perjantai 27. tammikuuta 2023

Jules Dassin: Night and the City, teatteriversio


 Supernoiristi Dassinin maanpaossa Englannissa 1950 kuvaama Night and the City oli 2007 itselleni suurin noirvalas. Eli siis kiihkeimmin näkemistä odottanut alan klassikko. Kun sitten sain DVD:n käsiini, odotukset täyttyivät kyllä. Erinomainen elokuva, mutta pieniä varauksia löysin, kuten varhaisesta blogiarviosta voi lukea. On tainnut käydä sitten niin, etten ole toista kertaa leffaa levyltä katsonutkaan. Nyt Reginassa esillä lopulta sama elokuva isolla kankaalla. Tiettävästi Dassin ei koskaan lukenut Gerald Kershin originaaliromaania vuodelta 1938. Gildan käsikirjoittaja Jo Eisinger tekikin niin suuria muutoksia, että lukemattomuudella ei varmaan suurta väliä ollut. Richard Widmarkin myötä päähenkilö Harry Fabian muuttui amerikkalaiseksi ja Dassin pystyi sovittamaan aiempia noir-taitojaan päähenkilöön, vaikka Lontoossa todellakin liikutaan. Ja millä tavalla liikutaan, tämä on yksi huikeimmista Lontoo-leffoista, vaikka paljon kai kuvattiin Sheppertonin studioilla. Melkein voisi sanoa, että Night and the City on samaa Lontoolle kuin The Third Man on Wienille. Kun Widmarkin virneen näkee lähikuvassa pimeässä teatterissa, niin onhan Fabianin rooli hänen uransa hengästyttävä huipentuma. Gene Tierney on todellakin tässä jo parhaimman hehkunsa häivyttänyt, mutta muuten näyttelijät ovat uskomattomassa iskussa. David Leanin Dickens-leffoista tuttu ylipainoinen Francis L. Sullivan kyynisen lakonisena yökerhon pyörittäjänä on ehkä suvereenein. Stanislaus Zbyszkon ja Mike "Moose Malloy" Mazurkin pitkä painikohtaus on yksi noirin intensiivisimmistä ja traagisimmistakin toimintajaksoista. Edelleen harmittaa, että Coen-veljesten Barton Finkissä ei sitten painileffaan asti edettykään. Vanhoilla päivillään Kreikkaan päätyneen odessanjuutalaisen Dassinin tuotannossa on hämmentävän paljon kreikkalaisia aineksia, tässäkin Lontoon painibisnestä pyörittävät kreikkalaiset. Kuten sanottu, Lontoon miljöö on vangittu esimerkillisesti, vaikka berliiniläisen kuvaajan Max Greenen pitkässä CV:ssä ei oikein muita noireja olekaan. Loppukohtaus on ehkä koko genren paras, se on niin noirin ydintä kuin olla voi. Toisella katsomisella siis varaukset käytännössä hälvenivat, Night and the City on kaiken maineensa ansainnut.  

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti