Edesmenneiden kirjailijoiden teosten jatko-osien kirjoitteluhan on varsin yleistä. Ian Flemingin Bond-hahmoa ovat viritelleet useammatkin senttarit ja Robert B. Parker rohkeni kirjoittaa Philip Marlowesta, tosin melko jäykin tuloksin. Kovasti arvostamani Joe Goreskin ennen omaa kuolemaansa punoi Dashiell Hammettin The Maltese Falconille prequelin, varsin mehukkain tuloksin. Ei siis mikään yllätys, että Stieg Larssonin yltiösuositulle postuumille romaanitrilogialle ilmaantui jatko-osa. Luin Larssonin kirjat tuoreeltaan ruotsiksi ja periaatteessa tykkäsin, vaikka ristiriitaisiakin tuntemuksia syntyi. Jälkeenpäin mm. elokuvatulkintojen kautta heijastellen romaanien ansiot ovat ehkä mielikuvissa haalistuneet jossain määrin.
Larssonin työn jatkajaksi valikoitunut Lagercrantz on itselleni tuttu Zlatan-elämäkerrasta. Kirjoittajan laadusta oli sen perusteella vaikea sanoa juuri mitään. Olen jo niin kokenut (sattumoisin lähes päivälleen samanikäinen kuin Lagercrantz), että olen tutustunut myös kirjailijan isän Olof Lagercrantzin kirjoituksiin. Dagens Nyheterissä pitkään vaikuttaneella Lagercrantz Seniorilla oli vastuuta talvisodan ruotsalaissloganin Finlands sak är vår levittämisessä. En nyt kuitenkaan ollut kovin innokas perehtymään tähän Larssonin jäämistön pöyhimiseen. Sain sitten suomennoksesta lainaustarjouksen työkaverilta ja uteliaisuus väistämättä heräsi. Vaikka onhan nyt kirjan nimeksi paiskattu Nietzsche-pala laimeudessaan jo matalaotsaisen kliseyden huippua.
Lagercrantz marssittaa tutut henkilöt ja Söderin kadut areenalle. Juoni kiertyy kyberturvallisuuden ja autismin ympärille varsin yksinkertaisesti, liian simppelisti. Suomennos soljuu todella sujuvasti, liiankin itsestään selvästi, melkein jo tietää mitä seuraavassa lauseessa lukee. Tämä on hyvin laskelmoitua, mikseipä pinnallistakin kerrontaa. Yhden päähenkilön Lagercrantz on saanut kehitettyä itse ja eiköhän nimenä ole sitten raivostuttavasti Balder. Balderhan on näitä myyttisiä skandijumalia, joihin ruotsalaiset ovat pohjattoman ihastuneita. Olen työelämässä ollut paljon ruotsalaisten kanssa tekemisissä, esim. pitkään Balder-projektiksi nimetyssä hankkeessa. Olutta kiskotaan itsellenikin tutussa Bellmansgatanin Bishops Armsissa. Alkupuolella tapahtuu murha, mutta muuten dramaattisuus on melkoisen kevyttä Larssonin paisutteluihin verrattuna. Cliffhangereitä voisi tällaisessa tyylissä odottaa, mutta edes niitä Lagercrantz ei saa punottua. Virkamiestuotosta siis, tilaustyö, ei intohimoa. Jälkipuoliskolle kehitellään nopeampia trillerikäänteitä ja Lagercrantzin tarttumapinta kasvaa, mutta kunnon otetta kirjoittaja ei tarinaan saa. Lopussa pedataan tietysti jatkoa, koska Lisbeth Salander on suuri bisnes.
Viime vuonna pääsin Espoon superbaarin caskfestariin heti ensimmäisenä päivänä, mutta tällä kertaa kasautui esteitä sen verran, että nyt paikalle vasta lauantaina. Olinkin nyt oven rivassa roikkumassa hyvissä ajoin työkaveriseurueeni kanssa ja saimme vallattua nahkasohvanurkkauksen jättibaarin Tapiolan puoleisesta päädystä. Lähes kaikkia oluita edelleen tarjolla ilahduttavasti. Tämän vuoden teemana Lounais-Britannian oluet Walesin ja Cornwallin kulmilta sisämaahan päin kurottuen. Olen käynyt seudulla pari kertaa, mutta mukavasti uusia tuttavuuksia tarjolla.
Aloituksena Bathista Electric Bearin Elemental, ruis-IPA, 4,4%. Hyvin sitruksinen, ruista vaikea havainnoida, Cascade ja Waimea tarjoavat huimat katkerot. Ikävä todeta, mutta tässä oli sitten heti koko bakkanaalin huippukohta. Saman panimon Heisenberg's Double Decoction hämmentävästi doppelbock, peräti 9,1%, jolla jo mennään triplabockien reviirille. Cask-käsittelyllä on saatu metallisia kovia kulmia pyöristettyä, mutta alkoholi lähes löyhkää oluesta. Pehmeää, mutta ei miellyttävää.
Seuraavaksi kiskaisin parit ESBit. Forge-panimon Handsomessa on toffeeta ja perinteinen kapea katkeron kiskaisu. Tintagelin Harbour Special jäi tässä vertailussa vetisemmäksi, tunkkaisemmaksi ja vähemmän katkeraksi. Walesin Swanseasta Gower Power IPA tarjosi pehmeää hedelmää, katkeruutta ja tasapainoa, tässä session toinen hieno olut. Bude Black Rock oli 5,1%, tumman ruskeaa, ei katkeroa juuri ollenkaan, perushedelmää. Twisted Oak Spun Gold kevyemmältä pohjalta (4,5%) sisälsi keksiä, maltaisuutta, trooppista hedelmää, kuivaa katkeroakin pohjalla. Session parhaita tämäkin. Cornish Crown Porter (5,2%) oli makeamman maltainen tumma tapaus, pehmeää tietysti, puumaisuuttakin löytyi, katkerot hyvin vähissä. Lopuksi Rebel Sail Ale, vain 4%, hedelmää, karamellia, kevyttä katkeroa. Ihan kiva.
