista kohtalonoiria parhaimmillaan, mutta tämä myöhempi teos vuodelta 1953 on valitettavasti paha kalkkuna. Kyseessä on kovakätinen huumevalistusleffa naurettavimmasta päästä. Kirjasivistynyt museomies yrittää kasvattaa alavireistä nuorikkoaan huomaamatta tämän narkkarielämää. Elokuvan alussa jonkin verran ryhdikästä poliisiproseduraalia, kun naisjepari jäljittää kadonnutta edustusrouvaa Oslon kuraisilla sivukujilla. Pitkä takauma kerii sitten paketin auki moralistisella ylemmyyden paatoksella. Ikävä kyllä Reefer Madness -tyylinen camp-tasokin puuttuu teoksesta.
Edellisen Crusader's Cross -teoksen tapaan Burke aloittaa tämän Dave Robicheaux -trillerin takaumalla. Tällä kertaa moniongelmainen NOPD-poliisi on vierailukeikalla Miamin seudulla 1980-luvun alussa aikana, jolloin Jim Beam oli vielä hänen kavereitaan. Todella tiivis intro, jonka jälkeen syöksytään totutulle cajun-tiimellystantereelle Etelä-Louisianan New Iberiaan, Lafayetteen ja New Orleansiin. Tarina rullaa hienosti, kyseessä on jo sarjan 15. osa, mutta kuohkeutta löytyy edelleen. Taistelupari Clete Purcelilla pitkästä aikaa isompi rooli ja Bobbsey Twins from Homicide jyrää entistäkin kovemmalla sykkeellä, vaikka kaksikko ymmärtää itsekin olevansa dinosauruksia. Tunnelmia hieman keventää originelli naispuolinen FBI-agentti Wyomingin Chugwaterista. Muut henkilöhahmot ovat väistämättä tutunkaltaisia aiemmista teoksista, mutta Burke on kuin taidemaalari, joka tekee samasta aiheesta aina vain täydellisempiä vedoksia.
Pahimpaa nilkkiä Purcel kouluttaa paloruiskulla kasinon vessassa ja sama heittiö erehtyy myrkyttämään Robicheaux'n pitkäaikaisen lemmikin, kolmijalkaisen Tripod-pesukarhun. Seurauksena Robicheaux vetää ylikierroksille ja väkivalta on ehkä vielä pöyristyttävämpää kuin aiemmin. Tripod selviää muuten hyökkäyksestä hyväkuntoisena. Samaa ei voi sanoa Purcelin ja Robicheuaux'n kohdalla, mutta saaga jatkuu, viisi romaania on ilmestynyt tämänkin jälkeen. Viime aikoina ylivauhdikkaat trillereiden loppuratkaisut ovat tuntuneet haukotuttavilta, mutta Burke onnistuu tässäkin, antiikin tragedioiden tyyliin vedetty finaali nostaa pulssia. Aivan lopussa Burke mainitsee hieman arveluttavasti New Orleansin tuhonneen Katrina-tulvan. Burke sitoo Robicheaux-fiktionsa säännöllisesti todellisiin tapahtumiin, mutta tässä Katrina-lisäys tuntuu päälleliimatulta. Seuraavissa teoksissa Burke ilmeisesti käsittelee Katrinaa enemmänkin, joten siinä mielessä maininta voi olla asiallista pohjustusta. Pegasus Descending saattaa olla Burken paras teos tähän (2006) mennessä.
Veteraaniohjaaja Lynnin englantilainen salamurhaajakomedia vuodelta 2010. Ealing-yhtiön englantilaisista perinteistä tässä lajityypissä ei tunnu olevan paljoa jäljellä. Nimen villi kohde tarkoittaa hehkeän Emily Bluntin esittämää taidevarasta. Hauskuutta yritetään viritellä Bluntin ja 61-vuotiaan Bill Nighyn oletetun eroottisen jännitteen varaan. Pientä kipinää syntyykin jalkahieronnan merkeissä, mutta muuten elokuva tussahtaa vaisusti kuin puhjenneen ilmapatjan viimeinen hönkäys. Nighyn pokeri pitää ja ylähuuli pysyy jäykkänä, mutta ei silti vakuuta. Elokuva on uusintaversio Pierre Salvadorin ranskalaisesta 90-luvun leffasta, jota en ole nähnyt.
