Kaksi maailmankatsomukseeni eniten vaikuttaneista ihmisistä on julkaissut omaelämäkerran tänä syksynä. Bruce Springsteen on mitä ilmeisemmin edelleen hyvässä (fyysisessä) kunnossa, mutta kaksi vuotta vanhempi Johan Cruyff kuoli keväällä. Molempien herrojen tyttäret ovat sattumoisin huippuratsastajia. Cruyffin muistelmateos tulee siis postuumisti haudan takaa. Kuten Cruyff itsekin toteaa, hän ei ollut mikään kirjoittaja. Teos onkin luultavasti luotu rönsyilevien haastattelukierrosten aikana, avustajaksi on merkitty Jaap de Groot. Teksti on rakenteellisesti raskasta, pitkiä monologiakappaleita. Itse kuitenkin suorastaan lähes ahmin (aluksi) tekstiä innokkaasti, koska aihepiiri on niin kiinnostava. Ja Cruyffin jatkuvaa läsnäoloa kuvaa se, että työkoneeni taustakuvana on nytkin jostain netistä ongittu Hollannin MM-joukkueen ryhmitys vuodelta 1974. Yksi virhe siinä on, loukkaantuneen Hulshoffin paikalla kisoissa pelasi Rijsbergen ja käsittääkseni Hollannin avauskokoonpano ei koskaan ollut kyseisen kuvan mukainen.
Etukäteen itseäni kiinnostivat eniten alkuvaiheet Ajaxissa 1960-luvulla, niistä en ole päässyt lukemaan kunnon raporttia. Valitettavasti Cruyff toteaa heti kärkeen, että hän ei ole koskaan ollut kiinnostunut muistelemaan tapahtumia jälkikäteen. Tärkeintä on kehittyminen, katsominen eteenpäin ja virheistä oppiminen. Erityisesti hän sanoo yksittäisten pelien jo unohtuneen. Harmin paikka, 1960-luvulta ei tulekaan esille paljoa. Sumuisen Liverpool-matsin hän muistaa, samoin kierremaalin Den Haagia vastaan 1969. Piet Keizerille Cruyff antaa tunnustusta tuesta ammattilaisuran alkuvaiheessa, Velibor Vasovicin hän katsoo tuoneen ammattimaisuutta Ajaxin puolustuspeliin. Itäsaksalaiselle erotuomarille Rudi Glöcknerille hän on edelleen katkera ulosajostaan toisessa maaottelussaan Tshekkoslovakiaa vastaan 1967. Cruyff epäilee Glöcknerin purkaneen pelaajiin turhautumiaan kommunismidiktatuurin ikeessä. Rinus Michels saa tietysti kiistatonta ylistystä. Cruyff korostaa odotetusti pelin kokonaisnäkemyksen tärkeyttä. On usein järkevää syöttää taaksepäin, koska taaempana oleva pelaaja näkee paremmin pelin kokonaistilanteen. Hieman yllättävämmin Cruyff kertoo saaneensa vaikutteita muista peleistä, mm. baseballista ja rugbysta.
Michelsin taktisesta pitkäjännitteisestä työstä huolimatta Cruyff näkee Total Footballin (oikeammin tietysti Totaalvoetbal, mutta englanninnostahan (Shaun Whiteside) tässä luetaan) syntyneen vasta Hollannin maajoukkueessa MM-lopputurnauksessa 1974. Nämä kisat ovat sentään jääneet hyvin Cruyffin mieleen. Cruyffin mukaan he vasta tässä vaiheessa huomasivat kovan tasonsa. Avausmatsissa Uruguay teki asioita, jotka hollantilaiset olivat jättäneet taakseen 4-5 vuotta sitten. Lopullinen itseluottamus syntyi vasta toiseksi viimeisessä pelissä Brasiliaa vastaan. Se sitten kostautuikin, kun finaaliin lähdettiin länsisaksalaisia vastaan takki auki. Tämä on jokseenkin yllättävä näkemys, koska kyllähän Ajax pelasi lähes samanlaisella bravuurilla Euroopan Cupissa aiempina vuosina. Cruyffkin sitä arvostaa, varsinkin finaalia 1972 Interiä vastaan, mutta ilmeisesti kaikki ei vielä silloin klikannut kohdalleen maestron mielestä. Kuuluisan uima-allasepisodin Cruyff kuittaa hölynpölyksi. Ennen MM-finaaliahan Bild-Zeitung raportoi hollantilaispelaajien valmistautuvan finaaliin alastomien naisten viihdyttäminä hotellin uima-altaalla ja sitten Cruyffin keskittymisen menneen pilalle, kun vaimo nuhteli miestä asiasta tuntikausien puhelinsoitolla. Cruyff kertoo vaimon olleen siinä vaiheessa Andorrassa, jossa ei edes ollut puhelinyhteyttä.
