Litku Klemetti @ Alppipuisto

Sonnisaaren punkkari Timo Kanniainen suositteli äskettäin Litku Klemettiä. Nyt sitten artisti saapui ilmaiskeikalle puolen kilometrin päähän hyvässä säässä. En keksinyt mitään syytä olla menemättä paikalle Alppipuistoon, moni muukin oli saanut saman idean. Sen verran otin selvää, että Jyväskylään asettunut Sanna Klemetti on kotoisin Kuhmosta ja levyn nimi on Juna Kainuuseen. Kuhmohan ei oikeastaan ole Kainuuta. Tai no on, mutta omaperäisellä tvistillä, seassa on ehkä jotain vienankarjalaista. Olen asunut ympäri Kainuuta ja muutaman vuoden Kuhmossakin. Litku Klemetti on naisen taiteilijanimi, tai ehkä nelihenkisen bändin nimi.

Tunnin konsertti käynnistyi kuivasaundisella voimapopilla, jossa punkahtavia uuden aallon piirteitä. Solisti lauloi jääkuningattaresta ironisesti ja mieleen tuli jopa alkuaikojen Pretenders. Välillä musiikki oli suoraa punkiakin ja lavaliikehdintä balalaikan kanssa ehti muistuttaa Angus Youngia. Sannan tai Litkun välispiikit olivat poikkeuksellisen koomisia hyvällä ajoituksella, ne etäännyttivät jonkin verran musiikista, mutta daamilla täytynee olla stand-up-komiikka -taustaakin. Loppupuolen kommenteissa taisi ollakin siihen viittauksia. Laulujen teksteissä oli huvittavasti aiheita 1970-luvun Kainuusta, josta nuori nainen on ehkä kuullut vanhemmiltaan. Kuhmon viimeisin suuruudenaika ajoittui 1970-luvun jälkipuoliskolle, Kostamuksen rajantakaisen jättityömaan aikaan. Äärimmäisen raikasta musiikkia, vaikka laulusuoritus ei ehkä kaikkein puhdasoppisinta. Intensiteetti hieman löystyi jälkipuoliskolla, kaikki materiaali ei aivan huikean aloituksen tasoa. Ehkä rockin nykyisyys on sitten tämänkaltaista, kaikki on jo tehty, nyt on jäljellä enää ironista kommentointia rockin eri arkeologisiin kerroksiin. Litkussa niitä on kaikenlaisia, glamrockista Yes-progeen. Pitkästä aikaa lupaavalta tuntuva kotimainen artisti, vaikka en tietenkään seuraa alaa aktiivisesti.

Lahtikko #4

Eilisessä festivaalihulinassa Lahtisen Teemukin pyörähti jossain vaiheessa puheilla ja jätti pöydälle uunituoreimman numeron Lahtikko-julkaisusta. Edellinen numerohan tuli ruodittua blogissa, joten miksi en tekisi tällekin samaa. Sama 40-sivuinen formaatti, mutta paino-ongelmia tällä kertaa, takakannen mainos oli jäänyt tyhjäksi. Jotain korvauksia asiasta Teemu epäili saavansa, toivotaan näin. 

Aihepiiri pysyttelee edelleen oluen ja musiikin ympärillä. Ehkä kokonaisuus on tällä kertaa edellisnumeroa hieman vaisumpi, mahdollisesti maestron vireystaso ei ole ollut aivan parhaimmillaan. Tähän viittaa päätoimittajan päätössanat lehden lopussa, mutta oletettavasti kyseessä on hetkellinen notkahdus ja uusi nousu on jo menossa. 

Homman avaa Jyväskylän baariraportti kolealta alkukesältä. Itseltäni jäi Pommi samoihin aikoihin kokematta, mutta toivottavasti joskus uskaltaudun sisäänkin. Kovin laaja Jyväskylän kärki ei ole ja voi ihmetellä, että Hiisi sinnittelee edelleen kaupungin ainoana panimona. Lahden toinen olutblogisti Arto Halonen pysyttelee tällä kertaa vakavahenkisenä ja availee Kaiku-oluensa taustoja. Lontoon Bermondseyn olutkeskittymää purkaa kuvapainotteinen matkareportaasi. Toinen vieraileva bloggaaja Hankala Asiakas muistelee Keski-Aasian turnettaan, käteen jäi tavanomaisista IPA-kokemuksista poikkeava saalis. Lukiotytöt testaavat inkiväärioluita, se pääsi yllättämään. Kotiolut- ja musiikkipuoleen en rohkene kommentoida mitään, mutta miellyttävä sunnuntaipäivän seesteinen, ööh, ehkä ei sentään seesteinen, mutta inspiroiva lukukokemus alun varauksista huolimatta oli kyseessä.