Tämä on todella hieno tapahtuma ja mukavasti jengiä edelleenkin mukana. Itse olen viime aikoina hieman epäillyt brittiriilien maahantuonnin mielekkyyttä, mutta ainakin tällaisessa mitassa kaikki toimii todella mallikkaasti.
Kampin nepalilaisravintolassa nimikko-olutta, tehty Belgiassa, 4,5%. Makeahko belgiale, kovasti hiilihappoa, hedelmäisyys pinnassa, mutta ei vakuuta ollenkaan näin kevyellä alkoholilla. Leikkaa kohtuudella tulista ruokaa, mutta vesi tässä roolissa tehokkaampi. Mount Everest Kamppi, 30.1.2016.
Mosaic/Comet -versiossa vaahtoa ehkä vielä vähemmän kuin Centennial/Citrassa. Ulkonäkö ja tuoksu lähes identtinen, kermatoffeen aromia sieltä löytyy. Maussa hedelmä on nyt aavistuksen kuivempaa, nyt ollaan jo greipin suunnalla. Runko on tietysti samanlainen, ei katkeroefekteissäkään mitään eroa. Kokonaisuus on siis aavistuksen kuivemmalta tuntuva, joten tämä on ehkä lievästi parempi. Tietysti mieleen tulee heti jatkokehityskohteita. Runkoa pitäisi tukevoittaa, ei haittaa vaikka siirrytään sitten tupla-IPAn puolelle. Sessioitavuudella on arvonsa, mutta nyt mietiskelen enemmän hitaan nautiskelun olutta. Jälkimaku on nytkin varsin pitkä ja hohdokaskin, mutta katkerohumalan lisääminen ei ole koskaan liikaa. Tuoksu ei itselleni ole kovin tärkeä, mutta tässä oluessa se jostain syystä oli huomattavasti vaatimattomampi kuin useimmissa Stadin oluissa.
Stadin Timo Konttinen tarjosi mahdollisuutta suunnitella resepti Stadin oluelle. Pitkään (no jaa, pari sekuntia) erilaisia eksoottisia oluttyylejä pohdittuani päätin lopettaa teeskentelyn. Enhän minä mitään muuta halua juoda kuin länsirannikon IPAa. Siis kalifornialainen voimakkaan sitrushedelmäinen ja katkera IPA, about 7%. Oikeastaan kyseessä ei ollut tarkka reseptin speksaus, tuntematta tarkemmin panimon prosessia tarjosin lähinnä elämyksellisiä suuntaviivoja ja panimon henkilökunta teki lopulliset valinnat. Panimon yleiseen linjaan verrattuna halusin reivata persikkaispehmeää hedelmäisyyttä appelsiinimaisempaan, jopa greippisempään suuntaan ja lisätä reippaasti katkeruutta. Kaikki muuhan Stadilla täsmääkin omiin ihanteisiini.
Pääsin valitsemaan oluelle nimenkin. Kun viime talvena Bruuverin oluissa esittelin kunnianosoituksia 1980-luvun amerikkalaiselle kitararockille, niin tällä kertaa vuoroon tuli kalifornialainen kovaksikeitetty rikoskirjallisuus. Dashiell Hammett on tyylisuunnan luoja, mutta genren timanttisin kulttisuuruus on tietysti Raymond Chandler, jonka teoksiin lukeutuu mm. The Big Sleep ja The High Window. Kombinaationa niistä sitten nimeksi High Sleep, johon voi assosioida muitakin tarkentamattomiksi jääviä Kalifornia-ilmiöitä.
Katkerohumalaksi päätyi Summit, lopputuloksena oli keiton #745 kaksi eri versiota oluesta, erona kuivahumalointi. Toisessa on Centennial ja Citra, toisessa Mosaic ja Comet. Oluen hiivan tarkkaa alkuperää en pysty paljastamaan, mutta se on hankittu erittäin kuuluisasta suodattamattomasta oluesta. Sain nyt panimolta näytepullot molemmista versioista.
Centennial/Citrassa vaahtoa syntyy melkoisen vähän, ulkonäkö on utuisen keltainen kuin Santa Monica -vuorten takaa nouseva aurinko. Tuoksussa on hieman voimaisuutta, hedelmäisyys ei niin raikasta kuin toivoisi. Hiilihappoa on vähän, juuri oikealla tasolla. Maussa appelsiinimainen hedelmä on pinnalla, ei mitään tuoksussa leijaillutta diasetyyliä (?) havaittavissa. Prosentteja on 7, mutta aavistuksen ohut runko kuitenkin on, täyteläisyyttä ei aivan riittävästi. Havuista tihkuvaa pihkaa löytyy ja katkeruutta on, kohtuullisesti mutta ei kohtuuttomasti. Hieman vajaaksi hoppituntuma kuitenkin jää, irvistelemättä tämän juo. Juotavuus on muutenkin lähes sessiotasoa. Ei tämä nyt minun unelmaolueksi kohonnut, mutta kieltämättä kokonaisuus on sen suuntainen kuin ajattelinkin. Oluen valmistus on kuitenkin varsin monien muuttujien vaikutuksen summa ja lopputulosta on vaikea ennakoida, ainakin näin diletanttiblogistin suunnalta.
