00-luvun puolivälissä USA:n länsiosien reissuilla muistan ihmetelleeni itävaltalaisen Trumer Pilsin hyvää tarjontaa seudulla. Syy selviää nyt, sillä salzburgilainen panimo näkyy perustaneen haarapanimon Kalifornian Berkeleyyn 2004. Koskaan en siellä, tietenkään, eurooppalaiseksi luulemaani olutta tullut kokeilleeksi. Enkä ole ennen tätä Euroopassakaan saanut tuotetta eteeni. Nyt sitten pils maisteltavana, hyvin ruohoinen ensivaikutelma Heinekenin tapaan, hiilihappoa, mallasta kevyesti, viljaisuuttakin mukana, ohuehko, mutta kohtuullisen pitkä katkeroinen jälkimaku. Saksalaistyyppinen teollinen pilsner, hyvin kuiva, mutta ei tarpeeksi persoonallinen. Ostopaikka Oulu, Stockmann.
Taas talven kylmin päivä, sulaksi lämmitetyllä Rotuaarilla ulvoo poikkeuksellisen brutaali arktinen viima, ja kesäistä olutta jälleen lasissa. Sameaa jenkkivehnää Pohjois-Kaliforniasta. Suppea maku, nahkeaa hedelmää hyvin hailakasti, mehumainen, ei oikein mallasjuomalta tunnu, ehkä ei kovin tuoretta. Jälkimaussa kevyesti humalaa, mutta todellakin vain kevyesti. Mahdollisesti tuoreena raikkaampi, mutta nyt ei todellakaan kolahtanut. Alkoholia alakanttiin 4,5% ja se tuntuukin täyteläisyyden puutteena. Oluthuone Leskinen, 31.1.2012.
Pidin tämän Laitilan tuotteen ilmaantumista maitokauppojen tölkkimarkkoille viime syksynä jokseenkin tarpeettomana, se ei tarjontaa rikasta. Nyt tämä kepeän kesäinen olut rantautui talven kylmimpänä päivänä Perämerelle isommassakin astiassa. Hedelmäinen ale on siis kyseessä, varsin ohut ja jokseenkin nahkea. Ei missään nimessä Laitilan heikoimpia tuotteita, mutta kovin vaisu tämä on nykyisessä jo mukavan korkeaprofiilisessa pienpanimotarjonnassa. Eihän Laitila oikeastaan pien enää olekaan, joten jonkinlaista identiteettikriisiä ehkä lounaisrannikolla podetaan. Oluthuone Leskinen, 30.1.2012.
Roturistiriidatkin tulevat mukaan ja uhkaavat lupaavan bisneksen kehittymistä. Kolmannessa jaksossa on mustaa huumoria aiempaa enemmän, vauhti nopeutuu ja väkivaltakin tihenee. Tiiviimpää otetta kaikin tavoin, mutta 50 minuutin pätkärakenne alkaa jo tässä vaiheessa tympäistä. Paljon mielekkäämpää olisi katsoa tarinaa pitemmissä jaksoissa.
Polanskin yksi tunnetuimpia elokuvia, mutta ei kolahtanut ensi näkemällä 80-luvulla. Ei tehnyt sitä nytkään, vaikka taidolla tehty onkin. Ehkä liian hidasta kehittelyä ja huumoria liian vähän. Saattaa olla liian uskollinen Ira Levinin alkuperäisromaanille. Tapahtuu lähes kokonaan Manhattanin Dakota Buildingissä, joka tuli tunnetuksi kymmenkunta vuotta myöhemmin John Lennonin viimeisenä asuntona. Vanha noir-luuseri Elisha Cook Jr. (tosin nyt ilman juniori-määrettä) pienessä roolissa alussa. Ikätoveri Ralph Bellamy lähes pääpiruna. William Frakerin kuvaus on vaikuttavaa, mutta enemmän New Yorkista olisi voinut saada irti. Mia Farrow'n sääret ja silmät varsinkin alussa herättävät huomiota, mutta kauhun puristus hyytää niistäkin hohdon pois. Ehkä tällainen hillitty kierre on lopuksi tehokkaampaa kuin Repulsionin tai Le locatairen hervottomampi revittely, mutta en silti tykännyt. Loppukohtaus on erityisen halpahintainen.
Inkiväärieiliä Yorkshiresta. Ohut vaahto, paljon hiilihappoa, reilun kaupan luomutuote, jälkikäyminen pullossa. Inkiväärin maku on paljon odotettua voimakkaampi, jyrää kovempaa kuin monet jouluiset mausteoluet. Pohjalla on ohut golden ale, alkoholia tasan 4%. Inkivääri hallitsee jälkimakuakin, humalat eivät pääse esiin. Muuten olut on kyllä hyvin kuiva, mutta makunautinto ei ole minun mieleen. En oikein ymmärrä tuotteen kohderyhmää, mutta ehkä jotkut tykkäävät inkivääristä. Valmistaja suosittelee tätä mausteisten aasialaisten ruokien yhteyteen, itse en missään nimessä haluaisi inkiväärijuomaa esim. inkiväärikanan yhteydessä. Ostopaikka Oulu, Kastellin K-Market.
Kunnianhimoinen Manhattan-leffa Allenilta vuodelta 1998. Mustavalkoinen kuvaus, kameran takana Allen-kotijumala Bergmanin luottomies Sven Nykvist. Valtava tähtikerääntymä näyttelijöissä, pelkästään naisten puolelta löytyy Charlize Theron, Famke Janssen, Winona Ryder, Bebe Neuwirth, Gretchen Mol, Melanie Griffith, Debra Messing, Judy Davis ym. Kenneth Branagh Allen-roolissa, puhuu aivan samalla tavalla kuin Allen. Branagh muistuttaa tässä niin paljon Allenia, että ihmetyttää miksei hän näytellyt itse. Episodimainen rakenne, tarina kiertyy Branagh & Davis -pariskunnan erilaisiin ihmissuhteisiin. Väistämättä tässä on vanhojen Allen-teemojen vähemmän intensiivistä kertausta. Liikaa henkilöitä, kokonaisuus hajaantuu liikaa, jännite ei kanna.
1972 valmistunut Aila Meriluodon romaanin elokuvatulkinta. Tapahtuu pääosin Ruotsissa, varsinkin harvoin nähdyssä Linköpingissä, jonka miljöön hyvin säilynyt värikuvaus tavoittaa ilmeikkäästi. Mitään muuta positiivista onkin leffasta vaikea löytää. Tea Ista on näyttävä, mutta ei mikään Catherine Deneuve, jollaisena Kassila selvästi yrittää häntä esittää. Istan sisäinen monologi on pahasti töksähtelevää, mutta selvästi parempaa kuin muu näyttelijätyö. Erityisen kömpelö on Istan leskirouvaa vokotteleva lääkäriperheenisäniljake Paul Osipow, jonka pukujen huono istuvuus hakee varmaan vertaistaan koko maailmankin elokuvahistoriassa. Eroottisuus on ainakin nykynäkökulmasta todella poikkeuksellisen haaleaa ja syyllistäkään ei tarvitse erityisemmin pohtia, se on taatusti jo pelkän imelän julkisuuskuvansa perusteella käsikirjoittaja Panu Rajala. Kassila yrittää parhaansa, mutta materiaali ei anna armoa, toistuvat juna- ja asemakohtaukset ovat varmaan ohjaajan uran tylsimpiä ja hengettömimpiä.
