Smuttynose Finestkind IPA

Kaunis ulkonäkö, ei niin kuohkea tai raikas kuin Makun olut. Karamellia, mutta tiukka katkero kuitenkin takana, hieman karkeaa. Aika ryhdikäs jenkkiolueksi Suomeen asti tuotuna. Ehkä sama huippuolut kuin panimon pelkkänä IPAna myyty olut. William K Kurvi, 30.1.2015.

Maku Jotai IPAa?

Pysähdyin Kallion Fleminginkadulla syömään satunnaisesti Salpimienta-ravintolaan, jonka olemassaolosta en ole aiemmin kuullut. Tarjolla pullossa kuusi eri IPAa, jopa uusiseelantilaista Moaa, jota en ole kokeillut. Tähän on tultu, tilanteen erinomaisuutta ei osaa kunnolla arvostaa. No, jatkoin Kurviin, jossa tuusulalainen Maku tarjosi jotai IPAa. Itsekin muistan kuulleeni moisen termin yhä useammin baaritiskillä.

6,2%, hyvin tuoretta. Trooppista hedelmää, kuohkeaa, silti täyteläistä. Raikasta, hyvä katkeroiskukin. Makun paras olut tähän mennessä. Hieno tasapainokin, selvästi yksi Suomen parhaista tällä saralla. Belgihiivaa pitäisi olla mukana joidenkin tietojen mukaan, mutta ei löydy mausta. Ei happamuutta, ei belgiesterejä. Omalta kannaltani pelkästään positiivista näin. Jos tuoreus ja kuohkeus saatiin belgihiivalla aikaan, niin upea juttu. William K Kurvi, 30.1.2015.

Pyynikki Pirun Polkka

Vaihdan Vallilassa asuntoa, muuttovalmiuden saavuttamisen kunniaksi tallustelin Alppiharjun yli Kuikkaan. Hanassa IPAa Tampereelta, vahvuus vitsikkäästi 6,66%. Pehmeän makeaa hedelmää, kiiviä, persikkaa, luumuakin. Jälkimaku tuntuu aluksi ohuelta, mutta nieluun kerääntyy katkeruutta. Se ei ole täysin miellyttävän kuivaa lajia, jotenkin mausteisen karvas. Ei kovin tasapainoinen, runko on vetinen, tai liian mehuinen, maltaan ryhti on vähän lysähtänyt. Ei mikään huono olut, mutta IPA on vaativa laji. Kuikka, 30.1.2015.

Long Man American Pale Ale, real ale

Tuulinen kostea syksy jatkuu Helsingissä tammikuun lopulla. Pakko myöntää, että tykkään tästä enemmän kuin Oulun pakkashelvetistä. Uusi panimotuttavuus Brightonin itäpuolelta Englannin etelärannikon läheisyydestä. Suunnittelen maaliskuulle vierailua juuri tuolle seudulle, joten mukava ottaa etukäteistuntumaa. 4,8%, raikkaan sitruksinen, hieman pihkaa, kunnon katkeruus. Pehmeää tasapainoa. Vuoden paras riili ilman muuta, Gallowsin Mersey-festarikin huomioiden, harmoninen kokonaisuus. Black Door, 28.1.2015.

Josef von Sternberg: The Scarlet Empress

Sternbergin parhaana elokuvana Marlene Dietrich -sarjassa on monesti pidetty tätä Katariina Suuri -tarinaa. Itse en ole leffan faneja, parasta antia on lavastus ja puvustus. Ristikuvat Kremlin kelloista ja groteskeista taidepläjäyksistä alkavat nopeasti puuduttaa. Hovijuonittelu on varsin jähmeää kerrontaa. Väkivaltaisen Venäjän kuvaus tuntuu edelleen ajattomalta. Elokuva kattaa vain preussilaisen Katariinan nousun valtaan Venäjällä, ei itse valtakautta. Käsikirjoitus perustuu Katariinan omaan päiväkirjaan, mutta historiallisia vapauksia Sternberg ottaa. Elokuva tapahtuu siis pääosin Moskovassa, vaikka pääkaupunki oli tietysti 1700-luvun puolivälissä Pietari.