Alunperin Zowie Bowiena tunnetun David Bowien pojan ohjaama scifipläjäys vuodelta 2009. Vaikuttaa aluksi sympaattisen pienimuotoiselta ja koomiseltakin tarinalta, hieman Carpenterin Dark Starin hengessä. Leppeästi jutteleva tietokone tuo mieleen tietysti Kubrickin HALin. Sävyt tummenevat, kun yksinäinen kuuduunari kohtaa kireästi käyttäytyvän klooninsa. Kovasti vähän kuitenkin tapahtuu, elokuva muistuttaa Bergmanin psykologisesti häiriintyneitä suljetun tilan draamoja saavuttamatta kuitenkaan samaa syvyyttä. Optimistiselta vaikuttava loppuratkaisu häiritsee myös fiilistä, kunnon ahdistus sopisi paljon paremmin teemaan.
Roegin Venetsia-leffa vuodelta 1973 on ehkä hänen keskitiemäisimpiä. Daphne du Maurier'n tarinan sovituksessa on suhteellisen suoraviivainen juoni, vaikka hidastuksia ja visuaalisia kikkoja on riittävästi, esim. kuuluisan seksikohtauksen ympärillä. Talvisen Venetsian tunnelmassa on hieman samaa kuin Joseph Loseyn Evassa, mutta vain hieman. Meediohömpötys ja muu yliluonnolliselta vaikuttava aines puurouttaa kuviota ja Donald Sutherlandin paranoia ei kohoa lähellekään Klute-tasoja. Kluten tapaan tässäkin elokuvassa Sutherlandin seurana on pitkäsäärinen rintaliivejä vieroksuva nainen, tällä kertaa Julie Christie. Näin elokuvan viimeksi ehkä 80-luvulla, mutta hyvin olivat lähes kaikki kohtaukset jääneet mieleen. Silti tämä ei ole kummoinen elokuva, Roegin epätasaisessa tuotannossa jää häntäpäähän.
Applebaum on amerikkalaisjuutalainen journalisti, aviomies Puolan ulkoministeri Radek Sikorski, joka ei ole läheistä sukua sota-aikana Gibraltarissa kuolleelle kenraali Władysław Sikorskille. Applebaum on aiemmin kirjoittanut hyvämaineisen Gulag-teoksen, jota en ole lukenut. Tämän massiivisen opuksen maantieteellisenä fokuksena lähes sama kuin äskettäin lukemassani Timothy Snyderin Bloodlands-teoksessa. Applebaum keskittyy kommunistisen diktatuurin syntymiseen itäiseen Keski-Eurooppaan toisen maailmansodan jälkeen 1944-1956. Tarkemmin ottaen tarkastelussa ovat Puola, Itä-Saksa ja Unkari. Hieman harmittavasti siis Tšekkoslovakia jää sivummalle. Siellä kehitys oli kaikkein kiinnostavinta, mutta toisaalta Tšekkoslovakiaa on käsitelty muualla enemmän, itsekin tunnen sen parhaiten. Applebaum osaa puolaa ja venäjää, kääntäjien avulla hän on päässyt kiinni alkuperäisiin saksalaisiin ja unkarilaisiin lähteisiin.
Applebaum pyrkii etsimään yhteisiä piirteitä ja toimintamalleja, joilla stalinismia juurrutettiin hyvin erilaisiin kohdemaihin. Tässä yhteydessä on mielenkiintoista peilata havaintoja samanaikaiseen Suomeen. Suomea puna-armeija ei onnistunut miehittämään, mutta täysin samankaltaisia keinoja yritettin soveltaa täälläkin. Esimerkiksi Unkarissa toimi täysin samankaltainen liittoutuneiden valvontakomissio kuin Suomessa. Länsiliittoutuneet olivat mukana vain nimellisesti, venäläiset hallitsivat komissiota totaalisti. Suomessakin paikalliset kommunistit Yrjö Leinon ja Aimo Aaltosen johdolla hakeutuivat sisäministeriöön ja poliittiseen poliisiin, aivan sama taktiikka oli käytössä etelämpänä. Aikakauden tärkeimpänä mediana ja oleellisena valloituskohteena kommunistit pitivät radiota. Suomessakin johtoon juoniteltiin NKVD-kätyri Hella Wuolijoki. Suomessa tilanne rauhoittui 1948, etelämpänä ei, päinvastoin. Kommunistit hävisivät Suomessa vaalit 1948, mutta Tšekkoslovakiassa se ei haitannut, kommunistit kaappasivat vallan vaalituloksista huolimatta. Stalin syytti suomalaiskommunisteja kyvyttömiksi, mutta todellinen syy lienee vastarinnan suuri riski. Kun puna-armeija ei onnistunut miehittämään Suomea 1940 ja 1944, niin ehkä se ei olisi onnistunut myöskään 1948.