60-luvun tähden Sidney Poitierin pitkän tauon jälkeen 1988 valmistunut takaa-ajojännäri, alkuperäisnimeltään Shoot to Kill, Yle esitti brittikopion. Kuusikymppinen Poitier on kovin kömpelössä kunnossa ja muutenkin meno on matalaotsaista. Alussa näppärää lähikuvaa San Franciscon cable car -kaapelista ja Michael Chapmanin kuvaus vangitsee jaksossa näyttäviä luontokuvia vuoristosta ja Kuusamo-tyyppisestä retkeilyalueesta, mutta muuten kaikki on masentavaa rutiinia, loppupuolen Vancouver -jaksoja myöten. Myrskystä pelastautuminen uuteen lumeen kaivautumalla poikkeuksellisen epäuskottavaa.
Tummaan Esox-olueen muodostuu beigeä vaahtoa Koffin Porterin tapaan. Vahvuuskin suhteellisen samaa tasoa, eli 7,6%. Paahtomaltainen pehmeä maku heijastelee edelleen samaa tyylisuuntaa, mutta makeampi olut nyt on käsillä. Reseptissä on maltaita laidasta laitaan, humalina konservatiivisesti Magnum, Fuggle ja East Kent Golding. Kahvisuutta, kypsää hedelmää, maitohappamuutta, suklaata, täyteläinen, mutta silti juotavuus erinomainen. IBUja 58, mutta katkerot jäävät selvästi sivurooliin, jälkimaku ei ole voimakas, mutta leikkaa mukavasti makeutta humalaisempaan suuntaan. Kokonaisvaikutelma on paahteisen hedelmäinen. Aloitin juomisen ehkä liian kylmänä, katkeroisuus tuntuu lisääntyvän lämmetessä. Omalaatuinen nimi liittynee valmistajan opiskelukuvioiden työjaksoihin pohjoisessa, Utsjoella ei tällaista olutta kaupallisesti juuri tarjolla ole. Tämä on Esoxin kokeilluista oluista tasapainoisin ja mätsää ehkä eniten omiin makumieltymyksiini, täysin valmista professionaalia kamaa. Voisi pistää tarjolle parhaisiin olutbaareihin ja menestys olisi itsestään selvää.
Lähes kaikki härmäpanimot tuntuvat intoutuneen talviportterin tekoon. Carlsbergin porilainen panimokioski tarjoaa nyt omaansa Perämerelläkin, tämä on ilmeisesti saanut ensi-iltansa jo viime talvena etelämpänä. Paahtomallasta jälleen, kuinkas muutenkaan. Makeahkoa lakritsaa, humalat ovat jääneet vähiin. Kylmä tarjoilu leikkaa sävyjä, mutta kohtuullisen täyteläinen tuote silti kyseessä, 6,5%. Tämä on pohjahiivalla pantu balttiporter, jossa ei hedelmä juhli. Lämmetessä olut tuntuu muuttuvan kuivemmaksi, mutta jälkimaku pysyy lyhyenä. St. Michael, 23.1.2012.
Pilotin jälkeen odotetusti vauhti hiljeni, vähemmän toimintaa, hitaampi rytmi. Ehkä odotin liikaa samaa tahtia, nyt vain pyöritettiin lyhyesti eteenpäin pilotin aihioita. Buscemin päähenkilö edelleen keskiössä, olisi voinut olla joku muukin enemmän etualalla, mutta Buscemi edelleen vakuuttava. Ku Klux Klan vilahti, muuten ei sidottu ajan ilmiöitä mukaan. Pilotissa tapetun Colosimon murhaaja Frankie Yale esiteltiin eksplisiittisemmin. Pilotin kohdalla jäi mainitsematta näyteikkunassa esitellyt keskoset, näppärä väläytys 100 vuoden takaisesta ympäristöstä ja sirkusmeiningistä. Vastaava ei enää ole korrektia, mutta median moraali ei silti ole nykyään mitenkään korkeampi, ehkä päinvastoin. Atlantic City säilynee fokuksessa jatkossakin, mutta selvästi tarinaa aiotaan kuljettaa myös Chicagossa ja New Yorkissa.
Oululainen kotiolutmestari Esox valmistaa pokkana lagereitakin, aiemmin olen kokeillut mm. pils-tulkintaa. Ironisesti nimetty lager ei tietenkään ole laimea, kuten kysymysmerkkikin vihjaa. Vaahtoa syntyy reilusti, väri on melko tumma, lähinnä vaalean ruskea, hieman sameaa. Alkoholia 5,8%, IBU-katkerolukema 51, eli varsin reippaasti humaloitu. Lajikkeet keitossa Hallertau Perle, Saaz ja Willamette, kuivahumalina Hallertau Mittelfrüh ja Amarillo. Maltaat pils, carapils ja biscuit. Saksalaisvoittoiselta vaikuttaa siis, amerikkalaisilla mausteilla. Tyylisuunta voisi olla lähinnä kellerbier, tuntuu aluksi hieman hedelmäisemmältä kuin viljaiselta, hieman odottamaani makeampi, pehmeää. Muistuttaa jossain määrin aiempaa pils-variaatiota, mutta täyteläisempi tämä on. Jälkiveto on katkeroinen, mutta pehmeän pyöreää liukkautta sielläkin, ei aluksi tunnu tarttuvan nieluun, mutta aivan viimeinen potku on kuiva ja kestävä. Jonkinlaista talon makua alkaa siis ehkä erottua. Saksalaisten kellerbier-huippujen puhdaspiirteisyyttä ei ehkä tavoiteta, mutta eihän se ole ollut tavoitteenakaan.
Bruuverin Sportterin reseptillä tehty karjalais-savolaisportteri, valmistuspaikka todennäköisesti Lappeenranta. Sportteri oli hanassa vakuuttava suoritus ja sama taso säilyy tässäkin. 8,6%, ehkä aiempaa makeampi, paahteinen kahvityyppinen maltainen suutuntuma, hedelmääkin mukana. Malmgårdin juuri kokeiltuun kevyempään portteriin verrattuna maitoisuutta vähemmän, mutta täyteläisyys yllättäen lähes samaa luokkaa. Juotavuus varsin hyvä tässäkin, jälkimaku ei aluksi säväyttänyt, mutta kyllä katkeroa löytyy. Suomalaisten pienpanimoiden oluet alkavat olla niin kovassa iskussa, että jonkinlaista suurempaa läpimurtoa voisi alkaa jo ennakoida. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.