Giuseppe Tornatore: The Legend of 1900

1998 valmistunut unenomainen, melkein sadunomainen, elokuva pianonsoittajasta, joka elää koko elämänsä valtamerilaivalla. Samanlainen tunnelma kuin Tornatoren tunnetuimmassa leffassa Cinema Paradiso. Morriconen musiikki soljuu kertojaäänen kanssa katkelmallisessa tarinassa. Retrofiilis vahvaa, mutta tiivistäminen ei olisi tehnyt pahaa hidasrytmiselle elokuvalle. Jelly Roll Morton käy laivalla näyttämässä pianonsoittamisen mallia yhdessä anekdootissa. Omaperäinen tarina perustuu Alessandro Bariccon näytelmään, ei siis mitään yhteyttä Bertoluccin 1900-leffaan.

Josef von Sternberg: Shanghai Express

Yle pukkasi ulos Sternbergin Kiina-leffankin, vaikka aiempi Blonde Venus esitettiin aiemmin. Muistan nähneeni tämän 70-luvulla ja silloin se teki suuren vaikutuksen. Nyt huomattavasti hillitympi elämys, Marlene Dietrichin glamour jää tässä kovin etäiseksi. Jules Furthman taas skenaristina ja visuaalisesti näyttävää kamaa ristikuvineen, Ylen kopio varsin kirkas. Pekingistä Shanghaihin siis matkataan 1932 (?) sisällissodan alkuvaiheiden aikana, mutta hämmentävän paljon pönöttäviä länsimaalaisia näyttää oleskelevan seudulla. Ruumiita tulee paljon, mutta se ei henkilöitä paljoa hetkauta. Melodramaattiset tapahtumat sumentavat fiilistä, mutta varsin ryhdikäs elokuva silti on.

Helsinki Distilling Company

Viskin Ystävien Seuran kautta pääsin vierailemaan uudessa tislaamossa Teurastamossa Sörnäinen/Hermanni -alueella. Hankkeessa on kolme avainhenkilöä Mikko Mykkänen, Kai Kilpinen ja irlantilainen Séamus Holohan. Vanhassa teollisuustilassa on koko prosessi hallussa, mäskäys, käyminen ja tislaus. Tynnyrivarasto on jossain lähistöllä salaisessa paikassa. Tarjolle on jo tullut nopeasti valmistuvia tisleitä, mutta ensisijaisesti kyseessä on viskinvalmistus. Sehän ottaa aikaa, joten vielä ei viskiä ole tarjolla.

Prosessiesittelyn jälkeen tasting-osuus yläkerrassa, jonne avautuu baari ensi kesänä tisleisiin painottuen, mutta oluttakin luvassa. Ensimmäisenä kohta Alkoon tuleva Helsinki Dry Gin, jossa tyypillisen yrttiseoksen ohella puolukkaa. Puhtaalta tuntuu, ehkä marjaisempi kuin peruskatajagini. Oikein mukavalta maistuva Applejack on tehty Angelniemen omenista. Nuori tisle selvästi calvadoseja omenaisempi, tämäkin tuotteena ravintoloissa. Viskejä ennakoitiin kahdella raakatisleellä, ohranäytteessä oli omaan makuuni turhan vihanneksinen vivahde, mutta alkoholi (60,5%) peittyi hämmentävän hyvin. Vielä parempi oli ruisvoittoinen (75% ruista, 25% ohraa) täyteläinen hieman makeampi tisle. Hyvin lupaavalta tuntuu. Extrana tarjoiltiin vielä bier-schnappsia, oluttislettä, siis humalat mukana, käymistuotteena tummahkoa olutta, jossa Cascade-humalaa. Pehmeähköä, mutta ehkä jää kuriositeetiksi. Vahvan panimobuumin lisäksi siis tislaamojakin alkaa ilmaantua uuden asuinalueeni liepeille, tämähän on Kekkoslovakiassa kasvaneelle absoluuttisen fantastista.

BrewDog Weihenstephan India Pale Weizen

Vanhan ja uuden panimon yhteistyö hopfenweissen parissa, 6,2%. Tuoksussa sitrusta ja purukumia. Hedelmä hallitsee makua, vehnän esterit kaukana taustalla, takapotkussa hyvin katkeruutta. Alkuviehätyksen jälkeen en ole tästä hybridityylistä innostunut. Nytkin vehnähiivan aromit tuntuvat sotkevan kunnon IPAn rutistusta. William K Kurvi, 24.1.2015.

