Fränkische+ Oktoberfest @Gallows Bird

Kun asuin Oulussa, niin Helsingissä oli näppärä ponnahdella milloin vain. Sen sijaan Espoo tuntui sijaitsevan suunnilleen vieraalla planeetalla. Tilanne ei juurikaan muuttunut muutettuani Helsinkiin. Tuntuu paljon helpommalta pistäytyä Lontoossa kuin lähteä raahautumaan Espooseen. Viime keväänä luulin lapsenuskoisesti jo käyneeni viheliäisellä bussilla viimeistä kertaa Gallows Birdissä, mutta toisin kävi, länsimetron haavekuva on kadonnut jonnekin helvetin jäätymisen jälkeiseen aikaan. Mutta kyllähän Espooseen pääsee, kun tarpeeksi paljon haluttaa. Espoon ihmebaari oli hommannut Oberfrankenista laatukamaa tarjolle ja silloin on liikahdettava. Hyppäsin julkiseen kulkuvälineeseen Vallilassa 14:24 ja olin Birdin ovella 15:11. 11 minuuttia auttamatta myöhässä, kaikki ikkunapöydät oli jo varattu, mutta aika hyvä suoritus kuitenkin. 

Otsikon plussamerkki tarkoittaa, että mukana oli myös Spatenia ja Ayingeria Baijerin eteläosista, mutta nehän eivät nyt kiinnostaneet millään tavalla. Valitettavasti Gallowsin hanakapasiteetti rajoitti tarjontaa, kolme kiihkeimmin odottamaani olutta oli tylysti heivattu ns. toiseen kattaukseen. Sehän omalta kohdaltani tarkoitti tietenkin, etten koskaan pääse niitä maistamaan tässä elämässä. Näissä melankolisissa tunnelmissa ojensin luottokorttini säilytykseen tiskin taakse ja otin ensimmäiset iskut vastaan.

Knoblach Schammelsdorfer Ungspund's Lagerbier ensimmäisenä maistoon, Frankenissa osataan antaa oluille kunnon nimet eikä mitään Olvi IPAa, vähintään 30 merkkiä on nimeen satsattava. 5,1%, viljainen ote, hurja katkeruus, muhkea täyteläisyys, upea suodattamattoman baijerilaisen lagerin kokonaisuus. En tietenkään tässä ensi huumassa voinut arvata, että tässä olikin sitten koko session kovin olut. Toisena savuolutta, Hummel Räucherla Märzen, 5,4%, voimakkaasti tervalta tuoksuva olut. Hieman makeahko, ei suurimpien rauch-klassikoiden tasoinen tuote, mutta silti näppärä. 

Lisää kellerbierejä. Stiebarlimbachista tulee Roppelt Kellerbier, 5,1%. Tässä on Gallows Birdin esitevihkon mukaisesti todellakin paahtoleivän makua, siis maltaisen tanakka perustuote, mutta ei kunnolla katkeruutta. Roppelt on kohta 140 vuotta vanha panimo, kun Nikl-Bräulla on ikää kahdeksan. Niklin suodattamattomassa Lagerbierissä 4,9%, kokonaisuus on peruslagerin oloinen, hieman makeahko, mutta ei hedelmäisyyttä. Tämä kaksikko oli pettymys, paljon heikompi kuin avauspari. 

Weißenoher green MONKey P13 Polaris on nimestä päätellen modernimpaa kamaa, mutta tämän benediktiiniläisluostarin perinteet ulottuvat 1050-luvulle asti. Polaris-humaloitu kellerbier (5,0%) on  hieman kirpeä ja kuivan hedelmäinen. Ei katkeruutta mainittavasti. Oikeammin modernimpaa otetta löytyi ennestään tutun Drei Kronenin Original Schäazer Franken Pale Alesta. 6,3%, tumman punaruskeaa, sameaa, maltaan hallintaa, makeutta, leipää. Jopa kvassimainen ote, todella paha pettymys. Hapan kontaminaatio on varsin selvää, pilallehan tämä on mennyt. 

Seuraavaksi doppelbock-settiä. Gänstallerin Andreatorissa uutta ja vanhaa humalaa, Hallertauer Perle, Sorachi Ace, Mosaic ja Willamette. 8% ja 83 IBU. Karamellinen tuoksu, hedelmäisempi yrttisempi maku. Takasuorallekin on jäänyt tavaraa, katkeruus on kohtuullista. Harmittavasti jokin häiritsevä sivumaku, hartsia tuhnuisempaa kalkkisuutta tuntuu aistiutuvan. Tässä vaiheessa baarissa alkoi olla jo varsin kiihkeä meininki. Weißenoherin Bonator oli perinteisempi tuplabock, 7,8%, maltaisempaa vetoa. Leipää, talkkunamainen, hieman tunkkainen. Modernimpi variaatio tuntui nyt mielenkiintoisemmalta, vaikka kumpikaan nyt ei siis vakuuttanut. 

Keräilyerään ennen poistumista jäivät Gänstaller Daniela's Wheat Lager (5%) ja Drei Kronen Original Schäazer Premium Pils (5,2%). Puhtaita kuivia viljaisia oluita, aika vaisuja tässä vaiheessa sessiota. Maistelutilanne oli kuitenkin jo aika lailla hämärtynyt, erilaisessa tilanteessa mahdollisesti moniulotteisempia.  

De Dochter van de Korenaar Sans Pardon

Sade väliaikaisesti lakkasi, joten päätin tallustella kostean lämpimässä syysillassa Suvilahden romanttis-industrialistiseen panimobaariin. Olin kuullut, että baarissa avattu ainoa Suomeen saatu kegi Korenaarin imperial stoutia. Sitä oli ilahduttavasti jäljellä ja baarissa töissä hämmentävästi Pikkulinnusta tuttu brunetti leidi. Sans Pardon on tanakasti 11%, tummapaahteista kahvia tuoksussa. Hyvin pehmeää ja kuohkeaa, hyvä juotavuus, maitohappoisuuden vivahde puskee taustalta pinnalle. Kahvisuus jatkuu maussakin, hyvin kuiva stout. Tummaa suklaata lämmetessä mukaan, mutta siirappisuus välttyy kokonaan. Ei erityisemmin katkeroa, mutta eihän tämä black IPA olekaan. Pullossakin tuotetta baarissa tarjolla. Stadin Panimobaari, 29.9.2016.