Uusimaalaisen portterin hanaversio saapunut Kainuuseen. Liian kylmää ja ei kovin tuorettakaan, mutta paahtomallas puraisee innokkaasti, 6,5%. Humalallakin on purentaa, maitohappoisuutta pukkaa, hyvin täyteläinen tapaus. Humalointia vielä lisää, niin paljoa parantamista ei jäisi. Kajaani, Hospoda Koruna, 21.1.2012.
Satuin Helsingissä edellisenä iltana törmäämään muutenkin maineikkaassa olutseurueessa Malmgårdin voimahahmoon Markku Pulliaiseen, joka vaikutti harvinaisen mukavalta mieheltä. Vaikka olikin luullut minua blogikirjoitusten perusteella nuoremmaksi mieheksi. Niinpä, nautinnolliset harrastukset näkyvät naamassa, ohimoilla ja päälaella. Nyt sitten hämmentävästi bongasin Pikkulinnun takahuoneen kylmäkaapista Pulliaisen nimikko-oluen, jota en ole onnistunut aiemmin tsekkaamaan. Harmittavasti ei ole tullut vastaan tuoreempana, ikää kai jo pari vuotta. Jonkinlainen tupla-IPA tai barleywine, humalointi todennäköisesti heikentynyt, vahvuutta peräti 10,4%. Mausteisen pihkainen, pehmeää hedelmää, alkoholikin kyllä tuntuu. Humalaa on jälkimaussa, mutta ei kestä erityisen kauaa. Hedelmän raikkaus on muuttumassa nahkeammaksi vihannestyyliseksi vivahteeksi. Jos tätä ajattelee nimenomaan barleywine-tyylisenä alena, niin kyllähän tämä toimii mukavasti. Häijyys on laimentunut perusäreydeksi, mutta ei tämä silti mitenkään harmitonta jälkeä jätä. Purevuutta löytyy, toivottavasti uudempaakin kamaa vielä tulisi saataville. Helsinki, Pikkulintu, 18.1.2012.
Tanskalaisporterissa 8%, paahtomallasta ja ehkä vähän savuakin, lakritsaa. Maitoisuutta, tervapastillia, varsin kuiva, mutta hyvin lyhyt jälkimaku. Huvittavasti todella suuri kontrasti äskeiseen Wrasslersiin, jolle tämä kyllä häviää kirkkaasti. Makeahko kokonaisvaikutelma, mutta silti miellyttävä. Helsinki, Pikkulintu, 18.1.2012.
Paahteisuutta vahvasti ja todella voimakkaasti katkeroa jälkimaussa. Ei tule viime ajoilta mieleen edes black IPOja, joissa näin voimakas loppurutistus. Harmittavasti vähän tuoreudessa toivomisen varaa, pientä etikkaisuutta mukana, tuskin se voi olla harkittua maitohappamuutta. Sellaiselta se kyllä hieman tuntuu eikä juurikaan häiritse. Kuivaa hedelmää ja suklaatakin tässä tuntuu. Olin jo ehtinyt unohtaa miten vaikuttava olut tämä on. Helsinki, Hilpeä Hauki, 18.1.2012.
Greene Kingin perus-IPA on nykyisen brittiolutskenen pahimpia rimanalituksia, siinä ei mikään muistuta alkuperäistä IPAa eikä länsirannikon uutta tulkintaa. It-Englannin teollisuuspanimo tarjoaa nyt pullossa mielenkiintoisesti erikoisversiota, jossa alkoholia oikeaoppiset 7,5%. IPAksi kuitenkin liian punertava väri, tuoksussa hunajaa, simaa, ehkä hieman pihkaakin. Maku on makea, samat hunaja ja sima jotenkin mukana tässäkin. Jälkimaussa on katkeroa, mutta ei tämä Kampin koiranilmassa paljoa säväytä. Pullossa puhutaan litsistä ja päärynästä. Päärynäistä hedelmää tässä on, ehkä tämä muistuttaa 200 vuoden takaisia oluita, mutta pahasti ikävä on jenkkiversioiden sitrushedelmää. Helsinki, Angleterre, 17.1.2012.
Hedelmäisen pehmeää punaruskeaa olutta, 4,7%. Luumua ja karamellia, varsin makeaa siis. En tiedä mihin amerikkalaisuus nimessä viittaa, ei tämä ainakaan Cascadian Dark Alen tapainen humalapommi ole. Humalaa kyllä on jälkimaussa, mutta hyvin hillitysti. Hyvin tuoreelta olut tuntuu, oikeastaan viime aikojen miellyttävin Stadi-olut kokonaisuutena. Helsinki, Kitty's, 17.1.2012.
Vahvan paahtomaltainen uusi perinnepanimon stout Lontoosta, vain 4,2%. Makeahko suklainen suutuntuma, jälkimaussa terävää humalaa, ainakin mausteisen nepalilaisillallisen jälkeen. Keg-olut ei oikein kehity kovin monimuotoiseksi, mutta mukavan kevyt talvijuoma. Jälkikatkeruudesta huolimatta en pitäisi tätä nettiluokittelujen mukaisesti dry stoutina, selvästi makeampi ote on esillä. Baarissa huvittava BrewDog -mainos The Craft Beer Revolution. Pyövelinä Punk IPA ja kaula katkeaa giljotiinissa Stella Artoisilta. Teloitusta odottamassa ainakin Grolsch ja Carlsberg. Helsinki, Kitty's, 17.1.2012.
Lumisen idyllisessä Alppilassa paikallista jenkkiolutta. Stadin pullo-oluissa on alkuvaikeuksien jälkeen nyt hyvin hiilihappoa. Hedelmää, humalaakin löytyy, mutta ei aivan kiinnostavia määriä, 6,5%. Kokonaisia humalakäpyjä käytetty, täyteläinen ja kohtuullinen pale aleksi, mutta ei IPA-tasoa. Ei siis säväyttänyt, mutta kohtuullinen suoritus. Helsinki, Maltainen Riekko, 17.1.2012.
Norjassa valmistettu imperial oatmeal stout, 10.9%. Keitoksessa mukana vietnamilaista Ca Phe Chon -kahvia seassa, se on juuri sitä pahamaineista kahvilaatua, jonka pavut ovat matkustaneet sivettikissan ruuansulatuksen läpi. Oikeammin siis kyseessä aasialaisen kissaeläimen ulostustuote. Niinpä, öh, hyvin täyteläinen olut, kahvisuus väkevää, mutta ei niin äärimmäistä kuin joissain vahvoissa kahvistouteissa. Miellyttävän kuivaa, siirappisuus ei liimaudu limakalvoille. Jälkimaussa humalaakin selvästi, se ei ole tässä vahvuudessa useinkaan itsestään selvää. Jos nyt oikein päättelen tanskankielisestä tuotekuvauksesta, niin tällä kahvilaadulla pitäisi olla positiivisia vaikutuksia jopa seksuaaliseen suorituskykyyn. Varsin miellyttävän tanakan jykevä stout onkin kyseessä. Kauramallas saattaa pehmentää kokonaisuutta. Lämmetessä makeutta syntyy enemmän, mutta silti pysytään siirappisuuden ulkopuolella. Alkoholi ehkä hohkaa tässä vaiheessa läpi hienoisesti. Ilman muuta kaikin puolin laadukas ylivahva stout. Oluthuone Leskinen, 16.1.2012.