Robert Wise: The Sand Pebbles

Luulin, että en ole ennen nähnyt tätä elokuvaa, mutta kyllä leffa kohtuullisen tutulta tuntui. Ilmeisesti ensiesitys nyt Suomen kanavilla, mutta ehkä näin joskus 80-luvun alussa Ruotsin tv:stä. Teatterissa tuskin olen nähnyt tätä Kiinaan sijoittuvaa tykkivenediplomatiadraamaa vuodelta 1966. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1926 Jangtsekiang-joelle, mutta selvää allegoriaahan tässä on rakennettu ajankohtaiseen Vietnamin sotaan.  Kuvattu suurella rahalla Taiwanissa ja Hongkongissa, mutta varsin jähmeää kerronta on. Hidas kolmetuntinen tarina kehittyy verkkaisesti ja räjähtää vasta lopussa brutaalin väkivaltaiseksi. Kohtuullisen karu päätös oli varmaan aikalaisten mieleen, mutta nykyään kompromissittomuus ei niin harvinaiselta tunnu. 19-vuotias Candice Bergen näyttää elokuvassa paljon vanhemmalta. Steve McQueen ei tunnu oikein viihtyvän konemestarina. Omituinen leffan nimi viittaa San Pablo -tykkiveneeseen, jonka miehistöä kutsutaan Sand Pebbleseiksi. Kiinalaista prostituoitua esittää Marayat Andriane, joka herätti 1970-luvulla runsaasti huomiota Emmanuelle Arsan -nimellä julkaistun eroottisen romaaninsa filmatisoinnilla. 

Harviestoun Wheat Beastie

Sörnäisten nepalilaisravintola Nilgiri on ollut viimeaikaisia suosikkejani, vaikka tulisempaa kamaa suosivan kokin osuttua vuoroon olen joutunut ruuansulatusvaivojakin potemaan. Tälläkin kertaa suuntasin olutfestivaalilta päivälliselle samaan paikkaan ja nyt tarjonta oli sopivan hillittyä. Ruuan päälle viereiseen baariin oluelle, Skotlannista belgivehnää. Sameaa, aika terävät hiilihapot, korianteria kevyesti. Mutta limonadisuus hallitsee. Ei minkäänlaista jälkimakua. Ei kunnon olutta, mutta muuten raikasta juomaa, käyttötilanteeseen sopien. Sörkan Ruusu, 29.7.2017. 

SOPP Helsinki 2017, 4. päivä

Pilvisempi ilma neljäntenä päivänä, mutta sää selkeni vähitellen ja jengiä tuli tungokseen asti nopeammin kuin aikaisempina päivinä. Vetäisin avaukseen Teerenpelin DIPAa Lahden Bönthörin suosituksesta, en oikein ollut sisäistänyt, että kyseessä uutuusolut. Panimon pitäisi nimetä oluet räväkämmin enkä tarkoita panimon tyypillistä nimeämistyyliä Suhmura-Sulevi, joka on kaikkein kehnoin kuviteltavissa oleva systeemi. Joka tapauksessa oluessa piti olla aprikoosia reippaasti, mutta eipä sitä löytynyt. Varsin maltainen olut, jossa yllättäen katkeroa reippaasti. Tämä on ehkä panimon paras olut koskaan, pitää yrittää juoda vielä jossain rauhallisemmassa tilanteessa. 

Sosiaalinen tilanne oli todellakin taas päällä. Tuli tavattua ensi kerran Kopula-nimimerkillä varustettu olutharrastaja ja Keskisarjan Jannen kautta saatiin samaan pöytään Travlr-nickillä mittavaa mainetta Ratebeerissä kerännyt USA:n ilmavoimien kirurgieversti evp Gene Bonventre, joka odotetusti osoittautui erinomaiseksi seuramieheksi. Sattumoisin luin tällä viikolla romaanin, jossa esiintyi mafiapomona lähes samaa sukunimeä kantanut Jack Bonaventre. Tätä en viitsinyt ottaa puheeksi, sukunimi kuulostaa melko harvinaiselta, mutta ei välttämättä ole sitä. Gene ei ole pelkkä reittaaja, vaan korostetummin baarimies, joten hengenheimolaisuutta oli havaittavissa huomattavasti. Sain hyviä vinkkejä tulevalle jenkkireissulle ja tarkempiakin koordinaatteja on odotettavissa jatkossa. Mies oli ehtinyt jo tsekata Helsingin olennaisimmat baarit, joten mitään ihmeempiä suosituksia ei Stadin Panimobaarin ohella ollut tarjottavissa. 

Oluet siis jäivät hieman heikommalle huomiolle, mutta niitäkin tuli siis lauantai-iltapäivän tuoksinassa juotua. Berliner Bierfabrikin The Swanson Rauchbock oli puhdasta tummaa tanakkaa savukamaa. Maistilan Istuva Jäärä Bruxellensis-hiivallä ryyditetty vehnä-IPA, hieman siis hapan hiivan takia. Belgifiilis kohtuullista, mutta voisi olla raikkaampi. Mallaskuun Ice Pils pullosta Keskisarjan Jannen tarjoamana, peräti 10%. Kaunis väri, eisbockhan tämä varmaan on. Alkoholi aistittavissa, mutta ei aivan surkea. Tyylissään ok. Lemken Bohemian Pilsner ei pystynyt oikein kohottamaan profiiliaan, peruskamaa maltaisesti ilman merkittävää katkeroa. Beer Hunter'sin Azacca Pale Ale nosti kuitenkin päätään hyvin, raikkaasti pehmeää kissanpissaista hedelmää hyvällä tasapainolla. Nokian Greippipils oli liian vaisu, kevyesti hedelmää maltaisessa oluessa. Viimeisenä Mallaskosken Nemesis 2,  hyvin vahva imperial rye ale. Makeaa siirappia, aika yksiulotteinen, liian kylmää. Ei kolahtanut, mutta erinomainen festivaalipäivä kuitenkin kokonaisuutena.