Applebaumin teoksessa on paljon uutta mielenkiintoista tietoa. Esimerkiksi Puolan ja Ukrainan rajalla käytännössä riehunut sota 1947, jota Stalin katsoi päältä ja lännessä ei kukaan tainnut edes huomata. Tilanne huipentui Operaatio Veikseliin, jossa 200 000 ukrainalaista verisesti pakkosiirrettiin kaakkois-Puolasta Saksalta saaduille alueille pohjoiseen ja länteen. Taustalla oli tietysti se, että ukrainalaiset teurastivat noin 100 000 puolalaista siviiliä 1943-44 saksalaismiehityksen aikana. Kirja on alkupuolella äärimmäisen kiehtova kuvaus tyrannian pohjatyöstä. Moskovassa koulutetut kommunistit perustavat salaisia poliiseja venäläisten johdolla eri maihin, soluttautuvat samalla sisä- ja puolustusministeriöihin, liittoutuvat muiden poliittisten voimien kanssa suhteellisen vapaissa vaaleissa. Väkivaltaa käytetään alusta alkaen, mutta täsmäkohdennetusti. Vähitellen kommunistit valtaavat kaikki avainpaikat ja eliminoivat todellisen ja kuvitellun opposition. Ennaltaehkäisevä terrori korostuu vähitellen, pelkkä oletettu mahdollisuus kommunismin vastaiseen ajatteluun riittää silmittömään väkivaltaan.
Applebaum käsittelee kaikkia elämänaloja, joihin kommunismi soluttautui eri yhteiskunnissa Itä-Euroopassa. Kirja muuttuu tässä vaiheessa hieman puuduttavaksi, jos kasvatusmenetelmät, nuorisojärjestöt, sosialistinen arkkitehtuuri, kristilliset aktiviteetit yms. ei satu kiinnostamaan. Applebaumin pointtina onkin osoittaa, että kommunismin suurin virhe olikin pyrkimys vaikuttaa kaikkiin ihmisten aktiviteetteihin. Sillä tavalla mitättömästäkin poikkeavasta käyttäytymisestä tuli automaattisesti järjestelmän vastaista kapinaa. Sellaiseksi riitti vaikka kapeampilahkeisten housujen käyttö. Hyvä teoria, mutta yli 40 vuotta kommunistinen diktatuuri silti pysyi pystyssä Itä-Euroopassakin.
Kommunistinen tyrannia oli verisintä ilmeisesti Unkarissa 1948-1953. Silmittömiä kuolemantuomioita jaettiin mitättömistä syistä, välillä täysin ilman syytä. Ehkä siksi juuri Unkarissa tilanne kypsyi voimakkaimmin vastavallankumoukseksi 1956. Applebaum pohjustaa tätä hyvin, mutta liikkuu ehkä liikaa ruohonjuuritasolla. Applebaum luottaa liikaa, että lukija tuntee ylätason kehityksen ennestään. Esim. terroristiministeri László Rajkin toimintaa 1945-48 kuvataan tarkasti, mutta teloitus 1949 jää mainitsematta. Yhtäkkiä sitten Rajkin leski järjestää miehen uudet hautajaiset 1956 ja kansannousu alkaa vyörymään. Samoin toisen hyvin kuvatun keskushahmon, Tšekkoslovakian puolueen pääsihteerin Rudolf Slánskýn hirttäminen 1952 jää huomiotta. Costa-Gavrasin tunnettu elokuva L'Aveu sivuaa Slánskýn tapausta. Tällaiset puutteet ovat kuitenkin sivuseikka, kokonaisuuden Applebaum kerii mukavasti kasaan. Mukana on jopa kuivaa huumoria. Kun NKVD:n kiduttajakenraali Ivan Serov kuulustelee ex-äärioikeistolaista Bolesław Piaseckia, häntä ei tunnu kiinnostavan falangistien ja sosiaalidemokraattien vivahde-erot, kun kyse on kuitenkin ei-kommunisteista. Juuri Serov olikin avainhenkilö Applebaumin kirjan aiheessa, mutta hän tuntuu liikkuvan vain taustalla. Ehkä tarpeeksi venäläisiä lähteitä ei ole vieläkään saatavilla ja Applebaum panostaa muualle.
