Villarreal v. Athletic Bilbao

Athletic Bilbao on ylikaupallistuneessa ja globalisoituneessa jalkapallossa viimeinen mohikaani. Punavalkoraitapaitaan pääsee pelaamaan vain, jos suonista löytyy baskiverta. Mainoksiakaan ei paidassa näy. Periaate on tehnyt elämän vaikeaksi Bilbaossa viime vuosina. Athletic ei ole koskaan pudonnut La Primera Ligasta, mutta parina viime kautena on ollut lähellä. Eikä nytkään hyvältä näytä, vaikka Athletic hallitsi puhtaasti ensi jaksoa sarjajohtaja Villarrealia vastaan. Useita paikkoja, mutta ei maaleja. Villarreal tuntui pitkään todella vaisulta, mutta lopulta tunnin kohdalla se loi nipun paikkoja, joista toppari Fuentes pääsi puskemaan voittomaalin. Villarrealin italialainen Giuseppe Rossi oli kentän paras.

Teerenpeli Vauhtiville

Lahtelainen Teerenpeli on aktiivinen panimo, mutta tuotteet ovat useimmiten liian hillittyjä keskitien oluita. Vauhtiville on samea valko-olut, siis belgityyppinen wit, tosin väri lähinnä oranssi. Oikeaa lasia ei nyt löytynyt, mutta ainakaan baijerilaiseen vehnäolutlasiin en saanut juuri vaahtoa muodostumaan. Keitoksessa mukana vehnän lisäksi kauraa, korianteria ja pomeranssia. Kaura ehkä tuntuukin viljaisessa maussa, mutta varsinaiset mausteet eivät oikeastaan. Alkoholia on 6,5% eli enemmän kuin tyylisuunnassa tyypillisesti. Näyttävällä pullolla ja kovalla hinnalla tavoiteltaneen ylemmän sosiaaliluokan nautiskelijoita. Tuote ei vastaa mielikuvaa, tai saattaahan se ehkä vastatakin, mutta kovin laadukas se ei ole. Jälkimaku on jotenkin nihkeä, ei rapean kuiva, vaan nahkamainen. Jotkut ovat tätä pitäneet liiankin mausteisena, omituista.

Robert Wise: The Set-Up

Lukuisista nyrkkeilynoireista ehkä synkin, masentavin ja paras. Ollaan Paradise Cityssä, jossa sijaitsevat Hotel Cozy, kiinalainen ravintola Dreamland ja Ringside Cafe –niminen räkälä, joka on täynnä savua ja sammuneita. Kaikki ovat moraalittomia roistoja, jopa pasianssin pelaaja huijaa. Masokismimestari Robert Ryan esittää kehäraakkia, jota kurmootetaan kiristettyjen köysien sisä- ja ulkopuolella. Jos Tuntematon sotilas olisi filmattu Hollywoodissa, Ryan olisi ollut hyvä Lehto. Supernarttujen erikoisnainen Audrey Totter on tässä hieman tavallista pehmeämmässä, jopa itsetuhoisessa, roolissa. Lopussa on pieni toivonpilkahdus, mutta se tuntuu päälleliimatulta. Elokuva perustuu Joseph Moncure Marchin runoon.

Martin Scorsese: The Aviator

Tasapaksu biopic Howard Hughesista, mukana vain joitakin episodeja värikkäistä vaiheista. Mukavan kirkkaat värit, Scorsese lienee tavoitellut vanhaa Technicolor-sävyä. Harmittavan pintapuolinen, välillä tylsäkin toteutus. XF-11 –onnettomuus hyppää kokonaisuudesta silmille viimeisen päälle tehdyillä tietokone-efekteillä. Di Caprio melko hyvä nimiroolissa, mutta Gwen Stefani (Jean Harlow), Kelli Garner (Faith Domergue), Cate Blanchett (Katharine Hepburn) ja Kate Beckinsale (Ava Gardner) eivät säväytä naiskaartissa. Jälleen yksi osoitus Scorsesen yliarvostetusta maineesta.

Good Beer Guide 2008

Britannian mahtavan real ale –etujärjestön CAMRAn vuotuinen opas on olutkulttuurin jykevin raamattu. Kyseessä on 35. painos, ensimmäinen tuli ulos 1973. 87 000 lahjomatonta arvioijaa (suurin osa varmaan partaisia villapaitaäijiä) paikallisosastojen olutpartioissa ovat taas syynänneet tarjonnan makuhermot törröllään ja 4500 pubia on läpäissyt seulan. Kriteeri, ja ainoa sellainen, on tuoreoluen laatu. Vuodet ovat olleet myrskyisiä, vain 10 pubia koko kuningaskunnassa on päässyt jokaiseen painokseen. Monta kertaa ennustettu real alen kuolema näyttää jäävän tulematta, tärkeimmät taistelut on voitettu, mutta sota jatkuu. Real alen kokonaistuotantomäärä pienenee suurpanimoiden luopumisen takia, mutta tarjonnan kirjo paranee koko ajan uusien panimoiden myötä, taas 50 uutta vuoden aikana.

Pubikuvaukset ovat tiiviitä, mutta tavattoman informatiivisia. Perustietoihin kuuluu mm. saavutettavuus julkisella liikenteellä, pubissa mahdollisesti tavattavat eläimet ja elävän tulen sijainti. Aukioloajat on Britanniassa edelleen tarkistettava, ne voivat olla hyvinkin yllättäviä. Opas kattaa pääsaaren lisäksi kaikki muutkin, Kanaalisaarista Isle of Maniin ja Pohjois-Irlantiin. Britannian ulkopuolella asuvalle oppaan käyttökelpoisin osa on panimokatsaus, yli 600 tuotantolaitosta, lyhyet kuvaukset päätuotteista, yli 3000 eri real alea. Ehkä artikkelien osuutta voisi lisätä, niitä on nyt noin 30 sivua 900 sivun paketista. Toisaalta sivumäärä alkaa olla maksimissa, opus painaa jo nyt pintin verran. Tätä teosta ilman Britanniaan ei kannata lähteä.

Mike Hodges: Croupier

Ykkösluokan brittiläinen neonoir Get Carterin ohjaajalta, vuodelta 1998. Paul Mayersbergin käsikirjoittama tarina on parhaita näkemiäni uhkapelileffoja. Clive Owen loistava eteläafrikkalaisessa nimiroolissa. Alexander Morton vakuuttavan realistinen kasinojohtajana. Owenin voice-over kantaa lähes koko elokuvan, kyseessä kirjailija, joka työskentelee kasinossa croupierina. Sekavia naissuhteita. Epämääräinen roskakustantaja tarjoaa alussa jalkapalloa romaanin aiheeksi. Uhkapelin filosofisiin ulottuvuuksiin ylletään vaivattomasti. Päähenkilöllä lecarrémainen isäsuhde. Hemingway-sitaatteja. Seksiä ja väkivaltaa. Mottona ”hang on tightly, let go lightly”.

Max Nosseck: The Brighton Strangler

Sota-ajan sumuisessa Lontoossa käynnistyvä väkivaltainen pikkutrilleri. Kuristajaa esittänyt näyttelijä saa kuhmun päähän pommituksessa ja luulee olevansa kuristaja, jälki on rumaa. Visuaalisesti melko näyttävää, runsaasti ristikuvia. Näytteleminen kuitenkin kömpelöä ja muutenkin kestänyt huonosti aikaa.