Malmgård Emmer Pale Ale, cask ale

Päivällispizzan kyytipoikana cask alea Loviisasta.  4,4%, mukavan sitruksinen tuoksu. Pehmeää pihkaa, kuohkeaa, yllättävän mukavasti katkeroakin, tämä toimi ruuan seurassa hienosti. Baarin kellarissa tynnyrikypsyvä real ale ei ole nykyään millään tavalla muodikasta, mutta ilahduttavasti Malmgård jaksaa ylläpitää suomalaisia kapeita perinteitä tässä kuninkuuslajissa. Urho, 28.7.2017.

SOPP Helsinki 2017, 3. päivä

Trooppisen hiostavassa säässä tehdyn juoksulenkin jälkeen Maistilan tuliterä teepaita päälle ja kolmas päivä käyntiin. Pikkulinnun Berliini-tiski jäänyt vähäisemmälle huomiolle, joten sieltä vauhtia. Berliner Bierfabrik tehnyt yhteistyötä israelilaisen pitkän linjan Tel Aviv -toimijan Dancing Camelin kanssa, Olde Papa ns. babylonian pale ale, 7,5%. Aika tumman ruskea. Maltainen, karamellinen, mutta ei liian makea. Heikko katkeruus, mutta puhdas. 

Sonnisaari Smoothie oli koostumus eri hanojen avausvaahtoja, Mällin happamuus löi voimakkaasti läpi. Iso-Kallan Lakkaa Juomasta ärsyttävästi nimetty lakkasaison, belgihiivaa, kirpeitä mausteita. Hieman raikkaampi pitäisi olla, ehkä lakka vetää kokonaisuutta kitkeräksi.  Takatalo & Tompurin uutuus Kaski Helles edelleen panimon muiden oluiden tapaan maitokauppatasoa. Varsin samea, viljainen, liikaa hiilihappoa, jää ohkaiseksi. Hyvin virheetön sinänsä, ei juuri katkeroa. 

Oluthörhöt vähissä kolmantena päivänä, aluksi vain Olutriippuvainen jaksoi painaa seassa, nuorempia ei pitkään näkynyt. Bock's Corner Maibock 6,5%, maltainen pehmeä, yllättäen liian lämmintä. Hyvin puhdas, ei peräkärryä, mutta päivän paras tähän mennessä. Ohranan Ny Otti Ohranaleipä selvä pettymys, makea, leipäinen, 5,7%, ei puhdas, lievää savua. Beer Hunter'sin ja Maistilan Wheat Winessa (11%) hapan tuoksu, joka kuulemma tulee vain vehnämaltaasta, jota 51%. Makeahko maku, intensiivinen sinänsä, mutta aika yksiulotteinen silti. Hieman enemmän odotin. Maussakin funkysuutta epäilyttävän paljon, tuskin homma näin pitäisi toimia. 

Loppusuora sitten Berliinin tavaraa. Hops & Barley'n CCC IPAssa pehmeää hedelmää, katkeroa hieman reippaammin mutta ei tarpeeksi. Silti tykkäsin, raikasta. Lemke India Pale Ale 6,5%, mallasvoittoinen, ei erityisemmin hedelmää, kevyt katkeruus. Schoppen Holy Shit lopuksi imperial IPA, 10%. Hedelmää, alkoholia, katkeroa, tasapainoa, tässä sarjassa kohtuullinen suoritus.

SOPP Helsinki 2017, 2. päivä

Sää edelleen mukava, ei palellut ja auringon paahdetta pääsi hyvin suojaan telttojen alle. Vetäisin homman käyntiin virolaisen Pihtlan IPAlla, niinpä vain tämäkin Saarenmaan perinnepanimo on alkanut vääntää jenkkihapatusta tarjolle, didn't see that coming. Seuraavaksi Suomessa Lapin Voiman IPAa? Kolm Venda IPAssa sameasti kalkkisuutta, ei erityisemmin puhdasta eikä varsinkaan katkeruutta peräkärryssä. IPAa voi tehdä, mutta miksi ei tehdä kunnon IPAa, kun se kuuleman mukaan on niin helppoa. No, seuraavaksi Espoossa lokaatiota vaihtaneen Fat Lizardin Mango Monitoria, tämä on hyvin sameaa, appelsiinimehunakin tämä näyttäisi epäilyttävän kiinteältä. Hedelmäisyys tässä tietysti on voimakkaasti pinnalla, ei tunnu yhtä pehmeältä kuin eiliset paremmat NEIPAt. Eilen nuuhkaistu Honkavuori 694 Tupla-IPA nyt ihan juotavana, 7,7%. Leipäinen aromi edelleen häiritsee tuoksussa. Kovalla tavalla liian hiilihappoinen maltainen olut, kvassimaista makeutta, ei yhtään katkeruutta. Ei niin kehno kuin pelkkä nuuhkaisu antoi ymmärtää, mutta ei tämä toimi tupla-IPAna millään tasolla. Ilkka Sysilän Ulkohuone on ruotinut jo useampaa Honkavuoren olutta kriittisesti ja ei tällekään voi ennustaa parempaa tuomiota. 

