Vain 7,1% imperial-määreestä huolimatta. Paahtoa tanakasti, myös maitohappoa ja hedelmää. Katkeroa ehkä enemmän ja kuivempaa kuin edeltäneessä länsirannikon stoutissa. Varsin keskitien perus-craft-olut tämä kuitenkin on Shipyardin tyyliin. Ehkä positiivisuutena kuitenkin juuri tasapainoisuus kaikissa laadukkaan porterin suhteissa. Hinta Suomen oloissa rankahko, jotain 19€ 0,66 l pullosta, halvemmalla on tarjolla parempaakin. Oluthuone Leskinen, 28.11.2012.
Sandiegolainen stout hieman hapan ja paahteinen. Kuivaa hedelmää on vahvasti, mutta maitohappoisuus lähes hallitsevin piirre. Odotin hieman Cascadian Darkin piirteitä, koska oluen alaotsikkona black ale. 8,8%, humalointia onkin vähintään riittävästi, mutta ehkä hiipunut alkuperäisestä iskustaan. Hedelmäisyys miellyttävää, kyllä tämä toimii ainakin tyydyttävästi. Oluthuone Leskinen, 28.11.2012.
Derbyshiren maineikkaan panimon olutta ensi kertaa Perämerellä real-käsiteltynä. Punaista, varsin lämmintä, ulkona pukkaa alkutalven kylmintä keliä, olisiko termostaatti kellarissa ylireagoinut ja lämmittänyt caskia liikaa? Melko laimeaa tämä on, 4,5%, ei oikein täyteläisyyttä, ei erityisen pehmeääkään. Kapeahko näppärä humalointi, jenkkityyppiseksi amber aleksi tietysti mukava, mutta yleisemmin tarkasteltuna lievä pettymys. Oluthuone Leskinen, 28.11.2012.
Todella paahteista ja täyteläistä, 8%. Pehmeää ja kuohkeaa, maitohappoa, jälkimaussa kovasti katkeroa. Toimii selvästi paremmin kuin Fanøn jouluporter. Tuoreus parantaa tuntumaa mukavasti pulloversioonkin verrattuna. Tuo pulloversio ei ehkä ole saman tuotteen variaatio, olen jo kauan sitten menettänyt tuntuman Mikkellerin prepositio-oluisiin, mutta en anna sen häiritä. Tässä on nyt kuitenkin hyvin lähellä ihanteellinen jouluolut, juuri näin paahto ja katkero pitää heilauttaa mukaan. Leskisen sivutiskille on saapunut valaistu poro, valosysteemi ei kuitenkaan yllä kulkusiin asti, vaikka säälittävästä valokuvasta sitä ei ehkä huomaa. Oluthuone Leskinen, 26.11.2012.
Hyvin tumma, hyvin maltainen, hyvin makea, hyvin hedelmäinen, 7,5%. Paahteisuus heikompaa, katkeroa ehkä olisi voinut Fanølta odottaa enemmän. On tässä mausteitakin, joten ei erityisemmin minun makuuni, kuten vakiolukijat voivat helposti arvata. Oluthuone Leskinen, 26.11.2012.
Paineet ja jännitteet kasaantuvat eri suunnilla, laajemman showdownin merkkejä ilmassa. Sarja säilyttää kyllä kiinnostavuutensa edelleen. Jatkuvasti häiritsee viikon välein tunnin pätkissä katselu, tämä ei todellakaan ole ihannekäyttötapaus. Gretchen Mol järjestää vanhalle miehelle eroottista viihdettä, seurauksena massiivinen halvaus. Tapahtumat laajenevat Veljellisen Rakkauden Kaupunkiin, Philadelphiaan. HBO:n harrastama tv-sarjaformaatti on kyllä mielenkiintoinen, se mahdollistaa henkilöhahmojen hitaan rakentamisen klassisen Dostojevski-romaanin tyyliin. Ehkä hahmoja on kuitenkin liikaa, syvemmälle päästäisiin tarkemmalla fokuksella.
Jälleen on vuosi vierähtänyt ja uusi versio Fuller's Vintagesta tarjolla. Suuria muutoksia tässä ei yleensä vuosittain esiinny, vaikka raaka-aineet vaihtelevat. Nyt varsin makeaa, karamellista, kypsää hedelmää. Toffee ja pähkinä siellä ovat, mutta eivät päällimmäisinä. Alkoholi pistää hieman ja katkeroisuus kerääntyy maltillisesti loppua kohti. Humalalajikkeet tänä vuonna Goldings, Sovereign ja Target. Viimevuotisesta cocktailista siis vain First Gold korvattu Targetilla ja edelleen samaa luomumallasta. Varsin samanlainen kuin viime vuonna, ehkä hedelmä nousee nyt paremmin framille. Varastoituna pehmenee taatusti vuosien myötä. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.
Rutiinimies Sidneyn ohjaamalla Technicolor-miekkailuleffalla on hyvä maine ja itsekin aikoinaan tykkäsin kovasti. Nyt nähtynä sinänsä näyttävät miekkailukohtaukset eivät erityisemmin säväytä, elokuva tuntuukin enemmän romanttiselta komedialta. Sellaisena tämä on todella näppärästi kirjoitettu, periaatteessa melko yksioikoinen juoni, mutta rytmitys on hieno ja Ranskan vallankumouksen alkuhöyryjä päästellään oikeamielisen irtonaisesti. Eleanor Parker ja Janet Leigh hehkuvat täysillä, joten Stewart Grangerin kömpelyys kompensoituu mukavasti. Loppuratkaisun monipuolinen feelgood-tunnelma saavutetaan niin kepeästi, että nykyelokuvaan vastaavaa on mahdotonta kuvitella.