Leverkusen v. Bayern München

Epäonnistuneen viime kauden jälkeen Bayern tuntuu sisuuntuneen poikkeuksellin hyvään vireeseen, ei vielä tappioita tällä kaudella. Paljon on tehty onnistuneita hankintojakin. Tässä kaatui vieraissa vahva Leverkusen. Kymppipaikalla pelanneen Ribéryn puskupystysyötöstä Klose jatkoi Tonille, joka avopaikasta voittomaalin. Aiemmin Klosen veto putosi poikkipuusta maalin puolelle ennen kuin pomppasi takaisin kentälle, tuomaristo ei havainnut maalia. Paikkoja oli Leverkusenillakin, Barnetta tolppaan. Toinen jakso tylsää rikkonaista peliä, tämän Hitzfeld osaa. Kahn ei pelannut, ei Podolskikaan.

Ayinger Fest-Märzen

Oulun ykkösbaari astuu melko myöhään oktoberfest-kehään, mutta isku tulee raskaana. Ayingerin lisäksi tarjolla Spaten, Löwenbräu ja Paulaner. HB luvassa vielä myöhemmin. Täällä ei kursailla, vaan tarjoilumittana on litran maβ, hinnoittelukin suosii suurkuluttajia, puoli litraa 6,50€, koko annos 11€.

Franz Inselkammerin perheyritys Münchenin lähiökylässä ei voi käyttää oktoberfest-brändiä, mutta mikäänhän ei estä tekemästä railakasta juhlamärzeniä. Tämä poikkeaa reippaasti ja positiivisesti massapanimoiden trendistä, pähkinäisen maltainen punaruskea kaunis olut, jotenkin vahvan altbierin tapainen lopputulos, kerrassaan nautinnollinen täyteläinen vahva juoma, jälkimakukin hillityn voimakkaan humalainen. Pureskeltavaa litrassa riittää koko illaksi. Oluthuone Leskinen, 27.9.2007.

Spaten Oktoberfestbier vom Faβ

Otto K heitti saman tien toisenkin juhlaoluen hanaan. Maltainen täyteläinen müncheniläinen, vähän on diasetyyliä mukana, ei ehkä niin makea kuin kuun alussa tsekattu pulloversio. Jälkimaku Weihenstephaneriin verrattuna räikeästi vaisumpi, mutta sinänsä ok. Tarjoilu liian pienestä lasista, tarkoitettu 0,4 l annokselle, ei mahdu vaahtoa ollenkaan mukaan. Otto K, 27.9.2007.

Weihenstephaner Festbier

Freisingin vehnäolutpanimo, maailman vanhin panimo kai muuten, ei voi kutsua juhlaoluttaan oktoberfestbieriksi, mutta näyttää muuten kaapin paikan. Runko aavistuksen ohut, mutta hyvin kuiva pitkä voimakas humalainen jälkimaku. Omalla asteikollani tämän syksyn juhlakauden oluista selvästi paras. Tarjoilu oli vehnäolutlasista ja taisi baarimestarikin luulla, että kyseessä on vehnäolut. 5,8 %, puolen litran annos vain 5€, hintalaatusuhde ilahduttava Suomen oloissa.

Baari uudistunut sitten viime näkemän edukseen, suora tiivistetty baaritiski sivuseinällä, tila avautuu nyt entistä paremmin Letkun puistoon. Edelleen avara kahvilamainen perustunnelma, tyhjänä atmosfääri jää vähän kolkoksi. Otto K, 27.9.2007.

Barcelona v. Zaragoza

Lionel Messi, maailman paras pelaaja. Se näytti nyt ilmiselvältä, kaksi häikäisevää maalia 11. minuutin aikana, aivan maaginen kosketus. Barcelona muutenkin esitti parasta hyökkäyspeliä mitä olen nähnyt pitkään aikaan. Ronaldinhon paikalla vasemmalla hyökkäävässä roolissa Andres Iniesta ilmiömäinen, nopea ja taitava, teki kolmannen maalin näyttävän Deco-Messi-Deco –kuvion jälkeen. Ensi jakson lopussa Deco vielä nosti vapaapotkun tolppaan ja reboundin puski Marquez sisään. Ainoa heikko lenkki Arsenalista käsittämättömästi raahattu ikuinen keskinkertaisuus Henry, hukkasi tukun selviä maalipaikkoja. Ei Zaragoza aivan huono ollut, kaunis tasoitus 10. minuutin kohdalla siirtämällä palloa sivusuunnassa 16. rajalla ja Zapater viimeisteli.

Toinen puoliaika löysää pelailua, Iniesta sai kaukaa tolppaan. Barcelonan teinitähdet Giovani (18) ja Bojan (17) pääsivät lopussa kentälle.

Anaga Reina Oro

Tähtitiede-kontaktin kautta Teneriffalta saapunut olut, suhteellisen uusi panimo, perustettu 2000, Carlsberg osti 2004. Anaga sijaitsee Candelariassa, Santa Cruzin kupeessa. Kultainen kuningatar on ilmeisesti panimon ainoa tuote, lämpimien alueiden tapaan melko voimakas, 5.5%. Tölkin mukaan Reinheitsgebot on käytössä, ymmärtääkseni myös luomutuote, ja puhtaalta olut maistuukin. Vaahtoa ei juuri synny, suhteellisen hiilihappoinen, makeahko hedelmäisellä tavalla, kevyesti maltainen, keskitäyteläinen. Humalaakin on, ei paljon, mutta havaittavasti. Espanjalaiset lagerit eivät ole huonoja ja tämä on kärkijoukossa.

Robert Wise: Blood on the Moon

Tunnettu noirwestern vuodelta 1948, perustuu Luke Shortin romaaniin kuten toissapäiväinen Station West. Karjatilallisten ja uudisasukkaiden riitoja, naisia häilyy eri leirien välillä, mm. Vertigo-tähti Barbara Bel Geddes. Teksasilainen muukalainen, Robert Mitchum, saapuu kärjistämään tilannetta lisää. Juoni on kimurahko, mukana intiaaneja, lumisilla vuorillakin kahlataan. Tunnelma on sopivan alakuloinen, mutta tämä leffa ei ole ennen kolahtanut minuun, eikä tehnyt sitä nytkään. Jotain uupuu, ehkä western vaatii äärimmäisempää neuroottisuutta, jota saatiin sitten muutama vuosi myöhemmin Anthony Mannin siirryttyä lännen maisemiin.

Joseph Kanon: Los Alamos

Joseph Kanon on entinen kustannusvirkailija, joka aloitti oman romaanituotannon viisikymppisenä. Los Alamos on ensimmäinen, vuodelta 1997. Kuten nimestä voi arvata, konteksti on ensimmäisen atomipommin kehittely, Manhattan-projektin viime hetket huhtikuusta heinäkuuhun 1945. Tyylilaji romanttinen historiallinen vakoiluromaani, läheinen vertailukohta hyvin tuntemani Alan Furst. Kanonin avaus ei ole yhtä vakuuttava. Ensimmäiset 200 sivua ovat hieman tylsät, vaikka New Mexicon miljöökuvaus kyllä loistavaa. Päähenkilön romanssi puolalaisen fyysikon vaimon kanssa ei ole uskottavimmasta päästä. Muutenkin väritön päähenkilö häiritsi minua, ratkaisu on tosin luultavasti harkittu, moniulotteisemmat sivuhenkilöt ikään kuin heijastuvat hänestä kieltämättä taidokkaasti. Kun näkökulma on kuitenkin koko ajan tässä tyhjässä taulussa, niin se minusta heikentää homman toimivuutta.

Mutta kun vauhtiin päästään, juttu kiristyy nautinnollisesti. Monet pommiprojektin tutkijat esiintyvät romaanissa omalla nimellään, kuten Oppenheimer, Teller, Fermi, Szilard ja Bethe. Juonessa on keskeisesti mukana Klaus Fuchsin tyyppinen neuvostovakooja, tässä eri nimellä ja kohtalokin poikkeaa Fuchsista. Neuvostoliittohan solutti Los Alamosin joka puolelta, se käy hyvin romaanistakin ilmi. Kanon on myöhemmin dramatisoinut lisää toisen maailmansodan loppuhetkien tunnelmia, täytynee perehtyä, koska ote todennäköisesti tiukentuu tästä.

Wolfsburg v. Werder Bremen

Kovavauhtinen pohjoisgermaanivääntö. Ensi jaksolla ei maaleja, vaikka Wolfsburg loi koko ajan tilanteita ja Bremen oli vastahyökkäyksissä terävä. Eniten paikkoja hukkasi, pelin aikana ehkä noin 24 kappaletta, Wolfsburgin iso brassisentteri Grafite. Jo kaverin ensi otteista näki ettei taatusti saa sisään minkäänlaisesta paikasta, kova epäpuhdas kosketus. Jotenkin tuli mieleen Brasilian MM-joukkueen 1982 surullisenkuuluisa keskushukkaaja Serginho. Aivan niin huono Grafite ei ole, nopeutta on ja pystyi harhauttamaan puolustajia.

Toisen jakson alussa Bremenin supertähti Diego puhkoi yksilösuorituksella autokaupunkiryhmän puolustuksen ja teki johtomaalin. Wolfsburgin pahamaineinen valmentaja Felix Magath väläytti sitten taitoaan, heitti sisään bosnialaisen Džekon, joka parin minuutin lämmittelyn jälkeen avasi nerokkaasti Josuelle avopaikan, tasoitus. Lopussa ei enää voimat ja tahto riittäneet enempään, molemmat olivat puolittain tyytyväisiä tulokseen. Petri Pasaselta vakuuttava ottelu jälleen, mm. poisti puhtaasti alueella pallon Dejagahilta haastavassa tilanteessa.

Sidney Lanfield: Station West

RKO-mustavalkowestern vuodelta 1948, hieman film noir –aineksia, mutta ei tarpeeksi. Muukalainen saapuu Rock Pass –nimiseen pikkukylään selvittämään kultakuljetuksissa tapettujen sotilaiden kohtaloa. Dick Powellin esittämä armeijan tutkija tuntee painotetut nopat, hakkaa subjektiivisesti kuvatussa nyrkkitappelussa paikallisen kovanaaman ja hurmaa paikkakunnan naiset, myös kapakkalaulajatar/saluunaomistaja Jane Greerin. Dialogi on terävää, leffa käynnistyy hienosti. Burl Ivesin hotellivirkailijan balladimusisointi ei niin rasittavaa kuin usein vastaavat systeemit. Jälkipuolisko on huonompi, käsikirjoitus kompastelee kultakuvioissa ja lopussa valahdetaan halpahintaiseen melodraamaan. Näin tuntemattomaksi elokuvaksi kuitenkin mukavan ryhdikäs löytö. Kuvattu Arizonan Sedonassa.

Ukko-Pekka

Puolen litran muovipullo, panimoa tai valmistusmaata ei mainittu, valmistuttaja Finn Spring Oy. Maistuu kevyesti oluelle, tunkkainen säilöntäainemainen perustuntuma, valmistuksessa käytetty vilja on tunnistettavissa. Jälkimakua ei ole. Alkoholia kuitenkin 4,7%, joten varmaan tämä täyttää monien oluttarpeen. Ehkä tämä onkin kannatettava suuntaus. Massojen perustuote vedetään mahdollisimman vaisuksi ja kustannustehokkaaksi, jotta resursseja voidaan satsata vaativampien kuluttajien laadukkaisiin ja monimuotoisiin oluisiin. Epäilen vaan, että edellisen päälauseen toteutuminen ei johda väistämättä sivulauseen visioon.

Valladolid v. Real Madrid

Näin ensi kerran La Ligaan tälle kaudelle nousseen Real Valladolidin, pirteä hyökkäävä joukkue, ei suuria tähtiä. Laitapakki Pedro López, keskikentän Rubio ja Borja loistavia. Schusterin Madrid ensi kertaa todellisissa vaikeuksissa, peli ei kulkenut alkuunkaan. Valladolid olisi ansainnut rangaistuspotkun Salgadon selvästä käsivirheestä ja muitakin paikkoja oli ensi jaksolla.

Valladolid meni johtoon 71. minuutilla Lópezin upealla kaukovedolla ylänurkkaan. Senkään jälkeen Valladolid ei sulkeutunut, vaan pelasi aktiivisesti. Schusterin maagisen kosketuksen maine säilyi, kun hän otti kentälle Javier Saviolan 83. minuutilla. Neljä minuuttia myöhemmin yksi Valladolid-puolustaja aikaili paitsioansassa, van Nistelrooy syötti Saviolalle, joka vapaasti tasoitti. Vieläkään Valladolid ei antanut periksi, lisäajalla Casillas sylki eteen, mutta Llorente ei saanut sisään. Nautittava ottelu.

Selostaja Virkkunen kuulosti epäilyttävästi ääntävän entisen Madrid-sentteri Santillanan nimen muodossa ”Santilla”.

Paulaner Oktoberfest Bier vom Faβ

Osuuskaupan tšekkibaari on nostanut Kainuun, hm, olutskenen aivan uudelle tasolle. Nyt tarjolla oikeaan aikaan oikeaa oktoberfestolutta hanasta. Hinta on 10 senttiä yli kuuden euron kipurajan, mutta onhan se tavallaan ymmärrettävää, logistiikka maksaa raukoille rajoille, EU:n etuvartioon.

Olut hyvin samantyyppinen kuun alussa kokeiltuun pulloversioon verrattuna. Tässäkin silmään pistää öljymäinen viskositeetti. Täyteläisyyttä on, lähes raskauteen asti, kuiva puraiseva jälkimaku. Kajaani, Hospoda Koruna, 22.9.2007.

Tampere United v. Bordeaux

Todella heikkotasoista jalkapalloa, oikein tympäisi katsoa. Bordeaux pelasi B-miehistöllä ja näytti pitkään ottavan kuonoon 2-1. Mutta kaikkein perinteisimpään suomalaiskansalliseen tapaan tamperelaiset imaisivat yliajalla kaksi maalia ja hävisivät ansaitusti.

Heti alussa Tampereen sentteri Daniel onnistui nostamaan avopaikasta kolmesta metristä maalin yli. Ruuhkan takaa alueelta Wissin voimavedolla Tampere johtoon. Sekavassa pelissä Kujala sai ensi jakson lopussa poikkipuuhunkin. Bordeaux tasoitti toisen jakson alussa pahasta puolustusvirheestä. Yksi surkeimpia pelaajia oli juniorina lupaavalta vaikuttanut Tomi Petrescu, joka täytynee laskea nyt menetetyksi tapaukseksi, hän ei saanut edes kulmapotkuja kohoamaan nurmen pinnalta. Ja kuitenkin hän väläytti yhden kerran, 68. minuutilla 20 metristä pompusta kauniisti ulkosyrjällä kierteellä aivan ylänurkkaan. Ilmeisesti puhdas sattuma, mutta se oli jäädä voittomaaliksi. Ranskalaisten paras oli 18-vuotias kärkimies Gabriel Obertan.