Toinen Sysilän huomioima panimo on Mikkelissä vaikuttava Saimaa. SOPPissa tarjolla uusi Mullet Pils, 5,5%. Viljaa maussa, lievästi hedelmäinen, ihan ok. Monet Saimaan vimeaikaiset alet ovat olleet pahasti tunkkaisia, mutta tämä on ihan näppärä pils, katkeroakin on kohtuudella. Toinen Saimaan uutuus Hoppy Hour Pale Ale, 5%. Tämä on sitten jo hieman tunkkaisempi, kevyesti hedelmäisyyttä. Hieman jopa savuisuutta, katkeruus heikkoa. 

Pienimuotoinen sessio Rovaniemen oluita seuraavaksi. Lapin Hippu Golden Pilsner, 4.3%. Hyvin maltainen tuoksu, maku peilaa samaa, hieman pähkinää, hyvin puhdas. Katkeroa heikosti, mutta löytyy silti. Lapin Hanki Spring Bock, 6,5%. Pähkinää, mutta hieman karkeampi kokonaisuus. Hyvin puhdas olut silti, kevyesti katkeroakin. Kolmantena Lapin Riski, amber lager 6,5%. Punaruskea vaatimattomampi olut. Ei erityisempää makua, vetinen, ei mallastakaan, mutta ei virheitä. Tällä erää viimeiseksi Iso-Kallan Cardinal IPA, hyvin karamellista, mutta yllättävästi katkeroa kunnolla. Join 20 cl annoksia, mutta tarjoilu oli useimmiten aika anteliaasti ylimitoitettua, joten häivyin tässä vaiheessa muihin rientoihin. Jatkossa ehkä lisää, bakkanaalihan jatkuu vielä kolme päivää.

Sori AF Brew Midsummer Melancholy Brandy Barrel Aged

Klimoffin ja Nikulaisen seurassa pääsin haaskalle maistelemaan virolaisvenäläistä yhteistuotosta, herrat eivät saaneet omin voimin pulloa tyhjäksi. Kuvakin on hätäinen räpsäisy pullosta. Maistelin tämän oluen perusversiota viime syksyn Olutexpossa, nyt esillä brandypuussa virutettu variaatio. 12,1%, hyvin täyteläinen juoma, kaakaota ja suklaata massiivisesti. Ei yhtään sellainen olut, jota haluaisi juoda kesäisenä aurinkoisena aamupäivänä olutfestivaalille valmistautuessa. Join kuitenkin. Sori, 27.7.2017.

Cascade Sang du Chêne

Aamutoimien ohella satuin vilkaisemaan kännykästä nettiä, jossa Georgiasta kotiutunut porilainen Humalablogisti TBone alias Timo Klimoff kertoi menevänsä Soriin juomaan Cascadea. Ai perhana, tämä oregonilainen harvinaisuus todellakin nyt "salaisesti" tarjolla Untappdin asiakkaille Kaisaniemessä, joten pyörähdin pyörän satulaan ja annoin pudota alakaupunkiin. Heti Sorin näyteikkunassa patsastelikin TBone Jyväskylän olutpaavin Hannu Nikulaisen seurassa. "Tammen veri" on vuodelta 2015, lievästi hapan, valkoviinimäinen, sherryinen, puumainen, tammi tuntuu pehmeyttävänä efektinä. Hyvin puhdas ja miellyttävä, tässä ei tarvitse pohtia olisiko happamuus peräisin jostain ongelmasta. Peräti 9,6%, mutta alkoholia ei huomaa millään tavalla. Sori, 27.7.2017.

SOPP Helsinki 2017, 1. päivä

Suomen suurin ja kaunein olutfestivaali Helsingin Rautatientorilla avautui suosiollisessa säässä ja entistäkin suurempana, koko tori nyt viritettynä pienpanimo-oluiden palvonnalle. Tuttu meininki, hakeuduin aluksi pienosakkuuspanimoni Sonnisaaren aiemmin kokeilemattomien oluiden ääreen. Kölner Citra on hauskasti päivitetty resepti Timo Kanniaisen kotiolutajoilta, pääsin neljä vuotta sitten sitä jo silloin kokeilemaan. Varsin samantyyppinen, ei erityisemmin muistuta perinteisiä kölschejä, mutta herukkaisen hedelmäisessä oluessa mukava sessio-olutfiilis. Toinen Sonnisaaren uutuus klassinen baijerilainen weizen Eisenhoden, 5,3%. Yllättävän banaaninen, makeahko, lievästi pippurinen, puhdas. Olen edelleen tyytyväinen Sonnisaaren toimintaan.

New England IPA, samea mehumainen vähäkatkeroinen IPA on odotetusti kesän hittityyli Suomessakin. Tsekkasin useampaa yksilöä festivaalin monimuotoisten sosiaalisten tilanteiden hulinoissa. Suomenlinnan ja Donut Islandin yhteistyö Greetings From Hazy Isles (6,2%) oli hyvin mehuinen, mutta yllättäen rutkasti katkerakin. Olisi silti voinut olla pehmeämpi. Sarjan ykköseksi varmaan kohosi saman Mika Oksasen Donut Islandin kotikentällä Hiisissä virittämä I Hop It's Not a Problem #3. Appelsiini, greippi, mango ja ananas nivoutuivat hyvin yhteen ja Mika oli lopulta kiinnittänyt peräkärrynkin mukaan, jälkimaussa riittävästi katkeroa. Makun Jussi Tamminen totesi heti kättelyssä, että heidän veljessarjalainen Lauri Juicy IPA ei sisällä peräkärryä. Näin olikin, mutta hyvin miellyttävä tuote sekin. Maistilan Hobsession 2 oli muita kevyempi tapaus ja siinä kalkkisuus peitti hedelmäisyyttä sivuun. 