Bornholmista heikosti vaahtoavaa suklaastoutia, 5,7%. Tuoksussa luotaantyöntävästi kaakaota. Maku on yhtä hirvittävä, mallas jää kauas taka-alalle, suklaisuus hallitsee lähes totaalisti. Etiketin mukaan suklaisuus on saatu aikaan pelkällä esanssilla. Yritin kokeilla suklaan kanssa, mutta ei toimi sitenkään. Ei tätä tietenkään kannata enempää ruotia, ei tätä ole minun kaltaisille oluenjuojille suunnattu. Tosin sopii epäillä, että tuskinpa mahdollinen oikea kohderyhmäkään tätä löytää Alkon jouluoluiden seasta. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Norjalaisen Haandin jouluoluen resepti on luultavasti vaihtunut sitten aiemman kokeilun. Lähes hiiltynyttä paahteisuutta, maitohappoa, lakritsaa, anista, salmiakkia, tervaa. Jälkimaku voisi olla katkera, mutta ehkä sekin on enemmän tervaisen savuinen. 7,0%. Tämä on ilmeisesti selvästi vähemmän makea ja hedelmäisempi kuin aiempi versio. Kohtuullisen täyteläinen, mutta mausteisuus häiritsee liikaa, ei harmoniaa. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Pitkästä aikaa tarjolla weizenbockia Erdingistä. Vehnäasteikolla todella tummaa, 7,3%. Huomattavan maltainen alkuvaikutelma, kypsää hedelmää, esteri ja banaani yllättävän kaukana taustalla. Nautinnollisen kuohkeaa ja tuoretta, mukava aavistuksen kuiva jälkimaku. Makeaa hedelmää, jopa mansikkaisuutta, on reippaasti, mutta poikkeuksellisen makea tämä ei ole vehnäbockiksi. Selvästi parhaita viime aikoina maistamiani vehnäoluita. Ei Aventinuksen monimuotoisuutta, mutta laadukas suoritus kauttaaltaan. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Talviolut Tonavalta, hiilihappoinen hieman punertava lager, 5,4%. Maltainen, hieman hedelmäinenkin. Hillittyä tasaisuutta kaikin puolin, ei varmaan maultaan juurikaan poikkea Weltenburgerin perushellistä. Katkeroisuuskaan ei kohoa perustaustasäteilyä kummemmaksi. Tylsähkö olut Alkon jouluvalikoimassa. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Lähes musta black IPA Hollannista, 8%. Kohtuuvaahto, tuoreutta, hedelmää ja katkeroa. Erinomaista, paahto hyvin vähäistä. Tasapainoa löytyy, jälkimaku todella pitkä, pihka takertuu kitalakeen nautittavasti. Tämä toimii loistavasti, ehkä panimon vakuuttavin suoritus toistaiseksi. Helsinki, Pikkulintu, 22.11.2012.
Bongasin Pikkulinnun kaapista australialaisen hoppipaketin, nimetty siis doppelbock-tyyliin. Uusi panimotuttavuus Woodendista, Melbournen pohjoispuolelta. Lisämääreenä double IPA, mutta alkoholia vain 7%. Ei kovin vakuuttava, pahvisuus päässyt sekaan. Kuivaa hedelmää hyvin, katkeroa reippaasti, mutta silti laimeaa. Tuoreena voisi olla mielenkiintoisempi, mutta nyt ei kolahtanut. Baarin isäntä Ristevirta kuului ennakoivan uusia Närke-erikoisuuksia hanaan, harmittavasti mennee itseltä ohi. Helsinki, Pikkulintu, 22.11.2012.
Uutuus Tampereelta, panimon 20-vuotisjuhlaolut. Paahtoa aika vähän, enemmän hedelmää, varsin kuivaa, reipas humalointi. Black pale ale? India ei sopine tällä kertaa kevyen alkoholipitoisuuden takia. Hieman karkea tämä on, sileämpää otetta voisi toivoa, ainakin edeltäneen Thornbridgen stoutin jälkituntumassa. Riiliä Koskipanimolta? Helsinki, Pikkulintu, 22.11.2012.
Pitkästä aikaa riiliä Pikkulinnussa, tynnyri suoraan tiskillä lämpöpeitteen alla. Euron halvempi pintti kuin Perämerellä. Derbyshireläinen maitokahvistout hyvässä kunnossa, ehkä aavistuksen liian lämmintä, tosin tässä tyylisuunnassa toimii soveliaasti. Paahtoa on paljon, varsin makea. Kahvi ja suklaisuus peittää hedelmän, mutta jälkimaku on todella onnistunut kuivassa katkeruudessa. Maitoisuuttakin löytyy, vain 5%, mutta hyvin täyteläinen. Jotenkin musiikittomuus korostuu tänään sekä Hauessa että Linnussa raskaana laskeutuvana silenssinä, kun asiakkaitakin poikkeuksellisen vähän. Ehkä kaamos lamaannuttanut liikehdinnän Itä-Helsingissäkin. Helsinki, Pikkulintu, 22.11.2012.
Old ale Cornwallin salakuljettajien suosimalta rannikolta. Baarimestarin mukaan viskitynnyreissä kypsytettyä, 6%. Pehmeää pähkinää, kohtuullisen kuohkeaa, puumaisuutta ei paljoa, viskiäkin ehkä vain mielikuvamaisesti. Jälkimaussa kapeaa katkeron purentaa. Hedelmääkin on, keg-olueksi mukava tapaus. Helsinki, Hilpeä Hauki, 22.11.2012.
Tutusta vahvasta uppsalalaisstoutista tynnyrikypsytetty versio Helsingin mustassa yössä. Vahvuuskin kohonnut kaksi yksikköä, nyt 11%. Hillittyä paahteisuutta, bourbonia, puuta, maitohappoa, hedelmääkin mukana. Jälkimaussa katkeroa erittäin hyvin. Varsin maltillinen suoritus, ei erityisen ekstreemi, juotavuus erinomainen, Helsinki, Kaisla, 21.11.2012.
Pikavierailu Kampin panimoravintolassa muiden kiireiden ohessa. Kevyt karpalo-olut, 4,2%. Selvää marjan makua, ei hapan, mutta ei makeakaan. Suhteellisen tasapainoinen, kevyt mallasrunko, varmaankin hedelmäinen ale-pohja, vähän humalaakin. Jälkimaussa selvästi katkeroa, mutta tämä on ikään kuin kepeä kevätolut, paradoksaalisesti keskellä tumminta marraskuuta. Totta kai tuoreita karpaloita on tarjolla syksyllä, joten sikäli looginen ratkaisu. Ehkä marjaolut vaatii kuitenkin vakuuttavasti toimiakseen kunnon lambic-käsittelyn. Helsinki, Bruuveri, 21.11.2012.
Paineistetussa pelissä Chelsea lähti todella puolustavalla ryhmityksellä, mutta ensi jakso todella eloisaa peliä. Tilanteita syntyi runsaasti, koska ilman hyökkääjiä pelanneella Chelsealla kuitenkin keskikentän kärjessä loistavat Oscar, Hazard ja Mata. Pirlo pelasi melko alhaalla eikä oikein ollut vireessä, ei päässyt rakentamaan, Juventus hyökkäsi suhteellisen suoraviivaisesti. Pallo oli lontoolaisten tolpassa jo 3. minuutilla, mutta Hazardkin kohta lähellä maalintekoa, Buffon torjui. Maali syntyi 38. minuutilla, suhteellisen onnekkaasti, hieman halvastikin. Pirlon epätoivoisen vedon Quagliarella pääsi tuurilla ohjaamaan ja Cech ei ylettynyt. Toisella jaksolla Chelsea tuntui saavan otetta, mutta se ei johtanut mihinkään. Tilanteita ei enää lontoolaisille syntynyt ollenkaan ja tunnin kohdalla Asamoah tarkasti käänsi hyökkäyksessä toiseen aaltoon ja Vidal lakaisi helposti maaliin. Peli muuttui sekavahkoksi, taso laski, Juventus-puolustuslinja Barzagli-Chiellini-Bonucci suvereeni. Yliajan alussa miniatyyrinen vaihtomies Giovinco vielä niittasi loppulukemat Vidalin syötöstä. Chelsealla on vaara hyytyä alkulohkoon tällä kaudella.