Applebaum siis keskittyy stalinistisen diktatuurin vientiponnistukseen ja siksi vastareaktioiden kuvaus on vaisumpaa, erityisesti Stalinin kuoleman jälkeen. Se on harmi, varsinkin kun kirjan alaotsikko on The Crushing of Eastern Europe 1944-1956. Viimeinen dramaattinen kausi 1953-56 jää vähälle huomiolle. Perustellusti Applebaum kertoo ohittavansa Unkarin lokakuun 1956 nopeasti, koska se on jo aiemmin niin hyvin dokumentoitu. Vähemmän perusteltua on Itä-Saksan kansannousun 1953 suppea käsittely ja Poznańin lakkojen verinen murskaaminen 1956 jää muutaman kappaleen varaan. Ehkä odotin liikaa näihin draamahuippuihin keskittymistä, Applebaum on kiinnostunut matalamman profiilin kehityksestä. Kiehtova kirja, vaikkakaan ei lopullinen käsittely moniulotteisesta aiheesta.
Oslo-noiria vuodelta 1949, kopion alkuteksteissä "Døden" kirjoitettu "Döden". Naisohjaajan debyyttileffa, hämmentävän hallittua jälkeä, varsinkin verrattuna aikakauden suomalaistuotoksiin. Selviä vaikutteita Double Indemnitystä, kohtalokas nainen, uunotettava patsy, kolmiodraama, jopa kuusaman tuoksu. Varsinkin alkupuolella koko noir-paletti käytössä, pitkiä ristikuvia, näppäriä leikkauksia, sisäistä monologia, sälekaihtimia, häkellyttävän suorasukaisia visuaalisia kaksimielisyyksiä. Oslon kaduilta ei ehkä tarpeeksi karua kuvastoa, mutta vuoristojaksot tuovat mieleen jopa Out of the Pastin. Takauman alku kuin suoraan klassisesta Springsteen-videosta I'm on Fire, vaikea uskoa että ohjaaja John Sayles olisi nähnyt tämän. Harmittavasti jälkipuoliskolla juututaan junnaamaan gigolon ja puuman suhdetta turhan pitkään, varttitunnin lyhyempänä kyseessä olisi lähes mestariteos. Loppuratkaisut niittaavat onneksi kuvion napakasti maaliin.
Kööpenhamina-noiria vuodelta 1944. Tai ainakin osittain, alussa on sateessa kimmeltäviä tummia katuja, hyytävä murha tapahtuu ja aika tiukoilla kontrasteilla visuaalinen ote jatkuu loppuun asti. Tunnelma muuttuu kuitenkin nopeasti tavanomaisemmaksi teatteriympäristön melodraamaksi ja rikoskuviot kovin epäuskottavia. Lesbo-hahmo hätkäyttää kyllä aika lailla suhteutettuna tekoaikaan. Naisohjaaja Ipsen ei varmaan kyennyt näkemään miehitetyssä Kööpenhaminassa amerikkalaisia noireja, eikä niitä vielä 1944 monta oltu tehtykään. Vaikutteet siis enemmän ranskalaisesta 30-luvun runollisesta realismista, mutta melkoisen karkeapiirteiseksi elokuva jää. Pari viikkoa sitten yritin katsoa Ipsenin esikoisohjausta Afsporet vuodelta 1942, mutta se jäi kesken ylipitkänä puuduttavana melodraamana. Tämä on napakampi leffa, mutta ei kuitenkaan erityisen omaperäinen.