Muutaman kerran missaamani ahvenanmaalainen india black ale tuli nyt vastaan Harjun baarissa. Runsaasti paahtoa, palaneisuuttakin. Aika ohut keskiosa, eikä oikein katkeruuskaan kohoa lentoon. Odotukset eivät kovin korkealla olleet, mutta niistäkin kyllä hieman nyt jäätiin. Baarissa hyvin jengiä, tietysti perjantai-iltana näin täytyy ollakin. Hanassa kaksi Solmun tuttua olutta Stallhagenin ohella. Lapin Kulta, Heineken ja Newcastle vievät turhaan hanapaikkoja, parempaa keskittymistä craftiin voisi odottaa. Tilanne alkaa nyt olla jo tämä, pelkkä craftin tarjonta ei enää riitä. Pitää tarjota pelkkää craftia, jos haluaa tehdä vaikutuksen. Solmu Pub, 29.1.2016.
Suvilahden panimobaari alkaa olla melkoisessa saavutettavuusmotissa, Kalasataman suuntaa en ole pitkään aikaan käynyt tsekkaamassa, mutta melkoinen esterata siellä oletettavasti on edessä. Nyt Sörnäistenkin suunnalta lähestyttäessä tilanne mutkistui monenlaista aitaa ja kaivantoa ilmaantuessa vastaan. Pienellä kaarroksella matka eteni jäisiä lammikoita kierrellen klassisessa Tarkovskin Stalker-fiiliksessä. Täydessä baarissa meno oli kuitenkin parhaassa vauhdissa ja pääsin kokeilemaan uutta imperial black pilsiä, 7,2%. Leipäisen maltainen lähtö, hedelmäisyyttä rinnalla, suhteellisen makea. Jopa hieman siirappisuutta. Jälkimakua ei katkeraksi voi kuvata, mutta katkeroa silti on olemassa. Ikävää vihanneksisuuttakin lämmetessä löytyy. Tämä ei missään nimessä lukeudu Stadin parhaaseen tuotantoon. Stadin Panimobaari, 29.1.2016.
Olen tuntenut jo muutaman vuoden viskispesialisti Jarkko Nikkasen ja olutspesialisti Ilkka Sysilän, mutta helsinkiläiset herrat eivät keskenään ole aiemmin kohdanneet. Ilkka ilmaisi kiinnostuksensa keskustella viskimiehen kanssa mm. yhteisestä raaka-ainepohjasta ja sainkin sovitettua kiireiset miehet lyhyeen mallasekumeeniseen tapaamiseen Ilkan kotikentällä Bruuverissa. Aikaa ei ollut paljon ja kiivastempoisessa tilanteessa vierailtiin Bruuverin panimotilassa ja mallaskellarissa, maistellen valmiita Tyräoja-oluita ja kypsymässä olevaa kamaa. Puhuttiin savumaltaista, hiivan merkityksestä, tislauspannuista, tynnyreistä ja monenlaisesta muustakin. Tämähän oli hauskaa seurattavaa diletanttiblogistilta, kun itseäkin kiehtoo pohjattomasti nämä molemmat mallastetun ohran jatkojalosteet. Tässä oli kyseessä pelkkä handshaking-tyyppinen startti ja ehkä pääsen jatkossakin havainnoimaan tällä rintamalla kehittyvää symbioottista kanssakäymistä.
Pienen sour-horjahduksen jälkeen takaisin IPAn pariin, tämän lllinois-panimon porter ei kolahtanut, mutta nyt tarjolla parempaa kamaa. Samea, appelsiinimehun keltainen väri, 7,3%. Tuoksussa raakaa greippiä, kylmässä maussa on brutaalia sitrusta, tämä ei varmaan ole kiinteistönvälittäjien makuun, tässä on purentaa. Jälkimaun katkerot jyräävät todella syvällä ja pitkään. Hämmentävän ryhdikäs IPA, illan aiemmat eurooppalaiset oluet kalpenevat tämän rinnalla. Katkeruus on sadistista tasoa, juojan kannalta tietenkin pelkkää masokistista nautintoa. Kitty's, 26.1.2016.
Black Doorissa lievästi samea IPAn näköinen olut, 5%. Tämä päättää illan IPA-teeman, hapantahan tämä on. Sveitsiläisnimi viitannee kennedyläisittäin berliner weisseen, maitohappobakteerin tuotostahan tässä selvästi on. Happamuus aika kepeää ja huolestuttavammin oluen muut ulottuvuudet tuntuvat tyystin tyhjiltä. Mika Oksasen tavoitteista ei koskaan tiedä, mutta nyt berliner weissen raikas vehnäveto jää uupumaan lopputuloksesta. Black Door, 26.1.2016.
Varsin kirkas kultainen väri Stavangerin panimon italoyhteistyössä. Hedelmäkaramellia ja pirteää kevyttä sitruista mausteisuutta, 6,8%. Katkeruutta on nyt kunnolla. Tässä on nyt mukava vanhanaikainen sitrus-IPA verrattuna alkuillan suomalais-virolaiseen trooppiseen settiin. BrewDog, 26.1.2016.
Tankerissa tehty kiertolaispanimon imperial IPA Virosta, 8,4%. Yllättävän samannäköinen kuin Olarin IPA, kirkkaampi kuitenkin. Samantyyppistä makeahkoa pehmeää hedelmää maussa, mutta huomattavasti intensiivisemmästi. Mukavan täyteläinen, mutta yrttiä tulee esiin. Katkeruus on havaittavaa, mutta ei lähelläkään suotavaa sadistista tasoa. Makeuttakin on, hyvin puhdas, mutta ei kohoa tyylin parhaiden tasolle. Englantia puhuvia IT-nörttejä myös paikalla latinoleidien ohella. Ruoholahden toimistorotat ovat siis ehkä löytäneet kanavarannan räkälän, hieman huolestuttavaa kehitystä. One Pint, 26.1.2016.