Honkavuoren tupla-IPA 694 (kaksi kertaa Kolin korkeus) herätti hörhöpöydässä niin paljon huomiota, että nuuhkaisin tuotetta, aika hämmentävää hiivaleivän puistattavuutta. Myös Suomenlinnan sahti jäi haistelun asteelle, vaikutti pahasti kontaminoituneelta. Päivän mahdollisesti vaikuttavin olut oli Bryggeri Helsingin kellerbier Tjugo, joka on tehty helsinkiläisen olutseuran Sällskapet Ölarne 20-vuotisjuhliin. Äärimmäisen intensiivinen maltainen olut, mitään aivan vastaavaa en muista koskaan juoneeni, toimi silti hyvin nautittavasti. Saman panimon Donut Island -yhteistyö Romanov, vahva marjainen red ale ei taas iskenyt yhtään, liuotinmainen tuoksu ei parantunut perusmarjaisessa lievästi happamassa maussa. Bryggerin Saaz Pilsner jäi vähäiselle huomiolle sosiaalisessa tilanteessa, mallasvoittoinen puhdas olut.  Mathildedalin kirkas Citra-APA Tori oli hyvin raikkaan hedelmäinen, päivän parhaita. Päivän ainoa berliiniläinen Pikkulinnun tiskiltä, Brlo-panimon German Pils, 7%, mallasta, pihkaa ja katkeroa, mutta ei mitenkään omaperäisesti. Viidessä tunnissa ei enempää ehtinyt, jatkossa toivottavasti lisää.

Sixpoint Tap Takeover @ Sori Taproom

Kahden viikon Kainuu-dieetti craft-oluessa janotti sen verran, että siirryin Vantaan kentältä suoraan Kaisaniemen Viro-baariin, jossa newyorkilaispanimon hanavaltaus. SOPP lähestyy, baarissa myöhäisenä tiistai-iltana ammattilaisia, Sonnisaaren Timo K ja Harri sekä Ruosniemen Antti ja Juho-Matti. 

Aikaa ei paljoa, joten heti maistoon Sixpointin britti-IPA Bengali, 6,4%. Tuoksussa hieman epäilyttävästi etikkaa. Kyseessä ei ole mikään funky belgi-IPA, johon lievä happamuus voisi kuulua. Ehkä siis ei olut enää parhaimmillaan Atlantin ylityksen jälkeen. Maussa etikkaisuus ei tunnu, pihkaa lievästi ja katkeroakin kohtuudella, sitruksisuudesta ei mitään tietoa. Parhaimmillaan ehkä ihan näppärä maltainen olut, nyt jäi vaisummaksi. Pihkaa lupasi jo nimessään Resin, tupla-IPA, 9,1%, 103 IBU. Tässä oli hyvin hedelmää, tuntui raikkaammalta, hyvä tasapaino eri osa-alueiden välillä.
 

Talo tarjosi (tai Antti, en huomannut tarkemmin) Sixpointin gosea Jammer. Merkillinen hoikka energiajuomatölkki, 355 ml, siis 12 oz. Omalaatuinen toffeinen tuoksu, vain 4,2%. Raikasta happamuutta varsin hillitysti, suolaa sitten selvästi enemmän. Viimeiseksi Sixpointiksi tällä erää jäi Global Warmer, imperial red ale, 7,0%, 70 IBU. Hieman etikkaisuutta tämänkin tuoksussa, hyvin maltainen ja katkera, nyt hedelmäinenkin. Tämä olisi tuoreena taas innostava, mutta nyt tuntui hieman villasukkaiselta. Lopuksi Hasasen Antin tölkistä pieni maistiainen Pennsylvaniasta, Søle GOOD GOOD 2.0. Søle näkyy olevan kiertolaispanimo Eastonissa, omakin panimo viritteillä. Easton itselleni tuttu kaupunki, kävin siellä 2001 Weyerbacherin perinteikkäämmillä tuotantolaitoksilla. Tämä 9-prosenttinen tupla-IPA tehty hieman pohjoisempana Susquehannalla lähellä Wilkes-Barrea. Ananastuoksua, hyvin samea, mehumainen, raikas, puhdas, hyvää NEIPA-fiilistä, session tuorein olut selvästi. Sixpointin pilsner olisi hieman kiinnostanut, mutta aika loppui ja kommentit pilsistä eivät kovin rohkaisevia. Sori, 25.7.2017.

George V. Higgins: Defending Billy Ryan

George Vincent Higgins kirjoitti neljä romaania hieman epämääräisestä puolustusasianajaja Jerry Kennedystä (ei sukua). The classiest sleazy criminal lawyer in Boston. Defending Billy Ryan on sarjan kolmas vuodelta 1992, en muista muita lukeneeni. Kennedy on romaanin minämuotoinen kertoja, joten Higginsin tunnusomaiset monologit ovat entistäkin suuremmassa roolissa, jos mahdollista. Jos Higginsin pikkurikollisista kertovat teokset ovat parempia kuin poliitikkoromaanit, niin nämä lakimiestarinat tämän otoksen perusteella ovat pahnan pohjimmaisia. Keski-ikäisen eronneen Kennedyn huulenheitto on alkupuolella mukavan irtonaista, mutta tylsähkö oikeusjuttu korruptoitunutta virkamiestä vastaan valtaa sitten liikaa tilaa lakitermeineen. Higgins rönsyilyttää tarinaa tuttuun tyyliin Kennedyn aikaisempiin vaiheisiin, mutta meno on kovin kulmikasta verrattuna Higginsin parhaisiin tuotoksiin. Bostonin paikallisvärikin supistuu säätilan toteamiseen. Ja silti, tätä ahmii innoissaan, koska Higginsin kieli on niin suussasulavaa. "You've heard of Irish Alzheimer's?". "You forget everything but your grudges".