Vuosituhannen alussa luin James Sallisin seitsemän ensimmäistä romaania, ns. Lew Griffin -sarjan, joka sijoittuu pääosin New Orleansiin. Suppeita tiheitä noir-romaaneja, mutta en oikein päässyt hommaan sisään. Monet pitävät Sallisia suurena mestarina, mutta itselleni ei vain kolahtanut. Jotenkin liian abstrakti etäännytetty ote. Näin tämän Drive-romaanin filmatisoinnin muutama vuosi sitten, näppärä miljöö, mutta etäiseksi sekin jäi. Sallisin päähenkilö on noin 20-vuotias Los Angelesissa vaikuttava automies, pääduuni stunt-ajajana Hollywoodissa, sivussa keikkakuskina ryöstöpuuhissa. Asunto vaihtuu usein, epämääräisiä naissuhteita, rikkinäinen lapsuus Arizonan Tucsonissa. Sallis kertoo tarinaa lyhyillä elokuvamaisilla kohtauksilla, lähes suoraa käsikirjoitusta. Aikatasot rikkoontuu keinotekoisen monimutkaisesti, ei tunnu tehokkaalta keinolta, jännite ei pääse kehittymään. Lopussa elegistä brutaalia runollista otetta, ymmärrän Sallisin ihailijoita, mutta silti homma jää ontoksi. Sallis pudottaa heti alussa nimiä, Richard Stark, George Pelecanos, John Shannon, mutta heidän tasolleen Sallis ei kohoa. Samassa listassa myös Gary Phillips, jota en tunne. Ruoka-annoksia Sallis kuvaa erityisen tarkkaan, ehkä sillä on oleellista merkitystä muuhun kontekstiin, ehkä ei. Yhdessä vaiheessa nimetön päähenkilö osallistuu legendaarisen Robert Mitchum -leffan Thunder Roadin remaken kuvauksiin, puikoissa Coeneja muistuttavat veljekset. Tällaiset yksityiskohdat ovat herkullisia, mutta kokonaisuutta ne eivät siis pelasta.
GW:n kolmas romaani vuodelta 1982. Tarinan keskiössä on poliisin käsiin kuolleen rappioalkoholistin kohtalon tutkiminen. Persson kertoo tuskastuttavan hitaalla rytmillä, teksti rönsyilee pahasti mm. päähenkilö Lars Martin Johanssonin lapsuusmaisemiin Ångermanlandiin hirvimetsälle. Poliisiproseduraalista on siis kyse, Johansson itse lähes koko ajan fokuksessa. Pultsarin viimeiset sanat kuolinvuoteella ovat arvoitukselliset lähes Rosebud-tyyliin, nyt henkäisynä on Björneborgarnas marsch, eli siis Härmään viittaavasti Porilaisten marssi. Johansson kuuntelee marssia ja kyselee musiikkiasiantuntijoilta vinkkejä, arvoitus ei aukea helposti. Sinisiä olutpurkkeja toimistossaan tyhjentävä murhatutkija Tore Jansson ennakoi hieman hillitöntä Evert Bäckströmiä, mutta Jansson on huomattavasti hillitympi hahmo. Jännite tuntuu nyt löysemmältä kuin edeltäneessä Profitörerna-romaanissa. Samhällsbärarnan jälkeen Persson keräsi inspiraatiota 20 vuotta ennen seuraavaa romaania, ehkä tulos ei miellyttänyt maestroa itseäänkään. Totuttuun tapaan loppupuolella ote tihenee ja päätöskuvio on ryhdikkään illuusioton. Ei parasta GW-tasoa, mutta taattua laatua silti. Teosta ei ole tietääkseni suomennettu, mutta romaanin nimi tarkoittanee suunnilleen yhteiskunnan tukipilareita.