Sinebrychoff Porter

Huomasin, että baarimestari lämmitti Koff Porterin hanatuotetta asiakkaalle mikrossa. Vastaavaa en ole ennen nähnyt. Kun olut tulee saman jäähdytyssysteemin kautta kuin muut oluet, tarjoiltavaksi ei saada portteria tarpeeksi lämpimänä. Mikrolämmitys hyvin lyhyt, noin 10 sekuntia. Tuopin viimeistely ja vaahdotus vasta lämmityksen jälkeen. Tätä oli pakko kokeilla, mitä brutaali käsittely vaikuttaa olueen? Ehkä ainakin hiilihappoa häipyy, mutta se ei ongelma portterissa; tai imperial stouthan tämä oikeastaan on.

Lämpötila ei ehkä aivan ihanteellinen, noin 17-18 astetta. Maku tuntuu olevan ok, paahteisuus massiivista, vahva kahvimainen runko, kuiva humalainen jälkimaku. Kesällä kuollut panimomestari Boris Orlo paljasti viime hetkillään, että täysosuman hiiva salakuljetettiin Guinnessilta. Tämä olut on aina yhtä loistava, suomalainen klassikko, ehkä ainoa? St. Michael, 19.9.2007

Löwenbräu Oktoberfestbier

Keltainen kirkas keskitäyteläinen olut, kuiva kevyen kirpeä jälkimaku. Ronskimpaa luonnetta toivoisi, mutta tuntuu tämä ainakin raikkaammalta kuin aiempina syksyinä Alkon jakelema tölkkiversio. St. Michael, 19.9.2007.

Real Madrid v. Werder Bremen

Madrid aloitti tunnustelevasti, mutta helposti aukesi Bremenin puolustus 16. minuutilla. Kukaan ei ottanut läpijuoksevaa Raulia. Bremen kuitenkin hämmästyttävästi tasoitti saman tien, Casillasilla harvinainen keskittymishäiriö norsunluurannikkolaisen Sanogon lähijatkoon. Tämän jälkeen Schusterin ohjeistama nautittava lyhytsyöttöhyökkäyspeli rullasi, mutta ilman tulosta. Pystysyötön suurmestari Guti väläytti spesiaaliaan 38. minuutilla, mutta Raul ja van Nistelrooy tupeksivat viimeistelyn. Petri Pasanen kesti hyvin korkeimmalla mahdollisella tasolla.

Toinen puoliaika sekavampaa, Bremen näytti taktisen kypsyytensä. Lopulta monen yrityksen jälkeen 74. minuutilla van Nistelrooy sai sisään Gutin avauksesta ja Raulin oikea-aikaisesta syötöstä. Sneijder vaisumpi kuin aiemmin kauden alussa. Uusi laitapakki Marcelo loistava. Bremenin hyökkäyspeli liikaa Diegon varassa.

Otti päähän Ylen naurettava tapa syöttää kuvaa selvästi ääntä myöhemmin. Radioselostaja Lehtinen kertoi tilanteet ennen kuin ne kuvassa näkyivät. Jos tällä on tarkoitus korostaa selostajan ammattitaitoa ja reaktionopeutta, niin kyllä huonosti ovat asiat. Yle on harrastanut tätä ennenkin. Lehtinen myös ärsytti hehkuttamalla koko ajan poskettomasti vastenmielisen ja yliarvostetun vaihtopelaaja Robbenin mahdollista peliin tuloa. Kun Schuster lopulta armosta päästi ihmepojan kentälle, Bremen oli tasoittaa. Avopaikasta Robben potkaisi ohi pallosta. Kommentaattori Kuusela tunnisti empimisen jälkeen Wolfgang Rolffin, hyvä!

Olvi Suomi 90 vuotta Juhlaolut

Olvi on ollut jo kauan viimeinen henkiin jäänyt suomalainen maakuntapanimo, joten sympatiaa panimolle mielellään tarjoaisi. Tuotteet vaan eivät ole hienostuneen Vaakuna-oluen jälkeen innostaneet millään tavalla. Tämä on täysin geneerinen peruslager, onkohan tässä mitään eroa Sandelsiin tai perus-Olviin? Harmittavasti Suomen juhlavuotta näin arkisella oluella onnitellaan.

Hartwall 1836 Classic Oktoberfest

Hartwall on brändännyt syysjuhlaoluensa ei-niin-vakuuttavan 1836 Classicin alle ja pakannut sen trendikkääseen 0,44 l tölkkiin puolen litran pullon asemasta. Ehkä reseptiäkin on muutettu, mutta ei onneksi erityisemmin huonompaan suuntaan. Väri on hyvä kuparinruskea, maltainen tasapainoinen maku. Täyteläisyyttä jää kaipaamaan, onhan se sääli kun Oktoberfestbier on 4,5%, mutta tähänhän suomalainen toimintaympäristö bisnestä tekevän firman ajaa.

Ljubljana

Ljubljana tuntuu maineensa mukaiselta Prahan, Wienin ja Milanon sulautetulta pienoisversiolta. Prahan tapaan kaupungin keskustassa kurvaa joki ja toisella rannalla kohoaa linna mäen päällä. Ljubljanassa linna on jokimutkan sisäkaarteessa, Prahassa ulkokurvissa. Jokiranta on hyödynnetty hyvin, ehkä liiankin hyvin, turistiprosentti oli hieman liian korkea minun makuun. Siistiä on, mutta ei ihan niin ultrapuhdasta kuin mainostetaan. Ikään kuin laimennettu Disney-tyyppinen ruotsalaisversio Balkanista. En nähnyt kaupungissa kolmen päivän aikana yhtään poliisia.

Tietenkään se ei ole koko totuus. Etelämpänä Trnovossa on särmää, samoin turistialueen itäpuolella näytti olevan hieman karheampi alue. Ihmiset ovat melko pidättyviä ja korrektin viileitä. Vaikkei Sloveniassa juuri sodittu Jugoslavian hajotessa, niin tuskinpa lähistön tapahtumat rohkaisivat täälläkään erityiseen lähimmäisenrakkauteen. Hintataso vaihtelee, ravintolassa ruoka on samanhintaista kuin Suomessa, olut kolmanneksen Suomen hinnasta. Kaikki toimi, paitsi junan vessa. Zagrebista palatessa nimittäin käsienpesuallas tulvi junan vessassa. Kroatiassa ihmiset kävelevät päin punaisia, Sloveniassa eivät.

Laško Club

Tölkkioluessa ei hanaversion diasetyyliä, liekö eri reseptikin. Suhteellisen kuiva, vähän pahvinen, ei täysin epämiellyttävä. Ei täyteläinen, eikä humalainenkaan, mutta jälkimaku jää viipymään pitkään kuivana.

MB Pils

Kuvastaa hieman kaupungin oluttilannetta, että tulee vierailulla juotua naapurimaan pullo-olutta. Tarkkaan ottaen Serbia ei edes ole Slovenian naapurimaa. Tämä tulee siis Serbiasta, Novi Sadista, neutraali peruspils. Ei humalaa mainittavasti, ei muutakaan makua, hygieniaan panostanut teollisuustuote.

Laško Zlatorog temno

Linnavuorelle kiipeilyn jälkeen Šank Pub trendikkäällä Trnovo-alueella kanavan varressa. Putoavat tammen terhot kolahtelevat autojen kattoihin. Olut on lähes musta, kahviaromia, tuore, makeahko, ei aivan siirappia. Ohut, mutta kuiva jälkimaku. Täyteläinen, tuntuu paremmalta kuin Unionin tumma versio. Ljubljana, Šank Pub, 16.9.2007

Union Črni Baron

Tumma tyypillinen makea olut, hyvin lähellä Velkoa. Matkan ensimmäinen sisätiloissa nautittu olut. Hieman epähuomiossa sekin, lämpöä edelleen pimeässä illassa. Ljubljana, Cutty Sark Pub, 15.9.2007.