Pardubický Taxis

14-asteinen vierre vahvassa vaaleassa tšekkioluessa Pardubicesta, 6,0%. Panimon Pernštejn-brändillä tekemiä oluita on näkynyt Alkon valikoimassa ennen. Pardubický Porter on myös tuttu olut. Paulanerin Thurn und Taxis -oluita näkyi Suomessa viime vuosikymmenen vaihteessa, mutta tuskinpa Taxis-nimi viittaa samaan suuntaan. Bockmaista makeutta tuoksussa, maltainen makeus hallitsee suutuntumaa, jopa hedelmäisyyttäkin havaittavissa. Puhdasta makeaa lageria, ei metallia, pahvia tai diasetyyliä. Katkeruus hyvin hillittyä. Tässä on oikeastaan ihan näppärä valinta Alkolta Diamondin tuonneista, kannattaa myydä vahvempaa ja erilaisempaa kuin maitokaupat. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko. 

Christopher Nolan: Dunkirk

Tainnut vierähtää vuosikymmeniä edellisestä vierailusta Kajaanin Bio Rexissä. Nyt sitten uusi elokuva toisen maailmansodan dramaattisista vaiheista houkutteli paikalle. Täytyy sanoa, että 13 euroa tästä elokuvasta tuntui liian paljolta. Uudella tekniikalla saadaan visuaalista jälkeä, mutta jostain syystä Dunkerquen evakuoinnin massiivinen mittakaava ei tullut ollenkaan esille. Ilmataistelut kauniita, mutta jo 1920-luvulla Wellman ja Hawks tekivät jännittävämpiä ilmasotataisteluja. Henkilöhahmoja ei ole kirjoitettu juuri mitenkään, tietysti harkittu ratkaisu, mutta ei minusta toiminut ollenkaan kun kuitenkin keskityttiin muutamiin yksittäishenkilöihin. Samoja kohtauksia näytettiin useampaan kertaan eri näkökulmista, tuttu tekniikka, joka ei sekään tuntunut luontevalta. Hämmästelen hieman elokuvan saamia positiivisia arvioita, eikö nykykriitikot ole nähneet muita sotaelokuvia ...

Cormac McCarthy: All the Pretty Horses

Cormac McCarthy on kiinnostava kirjailija, mutta en ole  aiemmin lukenut teoksia. Lähin kokemus on Coen-veljesten filmatisointi miehen No Country for Old Men -romaanista, joka oli kohtuullisen vakuuttava. Ostelen kirjoja osittain mielijohteesta, hyllyyn on kertynyt vuosien varrella muutama McCarthy. Nyt sitten ensimmäinen romaani pääsi lukukynnyksen yli, avausosa miehen Border Trilogysta vuodelta 1992.

All the Pretty Horses starttaa samalta seudulta kuin No Country for Old Men eli West Texasin San Angelosta vuonna 1949. 16-vuotias John Grady Cole ei viihdy rikkinäisessä perhekuviossaan, vaan päättää ratsastaa parin kaverinsa kanssa Meksikoon. Se näyttää onnistuneen tuohon aikaan varsin suoraviivaisesti. Kirjan ensimmäinen puolisko on todella tylsää kerrontaa, koska en ole aihepiiristä kiinnostunut. McCarthy kirjoittaa kauniisti, mutta maisemia kuvailevat virkkeet ovat todella pitkiä, sivun mittaisiakin. Reissun päätteksi espanjaa sujuvasti puhuva Cole palkkautuu Meksikossa Coahuilan valtiossa suurelle ranchille cowboy-hommiin. McCarthy kirjoittaa hevosista ja muista maatalouspuuhista äärimmäisen yksityiskohtaisesti, todella rasittavaa, koska nämä asiat ei minua todellakaan kiinnosta pätkääkään. Hyvin paljon tuntemattomia hevossanoja yms, joiden merkitystä ei edes halua selvittää. Yllättävän suuri osa dialogista espanjankielistä, joten se jää ymmärtämättä. Tuntuu äärimmäisen epäuskottavalta, että 16-vuotias Cole olisi hevosten käsittelytaidossaan niin ylivoimainen meksikolaisiin kollegoihinsa verrattuna. Omituisen apaattinen ja masentunut fiilis kerronnassa ei myöskään parantanut tilannetta. 

Ensimmäinen jännitteinen tilanne virittyy romaanin puolivälissä, kun Cole aloittaa teiniromanssin ranchin omistajan tyttären kanssa. Pitkien kuvailevien maisemalauseiden kontrastina McCarthy suosii lyhyttä lakonista dialogia ja tämä kuohkeuttaa merkittävästi kerrontaa. Tarina dramatisoituu huomattavasti Colen ja kumppanien joutuessa tutustumaan Meksikon vankilaolosuhteisiin. Pieni oheistarina kertoo Meksikon sisällissodan aikaisista Maderon poliitikkoveljeksistä, tämä on oikeastaan koko romaanin mielenkiintoisin osa, mutta harmittavan lyhyt sivuaskel. Loppu on seesteisen harras bildungsromanien tapaan. Hyvin kaunis ja taidokas romaani, mutta ei sellainen, jonka olisin halunnut lukea.