Stadin La Blanche de Stadinnes

HOK-Elannon käsityöolutvallankumous-teemaan liittyen Kurvin baarissa viisi Stadin olutta hanassa. Neljä tuttua, mutta tämä belgisatsaus on jäänyt kokeilematta. Paikalla olleen Panimobaarin Jennin mukaan tuotetta on kesällä ollut tarjolla sielläkin, mutta olen onnistunut missaamaan. Vaahtosi paljon, mutta lopputuote varsin flätti. Lievästi hapan, marjaisuutta, sitruksisen hedelmäistä, ei juuri jälkimakua. Ei muistuta puhdasoppista witbieriä, mutta ihan persoonallinen pläjäys kuitenkin. William K Kurvi, 29.9.2016.

Thornbridge Magic Rock Exalted

Kurvin kalabaarissa altbieriä Keski-Englannista, Magic Rockia ei mainittu baarissa, mutta netin mukaan yhteistyöolut. 4,5%, kirkasta meripihkaa, hedelmäinen tuoksu. Matalahiilihappoinen pähkinäinen ja karamellinen maku. Aivan liian makea ja perätilan katkeruus valitettavasti liian valjua. Derbyshiren panimon yritteliäisyyttä on syytä arvostaa, lähes kaikkia oluttyylejä panimo on tainnut kokeilla, mutta tässä jäädään huomattavan kauas Düsseldorfin originaaleista. Hilpeä Hauki, 29.9.2016. 

Vallila Orion

Kotikaupunginosani panimo (aiempi nimi MiLa) kutsui somessa uuden oluen lanseeraukseen. Tapahtuma mielenkiintoisesti Vaasankadun Kustaa Vaasa -baarissa, jossa en ole ennen käynyt. Sadetta taas pukkasi, mutta onneksi kävelymatka lyhyt. Yllättävän siistiä gastropub-meininkiä, suuri pääosin ulkomainen ruokailuseurue vallannut baarin keskitilan. En huomannut mitään erityisempiä juhlallisuuksia, Vallilan Panimon merkkihenkilöt ehkä istuskelivat nurkkapöydässä.

Vallilan uusi tuote on hamppuolut, 5,5%. Hamppua käytetty sekä maltaiden seassa että humalan tapaisena mausteena prosessin myöhemmissä vaiheissa. Makean marjainen tuoksu jatkuu samanlaisena maussa. Matala hiilihappotaso, ensivaikutelma ei ole täysin vastenmielinen. Makea mansikkaisuus yhdistettynä johonkin juuresmaiseen yrttisyyteen alkaa vähitellen tökkimään, jälkimaun puuttuminenkaan ei asiaa auta. Uusien panimoiden on ymmärrettävästi pyrittävä erottautumaan kilpailun kiristyessä. Hamppuoluita on tullut tasaisesti vastaan ulkomailla, mutta tämä taitaa olla ensimmäinen Suomessa. Mitään trendiä näistä ei ole syntynyt, ehkä syystäkin, koska ne eivät maistu kovin hyviltä. Kustaa Vaasa, 29.9.2016.

Maistila Kita

Kolmen tunnin sessioni jälkeen Kanniaisen Timokin pääsi irtautumaan Ølhus Helsingistä ja siirryimme kahdella raitiovaunumatkalla sateiseen Kallioon, Kuikassa tarjolla toisen oululaisen panimon Maistilan setti. Paikalla Ridge Bros -duon Joni Harju, tosin maestro oli saman tien poistumassa seurueensa mukana uusiin kohteisiin. Joni ehti hieman valitella Kuikan hanojen konfiguraatiota, ilmeisesti Maistilan oluet oli jouduttu tarjoilemaan arvaamattoman typpikäsittelyn kautta. Maistilankin neljästä oluesta tuli valittua maisteluun tupla-IPA, muut jo ennen kokeiltuja. Kidassa peräti 9,4%, Jonin mukaan ehkä tyylisuunta voisikin olla barley wine. Suhteellisen makeaa tämä onkin, pehmeää hedelmäisyyttä puhtaasti, vaikka alkoholi ehkä hieman häilähtelee taustalla. Vähemmän täyteläistä ja katkeruus huomattavankin hillittyä edelliseen Tippaan verrattuna, mutta sehän on Maistilan harkittu valinta. Uskoisin oluen sopivan erittäin hyvin monen makuun. Kuikka, 28.9.2016.  

Sonnisaari Tippa, 09/2016

HOK-Elannon olutbaareissa kotimaisten panimoiden laaja esittely. 17 baaria, jokaisessa noin neljä olutta valitulta panimolta. Ølhus Helsingissä oululaisen Sonnisaaren oluita. Osittain sattumalta mukana erityyppisiä IPOja. Sessio-IPA Aprikosmos, amber IPA Meripihkatappi, perus-IPA Paska Kaupunni ja tupla-IPA Tippa.

Sateinen ilta, saavuin Taka-Töölöön raideliikenteellä leffan jälkeen. Sonnisaaren maestro Timo Kanniainen oli paikalla esittelemässä tuotteita. Ei kovin täyttä baarissa, sää varmaankin verottanut. Kolmea kevyempää olin jo ehtinyt maistella kesän SOPP-festivaaleilla, joten valitsin heti kärkeen vahvimman variaation. Tippa-DIPAn ensikokemus oli keväällä Kööpenhaminan CBC-festivaalin varjotapahtumassa, mutta nyt käsillä uusi ja hieman muunneltu keitto. Vahvuus noussut 8,8-prosenttiin, humalareseptissäkin muutoksia, esim. katkeroaineina Columbus ja hiilidioksiuutetta Nuggetista. Timpan mukaan uusi Tippa joutui maailmalle aavistuksen raakana, noin kolme viikkoa kypsyneenä.