Helsingin talvi nyt muuttunut tavanomaiseksi liukkaaksi sohjokaaokseksi, mutta selvisin kaatumatta Ruoholahden metroasemalta One Pintiin, jossa varsin samea ja ruma IPA Espoon kakkospanimolta. 6,3%, perustrooppisen hedelmäinen, hyvä hiilihappotaso, katkeruus aivan liian valjua. Taisin jostain jo kuulla, että katkerointia on tässä kevennetty ensimmäisistä versioista enemmän espoolaisten kiinteistönvälittäjien maun mukaiseksi. Se on ollut harmittava päätös. Lievää hartsia tässä on, mutta ei mitään virheitä. Runko hieman horjuu, mutta juotavuus pysyy toisaalta hyvänä. Lupaava starttihan tämä on joka tapauksessa, kaikkea hyvää vain jatkoon. One Pintissa espanjaa puhuvia kauniita nuoria naisia olutta juomassa, aika pitkälle on päästy baarin alkuajoista. One Pint, 26.1.2016.
2013 ilmestynyt Light of the World on James Lee Burken Dave Robicheaux -sarjan toistaiseksi viimeisin romaani. Sarjassa on nyt 20 osaa, eli Päätalon Iijoki-luokassa aletaan jo olla. Burke asuu Louisianan ohella Länsi-Montanassa Missoulan seudulla ja on sijoittanut sinne useampia romaanejaan. Montanassa siis ollaan ja yksi keskeisistä henkilöistä on Wyatt Dixon -niminen rodeoklovni, joka on esiintynyt Burken toisen Billy Bob Holland -romaanisarjan Montana-osissa. Dave Robicheaux on edelleen kertojana, mutta hänen osuutensa on suppea tällä kertaa, suurin osa romaanista kerrotaan kolmannessa persoonassa. Robicheaux ja sidekick Clete Purcel ovat muutenkin omalaatuisesti sivuhenkilöitä, pääroolissa ovat herrojen tyttäret Alafair ja Gretchen. Ehkä tästä syystä tarina ei tunnu kohoavan Burken parhaiden tasolle, 550 sivussa olisi paljon tiivistettävää. Montanan miljööote on totutun tarkkaa ja äärimmäistä pahuutta edustaa paholaismainen Asa Surrette, joka haiseekin pahalle. Hahmossa on selviä yhtäläisyyksiä Jolie Blon's Bounce -romaanin demoniseen Legion Guidryyn. Juonen käänteet ovat tuttua Burkea, mutta ehkä nyt jo liian tallattuja polkuja kulkevia. Loppuratkaisu on kuitenkin yhtä tiheä kuin edellisessä Creole Belle -teoksessa.
Pitkästä aikaa Punavuoren panimoravintolassa, uutuutena ESBiä, 5,2%. Tuoksussa diasetyyliä, miksei jopa hieman kenttätykin (122 H 63) kordiitin aromia. Maltaisen pähkinäinen lähtö, aika kylmää, maltaisuus jyrää, hedelmä vaisumpaa. Liian vähän katkeroa. Tätä panimoa haluttaisi tukea kaikin tavoin, mutta aivan kohdalleen oluet eivät ole vielä asettuneet. Il Birrificio, 23.1.2016.
Harmittavan vahvoja oluita alla, kun päädyin Kampin panimoravintolaan. Täällä tarjolla kevyempää kamaa, california common -tyylisessä höyryoluessa 5,3%. Single hop Columbus, ei kuivahumalointia. Kirkas kuparin väri, makean maltainen tuoksu. Kirpeää hedelmää suutuntumassa, mallas tukee hyvin ja eihän Sysilä ole malttanut säästellä katkerohumalissakaan, takapotku on tukeva. Hopped-up steam beer siis kyseessä. Hyvin hallittu ja puhdas olut jälleen. Bruuveri, 23.1.2016.
Kävelin ilahduttavasti lauhtuneessa säässä Kalliosta Hakaniemen ja Kruununhaan läpi Senaatintorille turistipanimoravintolaan. 11-prosenttisessa barleywinessa hyvin ruma ulkonäkö, tuoksussa mansikkaa. Maku on intensiivisen hedelmäinen, makean marjainen, karpaloa. Mallas tuntuu taustalla, ei tämä pelkkää marjamehua ole. Jälkimaussa on kuivempaa katkeroa, mutta makeus hallitsee. Alkoholi onneksi peittyy tyylikkäästi. Tykkään kuivemmista barleywineistä, nyt Bryggeri ei ole ollut selvästikään vahvimmalla osaamisalueellaan. Bryggeri Helsinki, 23.1.2016.
Ensimmäinen lauantaipäivä Helsingissä tänä vuonna. Lounasta Cellassa, vetäisin Virmalised IPAn ruokajuomana ja sitten jälkiruokana paikallista Perkelettä. Imperial stout, tehty Akaalla, 9,2%. Hyvin makea tuoksu, siirappinen maku. Hedelmä erottuu sokerin takaa, mutta paahtoa ei löydy. Chiliäkin tässä on, polttelee suupieliä. Lämmetessä chili hallitsee liikaa, vaikea saada juoduksi loppuun. Ymmärrän, että uuden kiertolaispanimon on yritettävä erottua valtavirrasta, mutta chili on kyllä jo niin moneen kertaan kokeiltu, että omasta mielestäni sen voisi jo unohtaa oluen yhteydestä. Mutta ehkäpä jotkut tykkää. Kun olutbloggaajilta on viime aikoina eri foorumeilla peräänkuulutettu terävämpää särmää, niin todetaan lopuksi, että hirveää scheisseahan tämä on. Cella, 23.1.2016.