Uusi HBO-sarja, pilotin ohjaajana Martin Scorsese. Kieltolain starttaus 1920 Atlantic Cityn kasinokaupungissa. Rahaa ei ole säästelty, epookki pukuineen, autoineen ja rakennuksineen on viimeisen päälle vedettyä. Väkivaltaa ja seksiä totutussa HBO-suhteessa, huumoria vähemmän. Ensimmäinen maailmansota mukana henkilöhahmoissa mielenkiintoisesti, liittovaltion agenttien kömpelöitä ensi askelia uudessa tilanteessa. Kovia nimiä pudotellaan heti kärkeen Arnold Rothsteinia, Lucky Lucianoa ja Al Caponea myöten, kunnianhimoa riittänee koko kieltolain kokonaisvaltaiseen haltuunottoon. Yle näyttää mielenkiintoisesti samanaikaisesti Ken Burnsin kieltolakidokumenttisarjaa, jonka ensimmäistä jaksoa en jaksanut blogiin kommentoida. Olen muutenkin huono katsomaan tv-sarjoja, mutta ehkä tähän jaksaa panostaa. Steve Buscemin rotannaama on nyt rypistynyt tarpeeksi karismaattiseksi ja kyllähän suoritus ainakin tässä pilotissa on vakuuttavaa.
Lueskelin 70-luvulla muutamia Mauri Sariolan Susikoski-romaaneista. Kirjoilla oli hienot nimet, mutta paljon muuta ei ole mieleen jäänyt. Ehkä jonkinlaista tunnelmaa, yleensä liikuttiin maaseudulla, Susikoski useimmiten oli tekemisissä 60-luvun establishmentin kanssa, kunnanjohtajia, lääkäreitä, apteekkareita ja gryndereitä. Susikosken hahmo ei ollut erityisen suomalainen, jonkinlainen vähäpuheinen risteytys Philip Marlowesta ja James Bondista. Viski, naiset ja autot maistuivat. Samaa tunnelmaa ei ole oikeastaan ollenkaan tässä 1978 valmistuneessa Susikoski-leffassa. Åke Lindmanin Susikoski melkein sivuhenkilö, etualalla tv-sarjanäyttelijä Kate O'Mara ja virolainen korsto Bruno O'ya. Elokuva kulkee kohtuullisen mukavasti, odottamaani tahatonta huumoria ei juuri esiinny. Alussa lähes naturalistisia välähdyksiä Helsingin rappioalkoholistien elämästä. Muutenkin Helsingin miljöötä tulee mukavasti esille ja loppuhuipennus on näyttävästi Marokon Tangerissa. Ravintolaympäristöt nykynäkökulmasta todella hilpeitä ja vakuutusyhtiön tietokonesalikin säväyttää. Hitchcockia on selvästi katsottu tekijöiden keskuudessa. Näyttelijätyö ja varsinkin replikointi on kuitenkin täysin ala-arvoista, se on merkillinen toistuva puute aina suomileffoissa. Lopussa järkyttävästi Anne Pohtamo unohtuu takakonttiin.
Ruotsin alkoholimonopoli on kiitettävästi viime aikoina huolehtinut Perämeren kalifornialaisoluthuollosta, tämänkin sandiegolaisen päivämääräoluen aiempi versio tuli saataville sitä kautta. Se viimevuotinen valkoviiniolut ei vakuuttanut yhtään, mutta nyt Leskiseen saapunut olut on aivan erilainen. Etiketin mukaan olueen sekoitettu Anaheim chillies & cinnamon. Todella voimakkaasti maustettu ale onkin kysessä, ehkä vielä mausteisempi kuin saman panimon juuri maistettu anisolut. Alkoholia 9,4%, mausteisuus pääsääntöisesti epämiellyttävää. Ei toimi, poltetta kitalakeen. Hedelmäisyyttä on mukana, mutta mausteet häiritsevät. Humalaa hankala erottaa, jälkimaussakin chili hallitsee. Pettymykseksi tämä kääntyy väistämättä, tasapainoton ja kokonaisuutena vastenmielinen makukokemus. Oluthuone Leskinen, 14.1.2012.
Melkoinen panostus tässä kalifornialaisoluessa. Vahvan imperial stoutin päälle heitetään rekkalastillinen anista, prosessia kiihdytetään belgihiivalla ja kypsytystä häiritään tammilastuilla, alkoholi kiristetään lukemaan 10,5%. Lopputulos ei voi olla Koffin kolmosta muistuttava. Ei todella olekaan, paksussa mustassa oluessa on öljyinen viskositeetti. Alkutuntumassa anis hallitsee suolaista makua, belgiosuus jää selvästi taustalle. Paksu makeus korostuu lämmetessä, kahvi ja suklaakin esillä. Humalointi ja tamminen puumaisuus jäävät muun lastin taustalle. Loppujen lopuksi tykkäsin yllättävän paljon, jonkinlainen tasapaino syntyy ja ekstreemit ainekset alkavat tuntua luonnollisilta. Oluthuone Leskinen, 14.1.2012.
Pitkästä aikaa tsekkasin Tarantinon kakkosleffan. Aikaa ensiesityksestä alkaa olla jo lähes 20 vuotta. Nokkela dialogi ihastuttaa edelleen usean katselukerran jälkeen. Rikottu aikarakenne taas nyt nähtynä vaikuttaa keinotekoiselta kikkailulta, siinä ei ole enää mitään fiksua. Uma Thurmanin ollessa esillä kaikki kiinnostaa, varsinkin tanssikohtaus tuntuu vain paranevan aikaa myöten. Paljon muutakin on hyvää, on hienoa että Bruce Willisin nyrkkeilykohtauksia ei näytetä ollenkaan. Kovien huumeiden käytön näennäinen arkipäiväisyys tuntuu edelleen sensaatiomaiselta suomalaisesta näkökulmasta. Väkivaltakin hätkäyttää, vaikka Tarantinon tyyliä on tietysti kuluneina vuosina kopioitu lähes loputtomasti. Viihdyttävä elokuva edelleen, mutta mielestäni tästä ei syntynyt kuitenkaan kestävää klassikkoa. Äärimmäisen vaikutusvaltainen elokuva joka tapauksessa modernin elokuvan kannalta.
Ehkä jotain suomalaisen olutkulttuurin kehityksestä kertoo se, että join tämän lontoolaisen kausioluen real ale -versiota Perämeren rannalla yli kaksi kuukautta sitten. Toki pulloversiokin on ollut tarjolla jo jonkin aikaa, mutta ei kuitenkaan ennen tuota tynnyrikäynyttä variaatiota. Valitettavasti olut ei oikein silloin vakuuttanut. Pullopakkauksesta pääsee nyt lukemaan tarkemmin tämänvuotisen version speksejä. Luomutrendi näkyy tässäkin, orgaanista ohraa on mallastettu ja yksi humalalajikkeista on luomumuunnelma First Goldista. Epäorgaaniset humalat ovat Goldingsia ja Sovereignia. Olut on jälleen poikkeuksellisen kaunis, täyteläistä meripihkan väriä, tiheä pienikuplainen pitkään kestävä kuohkea vaahto. Karamellisen makea, hedelmäisyys jää selvästi sen taakse. Riilinä se tuntui pähkinältä ja alkoholilta, mutta ehkä jokin oli pielessä. Pulloversio vaikuttaa nyt paljon pehmeämmältä. Alkoholi ehkä heijastuu edelleen, mutta vähemmän leimallisesti. Humalaa on katkerasti jälkimaussa, mutta paljon vähemmän kuin joinakin muina vuosina. Tyylikäs brittiolut tälläkin kertaa, mutta parempaankin Länsi-Lontoossa on usein ylletty. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Itäsaksalaisen Neuzellerin Schwarzer Abtin muisto ei haalene, se on edelleen vahva ehdokas kaikkein huonoimmaksi olueksi, jota olen koskaan päässyt maistamaan. Sittemmin samalta panimolta on voinut juoda marjoilla tai hedelmillä maustettuja tuotteita, jotka ovat säväyttäneet hailakammin. Nyt sitten on saatavilla kylpyolut, joka vesittää panimon mainetta pahasti, tämä on lähes tavanomainen schwarzbier. Tuoksussa on jotain epämääräistä, mutta maku ei ole mitenkään poikkeava keskitien saksalaisista mustista oluista. Paahtomallasta voimakkaasti, varsin makeaa, mutta ei mitenkään siirappista. Jälkimaussa on selvää humalan puraisua. Lämmetessä olut makeutuu enemmän, mutta ei muutu vastenmieliseksi. Tavallaan harmi, kunnon inhokkipanimo piristäisi aina harrastusta. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Kalifornialaispanimo on sotkenut barley winensa belgihiivalla. Se täräyttää heti makuun massiivista happamuutta, mutta ei mitään pilaantumisfiilistä, hyvin tuoreelta tuntuu. Täyteläinen mielenkiintoisella tavalla, belgihiivaa ja polttavaa alkoholia, jota on peräti 12%. Pullon kyljen pitkässä tarinassa mainitaan Toccalmatton Zona Cesarini. Hedelmäisyys viittaa saisonin tyyliin, mutta happamuus kääntää kokonaisuutta Flanderin punaisten suuntaan. Humalaakin pohjalla on reippaasti, mutta jälkimakukin on lähinnä alkoholinen hedelmäisellä makeudella ryyditettynä. Monimuotoinen mielenkiintoinen olut, mutta happamuus on edelleen itselleni hieman haastavaa. Tykkään siitä kuivissa lambiceissä ja Orvalin tapaisissa oluissa, mutta esimerkiksi tässä se ei tunnu kokonaisuuteen istuvan. Ehkä hieman makeampikin kuin alkuperäinen Old Guardian. Tammista puumaisuuttakin tässä havaittavasti on. Isoa pulloa juodessa happamuuteen tottuu, sitä ei enää huomaa loppupuolella. Oluthuone Leskinen, 10.1.2012.
Yllättävän kevyt tämäkin San Diegon pale ale, 5,4%. Hieman nahkean hedelmäinen, mutta humalointi vahvistuu hiipimällä huomattavasti. Ei ehkä ole reilua verrata tätä panimon IPOihin, mutta tuntuu että kaikkia ainesosia on vähemmän niihin suhteutettuna. Tosiaan paljon odotettua hintelämpi olut tällä kertaa. Oluthuone Leskinen, 10.1.2012.
Sään lopulta pakastuessa Perämerellä ei pääse enää juoksemaan minun keuhkoilla, joten hyvä sauma jatkaa San Diegon lämpimien oluiden tsekkaamista lämmitetyn Rotuaarin äärellä. Levitation on höyhenenkevyt punertava ale, 4.4%. Hedelmäinen perustuntuma, pehmeän humalainen, mutta hyvin hillitty. Periaatteessa hieno olut, mutta Stonen repertuaarissa väistämättä tuntuu liian tavalliselta. Huomasin asiakkaan tilaavan Koff Porteria lämpimänä ja todellakin huoneenlämpöinen paikasta löytyikin. Taas kannatti baariin tulla ja havaita jotain uutta. Baarin sanaristikkoasiantuntija pohti englanninkielisiä ristikoita ja niissä esiintyviä eläinryhmien sanoja. Suomessahan on esimerkiksi lintuparvi, lammaskatras ja porotokka. Englannin kielessä on lähes jokaiselle eläinryhmälle oma sanansa, mm. useaa mäyrää (badger) tarkoittava sana. Nyt jäi vain epäselväksi, mikä on mäyrälauma englanniksi. Ja onko mäyrä yleensä laumaeläin? Oluthuone Leskinen, 10.1.2012.
Aivan mustaa olutta, lakritsaa, paahtomallasta, 10,8%, kuiva humala hyökkää välittömästi päälle. Pehmeyttä ja kuohkeutta löytyy, alkoholi peittyy hyvin, todella nautinnollisen ryhdikäs olut. Mausteisuutta kevyesti mukana, mutta silti humalointi olennaisimmin esillä. Tässä on ehkä ensimmäistä kertaa tarjolla olut, joka kunnolla polkee suohon eurooppalaiset makeat tummat vahvat oluet. Vuosikausia on hophead joutunut kärsimään lähinnä belgialaisista sokeriliemistä, välillä on tullut vaikutelma, että voimakkaan paahteista maltaista olutta ei pystytä valmistamaan ilman oksettavaa siirappisuutta. Tässä on ehkä lopulta ratkaisu, kyllä voidaan. Black IPAn periaatteella se tuntuu onnistuvan, vaikka monet asiaa epäilevät. Vihannesvivahde taustalla heiluu, täysin tuoreena tätä ei ole saatu Eurooppaan tuotua. Jonkinlaista vaniljaisuuttakin mukana, mutta sekään ei sorru sokerisuuteen. Pullon kyljessä on innostunutta tekstiä craft-oluiden vallankumouksellisuuteen liittyen. Voittoa laimeista amerikkalaisista bud-miller-coors -oluista ei odoteta meidän elinaikana, ehkä joskus jälkeläistemme eläessä. Näinhän se ikävä kyllä taitaa olla. Oluthuone Leskinen, 9.1.2012.