Varsin kylmä tarjoilu, tuoksuun kohoaa hailakasti trooppista hedelmää, mutta aromaattisuus edelleen varsin lievää Sonnisaaren tapaan. Hyvin paksu täyteläinen viskositeetti, vastaavaan törmää yleensä vain vahvoissa stouteissa. Pehmeää hedelmää on maussa, hyvin kuiva runko ja kohtuuttoman katkera takaisku. Jo keväistä Tippaa arvioin Sonnisaaren katkerimmaksi, mutta nyt mennään vielä pitemmälle.  Alkoholi ei tunnu, muutenkin hyvin puhdas. Lämmetessä ehkä lievää kipsisyyttä tai hartsisuutta tai kalkkisuutta tulee esiin, se ei ole tunkkaisuutta, mutta askel sinne päin. Timo epäili tietävänsä mitä tarkoitan ja hänellä oli näkemyksiäkin, mistä vivahde voisi johtua. Tämä mahdollisesti negatiivinen piirre ei sinänsä häirinnyt nautintoa, ostin vielä kaksi muutakin Tippa-annosta, yhteensä litran verran. Näinkin täyteläisellä oluella voi siis olla sessioitavuutta. Joidenkin mielestähän IPOjen kaltaista katkeraa olutta ei voi juoda yhtä tai kahta annosta enempää, mutta olen itse täysin eri mieltä. Juuri katkeruushan saa janoamaan lisää juomaa.  Ølhus Helsinki, 28.9.2016.

Douglas Sirk: The Tarnished Angels

Näin nyt ensi kerran suurelta kankaalta Douglas Sirkin ehkä parhaan elokuvan Orionin Sirk-sarjassa. Ei aivan kirkas kopio ja espanjankieliset tekstit, mutta silti huikea elämys. Eri formaateissa olen kyllä nähnyt tämän Faulkner-tulkinnan useita kertoja. Pohjalla siis Faulknerin Pylon-romaani, mutta elokuvantekijät ovat ottaneet melkoisia vapauksia tarinan suhteen. Silti lopputulos on hyvin faulkneriaaninen, hawksilaisilla mausteilla. Mustavalkoisessa leffassa ollaan New Orleansissa 1932, mutta mitään Bourbon Street -tunnelmaa ei ole havaittavissa. Karnevalistista sirkusmeininkiä kyllä löytyy primitiivisestä lentonäytösmiljööstä. Hautajaissaattuekin kulkee kuraisen kiitoradan liepeillä. Rock Hudsonin New Orleans Picayune -toimittaja sotkeutuu platinaisen Dorothy Malonen ympärille kietoutuvaan kolmiodraamaan, jossa Robert Stack ja Jack Carson vetävät verevät suoritukset.

Skenaristi George Zuckerman ei ole kovin maineikas nykyään, mutta ennen Sirk-yhteistyötä Zuckermanin cv:hen ilmaantuivat näppärät noirit, Fleischerin Trapped ja Mannin Border Incident. Sirkin toinen suurteos Written on the Wind on myös Zuckermanin senttaama. Loppuratkaisu on Sirkin uran tapaan kompromissi, mutta silti kohtuullisen tyylikäs. Hudsonin pitkä monologi lähestyy vaivaannuttavuuden rajoja, mutta pysyy silti vaikuttavana. Melodramaattinen paisuttelu ei ole Sirkin Hunter-tuotantojen tasoa, mutta sitäkin järisyttävämpää, alkaen jo heti avauskohtauksesta.

Monaco - Leverkusen 1-1

Kohusentterit Leverkusenin Pohjanpalo ja Monacon Radamel Falcao kokonaan poissa pelistä. Nopeatempoista peliä, Leverkusen ehkä aktiivisempi ylempänä. Ei kuitenkaan järjestelmällistä rakentelua, enemmän nopeita syöksyjä ylös. Ei syntynyt tilanteita ennen jakson loppua, sitten Monacon Lemar kiskoi niukasti ohi. Perään Leverkusenin vastahyökkäys, Hernandezin läpiajo, mutta koppari Subasic torjui.

Toisn jakson alku taas tasapäistä juoksentelua, mutta vaihtopelaajat toivat eloa peliin. 73. minuutilla Hernandez unohtui luukulle ja vaihtomies Mehmedin keskitys tavoitti meksikolaisen pään. Leverkusen näytti ottavan vierasvoiton, mutta yliajan neljännellä minuutilla yllättävä tasoitus. Puolalaistoppari Kamil Glik sai pomppupallon 16. rajalla ja kiskoi voimalla ylänurkkaan. Tasainen lohko, muut joukkueet Tottenham ja TsSKA.

Stockholm Rosendals TrädgårdsSour

Ruotsista souria, 4,2%. Sameaa ja vaaleaa, tuoksu taikinahiivaisen hapan, hyvin kuiva ja voimakkaasti hapan maku. Onpa mukava juoda kontaminoituneesti happamien oluiden jälkeen reilun harkittua souria. Hiilihappoa on paljon, marjaista hedelmää. Berliner weisse kai tämä lähinnä on ja sellaisena toimii mukavasti. Ølhus København, 27.9.2016.

Ramsgate Gadds' No 7, cask ale

Perusbitteriä Kentistä hyvässä kunnossa, vain 3,8%. Toffeeta, keksiä, pähkinää, hedelmäistä mallasta. Kuiva katkeropäätös, juotavuus erinomainen, mutta ei tunnu ohuelta. Monikäyttöinen olut, nyt maistui hyvin tyhjään vatsaan leffan jälkeen. Angleterre, 27.9.2016.

Douglas Sirk: Interlude

Orionin Sirk-sarjassa Technicolor/Cinemascope -melodraama vuodelta 1957, en ole ehkä ennen nähnyt ollenkaan. Kuvattu Münchenissä ja Baijerin järviseudulla sekä Salzburgissa, välimatkat ajellaan punaisella kaksipaikkaisella avo-Mercedeksellä. Salzburgissa ei kauaa piipahdeta, mutta Interludea esitettiin aikoinaan Suomessa Salzburgin rakastavaiset -nimellä. Kyseessä siis aika hämmentävä Sirkin paluu nuoruuden maisemiinsa. Arkisen näköinen June Allyson tuntuu aluksi väärältä valinnalta, mutta Sirkin vääjäämätön kohtalo puree, kun ikäneito putoaa totaalisti niljakkaan italo-ori Rossano Brazzin tahtipuikon otteessa. Kapellimestarilla on henkisesti häiriintynyt vaimo linnantorniin teljettynä ja Sirkin draamakaruselli saa hyvin kierroksia. Pohjalla on James M. Cainin tarina, mutta melko tunnistamattomaksi Cainin kierre on kääntynyt. Sirk ohjasi useampia John M. Stahlin 30-luvun leffojen uusintafilmatisointeja, tämäkin on sellainen. Skenaristina on Siodmakin noir-klassikon Criss Cross nuotittanut Daniel Fuchs. Vaimoa esittävä Marianne Koch esiintyy lopputeksteissä Marianne Cook -nimellä.  Pieneksi pettymykseksi jäi itselleni, saksalainen miljöö on paradoksaalisesti keinotekoisen etäistä ja näyttelijätyössäkin lievää klappia.