Gallows Bird Real Ale Festival 2015

Yhden kerran olen päässyt Espoon huippubaarin real ale -festivaalille aiemmin, joskus noin 10 vuotta sitten, baari oli silloin pienempi, ja festivaalikin oli jo loppuvaiheessa. Silti tapahtuma on jäänyt mieleen hienona muistona. Nyt uutena pääkaupunkiseudun asukkaana pääsin paikalle suhteellisen ajoissa ensimmäisenä päivänä. Paikalla oli paljon tuttuja naamoja, laadulla on arvostajansa. Tänä vuonna teemana Merseysiden oluet, käytännössä siis Liverpoolin kamaa. Kävin itse kaupungissa 2002, mutta tilanne elänyt, ainoana tuttuna panimona mukana Baltic Fleet -talossa operoiva Wapping, senkin oluet nyt uusia tuttavuuksia.

Maksutapana kätevintä oli ostaa kaksi viiden lipukkeen settiä, jolla sai 10 puolikaspinttiä. Tarjolla oli 20 eri olutta, joten pääsin tällä tavalla ottamaan tuntumaa toiseen puoliskoon. Se on ehkä riittävää tällä kertaa. Aloitin tietysti IPA-osastolta. Liverpool Craft IPA oli 5%, kultaista, mietoa, hedelmää, pehmeää. Katkeroa kevyesti, mutta silti brittiläisen pistävästi. Tämä ensimmäinen olut jäikin sitten koko illan miellyttävimmäksi.
Liverpool Organic Shipwreck IPA oli vahvempi, 6,5%, vähemmän humalaa, enemmän makeutta. Mad Hatter Rabbit Rye oli tanakka ruis-IPA, 7,1%. Toffeeta ja pähkinää makeassa kontekstissa, katkeruus korkeintaan keskitasoa. George Wright Pipe Dream, 4,3%, ohut, mutta pihkainen. Bitter-tyyliä, reipas katkerointi.

Melwood Citradelic, 5,1%, varsin voimakasta sivumakua sitruksen ja pihkan seassa. Bensiinimäinen fiilis, jotain hyvin epämääräistä, paljon raikkaampi saisi olla. Tästä oluesta kuulin vertaisjuojilta todella tyrmääviä arvioita. Ei se varmaan tarkoitetussa kunnossa ollutkaan. Cambrinus Deliverance, 4,2%, kevyt golden ale, simppeli, mutta toimiva.

Liverpool Craft Farmhouse IPA, 7 %. Selvästi belgihiivaa, väkevää mausteisuutta, hapanta tuntumaa,  kohtuullisen katkeraakin. Erottui edukseen, vaikken oikein tyylisuunnasta tykkää. Wapping Baltic Pale Ale, 4 %, ohutta perusbitteriä, taas hyvä katkeropuraisu, tämäkin hyvässä real-kunnossa kaikkien muiden tapaan. Melwood Old Hall Smoked Porter, 5,1%, paahtoa hyvin, muuten ei kovin moniulotteinen. Savu tuntuu, mutta jotenkin keinotekoisesti. Liverpool Craft American Red, 5%, kevyen hedelmäinen, aika vähän katkeroa. Suhteellisen nopeasti juotuja oluita, muistiinpanot hataria. Oluiden maistelumielessä tällainen tapahtuma ei ole ihanteellinen, mutta tykkäsin kovasti tunnelmasta.

Sierra Nevada Flipside Red IPA

Kaunis punaruskea väri, 6,2%, Citra, Simcoe, Centennial. Tuoksussa suhteellisen neutraalia karamellista hedelmää. Maussa hyvin pehmeää hedelmäistä otetta, enemmän veriappelsiinia kuin greippiä. Jälkimaun katkeruus todella tanakkaa. Kyllä Sierra taas näyttää uudemmille yrittäjille. Äärimmäisen tasapainoinen, puhdas ja itsevarma ruudikas olut. Karamellinen makeus uhkaa taustalla, mutta sitä ei päästetä etualalle. Pullosta huomasin nyt ensi kertaa panimon sijaintipaikkana Kalifornian Chicon ohella myös North Carolinan Mills River tarunhohtoisen olutparatiisikaupunki Ashevillen kupeessa. Ehkä Eurooppaan tuodut oluet ovat juuri sieltä peräisin. Laatu pysyy korkeana. Kitty's, 21.1.2015.