Joukkuetovereista Ruud Krol saa varauksetonta ylistystä, Johan Neeskens jää vähemmälle huomiolle tässä kohti. Vanhoja skismoja maalivahti Jan van Beverenin kanssa ei Cruyff lähde ruotimaan, toteaa MM-kisoihin valitun ex-hyökkääjä Jan Jongbloedin olleen Bevereniä parempi pelinavaamisessa ja laatikon ulkopuolella pelaamisessa. Cruyff arvostaa muutenkin taitavien keskikenttäpelaajien peluuttamista alempana, MM-joukkueen libero Arie Haan oli hyökkäävä keskikenttäpelaaja ja laitapakit Krol ja Suurbier olivat aiemmin pelanneet ylempänä. Cruyff väittää tyynen rauhallisesti, että Ruotsi-ottelussa ensi kerran nähty Cruyff-käännös (josta siis kirjan nimikin tulee) oli spontaani ratkaisu, jota hän ei ollut harjoitellut aiemmin.
Päätös Ajaxista siirtymiseen Barcelonaan syntyi kuulemma äkillisesti kesällä 1973, kun Cruyff hävisi kapteeniäänestyksen Piet Keizerille. Keizeriä mies ei soimaa, syntipukiksi nousee valmentaja Stefan Kovacsin löysä tyyli, jossa kapinahenki pääsi kytemään. Tässä vaiheessa Kovacs oli jo lähtenyt, mutta vahinko oli päässyt tapahtumaan. Barcelonan voitokasta ensi kautta Cruyff muistaa lämmöllä, vaikka kaikenlaista pientä on hampaankoloon sieltäkin jäänyt. Muistelmien perusteella Cruyff ei ollut sellainen kaveri, jonka kanssa olisi hauska ottaa olutta baarissa. Tämä ei varmaan kenellekään tule yllätyksenä.
Barcelonan jatkokausista ei Cruyffilla ole paljoa kerrottavaa. Vuoden 1978 MM-kisoista vetäytymisen pääsyyksi hän nostaa epäonnistuneen kidnappausyrityksen syksyllä 1977, tämähän tuli julkisuuteen jo jokin aika sitten. Argentiinan sotilasjunttaa hän ei mainitse kertaakaan. Kidnappaus pidettiin kuulemma poissa julkisuudesta kymmeniä vuosia turvallisuussyistä. Kertomusta ei ole syytä epäillä, esim. Barcelonan sentteri Quini tunnetusti kidnapattiin 1981. Edes Hollannin valmentaja Happelille Cruyff ei kertonut kidnappauksesta ja Happel olikin aika hämmentynyt tilanteesta. Cruyff seurasi finaalia BBC:n kommentaattorina raskain mielin, hän olisi voinut tuoda peliin lisäarvoa päästessään mukaan Rensenbrinkin ja Repin rinnalle. Cruyff oli omasta mielestään elämänsä kunnossa 1977 maaotteluissa Englantia ja Belgiaa vastaan.
USA:n kaudella Cruyff kertoo lähinnä oppineensa kuinka ammattimaista urheiluseuraa tulee johtaa. Comebackista 1981 Ajaxiin ja sitten loikasta viimeiseksi kaudeksi Feyenoordiin ei oikein uutta irtoa. Kuuluisaa Jesper Olsen -kimppapilkkua Cruyff muistelee kaiholla. Valmentajavaiheista Ajaxissa ja Barcelonassa nousee edelleen esille vanhat kaunat seurajohtoja kohtaan. Kirjassa on yllättävän vähän fiilistelyä Euroopan Cupin voitosta Wembleyllä 1992, jolloin itsekin näin ainoan kerran Cruyffin livenä.
Kirjasta on vielä puolet jäljellä, kun Cruyff saa potkut Barcelonasta. Loppuvaiheisiin jäi siis aivan liikaa panostusta. Sinänsä arvokasta työtä Ajaxin neuvonantajana, hyväntekeväisyys- ja juniorikuvioissa, mutta eihän nämä miehen kokonaisurassa kiinnosta ketään millään tavalla. Sieltä 60-luvulta olisi pitänyt kaivaa enemmän sisältöä mukaan. Cruyff mainitsee useita myöhempiä Ajax-pelaajia, joiden kanssa hän on ollut tekemisissä myöhemmällä iällään. Suurinta huomiota tietysti saavat hänen omat valmennettavansa, kuten Marco van Basten ja Frank Rijkaard. Jari Litmanen loistaa poissaolollaan, mutta ehkä Litmanen onkin liikaa Louis van Gaalin miehiä, Cruyffin ja van Gaalin suhde ei ollut lämpimimpiä.
Aivan kirjan lopussa on pientä piristymistä, kun Cruyff yksinkertaistaa rautalankamalliin taktista ajatteluaan. Pelaajia viidessä linjassa, pelaajien väliset etäisyydet alle 10 metriä, pelaajat muodostavat kolmioita hyökkäystilanteessa. Hyökkäävä jalkapallo ei ole rakettitiedettä, se ei itse asiassa ole edes vaikeaa. Cruyff nimeää myös vastahakoisesti oman ihannejoukkueensa: Jašin, Carlos Alberto, Beckenbauer, Guardiola, Krol, Di Stefano, Maradona, Charlton, Garrincha, Pele, Keizer.