Sori Soulmate Saison

Virosta pre-cinema -olueksi saisonia, 6,5%. Männynneulasia, belgihiivan estereitä, trooppista hedelmää, reipas katkeruus. Hyvin hennosti happamuutta, ei pihkaisuuden lisäksi muuta mausteisuutta. Oikein näppärä hopsaison. Ølhus Stockholm, 27.9.2016.

Finch's Sobek & Set

Arkadiaan isolla valikoimalla päätyneen chicagolaispanimon tuotannosta kokeilussa nyt black IPA, 8%, 80 IBU. Suuria kuplia tummanruskeassa oluessa, tuoksussa maitohappoa, rikkiä, karpalomaista kirpeää marjaisuutta. Maku on luumuisen hedelmäinen, hieman hapan, jopa muutenkin kuin maitoisella tavalla. Ei tunnu tuoreelta, jotain nihkeää puumaisuutta, jos ei nyt varsinaisesti tunkkainen. Marjaisuuskin nousee esiin ennen perätilan keskitason katkeruutta. Kyllähän tämä black IPAn tai Cascadian Darkin reunaehdot täyttää, mutta ei ole kovin vakuuttava. Saattaisi olla vahvistetusti tuoreena (siis esim. tölkityspäivä tiedossa) erilainen. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Victory Prima Pils

15 vuotta sitten ajelin Oldsmobilella Atlantic Citystä Delaware-joen yli Philadelphian eteläpuolelta. Majoitusliikkeen löysin Extonista, noin 10 km päästä päivän ykköskohteestani Downingtownin Victory-panimosta. Lähempää ei onnistunut, ei varsinkaan kävelyetäisyydeltä panimosta. Jouduin siirtymään autolla poiskin teollisuushallimaisesta panimoravintolasta ja se rajoitti tuotteisiin tutustumista. Olin jo käynyt useamman kerran Tshekissä ja Saksassa, tiesin miltä pilsin pitää maistua. Valitsin silti Pennsylvaniassakin pilsin, vaikka IPAn voittokulku oli jo itärannikollakin alkanut. En pettynyt.

Ensimmäistä kertaa törmään Suomessa hanassa Saaz-humaloituun Prima Pilsiin, 5,3%. Keltainen ja samea, tuore, raikas, puhdas. Maltainen, ruohoinen, hedelmäinen ja katkera. Tämä kestää vertailun eurooppalaisiin klassikoihin edelleen. William K Kurvi, 26.9.2016.

Allan Dwan: Silver Lode

Hollywood-veteraani Dwan oli vielä seitenkymppisenäkin kovassa vedossa, kuten tämä tiheä Technicolor-western vuodelta 1954 osoittaa. Hawksin To Have and Have Notissa säväyttänyt Dolores Moran sädehtii tässä saluunatyttönä ja siveellinen morsian Lizabeth Scott jää pahasti varjoon. Hieman samoin käy maskuliinisella puolella, kun pahuuden ruumiillistuma Dan Duryea pompottelee seipään niellyttä John Paynea. High Noon -pastissi on poikkeuksellisen selvä mccarthyismi-allegoria, jopa Duryean roolinimi on McCarty. Skenaristi Karen DeWolf heivattiinkin samantien mustalle listalle. Sanoman välitys jätetään kuitenkin pääosin Western Unionille ja kokonaisuus on napakka toimintawestern.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Tuomaisen uuden romaanin kertojahenkilö Jaakko Kaunismaa kuulee ensimmäisellä sivulla lääkäriltä huonoja uutisia, väistämätön kuolema on tulossa muutaman päivän sisällä pitkäkestoisen myrkytyksen seurauksena. Kaunismaa on 37-vuotias haminalainen ylipainoinen sieniyrittäjä. Palatessaan lääkärin vastaanotolta kotiinsa Kaunismaa kohtaa helteisen Haminan Pappilansaaressa takapihallaan uuden shokin. Tästä asetelmasta Kaunismaa lähtee selvittämään tilannettaan, olosuhteet huomioiden varsin kylmänviileästi.

Antti Tuomainen on tullut tutuksi tiheiden traagisten Helsinki-noirien kirjoittajana, joten ollaan varsin uudessa ympäristössä. Ainoana miljöönä on siis Hamina ja dramaattisista tapahtumista huolimatta tunnelma on jotenkin överiksi vedetyllä tavalla kepeän hilpeä. Kaksi brutaalia kuolemantapausta ovat niin yliampuvan groteskeja, että Antti ei turhaan maininnut Kiseleffin talon julkistamistilaisuudessa Coen-veljesten Fargo-leffaa. Makaaberi huumori hallitsee fiilistä kauttaaltaan. Tuomaisen kirjallinen tyyli ei sinällään ole muuttunut. Iskevän lakonisesti edetään ja tiheä dialogi ehkä korostuu aikaisempaakin enemmän.

Kaunismaa tarkentaa myrkyttäjäepäiltyjen joukon firmansa työntekijöihin, joihin kuuluu myös hänen vaimonsa. Tästä seuraa klassinen arvoitusdekkariasetelma, jota Tuomainen kyllä hämärryttää varsin hysteerisellä katurealistisella sivujuonipoukkoilulla. Haminan sienibisnesmarkkinoille tunkee uusi yrittäjä ja japanilaiset asiakkaatkin saapuvat näyttämölle. Kyseinen sieni on sattumoisin sama männyntuoksuvalmuska/matsutake, jolla menetetyn (?) jalkapallolupauksen Lauri Dalla Vallen isä on tehnyt Suomessa näyttävää bisnestä. Ehkä juonikiemuroita on muutama liikaa, jännite tuntui aavistuksen hyytyvän ennen napakampia loppukäänteitä. Sitä ennen komediallisuus kiihtyi jo farssikierroksille, mm. novellimaisen taustatarinan keskioluelle persossa rallikuskissa ja japanilaisten juhlaillallisilla.