Beavertown 8-Ball IPA, hanaversio

Trooppista hedelmää, pehmeyttä, 6,2%. Kuohkeutta on, mutta jälkimaku on pettymys, katkeruus on liian laimeaa. Pihkaa löytyy ja lähes ruskean bitterin kaltaista toffeeta kerääntyy suutuntumaan. Tasapainoinen laatutuote ilman muuta. Aiemmin juomaani pulloversiota pidin hieman omalaatuisena ruismutanttina, mutta nyt hanassa on selvästi enemmän keskitien olut kyseessä. Black Door, 21.1.2015.

Bier-Bier -baarin avajaiset

Sain kutsun uuden Bier-Bier -baarin avajaisiin. Huomasin, että kyseessä on Vin-Vin -viinibaarin omistajien laajentuminen olutpuolelle. En ole kyseisessä baarissa käynyt, mutta suhtaudun suvaitsevasti viini-ihmisiin ja tykkään juoda viinejä itsekin. Hieno sijainti Dianapuiston reunalla, paikalla on ollut aikaisemmin Alko ja kulman takana Ludviginkadulla vanha Helsingin kantabaarini Richard O'Donoghue's.

Ovivahtimestari ei mitään kysellyt ja painuin muina miehinä baaritiskille, aika vähän ihmisiä, jotka itselleni tyystin tuntemattomia. Kaikki muut tuntuivat tuntevan toisensa, naureskelivat äänekkäästi, tuskin kuitenkaan minulle. Tämä on jo tuttu fiilis tällaisissa tilanteissa, joten paatuneesti tilasin juomaa. Yllättäen lupaavalta kuulostavaa Jussin Portteria ei talo tarjonnutkaan, vaan jouduin maksamaan siitä puolet listahinnasta.

7%, paahtoa ja katkeroa, black IPAan viittaavaa tuntumaa, ei kovin täyteläinen. Olutta siemaillessa huomasin yhden herrasmiehen halailevan sisään tulevia naishenkilöitä, joten tiedustelin häneltä, onko hän ehkä paikan isäntiä. Näin olikin ja kuulin hieman baarin taustatietoja. Olutkin tarkentui savonlinnalaisen Huvilan panemaksi, Jussi Hukkanen on tehnyt portterin juuri tälle baarille. Baari harrastaa omatuontia, tarkoitus on saada niiden osuus jatkossa jopa 50:een prosenttiin. Nyt hanoja seitsemän, mutta pullo-oluita jo runsas valikoima.

Moniosainen korkea tila, kaariholvi-ikkunat Erottajalle, erittäin tyylikäs vaikutelma. Tarkoitus pysyä mutkattomana olutbaarina, mutta välttää kuitenkin matalaotsaisinta pubimeininkiä. Avajaisiltana espanjalaistyylistä pikkupurtavaa, mukava meininki. Toisena oluena kokeilin talon tarjoamaa Riojan viinialueen Mateo & Bernabén tekemää pale alea B Carnejoa, jota myytiin Parking Beer -lisänimellä, vaikka originaalinimi näyttäisi viittaavan äyriäisiin,  6,5%. Red ale -fiilistä, hedelmää ja kevyesti katkeroa, ei virheitä, mukavaa kamaa.

Tässä vaiheessa paikalle saapui jo tuttujakin hahmoja ja aloin viihtyä paremmin. Viime syksyn Olutexpossa oli tarjolla Stavangerin Lervigin ja Minneapolisin Surlyn yhteistyöolutta 1349 Black Alea. Nyt hämmentävästi hanassa tarjolla, kuulemma vain kolme kegiä Suomessa, saattaa tulla Tampereellekin. 13,5%, avajaisiltana kaksi desiä irtosi kolmen euron nauruhinnalla. Mausteista ja makeaa, liian kylmää, mutta silti maistuvaa. Anis ja salmiakki nousee esiin, mutta silti tykkäsin. Helsingin craft-scene vain tiivistyy ja tässäkin on selvästi baari, jota on ilo seurata säännöllisesti.