Olen lukenut takavuosina joitakin Seppo Jokisen Tampere-dekkareita ja tykännytkin kohtuullisesti. En kuitenkaan niin paljon, että olisin systemaattisemmin ryhtynyt perehtymään Koskis-sarjaan. Päähenkilö on siis komisario Sakari Koskinen ja alalajityyppinä poliisiproseduraali, tämä romaani on sarjassa numero 17. Hyvin realistista arkifiilistä, rikokset tapahtuvat karuissa ympäristöissä ja henkilöillä on masentavia vastoinkäymisiä elämässään. Huumori keventää tunnelmaa, mutta ei ratkaisevasti. Hervantalainen tapahtuu kesällä 2012, Puolan ja Ukrainan EM-kisojen aikaan. Nimenmukaisesti tapahtumat keskittyvät Hervannan jättilähiöön, jossa en ole koskaan käynyt. Silti on selvää, että paikallisväri on todella vahvaa. Koskisen Rautatienkadun kämpän alakerran baaria ei nimetä, mutta O'Connell's siinä kohti sijaitsee. Sarjan aiempiin tapahtumiin viitataan hieman häiritsevästi, mutta ei se lukukokemusta haittaa. Tiukka teema käsittelee lasten terrorisoimia ikääntyneitä vanhempiaan, tosin loppu on liian imelä. Toimistohuulenheitto tuntuu vanhahtavalta, 90-luvun meininkiä. Uskallan epäillä, että Jokisen it-urasta on kulunut jo liikaa aikaa, kirjailijankammiossa on päästy vieraantumaan konttoriraatajien modernimmasta arjesta. Lopun vauhdikas takaa-ajo-suspense tuntuu yhtä keinotekoiselta kuin muissakin alan teoksissa, kannattaisi ehkä harkita sen unohtamista. Lukijat ovat sivistyneitä, harva enää tämmöistä odottaa. Mutta silti, laatutekstiä, luin oikein mielellään.
En ole käynyt Itävallassa vuoden 1998 jälkeen, Salzburgissa en koskaan. Se tuli mieleen tätä Saaz-humaloitua salzburgilaista pilsiä maistellessa, vahvan olutkulttuurin maassa pitäisi taas päästä vierailemaan. Eihän tässä mitään ihmeellistä ole, mutta onpahan hienosti viljainen mallaspohja ja ruohoinen äärimmäisen kuiva humalointi tasapainossa. Tuoreus puuttuu, mutta silti paras tyylipuhdas vanhanaikainen pilsner pitkään aikaan, 4,9%. Paikan päällä taatusti superlatiivista. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.
Jos ajatellaan Pohjoismaiden parhaita jalkapalloilijoita seuraamiskaudellani vuodesta 1970 lähtien, niin Zlatanin rinnalle kohoaa vain L-ketju Tom Lund, Michael Laudrup, Jari Litmanen. Siksi olen pitkään aikonut lukea Zlatanin kohutun elämäkerran. Tarkoitukseni oli tsekata se alkukielellä ruotsiksi, mutta lopulta alennuslaarista käsiini tarttui Miika Nousiaisen suomennos. Jälkikäteen ajatellen ei mitään haittaa, tuskinpa tässä suuret kirjalliset hienoudet käännöksenä katoavat. Zlatan kertoo tapahtumat minä-muodossa ja suorasanaisesti. Karu lapsuus ja nuoruus Malmön Rosengårdissa rikkinäisessä perheessä tulee peittelemättä esiin. Kirjasta syntynyt kohu liittynee Zlatanin tapaan lytätä vastenmieliset henkilöt suoraviivaisesti. Tähän joukkoon kuuluvat esimerkiksi Pep Guardiola, Hasse Borg ja Rafael van der Vaart. Fredrik Ljungbergin nimeä Zlatan ei edes alennu mainitsemaan. Ammattilaisuran kuvaus on suhteellisesti tavanomaisempaa ja enemmän olisin odottanut Zlatanin omaa analyysiä pelillisistä vahvuuksistaan. Vaatimattomuudesta se ei tietenkään ole kiinni, kirjasta piirtyy kuva poikkeuksellisen itsekeskeisestä ihmisestä. Siirtokuvioista riittää melkein enemmän juttua kuin pelitapahtumista, agentti Mino tuntuu olevan todella tärkeä henkilö hänelle. Huippujalkapallosta Zlatan antaa varsin raadollisen kuvan ja mies on varmaan oikeassa. Ei hän sattumalta ole voittanut seurajoukkueissaan mestaruuksia vuodesta toiseen. Toisaalta yksinään ei pärjää, kuten vaatimaton ura Ruotsin maajoukkueessa osoittaa. Zlatan myös ihmettelee kuinka Maxwellin kaltainen kiltti kaveri on pystynyt luomaan hienon uran. Kirja loppuu kesään 2011, mutta menestystähän on seurannut nykyhetkeen asti, pääsy MM-kisoihinkin oli aika lähellä. Tämä kirja on kuitenkin loppujen lopuksi hyvin keskinkertainen huippu-urheilijasaaga.