Sattumoisin tunnen Haminaa jonkin verran. Kävin siellä vanhempieni kanssa pari kertaa aivan 1970-luvun alussa ja sitten vietin kaupungissa kokonaisen talven marraskuusta 1981 seuraavaan maaliskuuhun Reserviupseerikoulun kurssilla 168. Kurssin kesto oli täsmälleen samat 105 päivää kuin talvisodassa tasan 42 vuotta aiemmin. Erityisen tuttuja ovat romaanissa mainitut Kirkkojärven ja Kattilaisen seudut, Homeperseensuota unohtamatta. Kävin paikalla vielä kurssin 25-vuotisjuhlissa 2007. Antti Tuomainen on viettänyt Haminassa lapsuuden kesiään, kun omat kokemukseni ovat siis lähinnä talvisia. Antti on ilmiömäinen Helsingin vangitsija ja samaa otetta on Haminankin suhteen, mutta jotenkin tuntuu, että intensiivisyys jää kuitenkin löysemmäksi. Meren, sotilaiden, hävinneen paperiteollisuuden ja Googlen läsnäolo jää ohueksi, vaikka pesäpallo tuleekin ansiokkaasti esiin.

Romaanin perusasetelma muistuttaa film noirin D.O.A.-klassikkoa. Siitä tehtiin vielä 80-luvulla hieman aliarvostettu uudelleenlämmittely Dennis Quaid -bravuurina Austin, Texasiin sijoittuvana, tämä elokuva esitettiin Suomessa hilpeästi K.J.S.-otsikolla. Elokuvien katselusta on aika lailla aikaa, mutta samanlaisesta lähtökohdasta huolimatta Tuomaisen juoni taitaa lähteä romaanissa aivan omille teilleen. Perinnetietoisuus on silti aina kannatettavaa ja hauskaakin tässä tapauksessa.

Itseäni jäi mietityttämään muutaman sivuhenkilön nimivariaatiot. Tervasalmen sillalle (lomabussini suistui muuten samalta sillalta katolleen penkereelle tammikuussa 1982, ei suurempia henkilövahinkoja) kiivenneet Similän veljekset esiintyvät aluksi nimillä Pekka ja Tuukka, myöhemmin Villenä ja Kallena. Toinen makaabereista kuolintapausuhreista esitellään aluksi Juhani Jokisena, sitten Juhani Alatalona. Vaikea uskoa, että tässä olisi jokin oikolukuvirhe. Uskottavammin kyseessä on jokin Antin vieraannuttamisjippo, olisiko koko tarina päähenkilön unta tai muuta houreilua?

Uusi vaihe siis Antin uralla, nähtäväksi jää jatketaanko tällä suunnalla. Erittäin kiehtovaa ja viihdyttävää luettavaa, mutta koomisempi kokonaisuus ei sittenkään kohonnut vaikkapa edellisen totisen Kaivoksen tasolle. Varmaan makuasia, mutta ainakin lievä tiivistys olisi voinut parantaa fiilistä.  

Ruosniemi Parlamentaarikko

Tämän porilaisen olen muutaman kerran ohittanut, kun tyylisuunnaksi on merkitty suuresti inhoamani dubbel. Nyt sitten Kajaanin Alkosta ei oikein muuta blogattavaa löytynyt, joten annoin periksi. Ruosniemen etiketin tuopinnostajallekin on näköjään kasvatettu Poirot-viikset. 6,9% ja ripulipaskan ulkonäkö. Öh, yritetään nyt sentään asennoitua hieman vastaanottavaisemmin. Tuoksussa on belgiesterisyyttä, maussa makeaa mausteista maltaisuutta juuri niin pahasti kuin pelkäsinkin. Tuoreutta ja kuohkeutta löytyy myös, ja yllättäen pieni peräkärrykin köröttelee takana, melko tyhjäksi se on jäänyt, mutta onpa kuitenkin kytketty kyytiin. Eihän tässä mitään vikaa ole, perinteistä tyyliä on jopa hieman tuunattukin modernimpaan suuntaan. Ei tämä silti minusta vielä mitään dubbelkiihkoilijaa metamorfosoi. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Somero Antin Pale Ale

Helsingin ja Turun välillä on nykyään panimoita lähes yhtä tiheässä kuin Oregonissa. Siellä tämä Someron panimokin on Somero-nimestä huolimatta, panimo toimii naapurikaupunki Salossa. Nimessä samantyyppinen vitsi kuin Iisalmi Pale Alessa, globaali tyyli APA kääntyy siis Antin kalpeaksi eiliksi. Tuskin Antin on mikään moderni humalalajike, joten varmaankin tarkoitetaan Antti-genetiiviä. 4,5% taas, pienikuplaista vaahtoa kehittyi reippaasti. Tuoksu nyt lievästi lupaava, trooppista hedelmää. Maussa pihkaa, mangon tai kiivin tapaista kypsää hedelmää, mutta myös etikkaista sivumakua. Valitettavasti tämäkään ei tunnu olevan kunnossa, masentava ilta menossa, ehkä pitäisi siirtyä juomaan pelkkiä Olvin puhtaita oluita. Jälkimaku on tässäkin oluessa hyvin lyhyt ja mitä ilmeisimmin jokin infektio on päässyt pilaamaan oluen. Tässähän tulee jo mieleen toissakeväinen pahamaineinen ilta Markku Kaarion vieraana Soukassa. Laadussa on siis vielä tekemistä, mutta onneksi tämä ei ole Suomen craft-skenen koko kuva. Ostopaikka Helsinki, Pien.

Paloasema Oppipoika

Lohjalla Nummen kylässä toimiva Paloaseman Panimo aloitti jo viime vuonna, mutta en ole aikaisemmin tuotteisiin törmännyt. Oppipoika on panimon ensimmäinen tuote, hyvin samea kaura-ale, vain 4,5%, tuoksussa kirpeää hedelmää, ehkä jotain epämääräisempää tunkkaisuuttakin. Onneksi sitten aika raikkaalta maistuvaa hedelmäisyyttä, tosin todella rutkasti hiilihappoa, joka vaikeuttaa oluen muiden makujen hahmottamista. Jotain pehmeää marjaisuuttakin tässä on, mutta pelkällä nupilla ajellaan, perävaunu on jäänyt kytkemättä. Ei täysin puhtaalta tunnu, tuskin parhaassa kuosissaan, voisi toimia hieman paremmin tuoreena hanasta. Etiketissä varoitellaan pohjan hiivasakasta, mutta ei sieltä sitäkään löytynyt. Ateneuminkujan kaupassa oli pari muutakin panimon olutta myynnissä, mutta päädyin nyt tähän. En heti muista onko Suomessa muita paloasemapanimoita, mutta Etelä-Dakotan reissulta tuli välittömästi yksi mieleen. Ostopaikka Helsinki, Pien.

