lauantai 9. heinäkuuta 2022

Aidan Williams: The Nearly Men




 Ferenc Puskás kannessa ja homma käyntiin Johan Cruyff -sitaatilla. Miltei-miesten alaotsikkona on The Eternal Allure of the Greatest Teams That Failed to Win the World Cup. Aidan Williamsin juuri ilmestynyt kirja on varsinaisesta unelma-aiheesta, juuri sellaisesta mistä haluan lukea kaikkein mieluiten. Williams ottaa siis fokukseen parhaat jalkapallojoukkueet, jotka olivat lähellä voittaa MM-kisat, mutta eivät sitä tehneet. Joukossa on kaikki ilmeisimmät tapaukset, muutama yllättävämpi onnistunut valinta, jokunen käsittämätön moka ja tietysti paljon jää pois sellaisia joukkueita, jotka ansaitsisivat mukanaolon. Williamsin idea on oivaltava, juuri näistä joukkueista kannattaa kirjoittaa aina vaan uudestaan. Traagiset loisteliaat häviäjät muistetaan paremmin kuin tylsät voittajat. Historia korjaa vääryydet.


Williamsin kirja etenee kronologisesti Argentiinasta 1930 Argentiinaan 2014. Teksti on sujuvaa ja asiantuntevaa, horjahduksia en juurikaan huomaa. Vanhemmissa aiheissa Williams nojaa osittain hyvinkin tuttuihin lähteisiin, mutta henkilökohtaisempaa näkemystä tulee 1980-luvulta alkaen. Siellä alkaa tulla ohilyöntejäkin, mutta se on luonnollista.


Pienoinen yllätysvalinta siis heti kärkeen. Yleisestihän Uruguayn kotivoittoa ensimmäisissä kisoissa 1930 on pidetty ansaittuna. Williams taustoittaa Uruguayn olympiavoittoihin 1924/1928 ja todistelee varsin vakuuttavasti, että Uruguayn parhaat päivät olivat tässä vaiheessa jo takana. Suuremmilla resursseilla varustettu naapurimaa Argentiina oli jo mennyt selvästi ohi ja hävisi Montevideon finaalin kyseenalaisesti. Argentiinan avainpelaajista Luis Monti pelasi finaalissa perheen tappouhkauksen alla ja Francisco Varallo loukkaantuneena toisen jakson. Raikas hyvin argumentoitu näkemys, ehkä Argentiina olisi tosiaan ansainnut jo tässä vaiheessa mestaruustittelin. 


Vielä parempaa tekstiä Williams tuottaa seuraavasta joukkueesta. Itävallan wunderteamista olen lukenut kohtuullisen paljon, mutta oikein mukavasti Williams tarjoaa uutta valoa tapahtumiin. Itävallan huippujoukkue saavutti kliimaksin 1931-32 ja parasta ennen -päiväys oli jo ohitettu Italian MM-kisoissa 1934, joissa se oli kuitenkin selvästi paras joukkue. Joukkueen persoonallinen supertähti Matthias Sindelar saa ansaittua suitsutusta Williamsilta. 1934 joukkueesta puuttui loukkaantuneena paras maalivahti Rudi Hiden. Itävallassa riehui sisällissota ennen kisoja, mikä tuskin paransi joukkueen valmistautumista. Avainpelaaja Johann Horvath loukkaantui neljännesfinaalissa Unkaria vastaan ja jäi siis pois semifinaalista Italiaa vastaan. Ottelu pelattiin San Siron märällä mutakentällä, joka esti Itävallan maata pitkin suosiman syöttöpelin. Argentiinan paidasta Italian rikkojaksi siirtynyt Luis->Luigi Monti miesvartioi Sindelarin pimentoon. Mutta ratkaiseva syyllinen löytyi sittenkin tutusta paikasta, Ruotsista. Läpeensä korruptoitunut nilkkierotuomari Ivan Eklind hyväksyi ottelun ainoan brutaalin maalin. Eklind oli Mussolinin henkilökohtainen dokauskaveri ja hämmästyttävästi tuomaroi myös Italian finaalivoiton Tšekkoslovakiasta. Kun myös 1938 Italia hyötyi tuomaroinnista, niin oikeastaan Italian kaksi ensimmäistä MM-voittoa pitäisi mitätöidä. Mutta toisaalta ei tietenkään, onhan hienoa, että jalkapallo imitoi elämää kaikessa epäoikeudenmukaisuudessaan. Itävallalla oli vielä alkuvuodesta 1938 hyvä joukkue, mutta Anschlussin myötä osa joukkueesta pelasi kesällä Ranskan kisoissa Saksan paidassa. Sindelar jättäytyi pois ja kuoli seuraavana talvena epämääräisissä oloissa. Viimeisimpien tutkimusten mukaan ei kuitenkaan Gestapon murhaamana. 