Zagreb

Hyvin näyttävä kaupunki, odotin hieman pienimuotoisempaa. On helppo ymmärtää, että täällä ei ole kovin hanakasti haluttu soittaa toista viulua Wienin tai Belgradin tahdissa. Itsetunto ja –tietoisuus selvää, jalkapallojoukkueen paidasta tuttua punavalkoruutua näkee joka puolella. Vanhaa ja uutta näkyy, sosialismikausi ei keskustassa paljon erotu. Katolisuus korostuu, jopa rautatieaseman laiturilla on pyhimysten palvonta-alttari. Kauniita naisia laumoittain, lämmin sää, vilkasta menoa, kaupunki oli varmaan parhaimmillaan. Raitiovaunuja, suihkulähteitä, hedelmätoreja. Kahvilaterasseja enemmän kuin muistan missään muualla nähneeni. Puuttuu vain kunnon olutta :) Nojaa, paikallinen pienpanimobaari oli pettymys, mutta normiolut oli parempaa kuin monessa muussa paikassa.

Zagrebačka Ožujsko svjetlo

Rautatieaseman terassilla Ljubljanan junaa odotellessa neutraali, hieman hedelmäinen lager. Oikein mukava, ehkä tässä kohti voi nyt todeta, että Pohjois-Balkanin perusoluet maistuvat maukkaammilta kuin Suomen perustavara, olematta kuitenkaan mitään huippuoluita. Zagreb, Želježnički Restoran, 15.9.2007

Zagrebačka Tomislav tamno

Jalkapallotähti Zvonimir Bobanin omistama ja nimeä kantava ravintola. Tumma olut, paahteista mallasta, hillitysti makea, myös humalaa jälkimaussa, ei aivan onneton. Zvonimiria ei näy. Zagreb, Kavana Boban, 15.9.2007

Karlovačko svjetlo

Aavistus diasetyyliä, kuivahko. Pakko myöntää, että suurpanimon peruslager tuntuu miellyttävältä makeiden Medvedgrad-oluiden jälkeen. Heineken omistaa panimon ja näkyy sponsoroivan kahvilan patiokalusteitakin. Tässähän huomaa samalla pieniä eroja eteläslaavien eri kielissä, tumma on kroaatiksi tamno kun se sloveeniksi on temno. Vaalea puolestaan sloveeniksi svetlo ja kroaatiksi svjetlo. Erot tuntuvat väistämättä hieman keinotekoisilta. Zagreb, Caffe Bar Destino, 15.9.2007

Medvedgrad Ćrna Kraljica

Lähes musta olut, ehkä paras paikan tarjonnasta, maltainen, mutta ei karamellinen. Hieman makea kyllä tämäkin. Zagreb, Pivnica Mali Medo, 15.9.2007

Medvedgrad Zlatni Medvjed

Tämän vaalean oluen nimi kai suomeksi Kultainen karhu. 3.8% suodattamaton, sameahko, liian makea tämäkin, eikä edes hedelmäisellä Budvar-tyylillä, pelkkää sokeria. Zagreb, Pivnica Mali Medo, 15.9.2007

Medvedgrad Mrki Medvjed

Aamujunalla Kroatian pääkaupunkiin, rata kulkee näyttävästi pitkin Sava-joen kanjonia. 135 km , aikaa menee kaksi ja puoli tuntia, passintarkastuksessa ei kauaa mene. Rautatieasemalta on noin kilometri Zagrebin vanhaan osaan. Ponnahdin saman tien kaupungin panimoravintolaketjun ainoaan keskustan toimipisteeseen.

Samea punaruskea bitter (?), karamellimallasta, aivan liian makea minun makuun. Siirappisuus suorastaan narskuu hampaissa. Paikka on huippusiisti pitkulainen panimobaari vanhan kaupungin kävelykadulla. Pieni patio, kerjäläisiä tuppaa puheille. Zagreb, Pivnica Mali Medo, 15.9.2007

Union svetlo

Ljubljanan oman suurpanimon tuote, helteessä raikas, miellyttävän kuiva, ei samaa diasetyyliä kuin Laškossa. Jälkimaku ei ole voimakas, mutta kevyesti rapean kuiva. Ljubljana, Cutty Sark Pub, 14.9.2007.

Kratochwill temno

Tummanruskea, reilusti nopeasti haihtuvaa vaahtoa, voimakkaan maltainen, jopa talkkunamainen, mutta makukin tuntuu häipyvän nopeasti. Tulinen pizza häiritsi aistihavaintoja, mutta selvästi vaaleaa versiota heikompi tapaus. Ljubljana, Pivovar Kratochwill, 14.9.2007

Kratochwill svetlo

Ymmärtääkseni kaupungin ainoa panimoravintola. Pysyttelen patiolla, kun sää hivelee Suomessa jo kohmeutuneita luita. Mukava sameahko kullankeltainen, humalaa selvästi Laškoa enemmän, hyvin tuoretta, hedelmäinen. Ljubljana, Pivovar Kratochwill, 14.9.2007.

Laško svetlo

Pienen syysloman käynnistys. Ljubljanan lentokenttä vuorten keskellä, taksikuski ajoi kohti kaupunkia 170 km/h, tietulli, jenkkityylinen toll plaza, neljä euroa napsahti saman tien taksamittariin. Taksitaksat muutenkin Keski-Euroopan kalleimpia, keskustaan siirtyminen maksoi 40 euroa, ei vaan huvittanut lyhyellä matkalla jäädä odottamaan bussia puoleksi tunniksi ja sitten körryyttää tunti perille.

Tavarat hotelliin ja keskusaukio Prešernov trg, kahvilan terassille oluelle. Hyvännäköinen kaupunki, sääkin hieno. Paikallinen teollisuusolut, tšekkityyppinen täyteläinen vaalea lager, voimainen diasetyyliaromi, mutta miellyttävän tuoreella tavalla. Ljubljana, Kavarna Tromostovje, 14.9.2007

Paulaner Original Münchner Dunkel

Taas on lager hieman turhan kylmää. Kuparinruskea väri, maltainen keksimäinen perusmaku, olisiko jopa vähän pähkinää. Täyteläinen, ei ainakaan voimakkaasti makea. Jälkimaku on pitkä maltainen viipyilevä, mutta ei kovin humalainen. Tyylilaji ei ole erityisiä suosikkejani, mutta kyllähän laadun tuntee kun se tulee kohdalle. Vähän niin kuin Mercedes-autot. Oluthuone Leskinen, 13.9.2007.

Englanti v. Venäjä

Eipä Guus Hiddinkin Venäjä kummoiselta näyttänyt. Pikkunäppärää tehotonta hitaahkoa pallonpitämistä, ei mitään röyhkeyttä hyökkäyspäässä. Puolustus vuoti pahasti, Englannin C-kärkipari Owen & Heskey teki ensi jaksolla helposti kaksi häkkiä. Lopussa Venäjän maalivahti imaisi Rio Ferdinandin helpon laukauksen, 3-0.

Venäjän aktiivisimpia pelaajia oli Lokomotivin Dinijar Biljaletdinov. Sukunimi tuntuu niin harvinaiselta, että olisiko sukua punakoneen jääkiekkopuolustaja Zinetula Biljaletdinoville?

Sivumennen sanoen, kun Skotlanti teurasti Pariisissa Ranskan, niin Venäjän voittaessa tämän matsin olisin netonnut 600 euroa. Nojaa, eipä ollut lähelläkään.

Suomi v. Puola

Jähmeästi käynnistynyt peli avautui lopussa hienosti. Ensi jaksolla ei juuri paikkoja, mutta Kolkan hieno vasuriveto meni hieman yli. Toisen jakson alkua Puola hallitsi selvästi, mutta sitten Suomi loi selviä maalipaikkoja toisensa jälkeen. A. Eremenko kärkipotkulla läheltä tolpan sisäreunaan, Forssellin hienon takanurkkavoimavedon Puolan maalivahti Boruc torjui, samoin kuin Tihisen puskun unelmatekopaikasta. Sjölundin tarkan noston eteen osui puolustaja. Toisaalta Puolakin sai pallon tolppaan asti. Normaalilla tuurilla Suomi olisi voittanut, mutta näinhän on käynyt usein ennenkin. Tasapelit eivät taida riittää lopputurnaukseen, tosin tilanne on vielä auki. Ehkä Forssell olisi pitänyt ottaa heti alusta mukaan pehmeän Johanssonin asemasta. Sjölund alkaa lopulta lunastaa lupauksiaan.

Ian Porterfield

Armenian jalkapallojoukkueen skotlantilainen valmentaja Ian Porterfield on kuollut. Porterfieldin tunnetuin saavutus oli ainoan maalin teko Sunderlandin šokkivoitossa Leedsistä FA Cupin finaalissa 1973. Ottelu oli ratkaiseva Leeds-kannatussuhteeni muodotumisessa. Olen hankkinut ottelusta DVD-kopion, mutta ei sitä kyllä kovin usein tule katsottua. Porterfieldin ei siis luulisi herättävän ihmeempiä sympatioita, mutta olen löyhästi seurannut hänen värikästä valmennusuraansa. Tapaus hankaloittaa Armenian hyvää otetta Suomen EM-karsintalohkossa.

Aki Kaurismäki & Mika Kaurismäki: Saimaa-ilmiö

Kaurismäen veljesten ainoa yhteisohjaus tuntui tuoreeltaan löysältä rockelokuvalta. Neljännesvuosisata myöhemmin sen arvo on selvästi noussut ainutlaatuisena ajankuvadokumenttina. Saman sukupolven aikalaisena minulla on vaikea suhtautua aiheeseen viileästi. Hassisen koneen etukenoisen energian veroista ei oltu Suomessa ennen nähty eikä ole nähty sen jälkeen. Ismo Alangon Hassinen-tekstien tuoreutta ja säkenöivää älyä hän ei ole enää myöhemmin saavuttanut.

Muut aktit jäävät tässä selvästi Hassisen koneen varjoon. Eppu Normaali on aina jäänyt minulle vieraaksi, tässä vaiheessa punk- ja AOR-kausien välissä se oli kai lähinnä huumoribändi. Teoreettinen fyysikko Pantse Syrjä on kyllä hieno kitaristi, hän vierailee Koneessakin. Kollektiivisella kokoonpanolla heitetty Ringo ja Aku rullaa komeasti. Aiempaa sukupolvea edustavan Juicen ansiot ovat kiistattomat, mutta aina tulee mieleen, että rock ei ollut hänelle täysin sopiva ilmaisumuoto. Jotenkin se olisi voinut olla parempaa jossain toisessa kontekstissa. En tosin tiedä missä.

Aki Kaurismäen lempiteeman mukaisesti rockristeilyä yritetään liittää Helismaan sukupolven vanhaan iskelmämusiikkiin. Minä en tätä liitosta tunnusta, en kerta kaikkiaan pysty arvostamaan sitä aluetta. Kulttihahmo Asmo ”Appo” Hurulan johtama Oravaryhmä saa tilaa, mauttomat spitaalivitsit kieltämättä toimivat. En tiedä ovatko mukana vilahtavat naiset bändäreitä, mutta he eivät näytä valokuvamalleilta vaan tavallisilta naisilta. Ryyppääminen vaikuttaa kohtuulliselta, mutta ehkä sitä on häveliäästi leikattu pois. Yleisöä olisi ehkä enemmänkin voinut näyttää, nyt silmään pistää univormupukuiset varusmiehet ja lavantautia poteva Juho Juntunen.

Buster Keaton: The Cameraman

Aki Kaurismäen valitseman elokuvasarjan avaus. Keatonin ensimmäinen elokuva isolle MGM-yhtiölle ja viimeinen onnistunut teos. Elokuvakomedian suurimman neron alamäki oli nopea ja jyrkkä, pari vuotta myöhemmin hän ryömi katuojassa. The Cameraman on liki täydellinen, kaihoisan romanttinen, mutta fyysisen toiminnallinen komedia. Aivan hillitön konekiväärijengisota Chinatownissa, uimahallikohtaus on Keatonin uran parhaita. Marceline Day naispääosassa äärettömän söpö. Elokuvassa on Keatonille tyypillinen piiloälykäs metarakenne, valokuvaajapäähenkilö työskentelee MGM News Reelille. Realistisen oloisia New York –näkymiä. Kuolleeksi luultu apina ennakoi kolkosti Keatonin cameota 20 vuotta vuotta myöhemmin Sunset Blvd -leffassa.

Lindemans Gueuze

Hanassa ei gueuzea usein näe, joten aina kannattaa kokeilla. Tuoksu hyvin hapan, ei hiilihappoa, maku on sekä hapan että makea, kiinalaisen sweet & sour –ruuan olutvastine? Makeus hieman korostuu lisää juotaessa, happamuus väistyy. Perinteisen oude gueuzen diggaajat varmaan sylkee tämän päälle, mutta ei mitenkään epämiellyttävä kokemus. Oluthuone Leskinen, 9.9.2007.

Saimaan Rokrammi Pils

Lappeenrannan/Mikkelin panimon paraatituote, pitkästä aikaa hanassa tsekattavana. Tämä on vahvempi versio, 5.2%. Paksu vahva vaahto, kullankeltainen, hieman metallinen tuoksu, mukana myös maussa. Keskiroteva mallaspohja, odotettua voimakkaampi kuiva humalan puraisu. Varmaankin Urquellin inspiroima tšekkityyppinen pils, Suomessa keulii tarjonnan kärkeen, Laitilan Kukko ei nykyään tähän pysty. Selvästi Alkossa myytävää pulloversiota ruudikkaampi. Idioottimainen nimi voitaisiin kyllä jo vaihtaa. Oluthuone Leskinen, 9.9.2007.

Burton Bridge Battle Brew, real ale

ESB keskeltä Englantia, olutkeskus Burton-upon-Trentistä. Nimi viittaa sisällissodan taisteluun vuodelta 1643. 5%, ei aivan kirkas, vaalean ruskea, voimakkaan hedelmäinen, hyvin kevyesti makea, maltaan täyteläisyys keskitasoa, erittäin kuiva todella pitkä humalainen jälkimaku. Burton-oluille tyypillinen suolainen kalsiumsulfaattiaromi on aistittavissa. Styrianilla kuivahumaloitu viimeistely on todella onnistunut. Hyvin tasapainoinen huippuolut, Oulun realien parasta A-ryhmää. Oluthuone Leskinen, 9.9.2007.

William A. Wellman: Track of the Cat

Luulin tätä puumanmetsästysleffaksi, mutta kyseessä on synkkä perhedraama 1900-luvun alun Sierra Nevadasta. Kissaa ei edes näytetä. Ahdistavaa kristillisyyttä ja intiaanimystiikkaa. Väliin hieman komeita vuoristonäkymiä (Seattlen läheltä Mt. Rainierin kansallispuistosta), mutta enimmäkseen pölisee studion pulverilumi. Pitäisi tapahtua ensilumen aikaan, mutta enemmän keväthangilta tilanne näyttää. Selvästi huonoin näkemistäni Batjac-elokuvista, poikkeuksellisen tylsä. Warnercolor-väritkin melko hailakoita. Aikamoinen pettymys, kun pääosassa Robert Mitchum ja käsikirjoitusta tekemässä vuotta myöhemmin Kiss Me Deadlyn kirjoittanut A.I. Bezzerides.