Vakka-Suomen Prykmestar Alt

Tuoksussa pahasti etikkaa, valitettavasti. Tässä Kallion baarissa tulee harvoin käytyä ja varmaan jatkossa parempi pysyä kokonaan poissa. Harkitsin oluen palauttamista, mutta henkilökuntaa tuntematta on niin vaikea ennakoida reaktioita, joten nielin tappion. Liian usein on Suomessa saanut tylytystä valitettuaan henkilökunnalle pilaantumisesta. Maussa etikka vähäisempää, mutta vaikea on saada oluesta mitään käsitystä. Pähkinäistä hedelmäisyyttä siellä on, karamellimallasta ja kohtuullisesti loppusuoran katkeruuttakin. Liikaa hiilihappoa tässäkin. Cella, 22.9.2016.

Stallhagen Vienna Lager

Hyvin maltainen ensisiemaisu, mutta siihen elämykset jääkin. Liikaa poreilevaa hiilihappoa ja kylmän metallinen suutuntuma, eikä jälkimaku anna mitään lisää. Vienna (wiener, miksi kukaan ei enää käytä alkukielistä termiä?) voi olla hyvinkin kiehtova tyyli, mutta Suomessa, ja jopa Ålandissa, se helposti kääntyy teolliseksi peruslageriksi. Cella, 22.9.2016.

Vic Tsarish Double Imperial Stout

Tein uuden vierailun Arkadian Alkoon toiveikkaana, mutta eipä Alko sentään ole yhtäkkiä ketteräksi muuttunut. Valikoima ei juuri ollut vaihtunut kahdessa viikossa, joten saaliiksi tuli jonkinlainen keräilyerä niistä, jotka eivät ensimmäiseen ostokseen mahtuneet.

Toinen näyte Katalonian Viciltä, ensimmäinenhän oli tasapaksu APA. Tämä on peräti double imperial stout, mutta 8-prosenttisena saavuttaa juuri ja juuri perus-impin tason. 60 IBU, Bullion, Bramling Cross ja Chinook. Double näyttääkin etikettitekstin mukaan viittaavan tuplahumalointiin, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Bullion-humala peräisin Kentin Tenterdenistä, kuten myös arvoituksellisesti "one of our founding spiritual leaders". Ehkä etiketissä mainittu Nick, joka katalaanien kielitaidon tuntien kyseessä voisi olla Vic-konsernin väkiviinaosaston päällikkö, mutta se jää nyt mysteeriksi. Todennäköisemmin Nick on tsaari Nikolai II, jonka viiksistä (tash?) runoillaan myös pullossa.  

Beigeä vaahtoa, kahvisen paahtunut tuoksu. Samettisen pehmeää, luumuisen hedelmäistä, erittäin hyvä juotavuus, kepeästi tempaiseva katkeruus. Oikein miellyttävää lähes sessioitavaa olutta. Makeutta tulee kuitenkin liikaa, lämmetessä lähes siirappiin asti. Silti positiivinen yllätys, vaikka ei kovin moniulotteinen olekaan. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Sonnisaari Pils

Pienosakkuuspienpanimoni uusista pullo-oluista ensimmäinen nyt käsissä. Ateneuminkujan pullokauppa oli täräyttänyt kunnon litrahinnan 14,85 € oululaisihmeelle. Eleetön mustavalkoinen etiketti. Suodattamaton, pastöroimaton ja kuivahumaloitu pils on sonnien pelinavaus maitokauppamarkkinoilla. 

Pari tuntia jääkaapissa, olisi ehkä saanut tasaantua kauemminkin. Hyvä vaahto, ei tosin kovin kestävä. Kullanväriä, hyvin lievästi samea. Tuoksussa ruohoa, viljaa ja ikään kuin ripaus kirpeää hedelmää. Viimemainittu ehkä jotain epämääräisempääkin hajua, en saa oikein eriteltyä. Pehmeä maku, ei liikaa hiilihappoa, viljaisuutta on, hyvin kuiva, pitkä pohjoissaksalainen rapea katkeruus perävaunussa. Tietysti vain 4,7%, mutta se voi joskus riittää pilsille. Lievästi enemmän täyteläisyyttä voisi olla, mutta sitten lähestytään jo helposti hellesiä. Humalina oikeaoppisesti Magnum ja Hallertauer Mittelfrüh. Timo Kanniainen vakuutti jo Esox-kotiolutaikoinaan lagerosaamisellaan ja nyt Sonnisaaren prosessi alkaa olla hyvin hallussa. Erittäin nautinnollinen olut, vaikka tuoksun sivuvivahde alussa pääsi hieman säikäyttämään. Ostopaikka Helsinki, Pien.

Ossi Hiekkala: Nimettömien hautojen maa

Kolmas sarjakuvauutuus Arktiselta Banaanilta. Hiekkala on uusi tuttavuus, Tapani Baggen alkusanojen mukaan hän on pitkän linjan kansitaiteilija, joka nyt debytoi sarjakuvalla. Takakannessa mainitaan finn noir -termi ja sellaista tämä todellakin on. Kolme eri tarinaa, hyytävä jäänsininen väritys, realistista otetta. Ensimmäinen osa pureutuu järjestäytyneeseen alamaailman, huumausainekauppaan, jossa keskiöön nousee vasikoiden kohtalo. Hyvä jännite, tarinalla on kestoa ja dramatiikkaa. Huipennus jätetään tyylikkäästi lukijan mielikuvituksen varaan.Toinen on lyhyempi makaaberi tilannekuva, periaatteessa Double Indemnityn tyyppinen kolmiodraama on jo tapahtunut ennen tarinan alkua. Jotenkin etäisesti tässä tuli mieleen Clouzot'n 50-luvun leffa Les Diaboliques. Kolmas on sitten road movie -henkinen, Raidin tapaan tässäkin ajellaan Mersulla, kyseessä tosin uudempi vaakalamppuinen malli. Kostotarinan absurdi käänne puraisee mukavasti. Yksi sivullinen henkilö tapetaan mystisesti, mutta uhriksi Hiekkala on ehkä piirtänyt itsensä Hitchcock-cameomaisesti, kuten Harri Römpötti kertoo. Tässä liikutaan pitkin Suomea ja Hiekkalan realistisessa otteessa silmään pistään tiekyltti, jossa lukee Kajaani 32, Kuusamo 138. Sellaista kylttiä ei voi olla, joten Hiekkala ei tunne Kainuun etäisyyksiä tai sitten ehkä harkittu vieraannuttamisefekti. Tämä oli ehkä vakuuttavin näistä kolmesta Banaani-näytteestä, finn noir kaivautuu kunnolla vielä syvempiin multiin, jos Hiekkala pystyy jatkamaan tällä tasolla.