Josef von Sternberg: Blonde Venus

Ylen Sternberg-sarja hyppäsi Marlene Dietrich -elokuvista harmittavasti Dishonoredin ja Shanghai Expressin yli. Shanghai-leffaa en muista nähneeni 70-luvun jälkeen ja Dishonored voi olla kokonaan näkemättä. 1932 valmistunut Blonde Venus on Sternbergin melodraamoista taatusti ylisentimentaalisuudessaan paisutelluimpia. Startti on komediallisesti Schwarzwaldissa lähes Suomi-filmin mieleen tuovan alastonuiskentelun ympärillä ja sitten Marlenen hahmon ura seuraa vuoristorataa. Erityisen vaikuttava on putoaminen pohjalle, joka käydään läpi lähes road movien kuvastolla. Sternberg oli lavastemestari, mutta ainakin näyttävät junaotokset on kuvattu ulkona. New Yorkista alamäki kulkee ainakin Baltimoren, Norfolkin, Chattanoogan, New Orleansin ja Galvestonin kautta Etelä-Amerikkaan. Nopea nousu Pariisin estradeille ja sitten todella epäuskottava siirappia tihkuva loppu. Cary Grant onnistuu paremmin kuin Gary Cooper Moroccossa, mutta Marlene itse ei saa parasta vaihdetta päälle. Moroccon tapaan skenaristina Jules Furthman.

Charles Cumming: The Trinity Six

Seuraan Twitterissä jalkapallokirjailija Jonathan Wilsonia. Jossain vaiheessa hän kyseli suosituksia vakoiluromaanista ja Charles Cummingin nimi nousi esiin. Wilson taisi sitten lukeakin The Trinity Sixin ja kehui teosta. Päätin saman tien tilata teoksen itsekin, mutta ehdin unohtaa asian kunnes kirja kolahti postiluukusta. Vakoiluromaani on yksi kiinnostuskohteistani, mutta aika ei riitä kunnolliseen harrastukseen. Cummingia luonnehdittiin John le Carrén ja Alan Furstin hybridiksi. Molemmat ovat suosikkejani, joten mielenkiinto heräsi. Kirjoittajat ovat nimittäin aivan erilaisia, le Carré kirjoittaa realistisesti ja kiihkeästi ajankohtaisista aiheista, Furst taas romanttisesti menneestä ajasta.

The Trinity Six viittaa vakoilumaailman kuuluisimpaan ryhmään Cambridge Fiveen, 1930-luvulla Cambridgen Trinity Collegessa opiskelleisiin viiteen mieheen, jotka Neuvostoliiton pahamaineinen NKVD värväsi vakoilijoikseen. Donald Maclean, Guy Burgess, Kim Philby, Anthony Blunt, John Cairncross. Cummingin kirjan pointtina on pitkään spekuloitu mahdollisuus, että miehiä olikin kuusi. Odotin siis furstilaisen romanttista retrokuvausta vakoilusta MI6:n lecarrémaisen pölyisissä käytävissä. Cummingin kirja on kuitenkin aivan jotain muuta.