Hook Norton Old Hooky, real ale

Ehkä tuli liian aikaisin ahnehdittua, aavistuksen samea vielä. Punapuun ruskea väri, tuoksussa ikävästi etikkaa, samoin maun ensituntumassa huulilla. Hieman yllättävää, vasta avattu cask, yleensähän etikkaisuutta kerääntyy kun olut on menossa vanhaksi avatussa tynnyrissä. Ehkä kuljetuksessa tapahtunut jotain poikkeuksellista. Joissakin oluen nettiarvioissa puhutaan happamista vivahteista, mutta kyllä tämä minusta oli virhemaku. Muistelen ainakin Tukholmassa juoneeni hienoa Old Hookya. Real alen kanssa nyt aina on tämä vaara. Oluesta pystyy kyllä aistimaan maltaisen bitterin ominaisuuksia, jälkimaku on hienovaraisen humalainen. Oluthuone Leskinen, 6.9.2007.

Lefèbvre Saison 1900

Saisonia saa niin harvoin juodakseen, ettei oikein tarkkaan muista miltä sen pitäisi maistua. Ehkä ei kuitenkaan tältä. Liian kylmää, eikä ensivaikutelmaa parantanut tarjoilu vehnäolutlasista. Ehkä lämpötilasta johtuen kovan tuntuinen, raikas, sitrushedelmää ja ehkä aavistus happamuuttakin. Mainostettua inkivääriä en huomannut. Jälkimaku ohuehko, tuskin ainakaan kuivahumaloitu. Monet belgioluet menettävät hanaversioina vivahteikkuuttaan pullotuotteeseen verrattuna. Muistikuvat vaikka Dupontin ja Sillyn hanasaisoneista ovat kuitenkin parempia, samoin kuin jenkkitulkinnoista Santa Barbara Brewingin Sinister Saisonista, Big Horse Side Saddle Saisonista tai New Belgium Saisonista. Oluthuone Leskinen, 5.9.2007.

John Brahm: The Locket

Arvoituksellinen hampurilainen John Brahm (oik. Hans Brahm) on ehkä yksi elokuvahistorian aliarvostetuimpia ohjaajia. Ainakin kaikki näkemäni hänen elokuvansa ovat kiehtovia. Tosin niitä on vain kolme. Hangover Square on kirkas mestariteos, Chandler-tulkinta Brasher Doubloon hyvin mielenkiintoinen ja tämä The Locket vuodelta 1946 on jotain siltä väliltä.

Näin The Locketin ensi kerran joskus 80-luvulla Heinäpäässä himmeänä 16-millisenä kopiona. Valitettavasti tämä Yle Teeman esittämä kopio ei ole paljon parempi. Leffa on kuuluisa monimutkaisesta rakenteestaan. Aikatasoja on neljä, takaumia viisi, osa on rinnakkaisia, ei siis kaikki sisäkkäisiä. Maantieteellisesti liikutaan New Yorkissa, Miamissa ja sodanaikaisessa Lontoossa. Koolla ovat RKO:n parhaat voimat, kuvaaja Musuraca, säveltäjä Webb ja kulttinäyttelijä Robert Mitchum. Laraine Dayn ulkonäkö riittää ultra femme fatalen rooliin, mutta näyttelijäntaidot ei ehkä kuitenkaan.

Liikutaan pääasiassa yläluokkaisessa ympäristössä, kyseessä ei siis mikään realistinen katu-uskottava noir. Välillä käydään boheemimmassa taitelijakuviossa, Mitchum on maalari. Sisäistä monologia viljellään kaikissa takaumissa. Jazzia kuuluu radiosta. Elokuva liittyy löyhästi sodan jälkeen Hollywoodissa riehuneeseen psykoanalyysitrendiin. Tykkään erityisesti siitä, että elokuva jättää jälkeensä epämääräisen epävarman levottoman tunteen. Sitä on vaikea kuvailla, tuntuu että elokuvassa ei näytetä läheskään kaikkea, mitä pinnan alla liikkui.

Villarreal v. Real Madrid

Kaikki pelaajat tulivat kentälle paidassa numero 16, Antonio Puertan numerolla. Paidassa myös Puertan kuva ja teksti ”siempre con nostros”, aina muistoissamme tms. El Madrigalin päädyssä hyvällä paikalla Villarreal Fan Club Finlandin banderolli, samassa kohti oli viime kaudella Juan Roman Riquelmen banderolli. Riquelme ei lähtenyt Villarrealista ennen siirtoajan umpeutumista, mutta ei näiltä näkymin pääse Villarrealissa pelaamaan ollenkaan. Fiksua toimintaa älypelaajalta, ura loppui sitten tähän?

Vauhdikas ottelun alku, Schuster peluutti kahta kärkeä. Uusista hollantilaisista Sneijder ja Drenthe avauksessa, Robben ei. Metzelder vaikutti kankealta puolustuksen keskustassa. Van Nistelrooy pelasi suhteellisen alhaalla, syötti älykkäästi pystyyn, josta Robinho tolppaan. 39. minuutilla Sneijder käänsi läheltä keskiviivaa tarkasti alueelle, josta Raul ohjasi sisään. Villarrealillakin paikkoja, melko tasaista peliä.

Wesley Sneijder teki heti toisen jakson alussa ehkä 2000-luvun kauneimman vapaapotkumaalin. 20 metristä vasemmalta muurin yli aivan ylänurkkaristikkoon. Heti perään Sergio Ramos tarkalla syötöllä van Nistelrooylle alueelle, joka viimeisteli kliinisesti ja ratkaisi pelin. Sen jälkeen vielä Sneijder ja Guti onnistuivat alanurkkalaukauksissaan. Sneijderillä aika näppärä Espanja-avaus, kaksi peliä, upeat suoritukset ja keskikenttäpelaajalle mukavat kolme maalia. La Ligan avaus mielenkiintoinen, Villarreal teurasti vieraissa Valencian 0-3 ja antautui kotonaan Madridille 0-5.

Monilla pelaajilla näkee nyt uudella kaudella kenkiä, joissa nauhat ovat sivulla eikä keskellä. Tätä olen jo pitkään odottanut, epätasaisilla nauhoilla ei aina saa puhdasta kosketusta. Tietysti sivunauhat voivat häiritä kierrelaukauksia, mutta se on marginaalisempi haitta.

Inspector Morse, Driven to Distraction

Viimeinen Morse-jakso tällä erää, erinomainen tämäkin, mukana samalla DVD:llä kuin The Sins of the Fathers. Teemana autot, Morsemobiilin sähköjärjestelmä mekaanikon mukaan sökö, ja Morse on hankkinut kärryn juuri siksi koska se on ”pre-electric”. Myöhemmin Jaguar lasahtaakin perusteellisesti. Poikkeuksellisen niljakas autokauppias, joka kerää vanhoja Jaguareja, kuvailee Morsea ”the major pain in the rectum area”. Morse ihastelee avo-XJS:ää, ei tykkää kun naisia verrataan autoihin. Jotenkin erilainen tunnelma tässä jaksossa kuin aiemmin, murhien kimpussa kunnon tiimi tai työryhmä. Naispuolisella profiloija-kersantilla synkkaa hyvin Morsen kanssa.