Antti Tuomaisen Mies joka kuoli -romaanin julkistamisbileet

Olin viime vuonna Antti Tuomaisen Kaivos-romaanin julkistamisbileissä, joissa Antti totesi seuraavan kirjan valmistuvan kahden vuoden kuluttua. Toisin kävi, uusi kirja on jo ulkona ja vastaavat juhlallisuudet järjestettiin nyt Senaatintorin reunan Kiseleffin talon keskiaulan Cafe Köketissä. Homma organisoitui samaan tapaan kuin vuosi sitten, ensin Antti signeerasi tunnin uutta teostansa ja sitten haastatteluosuus, jossa tällä kertaa kumppanina Sofi Oksanen. Kirjan aiheeseen liittyen kahvin kanssa oli tarjolla sienipiirakkaa.

En ole vielä lukenut teosta, ostinkin sen vasta tilaisuudessa. Sen verran etukäteistietoa on tihkunut, että äärihelsinkiläinen Tuomainen on nyt sijoittanut romaanin sensaatiomaisesti Haminaan, jossa on viettänyt lapsuuden kesiään. Toinen radikaali muutos on komediallisuus, jota on annosteltu lievästi sanoen säästeliäästi Antin aiemmissa romaaneissa. Mustaa lajia se huumori kuitenkin on, totta kai. Päähenkilö ilmeisesti saa kuulla olevansa kuolemassa piakkoin, syynä jonkin tahon järjestämä sienimyrkytys. Kuulostaa heti D.O.A. -noirklassikon heijastumalta, Anttihan on alan perinteen pistämätön tuntija. Antti kertoi taas kirjoittaneensa elämänsä kunnossa, joten odotukset ovat korkealla taas kerran.

Founders Sumatra Mountain Brown

Viimeinen näyte parin viikon takaisen Arkadia-vierailun tuliaisista. Grand Rapidsin laatupanimon imperial brown ale sumatra-kahvilla ryyditettynä, 9%, 40 IBU. Hyvin tummaa, voimakas kahvin tuoksu, makeaa suklaisuutta, kaakaota, rusinaa. Maku on erittäin täyteläinen, hyvin makea, kuohkeaa, maitokahvisuutta. Karamellinen makeus hallitsee kokonaisuutta vahvasti, takapotku on tyhjä.. Ei tunnu niin monimuotoiselta kuin voisi toivoa. Vahva brown ale on jo varsin yleinen tyyli ja hyvin makeitahan nämä tapaavat olla. Foundersin olut on suhteellisen samantyyppinen kuin esim. sandiegolaisen Portin Board Meeting. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Mallaskoski Oktoberrauch

Seinäjoen panimon panos kauden tarjontaan on savuvariaatio. Vaahtoa ei erityisemmin synny, väri on hieman tummempi kuin kahdessa edellisessä oluessa, hyvin kirkas olut, 5,5%. Tuoksussa on todellakin savua ja tervapastilleja. Maku on täyteläinen, pehmeästi hiilihappoa alakanttiin, savua hyvin vähän, sokkohörpyllä saattaisi jäädä jopa rekisteröimättä. Makeahkon hedelmäinen pikemmin kuin maltainen, vaikka lager tämä etiketin mukaan on. Katkeruutta tässä ei ole mainittavasti asti. Yllättävän samankaltainen edellisen Mikkellerin kanssa, hento savuisuus ei paljoa poikkea suolaisuudesta. Tulee mieleen Plevnan James-savuolut, tässä on samanlaista pientä ärsyttävyyttä. Tykkään reilusti savuisista oluista, tällainen höyhensävytys ei mielestäni toimi ollenkaan. Selvä pettymys Mallaskosken viimeaikaiseen terhakkuuteen suhteutettuna. Ostopaikka Helsinki, Harjun Alko.

Mikkeller Oktoberpretzel

Tanskalaisen craft-ikonin panos sesongin oluttarjontaan, tehty taas tutusti Belgian Proef-vuokraamossa. Nimi ei ole sattumaa, oluessa on mukana suolarinkeliä, jollain tavalla mitattuna 0,7%. Alkoholia on 5,8%. Terhakkaa eloa pullossa, ei kuohunut yli, mutta hieman pinta kohosi. Tämänkin väri tyylipuhtaan kuparinen. Tuoksussa saippuaa ja belgihiivaestereitä. Maku on hedelmäinen ja karamellinen, hieman mausteinen, ehkä jopa sitten suolainen. Belgihiiva tässä tuntuu maussakin, joten tuskin on tavoiteltu perinteistä märzeniä. Raikkaus voisi olla parempi, suolaisuus lähinnä häiritsee, miellyttävämpää keksisyyttä en löydä. Takapuoli on jäänyt ihan littanaksi. Kertakäyttöolut monessakin mielessä, tuskin tästä syysklassikkoa syntyy. Ostopaikka Helsinki, Harjun Alko.

Stadin Märzen

Tämä olut on ehkä tulossa Alkoihin Städtchen-nimellä, mutta Suvilahden hanaversio tarjoiltiin pelkällä Märzen-tittelillä. Panimobaarissa oli sattumoisin menossa jonkin teatteritapahtuman kick-off, paikka aivan täynnä, mutta ystävällisesti muuan teatterilaisista tarjosi muukalaiselle oluen. Tuli kuunneltua varsin pitkään tapahtuman alustuspuheenvuoroja ja täytyy sanoa, että kuulosti totaalisen tylsältä, ikävä kyllä. Mutta en ole koskaan ollut teatteri-ihmisiä. Olut kauniin meripihkainen, 5,3%, maltaisen täyteläinen, pähkinää, lievästi hedelmää, hyvin kevyesti katkeroa. Puhdas ja tasapainoinen tuote, selvästi enemmän makua kuin suurten saksalaisten panimoiden nykyisissä oktoberfestoluissa. Stadin Panimobaari, 20.9.2016. 