Teos on jo Cummingin viides vuodelta 2011 ja aikaisemmin hän on ehkä harrastanutkin lecarrémaista realismia. The Trinity Six on kuitenkin vauhdikas trilleri, lähes Hitchcockin ja Fleming/Bondin hengessä. Lähtökohta on todellakin Cambridgen kuudes mies, joka on nyt 91-vuotias. Se on kuitenkin vain yksi juonne ja tarina on äärimmäisen ajankohtainen, pureutuu nykyajassa Venäjän ja Britannian suhteisiin. Tapahtumien yllä leijuu Venäjän presidentin Sergei Platovin hahmo, jonka vaiheet muistuttavat hämmästyttävästi Kremlin nykyisen johtajan uraa. Mitä tapahtuikaan Dresdenissä 1988? Cummingin päähenkilö on rahavaikeuksissa roikkuva yliopistomies, 43-vuotias Venäjän poliittisen historian tutkija, joka on kuin suoraan Amblerin romaaneista tai Hitchcockin elokuvista. Mitenkään realistinen tai uskottava hahmo ei ole, kauniita naisiakin lakoaa miehen edessä kuin Flemingin päiväunissa. Mutta Cumming kirjoittaa todella hyvin. Juoni on epäuskottavuudessaankin loistava, sitä on mietitty selvästi pitkään ja se soljuu raikkaasti kuin vuoristopuro. Tapahtumat pysyvät pitkään Lontoossa ja Winchesterin tapaisilla lähipaikkakunnilla, mutta nopean terävästi päähenkilö Sam Gaddis ponnahtaa Moskovaan, Berliiniin, Barcelonaan, Wieniin, Unkariin. Gaddis pysyy Euroopassa, mutta tapahtumia seurataan jopa Uuden-Seelaniin Eteläsaaren Otagon syrjäisimmillä kulmilla. Homma pysyy kasassa nautinnollisesti. Välillä ehkä liiankin laskelmoidusti, mutta tykkäsin menosta koko ajan.   

Hiisi Donut Island Musta Munkki

Mustalaispanija Mika Oksasen oluet eivät ole olleet tavanomaisimpia, joten jonkinlaista tvistiä odotin tältäkin imperial stoutilta, 9%. Mustalta näyttää, tuoksussa paahtoa ja fariinisokeria. Maku on siirappisen makea, hyvin sokerinen, jopa paahteisuutta on vaikea löytää. Jälkimaussa on katkeruutta, mutta täysin sekään ei makeutta peitä. Lievästi lakritsaa, mutta sekin jää siirapin varjoon. Olueen on kai lisätty "panimon" ja oluen nimen mukaisesti hillomunkkeja, mutta niiden mahdollinen makuvaikutus rajoittunee makeuteen. Selvästi yksiulotteisin kolmesta tähänastisesta Hiisi/Donut Island -yhteistyöstä. Ølhus København, 17.1.2015.

Saimaa Brewer's Special Saison

Pääsin maistelemaan Saimaan tuotekehitysyksikössä kohta markkinoille tulevaa saisonia. Peräti 45 EBUa, 6%. Varsin täyteläinen, belgihiivaa, hieman katkeroa. Raikasta hedelmää,  silti kuiva, hyvin lievästi hapan esterisyyden rinnalla, happamuus ei tosin lähelläkään brettatasoa. Mausteisuus matalalla, hedelmä hallitsee. Yllättävänkin ryhdikäs verrattuna Bruuverin äskeisten saisonien nelosversioon, jonka pohjalta tämä on Mikkelissä skaalattu.

Ugly Duck Miami Vice

Tanskalaista pale alea skandinaavisen pelkistytysti sisustetussa jalkapallobaarissa. 4,8%,  jenkkityyliähän tämä on, joten TV-sarjan nimi lienee viittaus siihen. Hedelmää ja katkeroa aika vahvasti, yllättävänkin pitkä jälkimaku. Tuntuu tuoreelta, oikeastaan positiivinen yllätys. Helsingin Jalkapallopubi, 15.1.2015.

Permon American Pale Ale

Tšekkiläinen moderni craft-panimo Permon sijaitsee Länsi-Böömin Sokolovissa, Karlovy Varyn ja Chebin puolivälissä, siis lähes Baijerissa. Tunkkaisen pihkainen APA, 5%. Hedelmää on, mutta raikkaus puuttuu. Katkeruus on ihan kohtuullinen. On tämä varsin ok, ei mitään virheitä ja tyylinmukaisuus kunnossa. Tällaisia oluita on Suomessakin tarjolla niin paljon, että erottuminen vaatisi todella hyvää onnistumista. Kaisla, 14.1.2015.

Hiisi Viklo Export Stout

BrewDogissa vain kolme suomalaisolutta hanoissa, toivottavasti niukkuus vain tilapäinen tilanne. Jyväskyläläinen uutuus löytyi, 7,5%, lähes musta, hyvin paahteinen, maitohappoinen olut. Kuohkeaa ja pehmeää, lakritsaa rungossa. Silti hyvin kuivaa, erityisen ilahduttavaa terävä katkeruus jälkimaussa. Export stout on tyylinä omia suosikkejani, juuri tässä saumassa stoutin ja imperial stoutin välissä on mahdollista tehdä ihanteellisen nautinnollista olutta ja nyt Hiisi on lähellä jackpotia. Hiisi on tehnyt monenlaista ja joistakin en ole tykännyt yhtään. Nyt osuu hyvin kohdalleen kaikki osaset. Tässä taitaa olla Hiisin paras olut tähän mennessä. Katkeruus ei ole kuohkean maltaisen rungon takana vahvaa, mutta silti kyseessä on vuoden paras suomalaisolut toistaiseksi. BrewDog, 13.1.2015. 

Victory DirtWolf Double IPA

Keväällä 2001 jäin työreissun jälkeen lomailemaan Washington DC:hen ja tein viikon rundin lähiseudun olutkohteisiin. Se on edelleen yksi parhaista olutmatkoistani. Monet ikimuistoisista vierailukohteista ovat nyttemmin painuneet yleisessä tietoisuudessa unohduksiin, mutta joidenkin maine on kasvanut jo lähes myyttisiin mittasuhteisiin. Tämä koskee ainakin Delawaren Rehoboth Beachin Dogfish Headia, mutta myös Pennsylvanian Downingtownin silloinen peltihallipanimo Victory on edelleen todella kovassa maineessa. Silloisia fiiliksiä ei ehkä täysin osannut arvostaa, vaikka hauskaa oli ja Manhattanin WTC:n tuplatornit edelleen pystyssä.

Se muisteluista, nyt Viiskulmassa tarjolla uusi tupla-IPA Victorylta, 8,7%. Ensivaikutelma ei ole hyvä, raskasta sitruskuormaa painaa vihanneksisuus, jopa alkoholikin tuntuu. Täyteläinen runko, tanakka pitkä katkeruus, mutta ei nyt niin vaikuttava kokonaisuus. Tuoreuttakin voi epäillä, vaikka onhan tämä silti huippukamaa. BrewDog, 13.1.2015. 

BrewDog Hop Fiction

Satuin nyt Viiskulman skottibaarissa tilanneeksi liian vähän olutta maistelua varten, tämä kolmasosapaintti oli oletusannos. Oli kyllä hieman vajaa annos siihenkin nähden. Tarjolla uusia BrewDogin prototyyppeja, hyvä nimi, 6,5%. Tuoksussa sitrusta ja hieman vihannesta. Hedelmäinen olut, lievästi tunkkainen, mäntyä, mukava katkeruus lopussa. Ei Jack Hammerin tasoa, mutta ei kuitenkaan siitä kaukana, hyvä homma. BrewDog, 13.1.2015. 

Summer Wine Redwood Ale

Mallasta, hedelmää ja pihkaa. Kevyt runko ja kestävä katkeroinen loppuunvienti. Aika tasapainoinen brittiläinen craft-olut. Selvästi Kalifornian punapuut tässä mielessä ovat olleet. Amerikkalainen amber ale voi usein olla selvästi tätä vaisumpaa, joten varsin terävä suoritus Yorkshiren luotettavalta valmistajalta. Angleterre, 13.1.2015.

Beavertown Black Betty

Lontoolaisen kulttipanimon Cascadian Darkissa kaakaon tuoksua, 7,4%. Hyvin pehmeä kahvinen paahtoisuus maussa, mutta myös mehuista hedelmää. Harmittavasti katkeruus jää heikoksi, vaikea tätä on black IPAksi mieltää. Enemmän huippuluokan stout, mutta siis joka tapauksessa hieno olut, kuohkeus ja tuoreus Helsingin talven ehdotonta kärkiluokkaa. Angleterre, 13.1.2015.