Englantilaispanimo Ridgewaylla on runsaasti eri tuotteita ja monet niistä ovat saapuneet Suomeenkin. Nyt tarjolla vahvaa porteria, 8%. Kauraa mukana, varsin makeaa, hieman terävää osa-ainesta, jotain yrttisyyttä ehkä, usein kaurastoutit ovat pehmeämpiä. Maitohappoa on reippaasti. Ridgeway korostaa pullon takatekstissään, että porteriin ei voimakas humalointi kuulu ja ei sitä tässä reilusti olekaan. Katkeroa on nokarellinen, mutta jälkimaussakin enemmän siirappista makeutta. Jotain häiritsevää tässä on, paahteisuus on liian laimeaa ja hedelmäisyyskään ei kohoa lentoon. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Maltainen, makeahko, saksalaisen dunkelin karamellimallasta enemmän kuin belgidubbelia, ei belgihiivaisuutta, vaikka nimi viittaisi siihen suuntaan, 6,7%. Ei paahtoa. Katkeroa yllättävän paljon jälkivedossa, mutta kuitenkin aivan liian makea. Etiketissä siirappia ja se todella tuntuu. Tämä resepti ei vaikuta hyvältä, joko kunnolla belgisuuntaan tai sitten maltaisempaa kuohkeampaa dunkelia tai kuivempaa schwarzia. Selvästi panimon heikoin suoritus toistaiseksi. Kun tulee juotua loistavia kotioluita, niin valitettavasti kaupallisten yrittäjien alkuhapuilulle ei erityisempää sympatiaa riitä. Oluthuone Leskinen, 19.11.2012.
Mäntsälän uudelta panimolta ehdin kesällä tsekata mausteista vehnäolutta. Nyt panimo lähestyy yllättäen Perämerellä pullotuotteilla. Amerikan Serkkua voisi nimen perusteella epäillä pale aleksi, mutta samea kevyt (4,5%) olut on yllättävän viljainen, kuin pils. Tällä vahvuudella voisi tavoitella brittiläistä golden ale -fiilistäkin, mutta ei olla silläkään suunnalla. Hedelmäisyys puuttuu totaalisti. Liian ohut, kunnon pilsneriksi mallasta ei löydy tarpeeksi. Jälkimaussa on kyllä katkeroa, mutta ei leimallisesti sitäkään. Ristiriitaisen ikävä kokonaisvaikutelma. Oluthuone Leskinen, 19.11.2012.
Hyvin tumma norjalais-IPA, 7,8%. Maltainen perustuntuma, ei todellakaan sitrushedelmää. Muuta hedelmäisyyttä nousee esiin, paahteisuuttakin, lähestyy Cascadian Darkia. Muistuttaa hieman viime aikoina kokeiltuja italialaisia Brewfistin oluita. Katkeroa on riittävästi loppuvedossa. Pientä karkeutta, aavistus pehmeyttä täydellistäisi kokemusta. Silti erittäin tasapainoinen ja miellyttävä. Netin mukaan olueen on sotkettu vaikka mitä, ruista, kauraa, kaffir-limeä (?) ja mandariinimehua. Maussa ne eivät korostu, mitenkään hysteerinen olut ei ole kyseessä. Oluthuone Leskinen, 19.11.2012.
Viimeiseksi jääneellä studiolevyllään Levon Helm jatkaa edellisen Dirt Farmer -teoksen hengessä. Muutamasta duurivoittoisesta kappaleesta huolimatta alakuloinen melankolia hallitsee tunnelmaa. Nimenmukaisesti on mukana hieman sähköäkin, mutta ei leimallisesti. Nyt kappalevalikoima on ehkä hieman heikkotasoisempaa ja Helmin ääni tuntuu hauraammalta. Bändi on aavistuksen pelkistetympi, mutta samalla bluesin, kantrin ja gospelin keitoksella mennään, ryyditettynä vielä New Orleans -stompilla. Avauskappaleena hämmentävästi Grateful Deadia, Tennessee Jedin ensi tahdit ovat nyt kuin The Band -klassikosta The Weight ja Band-tyylisesti koko biisikin keinahtelee puhaltimien kuohkeassa lennossa. Bluesimmassa gospelissa Move Along Trainissa ujeltaa ensi kerran sähkökitara upealla vaikutuksella. Paras melodia on uudessa teoksessa Growin' Trade, Helmin ja tuottaja-kitaristi Larry Campbellin kirjoittama apea tarina farmarin ahdingosta. Muutama mollisointuinen hillbilly-veto ei lähde lentoon ja toinen Muddy Waters -fiilistelyistäkään ei kunnolla jytise. Randy Newmanin Kingfish on Helmilta horjahtava kappalevalinta, edes Allen Toussaintin torvet eivät tätä New Orleans -veisua pelasta. Mutta se toinen Muddy-veto Stuff You Gotta Watch on tiukka ja levyn päättävä toinen Toussaint-sovitus I Wish I Knew How It Would Feel to Be Free kulkee hienosti. Toinen Campbellin kappale When I Go Away rullaa upeasti ennen kuin heikkenee hieman rap-henkiseksi gospeliksi muuntautuessaan. Mukavaa kamaa jälleen, mutta ei tosiaan ainakaan minulle kolahtanut yhtä hyvin kuin edeltäjänsä.
Nyt kyseessä varsin tylsä episodi, jossa vain pukitaan juonen tynkiä eteenpäin. Kelly Macdonaldin naispäähenkilön irlantilaistaustaa problematisoidaan ja katsoja jätetään aika hämärään. Sama koskee Jimmy Darmodyn kaksitahoista isäsuhdetta, varsin ärsyttävää halpaa kehittelyä. Jakson nimi viittaa Gershwinin musikaaliin, jonka käsikirjoitusta hihhulin kieltolakiagentin raskaana oleva tyttöystävä harjoittelee.
Balttityylistä vahvaa lageria Suomenlahden pohjukasta. Baltikan oluiden pari viime kokeilua ovat olleet mukavia, mutta tässä tyylisuunnassa on vaikea onnistua. 8%, mutta kyllä tämä varsin puhtaalta tuntuu, alkoholi ei hyökkää pahasti läpi ainakaan viilennettynä. Varsin makea, mallastakin löytyy, humalaa vähemmän. Mitään suurempaa elämystä ei synny, mutta kohtuullisesta oluesta on kyse. Tuotteen ensisijaiseen asiakassegmenttiin en kuitenkaan kuulune. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Kohta 73 vuotta sitten Ilmestyskirjan Punainen Ratsastaja saapui Suomussalmen Juntusrantaan. Mainetta kerännyt historiantutkija Keskisarja (s. 1971) oli päättänyt, että ainakaan talvisotaan hän ei koske. Mieli muuttui toistuvaksi kesänviettopaikaksi osuneella Suomussalmella ja tutkimuksen kohteeksi osui kaikkein kolutuin polku, suomalaisen sotahistorian maineikkain taistelu Raatteen tiellä.
Henkilökohtaisesti kiinnostavasti Keskisarjan lähteisiin kuuluu Juntusten sukukirjan kakkososa. Suomussalmen oloja taustoittaessa Keskisarjan keskeisimpiä hahmoja on Antti-Kristus, 1884 Juntusrannalla syntynyt punainen saarnamies Antti Juntunen. Oma isoisäni syntyi 1888 Hyrynsalmen Oravivaarassa, joten olen Kainuun Juntusten eteläisempää haaraa ja esim. talvisodan aikana Ruhtinansalmen Toimeenpanevassa Komiteassa vaikuttaneet Juntuset eivät ole (lähi)sukulaisiani. Antti-Kristus lähti 1905 Amerikkaan, Michiganin Kuparisaarelle, jossa sattumoisin kävin pari vuotta sitten fiilistelemässä. Koettuaan uskonnollisen herätyksen Juntunen jätti vaimon ja kuusi lasta oman onnensa nojaan 1923 ja palasi Juntusrannalle. Muista hengen miehistä poiketen Antti-Kristus uskoi vain kommunistien pääsevän taivaaseen ja ennusti Punaisen Ratsastajan tulevan rajan takaa kostamaan Pedon Merkkiä kantaville suojeluskuntalaisille. Saarnat kiinnostivat Etsivän Keskuspoliisin, siis ohranan, Kajaanin osaston aluepäällikköä Urho Kekkosta, joka Harley-Davidsonillaan kävi pari kertaa Juntusrannassa ottamassa tuntumaa profeettaan. Kekkonen heitti Antti-Kristuksen muutamaksi kuukaudeksi Kajaanin tyrmään, ilman varsinaista syytettä. Kuten Keskisarja toteaa, Kekkonen ei ollut ihmisoikeusjuristi. Myöhemmin Antti-Kristus kävi rajan takanakin Petroskoissa lusimassa, mutta ei nähnyt paraatipaikalta ennusteensa toteutumista. 30.11.1939 Juntunen oli poikkeusasetuksen nojalla turvasäilössä.
Keskisarja kuvaa Raatteen tien vaiheita heti rakennusvaiheesta 1915 asti. Mielenkiintoinen on Vienan valkoinen kansannousu tammikuussa 1922, jota johdettiin Suomussalmen pappilasta Raatteen tien kautta. Punapäällikkö Toivo Antikainen murskasi kapinan hiihtojoukoillaan Kiimasjärvellä, taistelusta tehtiin Neuvostoliitossa 1930-luvulla jopa elokuva, jonka Keskisarja vaikuttaa nähneen. Keskisarja näkee Antikaisen hiihtojoukoissa samaa otetta kuin Raatteen tielle koukkaavissa suomalaisjoukoissa 18 vuotta myöhemmin.
Talvisodan kohdalla Keskisarja käy luonnollisesti läpi kaikki Suomussalmen taistelut, ei pelkästään Raatteen tien supermotin tuhoamista. Esitys on kirkkaasti selkein lukemistani, Keskisarja pitää kokonaisuuden hyvin hallussa, vaikka keskittyykin yksittäisen taistelijan tuntemuksiin. Hyvänä esimerkkinä kirjan tyylistä Keskisarja toteaa 24-vuotiaan vänrikki Martti Elon vastuualueen leveyden Juntusrannassa olleen 80 km, sama kuin puolalaisilla kenraaleilla muutama kuukausi aiemmin. Elo otti vastaan 40 miehellä puna-armeijan divisioonan. Erityisesti Ryhmä Suden taistelut Kuusamontiellä valottuvat nyt lopulta itsellenikin, aiemmin niitä on ollut vaikeampi hahmottaa. Kartat eivät ole erityisen yksityiskohtaisia, mutta kerrankin selkeitä, suomalaisissa sotakirjoissa on aina joutunut päivittelemään karttojen surkeutta. Keskisarja korostaa 163. Divisioonan karkaamista suurena kolonnana Suomussalmen rauniokeskuksesta pitkin Kiantajärven jäätä. Siilasvuon ja Susitaipaleen yhteistyö oli olematonta miesten vihanpidon takia, mitään kommunikaatiota ei ollut. Keskisarja väittää jääreitin tulleen yllätyksenä niin Susitaipaleelle kuin Siilasvuon neroksi julistetulle esikuntapäällikölle Alpo Marttiselle.
Mukavasti Keskisarja puhkaisee muutaman Raate-myytin. Tielle tuhottu 44. Divisioona oli ukrainalainen, eli siis talvioloihin sopeutumatonta porukkaa. Miten on sitten mahdollista, että muutamaa vuotta myöhemmin saksalaisia ja romanialaisia paleltui laumoittain Ukrainan hyytävässä talvessa? Mitään pullamössöpoikiakaan eivät ukrainalaiset olleet, Stalinhan järjesti 1930-luvun alussa Ukrainaan sellaisen nälänhädän, jollaista pettuleipäpitäjä Suomussalmellakaan ei ole koskaan nähty. Kaiken huipuksi Keskisarja kyseenalaistaa koko Raate-termin, tämän suunnan taistelujen painopiste olikin Suomussalmen ja Kuhmon välisellä päätiellä, ei rajalle johtavalla Raatteen tiellä. Venäläisten kannalta kyse oli tietysti Raatteen tiestä, koska heidän ainoa huoltoreitti tuli sieltä. Siilasvuon esikuntakin puhui Kuhmon tiestä.
Puna-armeijan selustaan jäi lähes 1700 suomussalmelaista siviiliä. Sinne muodostuneesta ns. Juntusrannan kommuunista Keskisarja kirjoittaa paljon, aiheestahan on tehty mm. Donnerin tuottama elokuva Kainuu 39. Ehkä asetelmasta ei erityisesti uutta irtoa, mutta Oskari Tapion tappoon johtavat vaiheet Keskisarja valottaa hyvin. Muutama heikkolahjainen syrjäseudun vakoojaksi tunnustautunut teloitettiin pikaoikeudessa Kajaanin Matinmäen soramontulla. Keskisarja epäilee vastaavaa tapahtuneen enemmänkin, mutta varsin maltillistahan toiminta oli vuoteen 1918 verrattuna.
Kaiken kaikkiaan erinomainen kirja ja sopii hyvin myös Suomussalmen tapahtumiin ensi kertaa tutustuville. Kuvitus on niukkaa, mutta pysäyttävää. Keskisarja vihjaa, että Raatteen voiton jälkeen Siilasvuon joukot olisi pitänyt siirtää Kannakselle eikä Kuhmon motteja purkamaan. Suomen kohtalo ratkaistiin kuitenkin siellä. Ehkäpä niin, mutta tuskin lopputulos olisi muuksi muuttunut. Keskisarjan kuvatessa Juntusrannan talojen kuntoa venäläismiehityksen jäljiltä mieleen tulee kuitenkin, että torjuntavoitolla Suomussalmella oli pysyvää merkitystä, ajatellen omaakin elämääni.
Howard Hawksin tuottama klassikkoleffa The Thing on varsin tuttu, mutta nyt näin ensi kertaa Carpenterin version vuodelta 1982. Olisi ehkä voinut jäädä katsomatta nytkin. Elokuva ei ole remake, perusidea on sama, mutta tarina muokattu täysin uusiksi. Hawksin arktinen miljöökin on vaihtunut antarktiseksi, tosin Carpenterin elokuva on kuvattu British Columbiassa ja Alaskassa. Alussa on hieman Alistair MacLean -tyyppistä trillerifiilistä, mutta sitten liudennutaan tylsäksi efektikavalkadiksi. Ennio Morriconenkin soundtrack omalaatuisen minimalistinen, muistuttaa Carpenterin omia pimputteluja. Selviä vaikutteita Alienista, mutta nyt laskeudutaan puhtaaseen suolenpätkäpornoon. Suspensea ei Carpenter osaa kehittää, pelkästään mekaanista ja halpaa kohkaamista. Kurt Russellin kuohkea tukkalaite ei litisty visvaisimmissakaan oloissa. Elokuvassa ei ole yhtään naista, tämänkin Hawks osasi järjestää fiksummin.
Tätä Mikkellerin jouluspesiaalia pääsin vuosi sitten pikaisesti maistelemaan paikallisen vesikonfliktispesialistin kustannuksella, mutta nyt budjetti riitti omaankin hankintaan, kun hieman kuluttajaystävällisempi pullokoko saapui Alkon myyntiin. Punertava samea olut, kohtuullisesti vaahtoa. Hyvin sitruksinen tuoksu, IPA-tyylinen. Maussa on kypsempää hedelmää, persikkaa tai luumua, samoin hieman yrttisyyttä. Pehmeää, kohtuullisen kuiva, jälkimakukin on pitkä, ei tosin kovin voimallisesti katkeroinen. Periaatteessa tuntuu keskitien keskitasoiselta tupla-IPAlta, ei sen enempää mutta ei vähempääkään. Hieman hämmentää viimevuotiset belgihiiva- ja puu-tuntemukset, en nyt niitä saa esiin. Mahdollisesti vuosikerrat erilaisia. Etiketistä löytyy witbier-hiiva ja yllättävän runsas maustearsenaali, ne jäävät maussa tyystin marginaaliin. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Jouluinen luostariolut Belgiasta, perinteitä korostaa etiketin vuosiluku 1096. 8,5%, runsaasti nopeasti haihtuvaa pienikuplaista vaahtoa, hiilihappoa reippaasti, suhteellisen kirkas tummahkon punaruskea väri. Belgihiivaa, makeutta, karamellimallasta, kevyesti mausteita. Hyvin ohut maku, kypsän hedelmän tai makean marjan makua, mutta ei juuri muuta. Muistuttaa hillitystä belgihiivaisuudesta huolimatta varsin paljon suoraviivaisia red aleja. Lämmetessä neilikkaisuus korostuu enemmän, mutta jouluolutfaneille ehkä silti liian hailakasti. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Sanfranciscolainen jouluolut ehkä vaihtaa reseptiään vuosittain, ehkä ei. Hyvin tumma ja hyvin mausteinen olut tälläkin kertaa. Neilikkaa ja inkivääriä, omalaatuisen pehmeässä ja juotavassa muodossa. Paahteinen mallasrunko hallitsee kokonaisuutta. Humalointi ei nyt ehkä korostu aivan viimevuotiseen tapaan, mutta katkeroa jää nieluun silti. Omalaatuinen saavutus tämä on, uppoaa hyvin minunkin kaltaiselle mausteliemien vieroksujille. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Elokuvahistorian paras elokuva elokuvanteosta? Itselläni on ristiriitainen suhde tähän ohjaajaan, Truffaut'n tuotannossa on paljon Jules et Jim -tyyppistä inhottavaa jööttiä, mutta parhaimmillaan sitten taas omalaatuisen kepeää ja syvälle iskevää huippujälkeä, kuten Goodis-filmatisointi Tirez sur la pianiste. Amerikkalainen yö on samaa tasoa, metaelokuvien ylittämätön bravuuri. Truffaut oli ehkä elokuvan suurin naiskonnossööri, se näkyy tässäkin, vaikea kuvitella ihanampia naisia kuin Jacqueline Bisset ja Nathalie Baye tässä elokuvassa. Fellinin suosikista Valentina Cortesestakin hiotaan ironisesti upeaa kuvausta. Koko elokuva on omistettu Gishin sisaruksille. Nizzan miljöö tulee mukaan luontevasti ja todella ilmaisevasti, 70-luvun alun leveät lahkeet lepattavat. Klassikkokirjailija Graham Greene vilahtaa vakuutusmyyjänä. Tragiikan ja komiikan herkkä tasapaino säilyy koko ajan. Legandaarinen kirjojen tiputtelukohtaus hätkähdyttää jokaisella katsomiskerralla, Truffaut näyttää avoimesti idolinsa: Bunuel, Dreyer, Lubitsch, Hawks, Rossellini, Hitchcock, Bergman, Bresson, jopa Godard. Mustavalkoisessa unijaksossa pikkupoika varastaa Wellesin Citizen Kanen still-kuvia teatterin aulasta. Juonentapainen on löyhä, mutta silti kantava. Elokuva ja ns. elämä lomittuvat lähes ennennäkemättömästi.
Gouden Carolus -brändillä on tuotu aiemmin Suomeen tummia lakritsaisia siirappipommeja, mutta nyt Alkon jouluvalikoiman tuote on vaalea. Tuoksu on hedelmäisen belgihiivainen. Maussa on karamellia ja purukumia, varsin makea siis, ei oikein hedelmäiseksi voi todeta, enemmän hedelmäkaramellia. Hieman yrttisempää maustettakin löytyy, lähes pippurisuutta, mutta ei juuri katkeroa. Yllättävän hillitty, alkoholia peräti 10%, mutta se kätkeytyy täysin. Ei niin epämiellyttävä kuin panimon jotkut sokeriliemet, mutta jonkinlaiseksi limonadivariaatioksi tämäkin kääntyy. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Trappistilager, kyllä! Ainoa hollantilainen munkkipanimo Tilburgista on pannut tyypillisen hollantilaisen punaruskean bockin, 7%. Mukana vehnää ja kauraa, vahva vaahto. Yllättävän mausteinen suutuntuma, hedelmääkin, voisi olla pintahiivadubbel. Makeus hillittyä, lyhyt jälkimaku, suhteellisen ohut muutenkin. Tyylisuunnassaan (siis hollantilaisbok) varsin ryhdikäs, mukavan tuorekin, mutta kokonaisuutena tämä on vaisuhko, metallisuuttakin aistittavissa. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Oolannin panimo on ottanut raikkaan asenteen jouluun ja työntää markkinoille kirkkaan keltaisen joulupilsnerin. Suhteellisen vahva, 5,5%, viljaa, mallasta, leipää ja laadukkaan sulava katkeron liuku jälkimainingeissa. Puhdaspiirteinen ja hallittu, silti maukas ja ryhdikäs, positiivinen yllätys. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Viikko sitten Oulu-ensi-illassa Pivossa hiivainen Urquell tuntui hienon pehmeältä ja katkeroiselta, mutta kirkas ulkonäkö arvelutti. Sittemmin kokeilin suodattamatonta Urquellia Oluthuone Leskisessä, katkerot taas pinnassa, mutta tuoreus ei vakuuttanut. Nyt sitten St. Michaelissa mahdollisuus vertailuun standardi-Urquellin hanaversion kanssa. Ulkonäössä sentään lopulta selvä ero. Sameampaa on, vaikka ei erityisen sameaa. Vaahto kestävämpää perusversiossa, myös enemmän hiilihappoa. Suodattamattomassa diasetyyliä ja pehmeää täyteläistä katkeroa, hyvin samanlainen kuin Pivossa. Standardissa selvästi vähemmän diasetyyliä, nahkeampi fiilis. Diasetyylisyysero mielenkiintoinen, ehkä pastörointi lieventää sitä. Standardi on kuitenkin niin paljon mauttomampi, että masentavaksi mieli kääntyy. Yleensä tarjolla on siis todella paljon hailakampi ja heiveröisempi tuote. Hiilihappoisuusero maistuu myös reippaasti. Katkeroissa ero ei niin dramaattinen, kyllähän standardistakin sitä löytyy. St. Michael, 16.11.2012.
Tätä savupilsiä oli viime viikolla tarjolla Kööpenhaminan Mikkeller Barissa, mutta ei silloin ylittänyt maistelukynnystä. Nyt Oulussa tilanne on toinen. Tervainen pikemmin kuin savuinen, myös hyvin katkeroinen jälkimaku, joka on todella pitkäkestoinen. Pilsin viljaisuuden tilalla siis tervaisuus ja vielä hieman esanssisen oloisena, ei oikein vakuuta. IPOissakin katkerot korostavat hienosti sitrusta, mutta samaa synergiaa ei tässä synny. St. Michael, 16.11.2012.
Naapuribloggaaja Esoxin kotiolutharrastus on nyt edennyt loogisesti kuningaslajin kimppuun, eli sahtiin. Aivan perinteisellä systeemillä ei mennä, sillä kuten nimi vihjaa, katajan sijasta mausteena on humalaa, mm. Cascadea. Kuljetusastiana oli tyylikkäästi muovinen kantikas pullo. Vaahtoa ei juuri synny, samea ruskea juoma näyttää sahdilta. Valmistajan suosituslämpötila oli tavallista lämpimämpi, otin pänikän jääkaapista pois toista tuntia ennen nauttimista. Tuoksussa on banaania ja havuja. Maku on hedelmäinen, pehmeä, täysin hiilihapoton. Humalat heijastuvat välittömästi, pihkaisuus tulee heti suutuntumaan ja voimistuu hyvin kuivaan jälkimakuun. Todella mielenkiintoinen makeuden ja katkeruuden yhteensovitus. Alkoholia noin 7,2%, juotavuus on todella hyvä, alkoholi ei maistu yhtään, täyteläinen, mutta ei raskas olut. Leivinhiivalla tämä on tehty, itsesuunnitellussa mallassekoituksessa ruista mukana, vierre on keitetty katkeruuden aikaansaamiseksi. IBUja noin 45, Cascaden lisäksi Magnumia, Saazia ja East Kent Goldingsia, muut paitsi Magnum mukana vielä kuivahumaloinnissa. Siis perinteitä kunnioittaen, mutta osittain lähdetty aivan omille teille. En ole suuri sahdin ystävä, monissa tapauksissa makeus on alkanut tökkimään liikaa. Tässä on nyt sitten hopheadin sahti. Lämmetessä ehkä ruis nousee enemmän esiin, leipäisyyttä tulee mukaan, sekoittuu banaaniin, mutta katkerot eivät anna periksi. Hopfenweizenit tästä tietysti tulee mieleen eikä ehkä kaukana ollakaan. Erinomainen lopputulos, tämä on ilmeisesti juuri sellainen kuin Esoxin tavoitteena olikin.
Pehmeän kypsää hedelmää, hillitty mausteisuus. Ei juuri humalaa, mutta ei makeuttakaan haitaksi asti. Goldings-humaloitu kevyehkö luostaritripel, 7,5%. Raikkaus ei aivan parasta tasoa, mutta mukava suoritus lajissaan. Oluthuone Leskinen, 14.11.2012.
Tämä Siegelin elokuva vakuutti hätkähdyttävästi ensi näkemällä. Ironinen näkemys yhdistettynä tiukkaan rikostarinaan iski todella lujaa. Myöhemmin kokemukset ovat olleet hieman laimeampia, mutta edelleen tämä on yksi Siegelin parhaista. Veijarimaista illuusiotonta elokuvaa on ehkä jäljitelty liikaa seuraavien 40 vuoden aikana, ei vähiten Tarantinon toimesta. New Mexicon (todellisuudessa lähinnä Nevadan) aurinkoinen miljöö sopii tarinaan hienosti, suspense kohoaa hallitusti, traagisuus on iskevää, brutaalius kylmäävää. En ole lukenut John Reesen alkuperäisromaania, mutta ehkä käsikirjoitus kaipaisi hieman lisää kierteitä, nyt se jää liian suoraviivaiseksi.
Vanha tuplajytkäyttäjä on barleywine-tyyliä, mutta myös humalaa reippaasti, peräti 11,2%. New Englandin craft-panimoihin pesiytyneen Ringwood-hiivan kermatoffee taas hyvin esillä, jopa näin vahvassa oluessa. Hedelmää pehmeästi, tämä yllättää aika lailla positiivisesti. Parempi monin tavoin kuin vaisuhko perus-Thumper. Ei erityisen monimuotoinen, mutta toimii silti itsepintaisen itsevarmasti. Oluthuone Leskinen, 13.11.2012.
Belgialainen tumma vahvahko luostariolut, 7,1%. Maltainen ja makea, lähes epämiellyttävää siirappisuutta. Makuhermot hieman turtuvat jatkossa, makeus tuntuu laimenevan siedettäväksi. Hyvin vaikea tällaisesta on innostua, mallastuotteeksihan tämä tunnistaa, mutta nautinnollisia elämyksiä ei irtoa. Belgidubbel on yksi mitättömimmistä oluttyyleistä. Oluthuone Leskinen, 12.11.2012.
Grimstadista vahvaa pilsiä, 9,5%. Amerikkalaisilla craft-panimoilla on tapana kutsua tällaista imperial pilsneriksi, mutta teollisuuspanimoiden puistattavia vastaavia tuotoksia kutsutaan malt liquoreiksi. Baltian maiden verrokit ovat lähempänä jälkimmäistä ja ne nimetään usein halveksuvasti viinalagereiksi. Norjalainen samea pils ei tosin maistu edes lagerilta, viljaisuudesta ei mitään havaintoa. Hedelmäinen täyteläinen olut voisi mennä täydestä tupla-IPAna. Aavistus happamuutta, jopa belgihiivan tuntua maltillisesti. Pihkaisuutta löytyy, kestävä pitkä katkeroisuus vahvana jälkimaussa. Hyvin maukas huippuolut, alkoholi peittyy vaivattomasti, erinomainen juotavuus. Oluthuone Leskinen, 12.11.2012.
Skotlannista tummanpunaista tynnyrikäyvää alea, 5,1%. Ehkä jonkinlainen ESB, maltaista, pähkinäistä, hedelmäistä, täyteläistä. Hyvin pehmeää, prosessi on nyt edennyt mukavasti. Jälkimaussa on humalaa kapealla tavalla, mutta todella terävästi. Persoonallinen olut, en muista aivan samanlaista ennen juoneeni. Vaikea tarkentaa, mikä tässä on erityisen omaperäistä, mutta jokin uniikki piirre juomassa on. Oluthuone Leskinen, 12.11.2012.
Kakkoskauden kakkosepisodi on avausta hitaammin rytmitetty, Nucky Thompsonin vastainen oppositio selkiytyy vähitellen, mutta alkaa myös rakoilla. Vankilassa suhteellisen intensiivisesti rakennettu jakso, joka purkautuu väkivaltaan. Kuten myös sivujuonne New Yorkissa. Pääteemaksi kohoaa Irlannin vastakkainasettelu, episodin nimikin viittaa Sinn Feiniin. USA:n kieltolain alkuvaiheen tuotoilla oli mitä ilmeisimmin merkittävä vaikutus Irlannin tasavallan samanaikaiseen väkivaltaiseen syntyyn.
Ensimmäinen tutustuminen Aldrichin kuuluisaan metaleffaan, valmistunut samana vuonna (1955) kuin Aldrichin mieletön noir-klassikko Kiss Me Deadly. Tämä on paljon perinteisempi tapaus, itse asiassa pahasti teatterimainen, Clifford Odetsin näytelmää ei ole pystytty avaamaan tarpeeksi. Alku on kyllä noirahtava, Jack Palancen riivattu hahmo, Saul Bassin heti tunnistettava krediittisuunnittelu, voice-over, jazz-score, Ernest Laszlon lupaavalta vaikuttava kuvaus. Näyttelijäryhmä täynnä lahjakkuuksia, mutta ainakin Rod Steiger kiskaisee pahat överit. Aivan liian puhelias elokuva ja loputon puhelinkikkailu ärsyttää. Näkemys Hollywoodista on poikkeuksellinen kyyninen Eisenhower-aikakautena, mutta toteutus jää pahvisen tunkkaiseksi.
Skottien jouluhoppiolut ei juurikaan vaahtoa. Vahvuus lähes sama kuin Mikkellerillä, 7,5%. Kuivempaa hedelmää, ei erityisen sitruksinen kuitenkaan, hieman juuresmaista saippuafiilistä. Karkeahko yleistuntuma, kalkkia vedessä varmaankin, lopussa kohtuullinen katkeroveto. Tavanomainen AOR-henkinen pale ale näiltä wannabe-punkkareilta, ei säväytä oikeastaan millään osa-alueella. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Tanskalais-belgialainen jouluolut Alkon tarjonnasta, 7,8%. Hoppy-termi lupaa tietenkin hyvää, mutta etiketistä löytyy kyllä maininta inkivääristä ja "fyrrenålesta", jonka Google kääntää yllättäen männyksi. Varmaankin tarkemmin männyn neulasiksi, koska pelkkä nåle tuottaa sen tulokseksi. Terhakkaa vaahtoamista. Ainakaan liian mausteinen tämä jouluolutasteikolla ei ole, inkivääri ei tule esille. Voimakasta hedelmää, makean kypsää trooppista tyyppiä, mutta myös katkeroinen pitkässä jälkimaussa. Männyn neulasten pihkaahan aistitaan usein IPA-tyyppisissä oluissa humalten kautta, mutta tässä on kai sitten keitetty sekaan niitä itseäänkin. Kohtuullisen raikas ja kevytkin tässä sarjassa, mutta makeus on kyllä hieman liikaa minulle. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Alkuvuodesta missaamani Halcyon saapunut nyt Alkoihin. Derbyshiren panimo nimittää tätä 7,4-prosenttista tuotetta Imperial IPAksi, jolle länsirannikon jenkit tietysti naureskelisivat makeasti. Nyt ollaan kuitenkin Britanniassa ja Thornbridgen Jaipur on varsin vakuuttava blighty-suoritus tässä lajissa. Tämä vahvempi variaatio tuntuu alustavasti hyvin samantyyppiseltä, hedelmäinen, mutta ei leimallisen sitrustyyppinen. Pihkaa on ja katkeroisuus loppuvedossa yhtä pitkään kestävää kuin suosionosoitukset kommunistien puoluekokouksissa pääsihteerin puheen jälkeen. Thornbridgen motto näkyy olevan "Innovation Passion Knowledge", se on hätkähdyttävästi samantyyppinen kuin suomalaisen it-konserni Tiedon "Knowledge Passion Results". Tuloksia syntyy Thornbridgeltä(kin?), tämä on todella onnistunut olut kaikin puolin. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Suodattamaton versio klassisesta tšekkioluesta, jota on ollut hyvin säästeliäästi tarjolla Tšekin ulkopuolella. Maahantuoja Servaali on järjestänyt kylmäkuljetusketjun paikan päältä suomalaisiin parhaisiin olutbaareihin, upeaa toimintaa. Oulun Pivoon pari kegia oli saapunut torstai-iltana ja perjantaina avaamisaikaan ensimmäinen tynnyri oli jo viimeisillään. Kajaanin olutseura oli kuulemma tulossa juuri tämän takia vihattuun tervaporvarien kaupunkiin ekskursiolle. Vahva vaahto ja yllättävän kirkasta, aluksi hieman epäilin koko suodattamattomuutta, koska Urquellista on liikkeellä myös yleisempi Tankovná-versio, joka on pastöroimaton, mutta suodatettu. Servaalin sivuilla puhutaan kuitenkin suodattamattomuudesta, joten uskottavahan se on. Diasetyyliä, mallas puree täyteläisesti, tuoretta ja kuohkeaa. Katkero on terävää. Ei ehkä kuitenkaan niin taivaallista kuin ennakkohypetyksen perusteella olisi voinut odottaa. Upeaa olutta joka tapauksessa. Pivo, 9.11.2012.