Harri Nykänen & Jussi Piironen: Raid ja mustempi lammas

Toinen näyte Arktisen Banaanin uutuuksista. En ole Harri Nykäsen romaaneja lukenut, mutta Tapio Piiraisen tv-sarjatulkinta Raidista on tuttu. Samoja henkilöitä pyörii tässäkin ja heti ensimmäisessä kuvassa on pystylamppuinen Mersu 60-luvun lopulta. Tarinassa on road movie -fiilistä, pitkän linjan rosvo Nygren ja henkivartija Raid ajavat Mersulla Suomen läpi Turun, Kuopion, Oulun ja Rovaniemen kautta tuntureille. Klassinen tarina tilien tasaamisesta kuoleman lähestyessä. Piirosen kuvat ovat värillisiä, mutta samalla tavalla pastillisesti haalistuneita ruskeasinisävyjen variaatioita kuin Melvillen elokuvissa. Väkivaltaa on runsaasti, mutta lännenelokuvien moraalikäsityksillä mennään ryhdikkäästi. Amerikkalaisten supersankarisarjakuvien, vaikkapa Batmanin, melankolisuus saavutetaan eleettömästi. Tämä on laajempi teos kuin Baggen ja Kukon sotaromantiikkaotos, ehkä siksi teki paremman vaikutuksen.

Spencer Trappist Ale

Ennen vanhaan asiat olivat yksinkertaisempia. Trappistipanimoitakin oli käytännössä oikeasti viisi Belgiassa: Chimay, Orval, Rochefort, Westmalle ja Westvleteren. Hollantilainen La Trappe häiritsi tätä idylliä, mutta onneksi siltä silpaistiin trappististatus pois 1999 (valitettavasti se palautui 2005). Sitä ennen 1998 ehti kyllä ilmaantua Belgiaan kuudeskin panimo Achel ja homma alkoi karata käsistä. Nyttemmin trappistipanimoita on ponnahdellut sinne tänne ja inflaation jatkumiselle ei näy esteitä. Eiköhän jenkitkin lähteneet tähän villitykseen mukaan ja Spencer-luostari Massachusettsista ilmoittautui veljeskuntaan 2013. Ensitutustuminen luostarin olueen nyt käsillä. 

Spencer pääsi kyllä poikkeuksellisen hyvässä saumassa maisteluun, edeltävän Mustion oluen paremmaksi pistämiseen ei paljoa vaadita. Vaahtoakin muodostuu nyt mukavasti, vaaleanruskea väri. 6,5%, ei oikeastaan muita raaka-ainetietoja. Tuoksussa huikeasti belgihiivan estereitä, makeaa hedelmäisyyttä. Maku on keskitäyteläisen kuivan hedelmäinen, belgihiiva edelleen esillä. Pehmeästi matala hiilihappotaso, makeus leviää vähitellen voimakkaammaksi. Katkeruus jää perätilassa vaatimattomaksi, mutta sitähän ei tässä tyylissä tarvitse odottaakaan. Puhdas belgiblond, ei vähempää mutta ei enempääkään. Onneksi tämä ei ollut esim. itävaltalaisen trappistin Engelszellin maustesiirapin tai hollantilaisen Zundertin yrttiesanssin tapainen. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Svartå Höstöl

Mustion panimolta olen aiemmin juonut vain pale alea ja sehän oli jokseenkin ristiriitainen. Silloin en löytänyt pullosta edes suomea, vaikka siinä kyllä selvästi sitäkin oli. Otsikoidaan nyt tämä Syysolutkin ruotsiksi, kun se oletetusti panimon ykköskieli on. Ulkonäkö on se rumin mahdollinen, joka oluisiin saadaan aikaan, eli kuraveden ulkomuoto. 5,4%, tuoksussa on makeaa katajaisuutta. Vaahtoa ei oikein synny, maku on hyvin hiilihapoton, väljähtyneen kotikaljamaisen talkkunaleipäinen. Tästä tulee ikävästi mieleen 90-luvun ensimmäisen suomalaisen pienpanimobuumin vaatimattomimmat tuotokset. Nyt ei voi muuta kuin kehottaa palaamaan suunnittelupöydän ääreen. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Tapani Bagge & Aapo Kukko: Harmaa susi

Sarjakuvaharrastus on viimeisen 10 vuoden aikana päässyt pahasti hiipumaan, mutta nyt hankin muutaman Arktisen Banaanin uutuuden. Monipuolinen kirjailija Tapani Bagge on viime vuosina keskittynyt retrovakoilutarinoihin, niistä olen lukenut vain Valkoisen hehkun. Nyt Bagge on laajentanut repertuaariaan sarjakuvan puolelle, piirtäjänä Aapo Kukko, jota en ennestään tunne. Teos näyttää olevan ykkösosa Väinö Mujunen -sarjasta, Mujunen oli pienessä roolissa Valkoisessa hehkussakin.

Heinäkuun loppu 1943, pienimuotoinen sukellusveneseikkailu Suomenlahdella. Kapteenin nimi on Susi-Larsson, selvä viittaus Jack Londonin Sea Wolfin Wolf-Larseniin, mitä Bagge vielä alleviivaa pistämällä miehistön jäsenen lukemaan Londonin (toista) kirjaa. Hienovaraisempi viittailu olisi enemmän minun makuun. Tiedustelumies Mujunen on tässä undercover, tk-luutnantti Kettunen. Tarinassa ei ihmeellisiä käänteitä ole, sukellusvene Vellamossa ei ahdistus Das Boot -lukemiin pääse. En ole oikein pätevä arvioimaan piirrosjälkeä, mutta mukavan suttuista Merten Korkeajännitys -fiilistä Kukon mustavalkoisissa kuvissa on. Laatujäljeltä tuntuu, mutta vaikea arvioida kokonaisuutta sen kummemmin, kun en oikein tähän kulttuurilajiin ole nykyään kunnolla perehtynyt. Liian suppealta vaikutti, mutta se voi kuulua asiaan.