Humalove Dunkler Blaumeister

American dunkelweizen, 6,8%, Andersilla Belgiassa tehty, Humaloven 18. erä. Taisi tulla myyntiin jo talven pienpanimokampanjassa, ei siis ainakaan liian tuoretta enää. Kesälomailu Kainuussa alkaa näkyä craftolutharrastuksessa, täytyy raapia laarien pohjia, jotta löytyisi ennen maistelematonta. Vaahtoaa rivakasti, keskiruskea väri. Vehnäestereitä tuoksussa, maku salmiakkisen mausteinen, todella yllättävää. Tuoteselosteessa ei mausteita mainittu. Yrttistä kurkkupastillia. Taustalla hieman löytyy luumuista hedelmää. Amerikkalaisuus ei tunnu ainakaan katkeruutena. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.

Pinta Sanrajza

Hauska auringonnousunimi puolalaisoluessa, 5,0%, C-humaloitu: Columbus, Citra, Centennial, Cascade; tosin IBUja vain 34.  Melko sameaa, rumaakin american amber wheatia. Makea karamellinen tuoksu, maussa hartsisempaa hedelmäisyyttä. Raikkaampi pitäisi olla ja katkerotkin jäävät telineisiin. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.

Sandra Nettelbeck: Mr. Morgan's Last Love

Lämminhenkinen uusi elokuva Pariisissa vuodelta 2013. Iäkäs leskimies Michael Caine ystävystyy bussissa nuoreen naiseen, Clémence Poésy. Hyvää kaupunkituntumaa, näppärää pelailua eri kielillä ravintoloissa ja tanssistudioilla. Cainen karikatyyristen lasten sekaantuessa tarinaan homma muuttuu arkipäiväiseksi jahkailuksi, josta ei irtoa mitään tuoretta otetta. Hyvä lähtökohta, joka ei kuitenkaan johda mihinkään.

Elia Kazan: Panic in the Streets

Panic in the Streetsin aloitus on film noiria kauneimmillaan. Tai kauheimmillaan. Kamera on auton sisällä, ajetaan öisen kaupungin katua, neonvalot kimmeltävät sateesta märistä kaduista, hermostunutta neuroottista jazz-musiikkia. Ollaan USA:n suurkaupungeista eksoottisimmassa, New Orleansissa. Kamera siirtyy savuiseen uhkapeliluolaan, korttipelissä voitolla oleva peluri häipyy paikalta isäntien vastusteluista huolimatta. Kolme miestä lähtee takaa-ajoon, uhri pakenee ratapihan poikki, mies yrittää puolustautua saalistajia vastaan, mutta Jack Palance ampuu miehen kuoliaaksi satamalaiturilla ja ottaa voittorahat takaisin. Hikeä koko ajan pukkaava Zero Mostel ja toinen apuri paiskaavat ruumiin laivan kannelle kuin jätesäkin.

Elia Kazanin elokuva valitettavasti hyytyy pahasti tämän hienon startin jälkeen. Kiss of Deathin saatanallinen psykopaatti Richard Widmark on tässä valitettavasti kirkasotsainen hohtavaa univormua kantava lääkintäviranomainen, jolla on söpö vaimo Barbara Bel Geddes. Elokuva unohtuu aivan liikaa kuvaamaan nuoren parin arkisia pikkuvastoinkäymisiä. Elokuvan varsinainen aihe, rivakasti tarttuva rutto, on aivan liian sensaatiomainen teema, joka hautaa kaikki elokuvan vivahteet alleen. Paul Douglas on tahattoman koominen vastahakoisena poliisipäällikkönä. Kazan ei ollut tarpeeksi noir-henkinen ohjaaja saadakseen angstin rullaamaan. Istanbulin kreikkalainen Kazan ehkä vaikutti käsikirjoitukseen, joka liikkuu New Orleansin kreikkalaisravintoloissa. Mutta on elokuvassa tehoja alun jälkeenkin. Satyyrimainen Jack Palance (krediiteissä Walter Jack Palance, mieshän oli oikeasti ukrainalaistaustainen ex-nyrkkeilijä Volodymyr Palahniuk) ei koskaan näyttänyt yhtä pahalta kuin tässä debyytissään. Joseph MacDonaldin ajalleen muodikas puolidokumentaarinen kuvaus löytää hyvin tunnelmaa New Orleansin turistikohteiden takaa. Kokonaisuutena ei kuitenkaan yllä film noirin keskitasoa korkeammalle.