Ostin Graham Greenen Brighton Rock -klassikon pokkaripainoksen joskus viime vuosikymmenen lopulla, kun kuulin uuden elokuvatulkinnan valmistelusta. En muista koskaan nähneeni kulttimainetta kantavaa John Boultingin brittinoirin perusteoksiin kuuluvaa filmatisointia vuodelta 1947. Greenen opushan on kirjoitettu jo 30-luvulla. Tarkoitus oli lukea romaani ennen uuden elokuvan näkemistä. Elokuva meni sitten ohi huomaamatta ja uudelleen tartuin romaaniin vuosi sitten, kun valmistelin matkaa itse tapahtumapaikalle Brightoniin. Fiilis ei kuitenkaan ollut kohdallaan, en päässyt romaania muutamaa sivua pitemmälle ja matka tuli toteutettua ilman tällaista perustaustoitusta. Nyt sitten kohdalle osui tämän uudemman elokuvan tv-esitys, jonka päätin katsoa harmittavasti ilman pohjateoksen tuntemusta.
2010 valmistunut elokuva siis, Joffén debyyttiohjaus. Isä Roland on tunnettu 80-luvun punakhmer-tilityksestä The Killing Fields. Tapahtumat sijoitettu nyt vuoteen 1964, etelärannikolla modien ja rockersien mellakoita. Nopearytminen startti, väkivaltaa ylimitoitetusti, uskottavuus ei kovin vahvaa. Brightonin rannan, pubien ja arvokkuutta huokuvien rakennusten miljöö on tavoitettu hienosti, vaikka ilmeisesti kuvattu lähinnä Eastbournessa. Eero Aarnion pallotuolikin esiintyy italogangsterin luolassa. Veteraanit John Hurt ja Helen Mirren vakuuttavat, mutta nuoremmat näyttelijät ovat eksyksissä. Jännite hiipuu vähitellen ja elokuva lipuu tylsyyteen, katsojan ajatukset harhailevat raskaan viikon työmurheisiin tai vastaaviin. 40-luvun filmiin verrattuna Greenen katolisuutta tuodaan enemmän esiin, mutta se nyt ei luterilaistaustaista katsojaa hetkauta. Melodramaattinen lopetus on kohtuullisen vaikuttava, mutta ei pelasta kokonaisuutta. Kohtalokkaan kuuloinen Brighton Rock tarkoittaa muuten karamellitankoa. Monissa liemissä keitetty luonnenäyttelijä Phil Davis kiskoo tässä pongot (ja Brighton Rockin) parhaiten itselleen.
Viikon toinen hullilaisen Atomin yhteistyöolut, nyt kumppanina australialainen käkipanija. Hanalätkän mukaan wee heavy, mutta tämä on kyllä kymppivolttisena jo heavy heavy. Kuohkeaa vaahtoa, lakritsainen tuoksu, marjaakin. Marjahedelmäinen on makukin, mustaviinimarjaa ja anista luumuun käärittynä. Kohtuullisen mielenkiintoinen sekoitus, pehmeää ja makean täyteläistä. Jälkimaku on lääkemäisen mausteinen, ei tanakkaa katkeroa. Viskitynnyrikypsytyskin reseptissä kai, tammea löytyy. Makeuden seasta pilkistelee alkoholi, ei tämä tässä sarjassa aivan Traquair-tyyppistä eliittiä ole. Kuikka, 22.1.2016.
Rutlandilainen peto on hyvin maltainen, hieman suklainenkin. Caski ollut kai auki jo viikon, mutta hyvässä riilikunnossa edelleen. Jälkimaku on harmittavan nahkeaa, ei kuivan katkeraa. Hedelmäisyyskin heikkoa. Ratebeer luokittelee tämän stoutiksi, mutta itse lähdin ESBin ulkonäöltä ponnistamaan 5,3-prosenttista olutta. Perustavaraa lajissaan, mutta ihan kivaa laatuolutta kuitenkin. Kuikka, 22.1.2016.
Lopulta pääsin maistamaan virolaista huippuvahvaa (13,6%) stoutia, vieläpä hanasta. Hyvin alkoholinen tuoksu sekoittuu makeaan hedelmään. Hyvin makeaa, paahto väistyy taustalle, suklaa ja vielä makeampi suklaa tunkee siin. Pehmeyttä on, alkoholi ei realisoidu maussa. Jälkimaku kohtuullisen pitkä, mutta liian makea olut kuitenkin kuitenkin. Ei Põhjalan parasta tuotantoa minun makutottumusten kannalta, mutta vakuuttavaa jälkeä silti. BrewDog, 20.1.2016.
BrewDog oli tuonut hanaan neljä uutta prototyyppiolutta, joista valitsin tämän hopitetun brownin, 6,5%. Reippaan pähkinäinen tuoksu, hyvin pehmeää, monipuolisia vivahteita hedelmiin ja makeistuotteisiin, ei kuitenkaan millään tavalla makea kokonaisuutena. Kohtuuttomat pihkakatkerot jälkimaussa nostavat hymyn huulille. Hämmentävän onnistunut olut kaikin puolin, brown ale sellaisena kuin hophead sen haluaa. BrewDog, 20.1.2016.
Siirtyminen Punavuoren skottibaariin ja lasiin suomalaistaustaisen Hull-panimon yhteistyöolut helsinkiläisen Humalove-kiertolaispanijan kanssa. Sellainen kai Humalove on, en ole aiemmin heidän tuotteisiin törmännyt. Nettitietojen perusteella oluessa on ruista, katajaa, appelsiininkuoria ja savumaltaita. Siis tavanomainen moderni craft-olut, joita tulee vastaan joka kulmalla. 6,5%, aika hillitty tasapainoinen maku, ainakaan savua ei erotu. Monimuotoinen hedelmäinen olut, jossa ei normaalia ruisraskautta. Katkeruuskin on ihan kiva, mutta tasapainoisuus hieman kääntyy tylsyyden puolelle. Ehkä kannattaisi korostaa reippaammin puhtaampia maltaan ja humalan ulottuvuuksia. BrewDog, 20.1.2016.