Hieman punaisempaa puuolutta, 7,2%. Tammisuus leimaa olutta heti ensi siemaisulla, hyvin kuivaa, voimakkaan kuiva jälkimaku. Hedelmäisyys ei ole pinnassa, enemmän maltainen olut. Puukypsytetyt oluet eivät ole juuri ollenkaan innostaneet aiemmin, mutta nyt on hämmentävää kuohkeutta tammisessa maussa. Toffeeta ja pähkinää mallasrungossa tanakasti, todella loistavaa, humalointi on lähes elefanttimaisen raskasta, jälkimaku ei tunnu suostuvan sammumaan mitenkään. Oluthuone Leskinen, 9.1.2012.
Aavistuksen Stonen perus-IPAa tanakampi tulkinta, tämäkin tuttu olut takavuosilta, 7.7%. Ensituntuma aavistuksen nahkeampi, ei niin raikasta. Hedelmäisyys ei nytkään kovin sitruksista, kypsemmällä pehmeämmällä puolella liikutaan. IBUja pullon kyljen mukaan 100+, siis riittävästi. Niitä on ehkä liian paljon, tämä häviää ainakin tällä kertaa perus-IPAlle. Vihannesmaisuus puskee ikävästi esiin, tasapaino on järkkynyt. Loistava olut sinänsä, mutta ei asiaa vuoden parhaaksi. Oluthuone Leskinen, 9.1.2012.
Pitkään odotetut Pikkulinnun maahantuomat kalifornialaisen panimolegendan oluet myynnissä lopulta Perämerelläkin. Ennestäänkin tuttu india pale ale on persikkaisen hedelmäinen, hyvin tuoreelta tuntuu. Voimakkaasti katkeran kuiva jälkimaku, 6,9%. Todella herkullinen olut, juuri tällainen länsirannikon IPAn pitääkin olla. 12 unssin pullo tuntuu vain toivottoman pieneltä, onneksi Stoneja on tarjolla nyt enemmänkin. Vuoden paras olut ilman muuta toistaiseksi. Oluthuone Leskinen, 9.1.2012.
Varsin tuore Polaris-kirja, kirjoitettu aluksi ruotsiksi ja uusi painos suomeksi. Kyseessä siis syyskuussa 1944 toteutettu Suomen radiotiedustelun laitteiston, aineiston ja henkilöstön evakuointi Närpiöstä ja Uudestakaupungista Härnösandiin ja Gävleen. Henkilöstö tarkoitti venäläismiehittäjien kiristyksen pelossa myös omaisia, yhteensä 750 henkilöä. Näin suuri operaatio tuli julkisuuteen varsin pian ja nähdäkseni kovin suurta uutta panosta Parikka Altenstedt ei asiaan tuo. Aineistoa kopioitiin ja kaupiteltiin eri puolille, kaikki kiemurat eivät varmaan selviä koskaan. Parikka Altenstedt on haastatellut stellistien (tai stellanistien) jälkeläisiä ja kirjan painotus onkin tällaisessa yleishumaanissa yksilöiden traumaattisten kokemusten terapioinnissa. Suurin osa henkilöistä palasi Suomeen Haaparannan kautta jo seuraavana talvena, parikymmentä palkattiin Ruotsin tiedusteluun FRA:han ja muutama johtohenkilö, mm. Paasonen ja Hallamaa, pakeni Ranskaan NKVD:n pitkää kouraa vältellen.
Harvoin kyllä osuu eteen näin heikosti jäsenneltyä kirjaa, tuntuu ettei aineistoa ole toimitettu juuri ollenkaan. Teos alkaa kohtuullisen tiheästi, tieto Moskovan välirauhansopimuksesta saapuu 19.9.1944 Keuruulle ja melkein heti tiedustelijoiden omaisia aletaan siirtää kohti Närpiön satamaa. Kirjan alkuosa koostuu mukanaolleiden muistoista, karulla merimatkalla ja ensimmäisistä vaiheista Ruotsissa. Kerronta hyppii henkilöstä toiseen eikä tarina etene kronologisestikaan. Operaation suunnittelua kesällä 1944 sivutaan myös heti alkupuolella. Jatkossa kirja kuvaa yleisemmin sotilaspoliittista kehitystä 1939 alkaen ja radiotiedustelua erityisesti. Ruotsin näkökulma tulee mukaan ja laajempaa painotusta on alkuvuoden 1944 rauhantunnusteluissa. Tässä kohdin tuli itselleni uutena tietona, että Neuvostoliitto pommitti Tukholmaa helmikuussa 1944. Välissä hypitään Paasosen muisteluihin talvisotaa edeltävistä neuvotteluista ja muutenkin rakenne on jokseenkin raivostuttava. Parikka Altenstedt jättää melko vähälle huomiolle aineiston markkinointivaiheet joulusta 1944 eteenpäin. Samoihin tapahtumiin palataan aina uudestaan ja esimerkiksi Reino Hallamaasta jää lukijalle ohuen hutera kuva. Paasosen CIA-vaiheista ei kerrota oikeastaan mitään, ei ne tosin (välttämättä?) Polarikseen kuulukaan. Kirjaan on siis koottu mahdollisimman paljon tapahtumaan liittyvien henkilöiden muistoja, mutta kokonaiskuva operaatiosta jää heikoksi. Paljon tiiviimpi tiheämpi kerronta olisi ollut enemmän minun mieleen.
Nettiselailun perusteella Musta Hevonen oli alunperin nimenomaan vaalea olut, joskus 70-luvulla. Se oli siis eri tapaus kuin 90-luvun hanaolut. Siihen peilaten Vaalea Musta Hevonen ei ehkä sitten niin pöljältä kuulostakaan. Vaaleassa on samat speksit kuin Tummassakin, alkoholiakin siis alakanttiin 4,0%. Tölkki on keltainen ja väri todellakin vaalea, ehkä kuitenkin aavistuksen tummemman keltainen kuin suomalaisessa normiteollisuuslagerissa. Maussa ei ole nyt mallasta eikä oikein sokeriakaan. Huh, alkaa mennä olutarviointi vaikeaksi, löytyykö mitään. Ehkä nokare humalaa on päätynyt mukaan, jos hieman mielikuvituksella avittaa. Sinänsä ei tässä mitään epämiellyttävääkään ole, ei oikein aisti pahvia tai metalliakaan. Vesi on kyllä vahva kilpailija tälle. Ostopaikka Oulu, Värtön K-Market.
Porissa tehty Musta Hevonen oli 90-luvulla suhteellisen näppärä dunkel, joka oli vain baarien hanajakelussa. Itselleni on jotain kautta päätynyt oluen nimikkotuoppikin. Yllättäen olut kai nauttii niin vahvaa kulttisuosiota, että Koff on nyt lanseerannut sen uudelleen. Ei siis välttämättä itse olutta, mutta brändin ainakin. Perversseintä tilanteessa on se, että uudessa tulemisessa Mustasta Hevosesta on sekä tumma että vaalea versio. Ehkä Keravalla on ajateltu postmodernin trendikkäästi olevan fiksua sotkea värejä ennakkoluulottomasti, Black India Pale Ale -hengessä. Tumma Musta on punaruskea, heikko vaahto. Alkoholia vain 4%, mukana tärkkelystä ja "aromi", heh. Maku on ohuen maltainen, nahkean pahvinen, sokerista makeutta jonkin verran, humalaa ei ollenkaan. Suoraan sanottuna erittäin vaisu, lievästi vastenmielinenkin juoma. Ostopaikka Oulu, Värtön K-Market.
Coen-veljekset tekivät viime talvena uuden version tästä vuoden 1969 lännenleffasta, joka ei ole erityisen kovassa maineessa. Pohjana siis Charles Portisin 1968 ilmestynyt romaani. Muistin väärin, 21-vuotiaan Kim Darbyn esittämä 14-vuotias tyttö on tässä alkuperäisversiossakin ilman muuta keskeisin henkilö, vaikkei voice-overia olekaan. Pehmeämpi ja viihteellisempi tämä Hathawayn myöhäisohjaus on, lähtövalmistelut kestävät aivan liian pitkään, elokuvan alkupuoli on hidas ja tylsä. John Wayne on hieman poissaoleva, mutta kohtuullisen hyvin hän homman silti hoitaa. Dennis Hopperin pieni rooli tuo intensiivisyyttä mukaan ja imelän avauslaulun luritteleva Glen Campbell ei munaa itseään täydellisesti kolmannessa isommassa roolissa. Robert Duvall on aina yhtä vakuuttava ja loppupuolen ritariturnajaisia muistuttava ratkaisukohtaus on toteutettu ryhdikkäästi. Lucien Ballardin upea kuvaus huikaisevissa maisemissa on elokuvan kestävintä antia. Kuvattu Coloradon näyttävillä vuorilla, vaikka tapahtumien pitäisi sijoittua Oklahoma/Arkansas/Teksas -seuduille. Ilman muuta odotuksia parempi elokuva.
Ensimmäinen kokonaan uutta aineistoa sisältävä Waits-levy seitsemään vuoteen. Ja kyllä kannatti odottaa. Mukana Waitsin myöhäiskauden kokoonpanojen avainhenkilöt kitaristi Marc Ribotia myöten. Vierailijoina Keith Richards ja David Hidalgo, Augie Myers ja Charlie Musselwhite, bassossakin Flea. Laulut ovat melko lyhyitä, mutta poikkeuksellisen tiiviitä, niitä on 13 kappaletta.
Laukkaavalla rytmillä etenevä blues Chicago avaa pelin, teksti voisi kertoa etelän mustien muuttoliikkeestä Chicagoon. Efekteissä on junan pilliä muistuttavaa ääntä, aivan loistava biisi. Raised Right Men on hitaampi ja pahaenteisen uhkaava samassa tyylilajissa. Tekstistä hyppää esiin Waitsin tuotannon parhaisiin kuuluva ällistyttävän elokuvallinen rivi "he's that lonely man on the turnpike in the toll taker's booth". Waitsin vaimo ja työpartneri Kathleen Brennan on jakanut Waitsin laulut kahteen luokkaan: grim reapers ja grand weepers. Kaksi ensimmäistä oli selvästi ensimmäistä kategoriaa ja kolmantena saapuva (Everybody's) Talking at the Same Time on sitten yökerhon nurkasta onnahdellen kohoava tunnelmapala, mukana Augie Myersin pianokin. Get Lost on nopeaa nyrjähtänyttä rockabillyä, lähestyy melkein parodiaa, tarina voisi olla Waitsin nuoruuden omaelämäkerrallista muisteloa, Wolfman Jack mainitaan. Face to the Highway on kulkumiesballadi, hieno sanoitus, yksi levyn huippukohtia ilman muuta. Pay Me on sekin hitaampi kappale, Waits laulaa yllättävän korkealta, helkkyvä säestys muistuttaa miehen 70-luvun levyjä. Teksti on synkkää hirttotuomion odottelua, näkökulma saattaa olla naisen.
Back in the Crowd on yksi Waitsin tuotannon meksikolaisimmista, varsin sovinnainen tapaus, sävellys ei levyn mielenjäävimpiä. Voisi olla Peckinpahin leffan soundtrackillä, tekstissä ehkä viittauksia sisällissotaan. Nimikappale Bad As Me on pelkkää raakaa voimaa, kolisevia tynnyreitä, kirskuvia kitaroita, mielipuolista naurua, kitarisoja lepattavaa kiljumista. Ehkä joskus Waits on onnistunut tässä tyylilajissa paremmin, mutta varmaa se ei ole. Kiss Me (Like a Stranger Once Again) on taas pienehkö yllätys, sinatramainen aamuyön retroilu rahisevaa vinyyliä myöten. Uutta eloa tarvittaisiin hiipuvaan pitkään parisuhteeseen. Richardsin kitarariffien piiskaama Satisfied on levyn rokkaavinta jytistystä, pomppuista vauhtia, bluespohjaisesti niitataan tiukasti kuoleman jälkeen odottavaa tyydytystä. Waits haastaa sekä Jaggerin että Richardsin nimeltä mainiten. Toimii eläimellisesti. Last Leaf (On the Tree) on suorastaan riipaiseva, Eisenhowerin ajoista asti sinnitellyt veteraani ei tunnu pääsevän rajan tuolle puolen, Richards hönkii stemmoja. Hell Broke Luce muistuttaa vuoden 2004 levyn Real Gone Irak-päällekarkauksia ja saattaa olla vieläkin hyytävämpi ja armottomampi. Mukana on konetuliaseiden ääntä, ehkä jo liiankin kiivasta tulitusta. Weeperiin Waits kuitenkin lopettaa, hellä balladi New Year's Eve on lähes perhepotretin sentimentoa tavoitteleva teos, Auld Lang Syne integroituu kuin Waltzing Mathilda 70-luvulla Tom Traubert's Bluesissa.
Waitsin Rain Dogs (1985) ja Mule Variations (1999) ovat niin suuria suosikkejani, että niiden tasolle on lähes mahdotonta yltää. Waits sitä kuitenkin sinnikkäästi yrittää ja melkein onnistuu. On varmaan vielä liian aikaista sanoa, onko Bad As Me aivan samaa tasoa. Vai ehkä vielä parempi? Mestariteos joka tapauksessa. Ehkä tässä ei mitään varsinaisesti uutta tule esiin, mutta vanhojen ainesten täyteläisenä kiteytyksenä levy on täysin pitelemätön.
Tämä on siis Chungking Express -nimellä lännessä levitetty Wong-elokuva vuodelta 1994. Teos oli aikoinaan ensimmäinen kosketus Wongin elokuviin ja teki suuren vaikutuksen. Tuntuu edelleen raikkaalta, alun nopeat leikkaukset ja käsivarakameran käyttö tuntuvat aluksi tarpeettomalta etäännytykseltä, mutta elokuva seestyy melko perinteisin keinoin toteutetuksi romanttiseksi leffaksi. Alussa tuntuu olevan sateinen yö koko ajan, sekin muuttuu loppuu kohti. Elokuvassa on kaksi tarinaa, ilman mitään saumaa tai selitystä ensimmäinen loppuu ja toinen alkaa. Hongkong on kuvattu varsin klaustrofobisesti, avointa tilaa ei juuri missään.