Josef von Sternberg: Morocco

Sternbergin ensimmäinen Marlene Dietrich -leffa Hollywoodissa Der blaue Engelin jälkeen 1930. Ollaan Marokon Mogadorissa, eli nykyisessä Essaouirassa, jonka myöhempiin vierailijoihin kuuluvat Orson Welles ja Jimi Hendrix. Sternbergin leffa on kuitenkin kuvattu tietysti lavasteissa ja miljöötuntuma jääkin ohueksi. Jules Furthmanin kirjoittama tarina on löysä, mutta Marlenen oikukasta hahmoa on hauska seurata. Gary Cooper ei oikein tunnu tajuavan missä mennään. Alkupuolella on kuuluisa kohtaus, jossa miehen pukuun sonnustautunut Marlene pussaa toista naista. Sternbergin draamoista ei ehkä parhaita, mutta kohtuullisen hyvin kestänyt aikaa.

Stallhagen Russian Ale

Hyvin punainen kirkas olut, 6%. Maltaista toffeista hedelmää, ESB-fiilistä, katkeroakin löytyy. Aika ryhdikäs olut Ahvenanmaalta, demilitarisoitu alue on tällä hetkellä uhattuna hyökkäykselle sekä Venäjän että Naton suunnalta, mutta olutta valmistuu edelleen. Pähkinääkin mukavasti, en täysin ymmärrä tässä venäläisyysyhteyttä, mutta ehkä se jatkossa tarkentuu. Villi Wäinö, 10.1.2015.

Beavertown Quelle Saison

Kylmässä hanaoluessa belgihiivaa, raikasta hedelmää ja pihkaa. Aika katkera belgiolueksi, mutta silti varsin kovaa kamaa. Vain 4,1%, sitä ei välttämättä uskoisi, mutta hiilihappoa on paljon, se hieman peittää ohuutta. Kokonaisuutena vaikuttava suoritus. Angleterre, 10.1.2015. 

Närke The Random IPA

Tämä on ilmeisesti jokin uusi variaatio Närken aiemmasta InterNationAlesta, nyt 7,2%. Tällä kertaa kai kyseessä sour IPA, selvästi Brettaa mukana. Hevosenhikeä happamasti, katkeruus aika vahvaa. Lähellä Orvalia liikutaan, mutta ei niin moniulotteinen. Ølhus Stockholm, 10.1.2015.

Edge Squiffy Sailor

Barcelonasta makeaa ja pihkaista brown alea, 4,5%. Tampereella juodussa Edgen tupla-IPAssa oli jokin sivumaku ja jotain vastaavaa tässäkin on, ei miellyttävää, vaikka makeuden sulkisikin syrjään. Katkeruus on hyvin heikkoa, mutta varsin täyteläinen olut on. Amsterdam, 10.1.2015.

George Clooney: The Ides of March

Vaalikampanjoihin liittyvät elokuvat alkavat olla jo lähes oma lajityyppinsä. Tässä Clooney esittää omassa ohjauksessaan Ohion esivaaleja käyvää presidenttiehdokasta, mutta on sivuroolissa. Kampanjapäälliköiden ja muiden avustajien intensiivinen draama on lievästi liian melodramaattinen, mutta intensiteettiä riittää. Näyttelijät täysin ilmiömäisiä, Ryan Gosling, Philip Seymour Hoffman, Paul Giacometti, Marisa Tomei ja Boardwalk Empiressa vakuuttanut Jeffrey Wright. Jopa näyttävä Evan Rachel Wood onnistuu hieman McGuffin-tyyppisenä uhriksi ajautuvana katalysaattorina. Talvisen Cincinnatin haltuunottokin onnistuu, vaikka lähinnä hotellihuoneissa ja kampanjatoimistoissa liikutaan. Elokuvan nimen viittaus Julius Caesarin murhaan jää epämääräiseksi. 

Founders Dark Penance

Kylmä hanaolut, 8,9%, tuoksussa leijuu luumuista hedelmää. Maku on pehmeän hedelmäinen, mausteita mukana. Paahto, kahvi ja suklaa kaukana poissa. Ei siis stoutia, vaan ruskeaa hedelmäeiliä vahvassa alkoholissa ja yllättävän kovassa pihkaisessa katkeruudessa, joka leimaa vahvasti jälkimakua. Brown IPA? Oikein miellyttävä olut, katkeruus todella vahvaa. Michiganin huippupanimo möi äskettäin osakkeitaan espanjalaisille, mutta mitään teollisuuslager-tyyppisiä kompromisseja oluen laadussa ei ole vielä nähtävissä. Kitty's, 7.1.2015.