Lisää hapanta belgikamaa, ei enää lambicia, mutta ilmeisesti Brettanomycesilla matkaan saatettua flanderilaista kuitenkin, 6,8%. Punaviinitynnyrikypsytys, hyvin hapan tuoksu taas, maku hyvin hedelmäinen, miksei marjainenkin. Nyt en kovin paljon tästä irti saanut, hieman karkealta tuntui. One Pint, 20.1.2016.
Ajauduin tiiviimmin hörhöpöytään ja jakoon tuoretta lambicia Beerselistä. 6%, intensiivisen hapan tuoksu, maku kepeämpi. Vihreitä saksanpähkinöitä siis, ei oikein maussa heti erotu, mutta ehkä pähkinät leikkaavat happamuutta. Juotavuus on lambiciksi hyvää tasoa, öljyinen jälkimaku on varsin pitkä. Kyllä pähkinämakuakin löytyy ja pullon pohjalta hiivaa lisäämällä tulee hedelmäisyyttä. Ei klassikkokamaa, mutta mielenkiintoinen variaatio. One Pint, 20.1.2016.
One Pintin tungoksesta alkoi erottua tuttuja naamojakin, eiköhän paikalle ollut vääntäytynyt edustava otos valtakunnan olutintoilijoita. Vantaan Hermod ja Tampereen Euphemos, enpä herroihin lauantain jälkeen ole kontaktia saanutkaan ja kaiken huippuna aivan omalla nimelläänkin julkisuudessa esiintyvä Jyväskylän olutpaavi Hannu Nikulainen. Pöydästä työnnettin nenän alle belgialaista vahvaa sherrytynnyrikypsytettyä kamaa ja lihahan oli heikko, vetäisin nesteet tuulen suojaan. Quadrupel pohjana, jota on siis PX-sherryastiassa huljutettu vuoden verran, 16%. Hillitön sherrytuoksu, ei oikein muuta erotu. Maussa puuta, pehmeyttä, makeutta, luumua, jälkimaku aika tyhjä. Tätä voisi pitää sokkomaistelussa pelkkänä sherrynä, niin vahvasti vahva viini on maltaaseen pureutunut. Pullon hinta kuulosti olleen 50 euroa, mutta sehän ei ollut minun ongelma. One Pint, 20.1.2016.
Rapsakka talvipäivä Helsingissä, tulee mieleen lapsuuden talvet Oulujärven rannalla. Hurautin metrolla Ruoholahteen One Pintin lämmitejakomoon. Baari yllättäen tikattu täyteen jengiä, täällähän on tottunut arki-iltaisin juomaan oluttaan kaikessa rauhassa. Espoosta Pohjolan olosuhteisiin suunnattua talvilaatuista IPAa. 7,3%, viinimarjaa, hedelmäpastilleja, maltainen runko ei horju. Pihkaa hieman nihkeästi fiilistä heikentäen, mutta katkeruutta on riittävästi. Tuore ja puhdas, tosiaan hieman talvinen fiilis. Oikein hyvää, ehkä panimon tasapainoisin maistamistani. One Pint, 20.1.2016.
Muuten sama olut kuin edellinen, mutta hiivaksi vaihdettu brittiläinen S-04. Ulkonäkö suunnilleen sama, vaahdon määrä ehkä hieman pienempi, mutta kaatonopeus saattoi olla eri. Tässä olut puolen litran pullossa. Vaahto ehkä katoaa nopeammin. Tuoksussa on trooppista hedelmää. Maku on aavistuksen kovempi, ehkä hieman nahkeampi, karviaismarja ei nyt ehkä erotu. Pihkaa on taas, samoin hiilihapot tuntuvat samantyylisiltä. Katkeruus on samankaltaista, kuivaa ja pitkää, mutta ei massiivista. Hiivahan yleensä vaikuttaa oluen makuun hillittömästi, mutta tässä hiivalajit varmaankin suhteellisen samankaltaisia. Pidin silti amerikkalaisesta enemmän, vaikka erot ei kovin suuria olekaan. Ehkä saattoi olla ennakkoluulollakin merkitystä, koska pidän enemmän jenkki-IPOista kuin perinteisestä brittikamasta. IPOissahan hiiva ei kuitenkaan tyylejä erota vaan humalat. Kunnon IPAa tämäkin versio kuitenkin on.
Kotiolutvalmistaja Rabbit Streetin IPAa nyt testattavana. Tiheä pienikuplainen vaahto täyttää 33 cl pullosta kauniisti Spiegelaun IPA-lasin. Kinuskinvärinen samea olut, tuoksussa trooppista hedelmää. Maku on samankaltainen, pehmeää kypsää hedelmäisyyttä, pientä kirpeyttä karviaismarjan suuntaan. Havuja sekaan, jälkimaku on hyvin kuivan katkera, mutta ei suuta kuivattavan voimakas. Pitkää kestoa kyllä löytyy. Hiilihappotaso on aavistuksen korkealla optimista. Hyvin puhdas, hyvin hallittu. Keitetty lähes kolme kuukautta sitten, ei siis enää kovin tuoretta. Aromaattisuus on heikohkoa, mutta muuten raikkautta löytyy. Hiivana amerikkalainen US-05, 7,5%, IBU-lukema laskennallisesti (?) peräti 163, ei niin katkeralta tunnu. Lämmetessä ehkä havut kääntyvät hieman liian karamelliseksi makeudeksi. Hyvin tyylikäs IPA kuitenkin kaikin puolin.
Tämä Saimaan ruisolut on tietääkseni kohta myynnissä Alkon vuotuisessa pienpanimokampanjassa. Hanaversio nyt tarjolla Bruuverissa. Reseptin pohjana on käsittääkseni ollut Bruuverin viimekeväinen Hillbino's Rye Hiffer. 6,5%, aika samea, karamellia ja katkeroa. Mallasta ja hedelmää rungossa, mutta karamellisuus hallitsee. Se on hieman harmi, sillä katkeroa on mukavasti. Selvästi Saimaan maukkaammasta laidasta, vaikka ei aivan parhaiden tasolle kohoa. Bruuveri, 18.1.2016.
Olen nähnyt John Hustonin definitiivisen Hammett-tulkinnan lukemattomia kertoja, mutta ilmeisesti vasta nyt ensimmäisen kerran elokuvateatterissa. Orionissa oli lähes täysi sali ja kopiokin ok, vaikka ei aivan timanttisessa kunnossa. Joka kerta hämmentyy, että tämä oli Hustonin ensimmäinen ohjaus, niin varmaotteiselta kaikki tuntuu. Tätähän voi pitää yhtenä film noirin lähtölaukauksena, mutta varsinkaan visuaalinen tyyli ei ollut vielä 1941 loppuun asti kehittynyt. Bogart ei ehkä vielä ollut sisäistänyt, että hän pääsee jatkossa pelkkiin päärooleihin. Suoritus on niin ambivalentti, niin modernin antisankarimainen, niin moraalittoman misogyynisen kyyninen kylmäävällä tavalla, että täysin harkittua se ei voi olla tähän asti pelkkiä luusereita personoineelta kulttisankarilta.
Hammettin romaani on äärimmäisen kova, mutta Hustonin käsikirjoitus on vielä tinkimättömämpi. Ei voi uskoa, että tällainen tyrmäys tuli Hollywoodista 1941 katsojien ihmeteltäväksi. Olen aiemmin pitänyt Mary Astoria vääränä valintana seksikkään laskelmoivan Brigid O'Shaughnessyn rooliin, mutta isolla kankaalla tekoitkua pusertavan Astorin meikit leviävät naamaan todella vakuuttavasti, kun kohtalon kello alkaa iskeä yhä kumeammin. Ehkä oma ikääntyminenkin vaikuttaa kypsän naiskauneuden arvostamiseen. Peter Lorren ilmeisen gay-hahmon ohella nykykatsannossa korostuu myös Sydney Greenstreetin avoin homous. On vaikea uskoa, että Greenstreetin röyhkeä lääppiminen Bogartin polven ja Elisha Cook Jr:n perseen suuntaan meni läpi Hays Officessa. Aika ei ole laimentanut tätä mestariteosta ollenkaan, tämä on pikemminkin entistä ajankohtaisempi nykyään.
Jos oheinen kuva hämmästyttää, niin tulin hankkineeksi joskus 80/90-luvun vaihteessa henkilökohtaisen Maltan haukan Accessories to Murder -postimyynnistä Kalifornian Seal Beachistä ennen web-aikaa. Lähetys juuttui Raahen tulliin ja virkailijan kanssa mietittiin pitkään minkä momentin alle tämmöinen esine kirjattaisiin. Tietysti yritin selittää, että se on ainetta josta unelmat on tehty, huonolla menestyksellä. Harmittavasti patsas ei näytä samalta kuin elokuvassa esiintyvä. Sehän oli kuitenkin väärennös, joten ehkä oikea kenraali Kemidovin haltuun Istanbuliin jäänyt haukka näyttääkin juuri tällaiselta.
Pääsin vielä jakamaan Hermodin ja Jookosin kanssa jälkimmäisen Tallinnasta ostaman vahvan white stoutin. Valkoisuus tässä tarkoittaa pale ale -maltaiden käyttöä, väri on saatu tummemmaksi kaakaomuruilla ja kahvilla. Tämä versio on vielä kypsytetty robustissa Pedro Ximenez -sherryastiassa. 11,9%. Põhjala ei yleensä laske liikkeelle kakkoslaatua, eikä niin ole käynyt nytkään. Jälkiruokaoluessa on vaniljaista makeutta, mutta ei ällösti. Luumu ja lakritsa kietoutuvat keitossa pehmeän mielenkiintoisesti peittäen alkoholin tyystin.
Olisin kuvitellut, että Seinäjoen uuden ja ainoan (?) craft-baarin olisi kannattanut olla lauantaina päivällä poikkeuksellisesti auki panimojuhlan verryttelypaikkana. Näin ei kuitenkaan ollut ja jouduin tyyppaamaan Kabackan pikaisesti festivaalisession jälkeen. Yllättävän pieni ja tiivis baari, ruokailupainotusta, siis gastropub-meininkiä. Ilmeisesti Mallaskosken oma baari, keskustan ulkopuolella oleva varsinainen panimoravintola ei käsittääkseni ole talvella auki. Mallaskosken omia oluita hanassa, pulloissa laajempaa valikoimaa.
Valitsin Hiiden ja jyväskyläläisen Hop Hunters -yhteisön kimppapanon, Double Double on vahva lager, 7,5%, kuivahumaloitu jenkkikamalla. Hedelmä nouseekin voimakkaasti esiin epälagerilaisittain, katkeruuteenkin on panostettu. Runko jää kuitenkin ohueksi, makukokemus jotenkin puolittaiseksi. Tämä on hankala tyylilaji. Seinäjoki, Mallas-Kabacka, 16.1.2016.