Žatecký Baronka Svetlý Ležák

Kirkas kultainen olut, tuoksussa metallia ja märkää pahvilaatikkoa, 5,3%. Maku on puhtaamman maltainen, joskin diasetyylin voimaisuus ei kaukana häily. Kevyt katkeruus, ei huonolla tasolla, mutta vaalealta tšekkioluelta on syytä odottaa enemmän. Tältä samalta Carlsbergin omistamalta panimolta olen aiemmin kokeillut Lučania, jossa diasetyyli ja katkeruus olivat aivan eri tasolla. Ehkä tämä uudempi variaatio on sitten kansainväliseen levitykseen tehty kuohittu versio. Kohtuullisen kuiva olut sentään on, mutta tämänkin oluen kohdalla voi taas kohottaa kulmakarvoja ajatellen Alkon ostopolitiikkaa. Aivan samanlaisia tšekkioluita on ollut valikoimissa kymmeniä ja tämä ei tuo mitään uutta särmää tarjontaan. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

Latgales Dunkel

Tummaa lageria Latvian kaakkoisosasta Daugavpilsistä, jossa asuu latvialaisia tai latviankielisiä vain 20%. Siis venäläiskaupunki, jolla on suomenkielinenkin nimi, Väinänlinna. Ehkä nykykielessä paremmin istuisi Väinälinna. 5,6%, tummanruskea runko, hyvä vaahto. Leipäinen, talkkunainen, kvassimainen, imelä tuoksu. Maku on makean siirappinen, hieman terävää lääkemäisyyttä, vierremäisyyttä. Etiketissä puhutaan suklaasta, lakritsista, pähkinöistä, kahvista. Hyvällä mielikuvituksella niitä voi ehkä löytää, mutta kyllä tämä on perinteinen äärimmäisen epämiellyttävä ylimakea itäeurooppalainen tumma olut. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.

George V. Higgins: Victories

Alueen historiallisen johdannon jälkeen Higginsin romaani vuodelta 1990 käynnistyy Vermontin maaseudulla lähellä Charlottea elokuussa 1967. Metsänvartijaksi siirtynyt entinen baseball-tähti (relief pitcher) Henry Briggs värvätään haastamaan seudun pitkäaikainen republikaaninen kongressiedustaja. Higgins loi maineensa tiukkadialogisilla realistisilla rikosromaaneilla, mutta hän kirjoitti samalla tyylillä myös politiikkaan sijoittuvia teoksia. Pitkiä monikerroksisia monologeja sisältävään dialogiin Higgins panostaa tässäkin, mutta ikävästi puhekieliset tarinat rönsyilevät monta kertaa ainakin näennäisille sivupoluille. Higgins selvästi pyrkii kuvaamaan koko aikakauden henkistä ilmapiiriä ennen yltiödramaattisia vuoden 1968 vaaleja. 1960-luvun Vermont ei muistuttanut nykyistä vanhojen hippien kansoittamaa, pienpanimoiden valtaamaa Bernie Sandersin hallitsemaa liberaalia lintukotoa. Vietnamin sodan synkkä varjo leijailee konservatiivisessa perinteisessä maaseutuvaltiossa. Itse asiassa Vermont näyttää romaanissa samanlaiselta kuin naapurivaltio New Hampshire, joka on pysynyt vanhoillisena linnakkeena New Englandissa näihin päiviin.

Higgins kuluttaa liikaa resursseja  mm. Briggsin masentavan perhe-elämän kuvaamiseen ja sanomalehtien rekrytointiprosesseihin. Teos on käytännössä jatko-osa Higginsin edelliseen Trust-romaaniin, jonka tapahtumiin viitataan useita kertoja. Siinä tarinassa Briggs oli sivuroolissa, mutta nyt siis täydellisesti fokuksessa. Välillä vieraillaan Washington DC:ssä ja Bostonissa, mutta käytännössä tämä on Vermont-romaani. Pitkän Higgins-tauon jälkeen viime vuonna lukemani Trust kolahti kovaa, mutta Victories-kokemus jää valjummaksi. Higginsin tyyli istuu paremmin pikkurikollisten välienselvittelyihin kuin poliittisten lobbarien juonitteluihin. Romaani on hyvin anekdoottimainen, parin tunnin ajomatkaa Vermontin vuorilla kuvataan pitempään kuin Briggsin varsinaista kampanjaa. Ironinen loppu on hyvin tyydyttävä. Silti ei kohoa Higginsin parhaiden tasolle. Lähes 20 vuotta sitten kuollut Higgins on vaarassa hiipua unohduksiin, mutta huomasin netissä uudehkon näppärän artikkelin miehestä.

Tucher Sebaldus Weizen

Nürnbergiläisessä vehnäoluessa lähes naurettavan vanhanaikainen etiketti. Kuvaan ikuistettu Pyhä Sebaldus näyttää olevan Nürnbergin suojelupatruuna (Schutzpatron), aikansa mafiamiehiä oletettavasti. Tekstin mukaan olut on valmistettu "von echtem Schrot und Korn". Schrot on itselleni outo sana, Google kääntää ilmauksen englanniksi arvoituksellisesti grain and grain. Kyseessä siis kai jokin vivahteinen synonyymi Kornille.

Oikeaoppinen vaahto sameassa kellertävässä oluessa, aika vahvaa, 6,0%. Tuoksu fenolis-esterinen, purukumia ja banaania myös. Maku on täyteläisen hedelmäinen, tutut hiivan aromit esillä miedossa maussa, ei katkeruutta ollenkaan. Tämä on tyylipuhdas baijerilaistyyppinen weizen, Alko on tuonut näitä Suomeen jo kymmeniä erilaisia. Ei se synti ole, mutta mitään uutta nämä eivät tuo tarjontaan. Tuchereita on ollut viime aikoina useita muitakin Alkon valikoimassa, firman ostopatruunat ovat varmaan tehneet edullisen isomman diilin Tucher/Oetkerin kanssa. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.