Alkon oluthankinnat yllättävät suhteellisen usein. Suuri osa klassikoista puuttuu, mutta aivan onnettomia teollisuusoluita putkahtelee valikoimaan vähän väliä. Sitten hankitaan jotain yllättäviä tuntemattomia oluita, joissa saattaa olla hyvääkin kamaa. 1617 perustetun Plankin vaalea vehnäbock on jälkimmäistä lajia. Plank on minullekin uusi tuttavuus, vaikka kävinkin pari vuotta sitten lähellä sen kotipaikkaa, joka on Baijerin Laaber, lähellä Regensburgia. 7,8%, aavistuksen tummahko, hyvin oikeaoppinen esterisyys, pehmeä runko, täyteläinen, banaania on, mutta ehkä keskimääräistä kuivempi kokonaisuus. Yllättävinta jälkimaussa pieni, mutta terävä humalan potkaisu. Saatoin kyllä kuvitellakin sen, joka nielaisulla sitä ei tunnu syntyvän. Tasalaatuinen hyvin tehty olut, kuinkas muutenkaan. Melko lähellä Vitusta, selvästi kuivempi kuin Aventinus. Täyteläisempi, mutta tietysti vähemmän humaloitu kuin Vakka-Suomen kotimainen contender. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Vakuuttavan tanskalaisjouluolutsesssion päätteksi jo perinteistä tanskalaisjytkyä tältä vuodelta, nyt hanaversiona. 10%, Hyvin täyteläinen, paahtoa ja sokeria. Hyvin pehmeä, tuoreus nousee hienosti esiin. Luumua ja muuta kypsää hedelmää, alkoholi peittyy totaalisti. Katkeroa melko vähän, mutta todella miellyttävä tasapainoinen olut. Ikään kuin aiempien tanskalaisoluiden ominaisuudet kiteytyvät tässä hallitusti. Ehkä maltillisempi makukokonaisuus kuin aiempien versioiden pullovariaatiot. Kööpenhamina, Ørsted Ølbar, 7.11.2012.
Belgityyppinen hyvin tumma jouluale, 8,5%, tarjoilu hieman brutaalisti standardista halfpintistä. Hintelä tuoksu. Maussa ei belgihiivaa, mutta sitä enemmän makeaa mallasta, siirappia, pehmeää. Hieman humalaa löytyy, mutta korostetun makea olut. Kööpenhamina, Ørsted Ølbar, 7.11.2012.
Det Lille -panimon tekemiä talon oluita Ørsted-baarille olen kokeillut ennenkin ja nyt tarjolla joulupukkijuomaa, 6,5%, alaotsikkona Santa on hops. Kirkas punainen olut, hedelmää ja aavistus kirpeää marjaisuutta. Mukava katkero lopussa, mutta ei niin voimakas kuin Amagerin jouluoluessa. Näppärää raikasta tasapainoa, ei turhia mausteita, toimii hyvin. Kööpenhamina, Ørsted Ølbar, 7.11.2012.
Siirtyminen Ørsted Ølbariin ei mennyt erityisemmin sujuvasti. Aluksi en meinannut päästä Nørreportin metroasemalta maan pinnalle. Ajauduin kaukojuna-aseman ruuhkaiselle laiturille, jossa ei ollut mitään exit-kylttejä ja laituri tuntui jatkuvan maan alla loputtomiin. Kun lopulta pääsin ulos, olin tietysti ajautunut mahdollisimman kauas tavoitesuunnasta. Sitten yritin oikaista Ørstedsparkenin läpi, menetin suuntavaistoni ja ryntäsin vielä epähuomiossa väärälle puolelle vilkasta H.C. Andersenin bulevardia. Lopulta Ølbariin kömpiessäni olut kiinnosti jo kovasti. Hämärässä baarissa lähes pelkästään tanskalaisia crafteja. Amagerin joulupanossa alkoholia 6,9%, samea ja ruma. Maltainen ja leipäinen perusmaku, joka kääntyy todella katkeroiseksi jälkimaussa. Erittäin onnistunut perusratkaisu, jälkimaku on yksi pisimmistä viime aikoina. Pehmeys voisi olla parempaa, mutta varsin raikasta kuitenkin. Lämmetessä nousee hieman mausteisuutta pintaan. Kööpenhamina, Ørsted Ølbar, 7.11.2012.
Mikkeller Barin tarjonnassa yllättäen olutta Pohjois-Kalifornian Berkeleyn panimobaarista, jossa vierailin 1997. Sittemmin en ole panimon oluisiin törmännyt. Hedelmää ja humalaa, 7,5%. Brown ale, paljon katkeroa, kuohkeaa, täyteläinen ja tasapainoinen, session paras olut selvästi. Kööpenhamina, Mikkeller, 6.11.2012.
Mikkeller Barin 20 hanaoluen valikoimasta kokeiluun tarttui tämä pelkästään nimen perusteella. Tom Waitsin albumin mukaan nimetty olut ei voi olla huonoa. 5,8%, musta, paahtoa, kahvia ja suklaata. Humalaakin löytyy. Jälkeenpäin huomasin juoneeni tätä toissa keväänä Helsingissä, silloin olin rekisteröinyt nimeksi Nighthawks Oatmeal Stout ja makeampi vaikutelma kuin nyt. Harmittava tapaus. Kööpenhamina, Mikkeller, 6.11.2012.
American pale ale, sameaa, hedelmää, hieman vihannesta, ei sanottavammin humalaa, ei kovin ihmeellinen. 5,5%, hyvin samanlaista kuin grönlantilaisen keskustelukumppanin kokeilema Mikkeller Hubert Pale Ale, sekin 5,5%. Grönlantilaisen maistelusetistä tsekkasin myös juuri hanasta kuivahtanutta George!:n Barrel Aged -versiota ja pullomaistiaisena Goose Island Bourbon Countyn jotain Vanilla-variaatiota. Molemmat puumaisia paksuja vaniljaisia jälkiruokajuomia. Kööpenhamina, Mikkeller, 6.11.2012.