Vuoden olutfestivaalit vauhtiin jo tammikuussa upouudella Etelä-Pohjanmaan tapahtumalla. Törmäsin jo Pasilan asemalla Olutliiton puheenjohtaja Heikki Kähköseen ja alan ihmisiä alkoi tulla vastaan pitkin matkaa Seinäjoen Rytmikorjaamolle. En ole aiemmin käynyt Seinäjoen keskustassa ja yllättäen paikassa on muutama kaupunkimainen kortteli. Yhtään kiinnostavaa baaria ei alkuiltapäivästä ollut auki, joten ostoskeskuskuolema sateisessa kaupungissa uhkasi yllättää ennen kuin päätimme lähteä juhlapaikalle Ratebeer-hirmujen Hermod ja Jookos kanssa.
Rytmikorjaamolla ei näkynyt mitään kylttejä tapahtumasta, mutta ovelle alkoi jonoa muodostumaan, joten paikka varmaankin oikea. Hieno neliskulmainen tila, elävän musiikin sali enimmäkseen, juuri sopivan kompakti olutfestivaalille. Paljon lämpimämpi fiilis kuin esim. Helsingin Kaapelitehtaalla. Mukana kymmenkunta panimoa ja Kyrön tislaamo. Maksusysteeminä ladattava erillinen kortti, näppärämpi menetelmä kuin Expon pullonkorkit. Lasin pesupiste löytyi, ruokaa oli erillisessä tilassa ja musiikkikaan ei alkuillasta vielä päässyt häiritsemään.
Jano meinasi vielä yllättää viime metreillä. Suunnistin salin poikki kohti Sonnisaaren tiskiä ja juutuin keskustelemaan Hiisi & Donut Islandin Mika Oksasen ja järjestävän seuran Mallaskosken Jyri Ojaluoman kanssa kuivin suin. Miehet olivat keittäneet edellisenä päivänä kollaboraatio-oluen. Tällainen oli illan kulku jatkossakin, ajauduin sosiaalisesta tilanteesta toiseen ja muistiinpanot jäi hatariksi. Mutta näinhän se pitää ollakin, seura oli mahtavaa ja oluet maistuvia. Ehkä oluet tarjoiltiin liian kylminä, mutta siihen oli varmaan syynsä.
Mutta jotain oluista jäi mieleenkin. Sonnisaaren uusi imperial pils Vitityy oli varsin kirkas, 6,8%, eurooppalaisia humalia, maltainen perustunnelma, mutta reippaasti katkeroa. Ehkä hieman karkea ja joidenkin mielestä oluessa oli jopa diasetyyliä, mutta sitä en huomannut. Toisen oululaisen panimon Maistilan kuusi tarjolla ollutta olutta olivat kaikki uusia kohtaamisia ja kaikkia en ehtinyt kokeilemaan. Kaira oli brittityylinen IPA, hedelmäinen, mutta ei ehkä aivan tarpeeksi raikas. Katkeruus tyylinmukaisesti hillittyä. Albiino-witissä oli yllättävän intensiivistä vetoa, ei kesäinen patiojuoma, vaan täyteläisempi kokemus. Erämaantietäjä on ruis-ale, tässä oli katkeruutta enemmän, mutta mallasrunko oli jotenkin epämääräinen. Tilus oli vahva (8,2%) hapahko belgi, tahmean hedelmäinen. Varsin vakuuttava, mutta ei tyylinä tietenkään minua miellyttävä. Tämä oli ensimmäinen mittavampi kokeilu Maistilan kaupallisista oluista ja kyllähän Harjun veljesten meininki mieltä lämmittää. Tyyli on heillä monessa mielessä erilainen kuin naapureilla Sonnisaaressa, mutta oluet ovat laadukkaita ja monipuolisia.
Vaasan Bock's Corner oli kokonaan tuntematon panimo minulle. Tarjolla neljä olutta, mutta hörhöpöydän kriittiset kommentit vähensivät kokeiluintoani. Ilmeisesti paikan päällä Vaasassa oluet ovat olleet paremmassa kuosissa. Puhuttiin parsamaisesta talonmausta, jota selvästi tuoksussa löytyikin useammasta nuuhkimastani näytteestä. Maistelin vain bockia, punertava 6,5-prosenttinen. Siinäkin metallisessa tuoksussa ehkä jotain epämääräistä, mutta maku parempi. Maltaisessa karamellisessa rungossa jopa pähkinäistä alt-vetoa.
Isäntäjoukkue Mallaskoskelta ehdin maistella uutta Dark Hop Alea. 5,5%, Magnum, Saaz, Perle, Hersbrucker, peräti 100+ IBU. Nyt on kyllä turkistarhaajat unohdettu tyystin. Tuli muuten sivumennen sanoen vasta pelipaikalla mieleen, että Jalasjärvi ei ole kovin kaukana. Tarhaajiin en tietääkseni törmännyt. Dark Hopissa kovaa paahtoa ja katkeruutta, ainakaan kylmänä en juuri hedelmää havainnut, eikä sitä tietysti näillä eurohumalilla synnykään. Kuitenkin ehkä tapahtuman parasta antia ja india black alena toimii paljon paremmin kuin viimekeväinen Black IPA.
Viime hetkellä ymmärsin, että Sonnisaaren Aasi on kokonaan kokeilematta. Sotkin kavioeläimen Muuliin, jota oli jo viime vuonna Helsingissä. Aasi on vahva stout, 7%. Tämä oli paljon Muulia kuivempi, paahteisuus jymäkkää, samoin katkeruus. Mallaskosken olutta täyteläisempi, hyvin toimii. Paikalla olisi viihtynyt pitempäänkin, mutta kolmen ja puolen tunnin session jälkeen poistuin. Ennakkolippuja oli myyty peräti 500 ja kello 20 mennessä tapahtuma tuli täyteen. Menestys siis täydellinen ja tapahtuma järjestettäneen uudemmankin kerran.