Kevyesti mausteinen tumman punaruskea ale. 8,2%, vain 28 EBUa, chiliä, mutta ei maistu kovin voimakkaasti. Muutenkin varsin hillitty tasapainoinen vahva ale. Savumallaskin tuntuu varsin kuivassa maussa. Jälkimaussa pientä polttelua ja pullon pohjalla reippaasti hiivaa. Oluthuone Leskinen, 6.1.2012.
Leskisen tarjonnassa vielä lisää hollantilaisia De Moleneita. Tämä on varsin vahva, 11,6%. Täyteläisen kahvinen, tumma ja paksu. Kahvia lisätty eksplisiittisesti, myös wild moccaa (?). Siirappisen makeaa, alkoholi peittyy hyvin. Hieman mausteisuuttakin, mutta humalaa ei oikein tunnu, vaikka EBUja 86. Jotenkin viimeinen silaus tuntuu puuttuvan, ei oikein innostanut. Oluthuone Leskinen, 6.1.2012.
Lähes kolme vuotta sitten pääsin tsekkaamaan tämän oululaisen southern rock -veteraanibändin. Säästeliäästi keikkaileva bändi osui nyt kohdalle toistamiseen 25-vuotisjuhlakonsertissaan. Tällä kertaa alkuperäisessä kokoonpanossaan, eli mukana kolmaskin kitaristi, joka tosin piilotteli koko ajan ujosti tolpan takana. Ainakin siitä suunnasta katsottuna, jossa konserttia seurasin, 45:n rakennehan ei ole täysin optimaalinen. Saundi ei tuntunut oleellisesti täyteläisemmältä, Louhelan sooloja ehkä enemmän kuin aiemmalla keikalla. Ohjelmisto vaikutti aika samanlaiselta, Saturday Night Specialin ja Hell Raisersin välissä ilmeisesti omia biisejä. Samaan tapaan loppua kohti kappaleissa oli enemmän pop-koukkuja, jotka saivat yleisöönkin eloa. Tunnelma ei ehkä noussut aivan Rauhalan keikan tasolle väljemmissä tiloissa. Roheaa professionaalia tasoa, mutta kovin innostuneelta tai energiseltä bändi ei vaikuttanut.
Tanskalaisen äpäräkaksosen Skotlannissa Brewdogilla teettämä RIS, 10%. Tämä venäläinen keisarillinen stout pitäisi juoda oikeaoppisesti sekoitettuna saman valmistajan Yang Imperial IPAn, jota tulin kokeilleeksi viime kesänä. Pivossa tarjolla myös IPAa, mutta soolona tuli tämäkin kiskaistua. Liian kylmä lämpötila, mutta hyvin kuiva stout, öljyinen viskositeetti, mausteisuutta, ehkä vähän savuakin, vahva humalainen jälkimaku. Suolaa, lakritsaa, salmiakkia, sellaistakin löytyy. Todella ihailtava hieno olut hyytävän tuulisille kaduille Perämeren rannalla. Pivo, 4.1.2011.
Tässä bodegravenilaisessa alkoholia vain 4%, IBUja 32. Vaahtoa nyt reippaammin ja etiketti lupaa englantilaista koivusavua. Hyvin vaalea väri, mutta todellakin savuinen maku. Hyvin kuiva, reseptin mukaan pelkästään Sladek-humalaa. Savuisuudesta huolimatta ohut kokonaisuus väistämättä ja jälkimaku lyhyt. Oluthuone Leskinen, 4.1.2012.
Edelliseen vaahtopommiin verrattuna huvittavasti tässä ei ole vaahtoa ollenkaan. Pihkainen tuoksu, ei oikein hiilihappoakaan, 4,5%, 30 IBUa. Humalajikkeet Sladek ja Amarillo. Kevyesti hedelmäinen pale ale, humalaa hillitysti, mutta jälkimaku kohtuullisen pitkä. Ehkä ei aivan parhaassa iskussaan. Oluthuone Leskinen, 4.1.2012.
Hollantilaisen pienpanimon oluita saapunut Perämerelle useampia juuri nyt, kun kalifornialaisen Stonen vielä kiihdyttävämpi valikoima odottaa Leskisen kellarissa janoisia entusiasteja. Molenbierissä on tutun tanakkaa vaahtoa, kirkas kuparin väri. Alkoholia 7,5%, humalaa 49 IBUa, humalalajikkeet Premiant ja Saaz. Jonkinlainen vahva pale ale kai kyseessä, mausteisen pippurinen, hedelmäinen ja hyvin humalointiakin. Jotenkin karkea ja kitkerä kokonaisuus. Periaatteessa ryhdikäs olut, mutta pehmeys voisi olla onnistuneempaa. Oluthuone Leskinen, 4.1.2012.
Klassinen old ale on vanha tuttu realina ja pulloversiona, mutta aikaa on ehtinyt vierähtämään edellisestä kohtaamisesta. Leskiseen asettunut riili on hyvin pehmeää, hedelmää, rusinaa, hieman lakritsaa, luumua. Humalaa vähemmän, mutta sitäkin löytyy. Monimuotoinen, lähes kompleksinen brittiolut on taas kerran mainio elämys. Oluthuone Leskinen, 4.1.2012.
2005 Portlandissa join Roguen toimipaikassa hanassa Yellow Snow Alea, joka ei erityisemmin vakuuttanut. Todennäköisesti se oli tätä samaa olutta, jolla nyt IPA-luokittelu. Hieman sameaa, tuore tuntuma. 70 IBUa, hyvin sitruksinen, mutta katkerot ehkä hieman normaalia Oregon-tasoa hillitympiä. Jälkimaku on kyllä hyvin kuiva ja katkeroinen. Yksiulotteisuus tyypillisesti haittapuolena, mallaspohja on tässäkin aika ohut, mutta silti hyvin nautinnollinen olut. Pivo, 1.1.2012.
Oulun Pivo-baari ei ole vielä erityisemmin vakuuttanut, sisustusratkaisun nahkasohvat vievät mielikuvia hotellien aulabaareihin, eivät suinkaan vakavasti otettavaan olutravintolaan. Hanatarjonta edelleen tavanomaista, mutta pullovalikoimaan on ilmaantunut mielenkiintoisempaa tavaraa Atlantin takaa. Michiganilainen scotch ale on 8,5%, maltaista makeutta, lopussa mukavan humalainen jälkimaku. Tasapainoinen kokonaisuus, hedelmäisyyttä taustalla, mutta alkoholi peittyy hyvin. 50 IBUa tuntuu juuri oikealta katkeromäärältä tämäntyyppiseen olueen. Pivo, 1.1.2012.