Luin 1977 tuoreeltaan suomennoksen Robert L. Fishin haamukirjoittamasta Pelén omaelämäkerrasta. Siinä Pelé kertoo koskettavasti omasta ja varsinkin isänsä järkytyksestä, kun Brasilia hävisi loppusarjan ratkaisevan ottelun Uruguaylle kotikisoissa 1950. Niinpä Williams ei kovin paljoa uusia tehoja irrota tästä Brasilian traagisesta joukkueesta. Brasilia ampui oikeastaan itseään jalkaan tässä turnauksessa. Loppusarjan upeat voitot Ruotsista ja Espanjasta nostivat odotukset pilviin. Pelaajia retuutettiin Uruguay-matsin alla poliitikkojen ja bisnesmiesten kissanristiäisistä toisiin, valmistautumisesta ei tullut mitään. Paineet nostettiin tappiin ja mm. toppari Juvenal dokasi Rion yössä ennen peliä. Edes uusi katastrofi 2014 ei ole kunnolla lievittänyt tätä shokkia, jonka Alcides Ghiggian älykäs oivallus aiheutti. Nyt Uruguaylla oli oikeasti hyvä joukkue ja on ehkä hieman kyseenalaista kuuluisiko Brasilia 1950 tämän kirjan fokukseen. Joukkueen kovimmat tähdet Zizinho, Ademir ja Jair ovat nykyään suhteellisen unohdettuja, mutta se voi johtua perspektiiviharhasta. Seuraavat pelaajasukupolvet olivat vielä kovempia ja katastrofin aiheuttaneita/kokeneita ei ole haluttu glorifioida. 


Unkari 1954 on tietysti kaikkein tutkituin ja dokumentoiduin tapaus turnauksen parhaan joukkueen tappiosta, David Baileyn tuore opus oli varsin kattava. Williams ei saa tuoretta näkökulmaa tähän kaikkein traagisimpaan ja katkerimpaan murhenäytelmään. 


Luin 1970-luvun lopulla myös Fernando Garcian haamukirjoittaman elämäkerran My Name Is Eusébio. Se oli ilmestynyt 1967 ja tuon kirjan jälkeen en ole syvällisemmin Portugalin 1966-joukkueeseen perehtynytkään. Kovin syvällinen ei tosin tuokaan kirja ole, englanninnos portugalista vaikutti kankealta. Kirjasta jäi parhaiten mieleen Eusébion lapsuusmuistot Mosambikista, peliuran kuvaukset vähemmän. Se voi johtua siitä, että en onnistunut koskaan näkemään Eusébion pelaamista. Varsin perustellusti Williams pitää Portugalia vuoden 1966 kisojen parhaana joukkueena, jonka Englanti pudotti ansaitsemattomasti finaalista. Ehkäpä niin, kisojen yleistasoa ei ole pidetty kummoisena, mutta Länsi-Saksa oli ilmeisen hyvä jo tähän aikaan, miksei Unkariltakin vielä viimeisiä huippuotteita. Kovin näkemyksellistä uutta särmää Williams ei Portugaliin ja Eusébioon oikein saa. Aivan ilmiömäinen ja aikaansa edellä ollut pelaaja hän varmaankin oli. Semifinaali vaihdettiin viime hetkillä Portugalia kiusaten Goodisonilta Wembleylle ja väkivaltarikollinen Stiles potki Eusébion sivuun.


Hollanti 1974 on tietysti itsestään selvä valinta tällaiseen kirjaan, mutta samojen kisojen Puola olisi myös pitänyt käsitellä. Gary Thackerin tuoreen Oranje-kirjan lukeneelle Williams ei tästä aiheesta uutta tarjoa.  Teoksen ensimmäinen paha moka tulee vasta tässä, kun Williams väittää Feyenoordin lyöneen Panathinaikosin EC-finaalissa 1970. Ajaxin avainpelaajista Williams ohittaa Piet Keizerin ja Gerrie Muhrenin. Williams ottaa mukaan myös 1978-joukkueen, mutta samaa romantiikkaa ei tietenkään siinä katastrofissa ollut. Tässä osiossa Williamsin perustelut osoittavat kirkkaimmin, että voitto ei sittenkään ollut tärkeintä. Idealismi, romantiikka ja "perintö" (legacy) elävät muistoissa paremmin kuin mestaruudet.