Murhaaja kuuntelee toistuvasti Ella Fitzgeraldin Why Can’t You Behavea. Colin Dexter vilahtaa pesutuvalla. Morsella omituisesti vajaa Samuel Smith Pale Ale –pullo kädessä kuunnellessaan Jaguarissa Bachia. Pullon suustako se juo? Sitä ei sentään näytetä. Samoja pulloja myös esillä, kun Morse ja profiloija käyvät läpi autokaupan papereita. Pomo yllättää Morsen työpaikkanokosilta ja tarjoaa myöhemmin oluen.

The Best of Pickin’ on Bruce Springsteen

Työpaikan hiphop-mies innostui äskettäin bluegrassista. Päätin sitten itsekin tsekata hieman tyylisuuntaa, turvallisessa kontekstissa. Tämä on siis brucegrassia, tiivistelmä kahdesta bluegrass-tribuuttilevystä, instrumentaalitulkintoja Springsteenin kappaleista. Banjo, mandoliini, viulu ja dobro pääroolissa.

Aiempi bluegrass-tuntemukseni rajoittuu suunnilleen Steve Earlen yhteislevyyn Del McCouryn bändin kanssa ja Coen-veljesten leffaan O Brother, Where Art Thou. Odottelin hieman nopeampia ja humoristisempia sovituksia. Nämä ovat aika uskollisia tulkintoja. Taustamusiikkina menettelee, mutta taitaa jäädä lähinnä hyllyyn pölyttymään.

Greg Rucka et al.: Queen & Country, Operation: Morningstar

Muuan olutbloggaaja mainitsi äsken tämän sarjakuvan, (http://lewbryson.blogspot.com/2007/08/poonage.html ). En saanut käsiini sarjan avausta, tämä on kakkosalbumi. Sijoittuu Afganistaniin 2001, kirjoitettu ennen 11.9.2001, julkaistu jälkeen. Tekijät amerikkalaisia, päähenkilö on Britannian tiedustelupalvelu MI6:n naispuolinen agentti Tara Chace. Agentti on toipumassa ilmeisesti ensimmäisessä osassa kuvatusta Kosovo-operaatiosta ja muutenkin hänen olisi naisena vaikea liikkua talebanien hallitsemassa Afganistanissa. Hänen taustatyönsä Lontoossa on kuitenkin ratkaisevaa operaation onnistumisessa. Älykäs, hillitty tarina, ei erityistä actionia tai väkivaltaa. Sympatiat eivät jää epäselviksi, kritiikki kohdistuu vahvimmin naisten asemaan talebanien kynsissä, toissijaisesti huumekauppaan ja journalistien kohteluun. Toisaalta, ainakin yksi journalisti ON brittivakooja. Henkilöhahmot jäävät hieman ohuiksi, vaikka puolet sarjakuvasta Tara istuu psykiatrin vastaanotolla. Ehkä on syytä hankkia sarjaa lisää.

Pari vuotta sitten ostin Greg Ruckan kotikaupungista Portlandista hänen ensimmäisen romaaninsa Keeper, vuodelta 1996, signeerattu kopio. Ei ole vielä päässyt luettavaksi.

Inspector Morse, The Sins of the Fathers

Morse-maailman ydintä, murha panimossa. Tämä jakso niin oleellinen, että hankin sen DVD:nä joitakin vuosia sitten. Suurempi Farmers-panimo (oik. McMullen & Sons, Hertford Brewery) yrittää hankkia Radford-perheyrityksen (Brakspear Brewery). Ruumis heitetään mäskäyssammioon. Morse muistelee opiskeluaikaista olutseuraansa, Society of Promotion for Traditional Real Ale, joka suomennettu taas karusti Kunnon oluen tukiseuraksi. Bitterille päästään Ye Olde Fighting Cocks –pubin jokirantapatiolle, Lewis hörppii halfpintiaan Morsen korvan juuressa. Lewis kiinnostuu Morsen kotona patenttikorkkisesta huippuoluesta ja korkkaa sen saman tien. Morse toivoo lähipubin (Cock & Bull) omistajan murhaa, koska tämä ei pidä oluttaan kunnossa. Tapahtumat ovat niin karuja, että lopussa Morse ei ole enää varma maistuisiko olut.

Poikkeuksellisen hyvännäköisiä naisia jakso pullollaan. Nuori leski on taas runsastukkainen, Kim Thomson. Panimon sihteeri tyrmäävä intialaiskaunotar (Kamilla Blanche), jonka sääriä kamera hivelee useampaan otteeseen. Uima-altaassa viihtyvää kälyä näyttelee uusiseelantilainen Lisa Harrow, jonka ulkonäköä Morsekin kehaisee. Uima-allashuoneen seinällä David Hockney –juliste. Patologi vaihtuu. Upeita otoksia Oxfordin kattojen yllä. Lewis jättää Morsen työhuoneen ovennuppiin hotelleista tutun Do not disturb –lapun.

Otto Preminger: Where the Sidewalk Ends

Tätä film noiria vuodelta 1950 olen yrittänyt nähdä noin 25 vuotta. Kerran 80-luvulla saavuin Pariisiin 10 tuntia viimeisen esityksen jälkeen. Ehkä suurin intohimo elokuvaharrastukseen on hieman hiipunut, koska en ole aiemmin hankkinut tätä, vaikka se on jo jonkin aikaa ollut DVD:nä saatavilla. Kylmän rauhallisesti odotin, että hinta tippui alle kipurajan. British Film Instituten julkaisujen hinnat ovat suolaisia, ainakin muuhun tarjontaan verrattuna.

Tämän elokuvan nimi on muuten Ranskassa hämäävästi Mark Dixon, détective. Alkuperäinen nimi on luonnollisesti parempi runollisuudessaan, Suomessakin sitä on esitetty suoralla käännöksellä Missä jalkakäytävä loppuu. Elokuvan juonen lähtökohta on hyvin samanlainen kuin kahta vuotta myöhemmässä Nicholas Rayn On Dangerous Groundissa. Alkutekstit hätkähdyttävästi liidulla (?) kirjoitettu jalkakäytävään. Realistinen poliisielokuva New Yorkista.

Jazzmusiikkia, peliluolia, räjähtävää väkivaltaa, soundtrack huolella laadittu, laivojen torvet törähtelevät pahaenteisesti. Mark Dixonin kohtalonhetkellä musiikki kohoaa häiritsevän voimakkaaksi. Gangsteripäällikön peitefirman näyteikkunassa lukee Finnish & Turkish Baths. Iso parkkihalli, jossa autohissi, tällaisia ei varmaan 1950 ollut vielä muualla maailmassa kuin New Yorkissa. Dana Andrews on loistava isä-kompleksista kärsivässä pääosassa. Sen sijaan Gene Tierney vähän tökkii työläistyttönä, eikä Gary Merrillkään vakuuta gangsteripomona. Käsikirjoituskin on vähän raskaskätinen. Paljon on hyvää, mutta ei mikään puhdas mestariteos. Loppukohtaus on minun makuun turhan optimistinen.

Koska Preminger ohjasi noir-über-klassikon Lauran, jossa näyttelevät Andrews ja Tierney, joka sijoittuu New Yorkiin, niin … Vertailu on mielenkiintoista, mutta elokuvat vaikuttavat kovin erilaisilta. Visuaalinen tyyli on yhtä vakuuttavaa, mutta siihen se jää. Ehkä Laura on täydellisempi unenomaisuudessaan, tässä on kuitenkin enemmän häiritseviä elementtejä. Tämä elokuva täytynee katsoa vielä monta kertaa, ennen kuin lopulliseen tuomioon päätyy. Kerrassaan nautinnollinen kokemus kuitenkin.