Sama koskee tietysti myös vuoden 1982 Brasiliaa, jota Williams käy läpi seuraavaksi. Miellyttävästi kirjoitettua tekstiä runollisesta kauneudesta, mutta ei oikein uutta tule siinäkään esille. Tästäkin joukkueesta on tuore kirjan mittainen esitys Stuart Horsfieldin kirjoittamana. Näistä kisoista myös Ranskan joukkue ansaitsisi paikan Williamsin kokoonpanosta. 


Tanska 1986 on tietysti erinomainen valinta, mutta samasta turnauksesta olisi kelvannut yhtä hyvin Neuvostoliitto/Ukraina, joka putosi tuomarivirheillä samassa vaiheessa. Williams kyllä ansiokkaasti mainitsee Lobanovskin joukkueen, jonka Tanskan olisi pitänyt kohdata neljännesfinaalissa. Williams ylistää Smythin, Eriksenin ja Gibbonsin Tanska-kirjaa, mutta nautinnollisen omakohtainen kuvaus Laudrupin, Olsenien ja kumppanien saagasta on kirjan parasta antia.


Juuri kun Williams tuntuu pääsevän parhaaseen vauhtiinsa, hän kadottaa punaisen langan kokonaan. Italia 1990 on jokseenkin yllättävä valinta, ilmeisesti jotain omakohtaista Schillaci-nostalgiaa tms. Tästä kehnosta turnauksesta olisin valinnut ennemmin vaikka Belgian tai Kamerunin. Fiktiivinen Jugoslavia 1994 vesittää sitten koko kirjan idean. Jos puhtaaseen fiktiiviseen jossitteluun mennään, niin toisen maailmansodan aikainen Argentiina tai saman maan hajaantunut huippuryhmä 1958 olisi myös kiinnostava kohde. Ja silti, kohtuullisen hyvää kuvausta 90-luvun jugotähdistä Williams kertoo. Ehkä harmittavin tapaus on Robert Prosinečki, joka teki kohtuullisen uran, mutta lahjakkuutta olisi ollut uudeksi Maradonaksi tai vastaavaksi. Loukkaantumiset ja elämäntavat sotkivat kuvion. Kroatialaisten ohella hyvin tilaa Williamsilta saavat mm. serbi Dragan Stojković, pohjoismakedonialainen Darko Pančev ja montenegrolainen Dejan Savićević.  


Uuteen nousuun Williams pääsee taas Hollannin kohdalla 1998. Oikeastaan tämä osa on pelkkä rakkaudentunnustus Dennis Bergkampille, mutta hyvin kirjoitettu. Van Gaalin Ajaxin hollantilaiset luonnollisesti mainitaan, mutta ei Litmasta. Marc Overmarsin Williams kertoo olevan oikea laitahyökkääjä, mutta kyllä Overmars oli  enemmän left winger, vaikka välillä pelasi myös oikealla ja oli enemmän oikeajalkainen. Williams pitää neljännesfinaalivoittoa Argentiinasta kostona 1978:sta, itse en sitä oikein sellaisena silloin kokenut. 


Sitten jää monet kisat väliin ja viimeiseksi joukkueeksi Williams valitsee Argentiinan 2014. Paha virhearvio. Finaali oli tasainen, mutta Saksa oli kiistatta parempi joukkue ja oikea voittaja. Tietysti Lionel Messi ansaitsisi MM-voiton, mutta siitähän tässä kirjassa ei ole kyse. On paljon pelaajia, jotka MM-tittelin taitojensa takia ansaitsisivat: Włodzimierz Lubański, Tom Lund, David Kipiani, Jari Litmanen, Gheorghe Hagi ja monet muut. Oikeastaan Hagi ja Romania 1994 olisi selvä contender tähänkin teokseen. Yksi omista suosikeistani olisi myös Länsi-Saksa 1970, vaikka Brasilia silloin ylivoimainen olikin. Joukkueet eivät kuitenkaan kohdanneet ja provosoiva brittijournalisti Eric Batty piti saksalaisia kisojen parhaina. Nokan koputuksesta huolimatta hyvää jälkeä Williamsilta, ahmittavan nautinnollista tekstiä kerta kaikkiaan. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti