Valencia v. Real Madrid

Rosenborgin teurastama Valencian tähtisikermä yrittää koota itseään. Ronald Koeman on tulossa valmentajaksi, mutta ei vielä tässä ottelussa. Ja kokoamista todellakin riittää. Madrid rankaisi jo 40 sekunnin kohdalla, Robinhon soolo sekoitti Valencian puolustuksen ja Raul täräytti tarkasti vasemmalla tolpan kautta sisään. Valencian puolustus oli aivan hämmästyttävässä sekasorrossa, 25. minuutin kohdalla rutinoitunut Ivan Helguera mokaili ällistyttävästi ja van Nistelrooij juoksi pallon maaliin. Neljä minuuttia myöhemmin Canizaresin tilalle maaliin päässyt Timo Hildebrand imaisi Sergio Ramosin pienestä kulmasta tulleen laukauksen sisään, taas tolpan kautta. Ja sitten vielä parin minuutin jälkeen Guti-Robinho-Nistelrooij -kuviolla 0-4.

Toinen jakso lepsua virkamiespeliä, tunnin kohdalla Angulo sai kavennuksen sisään. Samalla Valencia otti kentälle yhden Espanjan suurimmista kulttipelaajista, loukkaantumisherkän Vicenten (Vicente Rodríguez Guillén), mutta ei hänkään joukkuetta herättänyt. Robinho vei hienolla laukauksella Madridin 1-5 -johtoon. Sitten Valencia heitti vielä sisään 19-vuotiaan nuorisomaajoukkuelegendan Juan Manuel Matan, mutta tilanne säilyi ennallaan.

Fuller's Vintage Ale 2007

Lontoolaispanimon vuosikertaolut, brittioluiden tyylipuhdas huipentuma, ainakin teoriassa. Kuparinvärinen maltainen vahva (8.5%) makea pullokäyvä ale, jälkimaku pitkä ja kuiva. Nestemäistä pähkinätoffeeta, aivan liian makeaa minun makuun, valitettavasti. Muistikuvien mukaan aiempina vuosina tämä ei ole ollut näin sokerinen. Ouluun on tulossa aivan lähiaikoina real ale -versio, todella mielenkiintoinen vertailutilanne.

Diamond Mustikkaolut

Mustikkaoluita on aiemmin tullut vastaan USA:n koillisosissa. Tämä on Belgiassa valmistettu, ilmeisesti Proef-panimossa. Samea punaisenruskea, voimakkaasti vaahtoava, perusrunko on vehnää, joten vaahto kai sieltä peräisin. Vahva tuoksu, marjainen mausteinen hapan. Maku on odotettua hillitympi, runsaasti hiilihappoa, kirpeän mehumainen. Ei juuri ollenkaan makea, positiivista. Mutta ei tästä heti voimakkaasti mustikkakaan päälle käy. Tavanomaisemmista belgialaisista marjaoluista tämä on ehkä lähimpänä kriekiä, mutta maku on kevyempi, eikä tietenkään lambicin happamuutta samalla lailla mukana. Ehkä mustikkaa olisi pitänyt heittää reippaammin mukaan.

Gordon Douglas: Lady in Cement

Tony Romen löysä jatko-osa. Käsikirjoituksen lähtökohta on pöllitty suoraan Farewell My Lovelysta Moose Malloy -hahmoineen ja loppuselvittely ratkotaan Maltese Falconin tapaan. Miami Beachin näkymät edelleen parasta antia ja Raquel Welch täyttää hyvin Jill St. Johnin mitat, and then some. Todella ärsyttävää musiikkia ja Sinatra tuntuu olevan aiempaa enemmän unessa. Malloy -hahmoa esittää Bonanzan Hoss, yhdessä kohtauksessa kaveri katseleekin Bonanzaa.

Gordon Douglas: Tony Rome

Frank Sinatra halusi 60-luvun lopulla olla Humphrey Bogart. Tuloksena oli kolme neonoiria, joista Tony Rome on ensimmäinen. Asenne on sovinistinen ja Sinatran egoa nuoleskeleva, mutta tunnelma on kuitenkin viihdyttävä varhaisten Bond-elokuvien tapaan, Miami Beachin pastellivärit hehkuvat. Noir-virettäkin saadaan mukavasti Ocean Driven nuhruisissa tuntihotelleissa. Jill St. John melkoinen nähtävyys, samaten nuori Gena Rowlands, ehkä hieman yllättäen. Nyrkkeilijä Rocky Graziano pienessä roolissa.

Preston Sturges: The Palm Beach Story

1940-luvun screwball-komedian ykkösnimen Sturgesin omaperäisimpiä elokuvia. Hengästyttävän nopearytminen leffa käynnistyy mykällä montaasijaksolla, jolla kuitataan tämän avioliittokriisikreisikomedian hääkuviot. Slapstick-gagien kautta newyorkilainen Claudette Colbert päätyy Palm Beachin junaan hankkiakseen talousvaikeuksien takia Floridassa avioeron. Junassa meno vain kiihtyy absurdiksi farssiksi, kun Sturgesille tyypillinen eksentrinen ensemble (ryypiskelevä ja ammuskeleva metsästysseura Ale and Quail Club koirineen) irrottelee täysin hillittömästi. Floridassa kuvio seestyy aavistuksen "normaalin" screwballin suuntaan. John D. Hackensacker III:iä esittävä Rudy Vallee parodioinee Cary Grantia ja ennakoi samalla Tony Curtisin Florida-roolia Some Like It Hotissa. Lopussa Sturges näyttää miten vaivattomasti normien mukainen happy end syntyy ja samalla katsoja pistetään miettimään oliko asia sittenkään niin. Ihmiskunta on auttamatta barbarisoitunut, kun tällaista elokuvaa on turha kuvitellakaan enää syntyvän. Kirkas mestariteos, vaikkei ole edes Sturgesin paras.

Havlíčkobrodské Měšt'anský Rebel Černý

Leskisen 300. hanaolut Rebel on tavanomainen tumma tšekki, lähes musta täyteläinen makea karamellimaltainen siirappimainen olut. Aluksi suhteellisen miellyttävä tuntuma, mutta makeus korostuu liikaa jatkossa. Tummia oluita pidetään täällä päin miehekkäinä machojuomina, mutta Tšekissä tällaiset oluet ovat naisten suosiossa jälkiruokien kyytipoikana. Hieman hämmästelen edelleen tämän tyylisuunnan maahantuonti-innokkuutta. Oluthuone Leskinen, 28.10.2007.

James O. Born: Walking Money

Born on floridalainen osavaltion poliisi, state trooper, ja tämä on hänen ensimmäinen romaaninsa vuodelta 2004. Hieman leonardmainen veijarityyppinen ryöstötarina, eri poliisiyksiköt sekaantuvat monimutkaiseen vyyhtiin. Bornin näkökulma on melko kyyninen, lähes kaikki poliisit tuntuvat olevan korruptoituneita, eikä muidenkaan kansalaisten moraali ole korkea. Bornilla tuntuu olevan lapsellista henkilökohtaista kaunaa, jopa vihaa, FBI:ta kohtaan, kun taas oma organisaatio Florida Department of Law Enforcement saa päälleen lähes sadunomaisen sädekehän. Tapahtumat sijoittuvat Miamiin, erityisesti Miamin keskustan viereiseen köyhään Overtown-slummiin, rotumellakoitakin esiintyy. Subjektiivisen asenteen lisäksi romaani onnahtelee muutenkin, juonikuvio tuntuu junnaavan samoja ympyröitä useampaan kertaan. Henkilöhahmotkin aikamoisen pahvisia stereotyyppejä. Parasta on tietysti uskottava poliisityön kuvaus ja tekstin nopea rytmi, tehokas lakoninen kerronta. Ei oikein innosta tutustumaan Bornin jatkotuotantoon.

Sam Peckinpah: Cross of Iron

Peckinpahin teemat toimivat hyvin Meksikossa, mutta tässä ollaan toisen maailmansodan itärintamalla, Tamanin niemimaalla Krimistä itään, Stalingradin jälkeen kesällä 1943. Monikansallisten yhteistuotantojen yleiseen tapaan elokuva jää pinnalliseksi, varsinkin preussilaisen sotilasperinteen käsittely on vaivaannuttavaa. James Coburn on hyvä pääosassa, mutta erityisesti brittinäyttelijät James Mason ja David Warner ovat täysin hukassa. Sodan rapa roiskuu ja tapahtumat ovat sopivan sekavia, mutta sodan mielettömyyden kuvaaminen ei ole Peckinpahin tasoiselle ohjaajalle kummoinenkaan saavutus. Kyynisen ironinen naureskelu ei nyt kosketa. Monet teemat ja kohtauksetkin jäävät kehittelemättä, varmasti osittain mitättömän budjetin takia. Elokuvan pohjana on viisi kertaa itärintamalla haavoittuneen Willi Heinrichin romaani Das Geduldige Fleisch (1955), oletettavasti ote on siinä vakuuttavampi.

Volker Schlöndorff: Palmetto

Palmetto on iso lentävä torakka, mutta myös pikkukaupunki Tampasta etelään Floridan länsirannikolla, jossa tämä saksalaisen Schlöndorffin ehkä paras elokuva on kuvattu. Todella hikinen eroottinen neonoir vuodelta 1998. Tyypilliset tyylilajin naishahmot on käännetty nurin, kiltin näköinen blondi (Elisabeth Shue) on tappavan kohtalokas paha nainen ja syntisen näköinen brunetti (Gina Gershon) on vastapooli. Woody Harrelson loistava hikeä pukkaavana pompoteltavana reportterisenttariluuserina. Kaikki tehokeinot käytössä voiceoverista hienoon retrokuvaukseen. Tarina perustuu Cain-perillisen James Hadley Chasen romaaniin Just Another Sucker (1961), nimi kertoo oikeastaan jutusta kaiken. Ehkä välillä mennään jo parodian puolelle ja lopussa jännite hieman löystyy. Nautinnollinen elokuva kuitenkin, yksi 90-luvun parhaista.

D’Ecaussinnes Ultrabrune

Dubbel-tyyppinen vahva belgiale, alkoholia tosin tripelinkin verran, 10%, samea tummanruskea. Mausteinen täyteläisen maltainen, hieman makea, jälkimaussa tahmaisia mausteita, mutta myös hieman karvasta humalaa. Luumuversiota miellyttävämpi, mutta ei tämä trappistibenchmarkien tasolle nouse. Samettinen pehmeys vahvaan potkuun yhdistyneenä jää puuttumaan, futistermein ilmaistuna kosketus on hieman kova.

Bob Rafelson: Blood and Wine

Uusperhedraaman, ryöstötrillerin ja groteskin väkivaltakomedian yhdistelmä, ei toimi kunnolla. Miamin ja Key Largon maisemissa liikutaan, mutta miljöötä ei hyödynnetä tarpeeksi. Jack Nicholson on viiniyrittäjä, Michael Caine kuolemansairas väkivaltainen brittikonna ja ennen Selena-läpimurtoaan esiintyvä Jennifer Lopez kuubalainen lastenhoitaja. Key Largossa baaribändi soittaa Delbert McClintonia, se on leffan lähes ainoa miellyttävä kohtaus. Veteraani Rafelsonin ote oli tässä vaiheessa, 1996, pahasti hukassa.

D’Ecaussinnes La Penneffoise

Belgialainen luumuolut, kevyesti vaahtoa, samea punertavan ruskea väri. Makeahko kevyt ensituntuma. Ei oikein oluelta maistu, marjaisa hillitty mehumainen miellyttävä juoma. Alkoholia on 8%, mutta ei tunnu siltä. Jälkimaku on hieman ikävästi sokerisen nihkeä, humalointi olisi parantanut, mutta ehkä olisi sotkenut muuten tasapainon. En muista ennen tämäntyyppiseen olueen törmänneeni.

Arthur Penn: Night Moves

Neonoir vuodelta 1975, kalifornialainen yksityisetsivä (Gene Hackman) jäljittää kadonnutta teinityttöä Florida Keysiin, kuvattu Meksikonlahdella Sanibel Islandilla. Hackman esittää entistä jalkapalloilijaa, jonka avio-ongelmiin paneudutaan alussa, välissä käydään New Mexicossakin, elokuvan kuvauksissa, 1970-luvun trendikäs meta-elokuvateema tulee näppärästi mukaan. Mukava jazzahtava soundtrack, nuoret James Woods ja Melanie Griffith lähes ensimmäisissä rooleissaan. Hienoa ajankuvaa, 70-luvun autot näyttävät nyt todella historiallisilta. New Mexicossa hikinen kantrikapakka. Huvittavasti samantyyppisiä juoniaineksia kuin Whiten Sanibel Flatsissä, prekolumbiaanista taidetta ja salakuljetuslentoja. Pennille tyypilliset liberaalit ainekset pinnalla, Robert Kennedyn murhalla tunnelmoidaan. Paljon nopeita hyppyleikkauksia, esim. Kaliforniasta Floridaan leikataan saman tien. Vaikka Penn oli kuuluisa eurooppalaisesta tyylistään, tässä elokuvassa on kuuluisa herja Rohmer-elokuvista, niiden katseleminen on kuin seuraisi maalin kuivumista. Hackman on loistava, mutta juoni kompuroi välillä melko pahasti. Loppu muistuttaa hieman Key Largoa, vakuuttavan pessimistinen tunnelma. Ei nouse aivan Chinatown/The Long Goodbye/Klute –tasolle 70-luvun neonoireissa, mutta melko lähelle kuitenkin. En ole koskaan selvittänyt, ottiko Bob Seger tästä nimen levylleen 1976.

Randy Wayne White: Sanibel Flats

Randy Wayne White on entinen kalastusopas Floridan länsirannikolta, tämä on hänen ensimmäinen omalla nimellä julkaistu kirjansa vuodelta 1990, muutama aiempi eri nimellä. Sanibel Flats on jonkinlainen eko-historia-sissisotajännäri. Päähenkilö on meribiologi ja ex-NSA-agentti Doc Ford Sanibel Islandilta, Meksikonlahden rannalta. Mukana on muinaisia Maya-aarteita, keskiamerikkalaisia sissiliikkeitä, jopa Perusta pohjoiseen levittäytyvä Loistava Polku –terroriorganisaatio. Fordissa on selviä Philip Marlowe –vaikutteita, mutta hän on liian monipuolinen, liikaa erinomaisia ominaisuuksia, jotta olisi hahmona kiinnostava. Romaani ei ole millään tavalla uskottava eikä tyylikään ihmeemmin säväytä. Kuvitteellisessa keskiamerikkalaisessa Masagua-valtiossa tapahtuvat jaksot ovat lasten seikkailukirjojen tyylisiä. Parasta on Floridan länsirannikon miljöökuvaus, luihut turismikeinottelijat pilaavat luontoparatiisin lyhytnäköisillä nopean rahan hankkimistempuillaan. White vaikuttaa edelleen Fort Myers – Sanibel Island –alueella, Sanibelissa näkyy olevan jopa hyvämaineinen ruokapaikka Doc Ford’s Sanibel Rum Bar & Grille, mutta ehkä ei kuitenkaan tule piipahdettua tammikuussa Florida-kiertueella.

Jules Dassin: Night and the City

Tässä on nyt ilmeisesti kovamaineisin film noir, jota en ole aiemmin onnistunut näkemään. Ja toisin kuin Where the Sidewalk Endsin kohdalla, tämän näkeminen ei ole koskaan ollut lähelläkään. Maine on kova, mutta soraääniäkin on esiintynyt, arveluttavaa on mm. se, että tyyleistä amerikkalaisimman merkkiteos on kuvattu Lontoossa.

Ymmärrän hieman skeptikkoja. Elokuva on ehkä hieman liian valoisa, ehkä filmimateriaali on erilaista kuin Amerikassa. Musiikki on ylidramaattisen ärsyttävää ajoittain, huvittavasti on olemassa toinenkin score, Britannian markkinoille suunnattu pehmeämpi versio, jota kuitenkin pidetään paljon heikompana. Väsähtäneen noir-ikoni Gene Tierneyn rooli on hyvin vaisu. Ehkä tarina on hieman raskaan symbolinen tai teatraalinen.

Mutta toisaalta, onhan tämä kerrassaan loistava leffa. Richard Widmarkin suvereenisti esittämän impulsiivisen hämäräliikemies Harry Fabianin uran loppuvaiheen nopea nousu Lontoon painibisneksessä, ja vielä nopeampi lasku mahdollisimman syvälle. Elokuvassa ei ehkä ole yhtään positiivista tai rehellistä hahmoa, poikkeus mahdollisesti eläkeläispainija, joka vaalii lajin klassisia kunniakkaita kreikkalaisroomalaisia perinteitä, roolissa lajin todellinen puolalaissyntyinen 71-vuotias legenda Stanislaus Zbyszko (oik. Stanisław Cyganiewicz). Lontoon alamaailma kuhisee värikkäitä tyyppejä: väärentäjiä, painijoita, organisoituja kerjäläisiä, vedonvälittäjiä, häikäilemättömiä gangstereita. Suhteellisen tuntematon Googie Withers loistava hauraana femme fatalena.

Haandbryggeriet Dark Force

Jo toinen Suomeen rantautunut uusi pienpanimo Norjasta, Haand sijaitsee Drammenissa. Ja Haandin olutharrastajista tuottajiksi siirtyneet voimat ovat mitä ilmeisemmin yhtä kompromissittomia kuin eteläisempi Nøgne Ø -veljeskunta. Tämä on imperial vehnästout, ehkä ensimmäinen lajissaan. Pullossa leima Batch nr 83, 8,5%. Suositeltu lämpötila 10-14 C, mutta join kuitenkin vain aavistuksen huoneenlämmöstä viilennettynä. Lähes musta väri, paksu tummanruskea vaahto hiipuu nopeasti. Tuoksussa mallasta ja alkoholia. Maussa lyö ensin päälle paksu mämmimäisen siirappinen tuntuma, tosin siirappisuus jotenkin enemmän viskositeettiin liittyen, tämä ei ole erityisen makea. Alkoholi ei maistu, paahteinen mallas hallitsee. Kahviakin tästä olisi helppo aistia, vaikka sitä ei olekaan Dark Horizonin tapaan lisätty. Ei tässä vehnämallas ja vehnähiiva oikein ilmeiseltä tunnu, vaikea tunnistaa jos ei tietäisi. Jälkimaku on miellyttävän kuiva, pitkään kestävä. Erinomainen talviolut.

Steven Soderbergh: Out of Sight

Elmore Leonardin huippuromaanin laadukas filmatisointi vuodelta 1998. Huumoria ja romantiikkaa älyllisen nautittavassa muodossa. Miamin ja Miami Beachin maisemia, vankilakohtaukset kuvattu Louisianan Angolassa ja koko leffan jälkipuolisko lumisessa Detroitissa. Jennifer Lopez hyvin säväyttävä, harmi ettei hän jatkanut kunnolla näyttelijänä, vaan panosti hömppämusiikkiin tämän jälkeen. Ehkä paras kaikista Leonard-elokuvista, pidän tästä enemmän kuin Tarantinon Jackie Brownista.

John Huston: Key Largo

Ehkä kuuluisin Florida-elokuvista, Bogart ja Bacall hurrikaanin ja Milwaukee-gangsterien kynsissä Key Largo –saarella. Tämä leffa ei ole koskaan kolahtanut minuun, eikä tehnyt sitä nytkään. Pohjana oleva raskassoutuinen näytelmä paistaa liiaksi läpi. Claire Trevorin alkoholistihahmo ja Edward G. Robinsonin gangsterihirmu erityisen rasittavia. Pääparikin tavallista vaisumpia.

Dark Star Autumn Equinox, real ale

Tuttu pikkupanimo Brightonin pohjoispuolelta, syyskuun kausiolut, labelin mukaan amber malt beer, mutta väri kyllä hieman enemmän kullankeltainen. Perusmaussakaan ei mallas hallitseva, pikemminkin mausteisen pihkainen, ei täysin miellyttävä. Öljyisen täyteläinen, vaikka alkoholia vain 4.5%. Pehmeyttä saisi olla aavistuksen lisää, caskin hetkellinen tila saattaa vaikuttaa maun tähän osaan. Huomattavin ominaisuus kuitenkin hyvin kuiva, lähes hiekkainen pitkään kestävä jälkimaku. Ravintoloitsijan intoilun mukaan humalointi hoosianna-tasoa ja baarin historian kovin. Näin ei aivan ehkä ole, mutta hyvin mielenkiintoinen tapaus. Oluthuone Leskinen, 14.10.2007.

John Bailey: China Moon

Body Heat, vol. 2. Tässä Florida-neonoirissa vuodelta 1994 on todella paljon yhteistä Body Heatiin, mutta melkoisen vaatimattomammalla tasolla kuitenkin mennään. Reikäinen juoni ei ole kummoinen ja lopussa intoudutaan bluesjointin parkkipaikalla oikein antiikin tragediahuipennukseen. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen keskifloridalaiseen Braytonin kaupunkiin, leffa on kuvattu Lakelandissa Tampan ja Orlandon välillä. Lakelandin Munn Park esimerkiksi on tunnistettavissa. Tunnelma on elokuvassa nautittava, Ed Harris on loistava ja Madeleine Stowe uskomattoman näköinen. Erityisesti tykkään naispuolisesta asekauppiaasta. Anson Funderberghin ja Sam Myersin bluesbändi vakuuttavassa vedossa.

Steve Earle: Washington Square Serenade

Steve Earlen ura starttasi 70-luvun puolivälissä Elviksen biisinkirjoittajana. 80-luvulla Earle mullisti kantrirokin ja putosi sitten pohjalle, kovia huumeita ja vankilakeikkoja. 90-luvulla paluu Amerikan musiikintekijöiden terävimpään kärkeen. Earle on Teksasista, mutta ei esiinny Bush-dynastian grillijuhlilla. Ulkoministeristä hän kyllä tykkää, ainakin jos edellisen levyn kiimaisen Condi, Condi –serenaadin ottaa ilman sarkasmia.

Pitkään Nashvillessä viihtynyt Earle muutti äsken New Yorkiin uuden vaimonsa, punatukkaisen laulaja Allison Moorerin, perässä. Avioliitto on 52-vuotiaan Earlen seitsemäs, vaimoja on tosin vain kuusi, yhden kanssa liitto solmittiin kahteen otteeseen. Uusi levy Washington Square Serenade on suora heijastus miehen muuttuneesta tilanteesta. Aluksi vaikuttaa, että punaniskakapinallinen on rauhoittunut, mutta vanhat angstitkin roikkuvat kyllä mukana. Irakin sota ymmärtääkseni mainitaan vain yhdessä kappaleessa. Levy on akustisvoittoinen, eikä ensi kuulemilta kuulosta erityisen hyvältä. Levy kyllä tuntuu kehittyvän, mutta selvästikään vaikkapa I Feel Alrightin (1996) tai Transcendental Bluesin (2000) kaltaisten merkkiteosten tasolle Earle ei nyt yllä. Todella hyviä kappaleita on vain kolme-neljä.

Ensimmäinen niistä on mukavasti rullaava avaus Tennessee Blues, joka suorasanaisesti kertoo missä mennään. Kertosäkeen ”goodbye guitar town” viittaa Nashvillen ohella suoraan Earlen varsinaiseen debyyttilevyyn. Paluuta ei tunnu olevan luvassa, ”this ain’t never been my home”, kun redheadin kanssa Hudson ylittyy. Down Here Below on sitten suora New York -kuvaus, Lou Reedin tyylisellä puhelaululla kulkeva tunnelmointi muuttuvasta metropolista. New Yorkerin muinainen reportteri Joe Mitchell saa maininnan kaupungin yllä kaartelevan haukan näkökulmasta kerrotussa laulussa.

Sitten alkaa tökkiä, Satellite Radio on rasittavalla rytmillä ja efekteillä kolahteleva jolkotus. Tekstissä hieman samankaltaisuutta samanaikaisesti Springsteenin julkaiseman Nowhere Radion kanssa. City of Immigrants ei ole paljon parempi, mukana on brasilialaistyyppisiä (Bahia?) soittimia Forro in the Dark –ryhmän mukana. New Yorkin etnistä kirjoa juhliva kappale ei oikein kehity mihinkään. Levyn tekstiliitteen saatesanat päättyy ”PS. Fuck Lou Dobbs”. Dobbs on CNN-uutisankkuri, jonka kanssa Earle on eri mieltä maahanmuuttopolitiikasta. Paksussa pojassa on vielä potkua.

Sparkle and Shine on Earlelle tyypillinen vilpitön ylistys Allisonille. Hidas, hyvä melodia. Come Home to Me on sitten hieman ahdistuneempi kääntöpuoli, menetyksen mahdollisuus pyörähtelee mielessä, sävelmäkin on tylsempi. Tummat pilvet alkavat kerääntyä, Jericho Road on synkkää jytää, raamatullisia symboleja vääntävä painajainen, ei oikein toimi minusta. Eikä huumeetkaan ole unohtuneet. Raskaasti folkahtava Oxycontin Blues viittaa oopiumia sisältävään syöpälääkkeeseen, ”I can’t ever lose this devil that’s draggin’ me down”.

Levyn pohjanoteeraus useammassakin mielessä on Red Is The Color, rasittavaa rap-laulua, ahdistavaa tunnelmaa, mellotronilla ehkä osuutta asiaan, ”make mine a double shot of cyanide”. Onneksi perään tulee levyn paras kappale, vanhaa kantrirock-Earlea ainoana edustava Steve’s Hammer (For Pete). Kunnon rock-kompilla kulkevassa irrottelussa on se ainoa sotamaininta. Steve pudottaa vasaransa pois kohtapuoliin, kun ”kids don’t die for gasoline”.

Earle on tehnyt loistavia duettoja, mm. Lucinda Williamsin ja oman Stacey-siskonsa kanssa. Nyt tietysti irtoaa Allison Moorerinkin kainalossa, upea balladi Days Aren’t Long Enough. Päätöskappale on Tom Waits –koveri Way Down in the Hole, originaalia nopeampi, jotenkin bossanova-tyyppinen sovitus, megafonikin vitsikkäästi mukana Waitsin tapaan. Paholainen on pidettävä kolossaan.

Tartu A. Le Coq 1807 Special

Samana iltana toinen vuosiluvulla keikaroiva olut, mutta nyt vajotaan tavallisiin teollisuusnesteisiin. Kevyen hedelmäinen lager, mutta ei oikeastaan mitään makua. Jälleen kerran masentava tapaus Virosta. Oluthuone Leskinen, 10.10.2007.

Shepherd Neame 1698 Celebration Ale

Kaunis kirkas kellanruskea ale, kevyesti hedelmäinen, kevyesti maltainen, kevyesti pähkinäinen, kevyesti humalainen. 6,5 % alkoholia on kätketty täysin. Real aleihin tottuessa haittapuolena on se, että laadukaskin englantilainen keg-ale jää väistämättä vaisuksi. Tästä oli nyt varmaan kyse, kun ei kolahtanut yhtään. Kyseessä kuitenkin legendaarinen Kent-panimo, jonka kolme kertaa humaloidussa juhlaoluessa pitäisi olla enemmän kaikkea. Täytynee vielä tsekata uudestaan. Oluthuone Leskinen, 10.10.2007.

JP Siili: Ganes

Remu Aaltosen tarina Tavastian keikkaan asti joulukuussa 1974. Ajankuvaan 1950/60/70-luvuilla on panostettu ja se onkin hyvin saavutettu. Puu-Vallilan rippeissä ilmeisesti piipahdetaan ja lavatanssimeininki tavoitetaan mukavasti. Keskinkertaiseksi muusikkoelämäkertaleffaksi tämä kuitenkin väistämättä jää. On yllättävää, että tässä sorrutaan samoihin helmasynteihin kuin jo Hollywoodin biopic-huippukaudella 30-luvulla, Remun parta repsottaa kuin kansakoulun joulunäytelmissä. Leffan pelastaa kuitenkin Eero Milonoff pääroolissa, vaikea kuvitella että kukaan muu olisi pystynyt parempaan. Jos mukaan olisi saatu enemmän Suomen kulttuuri-ilmapiirin kuvausta 1974, Hurriganesin raikas ja tervehdyttävä vallankumouksellisuus olisi tullut täyteläisemmin esiin. Nyt semmoinen jää alkuvälähdysten ja lopun Mikko Alatalo –haastattelutoilailujen varaan. Kitaramusiikin ystävänä olisi toivonut, että Albert Järvinen olisi saanut kunnioittavamman käsittelyn, kyseessä on kuitenkin Suomen historian ykkösnimi tällä alalla. Näyttelijät soittavat itse, se on ihan ok elokuvakontekstissa. Lopputekstien aikana kuullaan sitten oikeaa Hurriganesia, jolloin musiikin asenne ja energia tulevat aivan toisesta maailmasta. Mutta niinhän se kuuluukin olla.

Jonathon King: The Blue Edge of Midnight

Tulevaa Florida-matkaa ajatellen käynnistän pureutumisen Florida-romaaneihin pitkästä aikaa. Florida-rikoskirjallisuutta julkaistaan nykyään ehkä vielä enemmän kuin Kaliforniaan sijoittuvaa. Syitä on varmaan monia, väestön kasvu, rikollisuuden kasvu, turismin kasvu. Sekin vaikuttanee, että maantieteellisesti riippumattomat kirjailijat muuttavat lämpimälle alueelle pohjoisempaa USA:sta. Florida on esim. keskilänteen verrattuna melko värikäs ympäristö, Evergladesin ainutlaatuinen jättisuo ja Miamin alueen kuubalainen espanjankielinen enemmistö. Tv-sarjat, elokuvat ja romaanit ruokkivat toisiaan.

Jonathon King on minulle aiemmin tuntematon, vaikka suomennoksiakin jo on. King verrytteli 24 vuotta toimittajana ennen ensimmäistä romaaniaan, joka on juuri tämä 2002 ilmestynyt, loistava nimikin, The Blue Edge of Midnight. King kirjoittaa lähes haudanvakavasti, ollaan kaukana Floridan kuuluisista huumorijännäreistä, niin Hiaasenin satiirista, Shamesin farssista kuin Leonardin tai Willefordin ironiasta. Lähin tuntemani vertailukohta voisi olla James W. Hall, joka kirjoittaa kyllä Kingiä paljon rönsyilevämmin ja viihtyy lähinnä Key-saarilla. Hallin luontokuvaus ja asenne ovat kuitenkin vähän samanlaisia. King itse mainitsee vaikutteikseen myös Kalifornian Michael Connellyn ja Louisianan James Lee Burken. Kingin esikoisteos on minusta myös hyvin lähellä Michiganin Steve Hamiltonia, molemmilla syrjäseudulle erakoitunut päähenkilö, jonka poliisiura on päättynyt traagiseen ampumatapaukseen. Lumen sijasta kahlataan nyt mudassa ja moottorikelkkojen tilalla pärisevät airboatit. Kingin lakoninen ekonominen tyyli muistuttaa myös Hamiltonia.

The Blue Edge of Midnight tapahtuu Floridan sydämessä, Evergladesin märällä aaltoilevalla taarnasuopreerialla. Moskiittoja, käärmeitä ja alligaattoreita kuhisee, jopa pantterikin esiintyy. Romaanin teema on Floridan kuumimpia, sama johon Hiaasen pureutuu, eli asutuksen ja turismibisneksen leviäminen ahtailta rannikkoalueilta vääjäämättä pienentää suoaluetta ja monenlaisia ristiriitoja syntyy. Suolta löytyy hyvin samantyyppisiä oikeamielisiä tai vinksahtaneita jääräpäitä kuin Suomenkin reunaosista. Suon reunalähiöiden uudisasukkaiden lapsia murhataan raa'asti ja jäljet näyttävät johtavan suolle, epämääräisten Gladesmanien jäljille. King rakentaa juonta taidolla, mutta tärkeintä on vaivattomasti luotu atmosfääri. Välillä on takaumia päähenkilö Max Freemanin poliisivuosiin Philadelphian karuilla kulmilla. Freeman on luotu hienosti, mutta yksi keskeinen hahmo ärsyttää hieman, prameassa penthousessa majaileva superälykäs musta lakimies, vaikuttaa liikaa Denzel Washingtonille räätälöidyltä roolilta. Muuan naisjuoksija kuluttaa Kingin mukaan juoksukengät 12 viikossa. Ei kuulosta uskottavalta, varsinkin kun hän juoksee vain aamuisin. Mutta se on pientä, vakuuttava romaani, jatko-osiakin on ilmestynyt jo neljä.

Nokian Året Runt

En ole yleensä digannut Nokian Panimon tummia oluita, liian palaneen paahtuneita. Tässä on nyt tasapainoisempi uutuus, keskiruskea suodattamaton lager, 5.7 %, melkein bock-tasoa. Kevyesti makea, päällimmäinen tuntuma leipäisen maltainen, jälkimaussa miellyttävästi hieman humalaakin. Merkillinen nimi, länsivientiäköähän suunnitellaan.

Lawrence Kasdan: Body Heat

Aloittelen jo virittäytymistä tammikuun Florida-matkaa varten katsomalla Florida-elokuvia. Body Heat vuodelta 1981 tapahtuu Miamin ja Palm Beachin välisessä jättitaajamassa, enimmäkseen elokuva on kuvattu alueen suomalaiskylässä Lake Worthissa. Elokuva on Miamissa syntyneen Kasdanin ensimmäinen ja näyttää jäävän parhaaksi. Leffaa on usein pidetty lähes Double Indemnityn uusintaversiona, mutta paljon omaperäistäkin on mukana. Eikö ilmastointi ollut vielä Floridassa yleistä 80-luvun alussa? Tuntuu, että jengi hikoilee itseään hengiltä koko ajan. Kathleen Turner ei pysynyt kauaa huipulla, mutta tässä hän on esikoisroolissaan jäätävä äärimmäisenä femme fatalena. William Hurt loistava uunotettavana luuserina. Henkilökohtaisesti sykähdyttää aina, kun Bob Segerin Feel Like a Number jyrähtää soimaan räjähdysaine-ekspertin (nuori Mickey Rourke) toimistossa.

John Fogerty: Revival

John Fogerty teki Creedence Clearwater Revival –yhtyeensä kanssa 60-70-lukujen vaihteessa kiivaaseen tahtiin musiikkia, joka on populaarikulttuurin kestävimpiä saavutuksia. Yhtyeen hajottua Fogertykin lamaantui. Soololevyjä on tullut todella harvakseen, mutta noin 10 vuoden välein mies on väläyttänyt kykyjään. Nimetön levy 1975, Centerfield 1985 ja Blue Moon Swamp 1997 sisältävät CCR-tasoista materiaalia, mutta jotenkin vajailta ne tuntuvat. Välillä ulos on päässyt heikompaakin työtä, kuten edellinen Deja Vu (All Over Again) 2004, johon petyin pahasti. Hämmästyttävästi Fogerty on nyt sopinut loputtomilta vaikuttaneet riitansa vanhan CCR-levy-yhtiönsä kanssa ja uutuuslevy on nimetty uhmakkaasti Revivaliksi. Tästähän ei enää puutu kuin sotakirveen hautaaminen rytmiryhmä Cook-Cliffordin kanssa ja CCR:n ylösajo.

Levykannessa John Fogerty –tekstin fontti on sama kuin John Fordin elokuvien krediiteissä. Sankari poseeraa viljapellossa, ruutupaidassa totta kai. Tässä tilanteessa on yllätys, että levy ei kuulosta erityisemmin CCR:ltä. Fogertyn ääni on parempi kuin koskaan ja kitara soi yhtä hyvin. Raikasta kirkasta rokkia, mutta ehkä se viimeinen silaus jää tälläkin kertaa puuttumaan. Parhaimmillaan Fogerty on hyökätessään George Bushin kimppuun, mutta levyllä on vaisummatkin kohtansa. Melko lyhyitä kappaleita, 40 minuuttiin niitä mahtuu 12.

Levy käynnistyy valoisan kepeästi keinahdellen, lähes havaijilaistyyliin. Don’t You Wish It Was True, yksinkertainen unelma paremmasta maailmasta, mutta epäilys taitaa häilähdellä taustalla. Kuten Springsteenin uutuudessa, tälläkin levyllä toinen kappale kolahtaa parhaiten. Gunslingerissä on hieman Lodi-tyyppinen hieno melodia, soitto on rentoa ja tiukkaa samanaikaisesti, varsinkin Mellencampin bändin rumpalin Kenny Aronoffin iskut tulevat pehmeän voimakkaasti, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Teksti on hieno USA-allegoria rosvojoukon, siis Bushin hallituksen, valtaamasta pienestä villin lännen kaupungista. Fogerty haluaa paikalle revolverimiehen putsaamaan sotkun.

Sitten swamp rockia. Kappaleen nimi on reilusti Creedence Song, Born on the Bayouta hitaammalla tempolla potkivaa suojytää. Tekstissä Fogerty kertoo lapselleen elämänsä tarinan, se toimii vaivattomasti. ”Daddy had a band, played him a little guitar”. Broken Down Cowboy on kauniisti soiva balladi, mutta hieman tylsä. Sitten on vuorossa valitettavasti kunnon kalkkuna, River Is Waiting on minusta lähes vastenmielinen. Tom Pettyn Heartbreakers-bändin Benmont Tench heittää soppaan urkua ja sähköpianoa, katastrofaalisin seurauksin. Fogerty kiekuu korkealta lähes virsimäistä hymniä, todella rasittava koko kappaleen keston yksitoikkoisena jumputtava päänsärkymäinen komppi.

Onneksi tilanne parantuu. Long Dark Night on Neil Youngin tyyppistä voimakitarointia, tätä tyyliä Fogerty ei ehkä ole aiemmin harrastanut. Kappale on levyn suorasukaisin päällekarkaus Georgie-paran kimppuun. Georgie vie lapsesi sotaan ja sen luihut kaverit varastaa kaaoksessa kaiken. Pitkä musta yö kestää vielä kauan.

Sitten seuraa levyn yllättävin kappale, voisi helposti aloitusriffistä luulla, että levylle on vahingossa eksynyt Sunshine of Your Love. Nimi on kuitenkin Summer of Love ja se on puhdasta Cream-tyylistä bluesrockia. Kertosäe kuulostaa Jefferson Airplanelta, Aronoff’kin soittaa kuin Baker. Tämä on huvittavaa, koska vaikka CCR oli San Franciscosta, heillä ei ollut mitään roolia 1967 Rakkauden Kesän hippi&huumeskenessä, he tekivät vain omaa juttuaan. Kappale on hieno, voi tosin ihmetellä miten se tähän kokonaisuuteen kuuluu.

Natural Thing rokkaa tiukasti, mutta sävellys ei ole ihmeellinen, hiipuu lähes jammailuksi ja tekstikin on pahasti mitäänsanomatonta. It Ain’t Right on levyn toinen isompi yllätys, bluesahtava nopea lyhyt rockabilly. Yllätys on teksti, Fogertyn hyökkäyksen kohde on nyt Britney Spears / Paris Hilton –tyyppisten julkkisneitojen sekoilut. ”You had such a hard day lookin’ at the mirror … well up to your rehab and gone again”. Onhan ilmiö vastenmielinen, mutta olisiko ehkä tarvinnut kokonaista laulua tuhlata moiseen? Hauskaahan tämä kyllä on, kun vanha setä jyrähtää.

Vielä yksi nopea sarja koukkuja Bushin alavatsaan. I Can’t Take It No More muistuttaa enemmän Travelin’ Bandia kuin mikään muu Fogertyn soolotuotannossa. Siis hengästyttävän vauhdikas jyräys ja 62-vuotias maestro selviää kevyesti. Kerta kaikkiaan Fogertyn mitta alkaa olla täynnä, Bushin koiruudet käydään läpi kouluajoista asti, ”daddy wrote a check and there you are, another fortunate son”.

Somebody Help Me on harmittavan raakilemainen, raskasta rokkia, mutta sävellys ei toimi, typerää haahuilua babyn perässä ympäri maailmaa. Onneksi levyn päättävä Longshot on hyvin onnistunut, hardrockia lähes Deep Purplen tapaan, tulee mieleen varhainen Bob Seger, kertosäekin melkein sama kuin Long Song Comin’-kappaleessa.

Duisburg v. Werder Bremen

Heikkotasoinen, mutta värikäs Bundesliga-kamppailu. Pikkuseura Duisburgin tiiviillä stadionilla mukava tunnelma. Pasanen pelasi vasempana pakkina, oikein hyvin. Olisiko tässä ratkaisu maajoukkueellekin? Pasanen syötti päädystä laatikkoon ja Jensen teki johtomaalin. Heti perään kuitenkin Ailton tasoitti Tiffertin kädellä antamasta syötöstä. Toisella puoliajalla taso edelleen laski, Duisburgin Caceresin ulosajon jälkeen Mertesacker tarjoili Sanogolle, joka ohjasi sisään. Duisburgilta vähenivät miehet edelleen, kun Georgijev sai suoran punaisen epäselvästä tilanteesta. Silti Duisburg olisi voinut tasoittaa, jos tuomari olisi rankaissut Mertesackerin käsivirheestä. Lopussa vastahyökkäyksestä Andreasen teki Bremenille kolmannen maalin.

Bruce Springsteen: Magic

Ensivaikutelmia uudesta levystä muutaman kuuntelukerran jälkeen. Tämä on niin monitasoinen teos, jopa vaikeaselkoinenkin, että jatkossa näkemykset varmaan muuttuu. Massiivisella E Street Bandillä tehty rocklevy, saundissa tavallista enemmän jousia, Soozie Tyrellin viulun lisäksi pystybassoja, selloja, alttoviuluja, viuluryhmiä. Sävyjä huomattavasti enemmän kuin suora rock-single Radio Nowhere antoi odottaa. Keskitemposta nopeaan, ei juuri balladeja. Tekstit ovat tavallista kryptisempiä, teemoissa ikääntymistä ja kuolemaa, mutta ei tämä masentava teos ole, politiikkaakin paljon vähemmän kuin edellisillä levyillä. Klassisen LP-levyn kesto, n. 47 minuuttia. Ja mestariteos tämä ainakin on, ei yhtään heikkoa tai edes keskinkertaista kappaletta. Intensiteetti tiivistyy niin, että haluttaa heittää vertailukohdaksi se ehkä kaikkein pyhin, Darkness on the Edge of Town. Vertailen siis, mutta en väitä ainakaan vielä että tämä olisi yhtä hyvä. Näin pysäyttävää pakettia en uskaltanut odottaa.

Radio Nowhere on tässä odotetusti paljon lihaksikkaampi kuin mp3-versio. Singlenä se tuntui vajaalta, mutta tässä se on oikeassa roolissa kick-starttaajana. Ensikuulemalla pidin Lucky Town –henkisenä, mutta nyt vaikuttaa tunnelmaltaan 10 vuotta vanhemman River-kauden tyyliseltä. Lauluosuus ei ole enää väsynyt, pikemminkin itsevarman välinpitämätön. Kappaleen lopussa hokema ”I just want to hear some rhythm” muuttuu ensin muotoon ”I just want to feel some rhythm” ja sitten ”I just want to feel your rhythm”. Kirjoitettuna banaali, mutta musiikissa hienovaraisesti seksin ja rock ’n’ rollin pysyvä liitto sinetöityy. Edellisellä levyllähän Springsteen vieraili pornossakin, mutta nyt pysytään kaukana.

Ja toisessa kappaleessa Springsteen osuu sitten napakymppiin, levyn hienoin hetki, instant-klassikko, koko uran parhaita saavutuksia: You’ll Be Comin’ Down. Mid-tempo rocker, aivan taivaallinen melodia, juuri sellainen jarrutetusti löysänä rullaava sävellys, jota en ole koskaan kyennyt vastustamaan. Teksti on kypsän miehen puhdasta runoutta, värejä mainitaan paljon kuten levyn muissakin kappaleissa. Käsittämättömän hieno alku: ”White roses and misty blue eyes, red mornings, then nothin’ but gray skies”. En paljoa ymmärrä, mutta kaikki uppoaa kuin unelma, “easy street, a quick buck and true lies …Like a thief on a Sunday morning …Your cinnamon sky’s gone candy-apple green”. Laulun kohteena näyttää olevan nuori nainen, jolle ennuste lupaa alamäkeä. Enemmän kyseessä on kuitenkin auringonlaskun näkevän miehen omakohtaisempi tilitys. Ja saksofonisoolo on räkäisen täyteläinen.

Livin’ in the Future on puhdasta New Jersey -soulia, aivan kuin suoraan Southside Johnnyn ensimmäisiltä levyiltä. Laulaja kuulostaa tässä oudon nuorelta mieheltä, ikään kuin kappale olisi peräisin Born to Runin sessioista. Tunnelma on hilpeä, jopa riehakas, mutta teksti on synkempi. Kun mainitaan Election Day, eletään tulevaisuudessa ja ”none of this has happened yet”, olisi helppo tulkita kyseessä olevan toive palata Bushia edeltävään aikaan. Teksti on täynnä viittauksia villin lännen symboleihin, ”your boot heels clickin’ like a barrel of a pistol spinnin’ round”.

Ja sitten poppia, Your Own Worst Enemy lipuu jousien päällä kuin Roy Orbison tai jopa Burt Bacharach. Tätä suuntausta en osaa arvostaa, mutta kaikesta huomaa että suoritus on täydellinen. Pahaenteinen teksti on täysin avoin, sen voi tulkita miten vain. Hyvin ei ainakaan käy, loppuisku on tylyin: ”your flag it flew so high, it drifted into the sky”. Kirkonkellotko lopussa taustalla kumahtelevat?

Ja sitten tunnelma vain synkkenee. Gypsy Biker on Roulette/Seeds-tyyppinen raskaasti junttaava voimarock, Lofgrenin viiltävä kitarasoolo, lauluosuus tuntuu välillä hukkuvan valtavaan äänimassaan. Myyttinen, pikimusta kappale näyttää kertovan kuolleen sotilaan kavereista, jotka polttavat aavikolla vainajan moottoripyörän. Tämä on livenä pelkkää murhaa. Lopussa on Springsteenille poikkeuksellisen suora kuvaus kovien huumeiden käytöstä. Ei minkäänlaista pehmennystä, tien loppu on tässä.

Tässä vaiheessa on hyvä piristää tilannetta. Girls In Their Summer Clothes on suorastaan pakahduttava tarina myöhäiskeski-ikäisen miehen irtoavasta otteesta elämän sulostuttajiin. Kun 1980 Out in the Streetissä nuori mies hyppi kadulla työviikon jälkeen ja tytöt kulkivat ohi, oli mahdollisuus että he pysähtyisivät. Nytkin tytöt kesävaatteissaan kulkevat ohi, mutta polkupyörällä, kertoja on auttamatta jäänyt kyydistä. Jousivoittoinen sokerinen melodia rullaa vaivattomasti kuin 1959 avo-Cadillac Asbury Parkin rantakadulla, Out in the Streetin ohella mieleen tulee All That Heaven Will Allow (1987) ja Waitin’ For the Sunny Day (2002). Asenne ei ole itsesäälinen, enemmän kepeän realistinen todellisuustsekkaus.

Kirkkaalla pianointrolla käynnistyy I’ll Work For Your Love. Rakkauden työn kohteena on Theresa-baarityttö, mutta protestanttisesta työmoraalista ei ole kyse. En muista toista näin täyteen katolisia symboleja pakattua Springsteen-teosta, lähestyy jo parodiaa. Uljas sävellys, tulee jotenkin mieleen Blonde on Blonde –kauden Bob Dylan.

Nimikappale Magic on levyn hitain, pelkistetty tarina on tunnelmalta lähellä edellistä Devils & Dust –levyä. Van Zandtin mandoliini kuljettaa kohtalonomaista hyvin synkältä tuntuvaa laulua, ruumiit roikkuvat puista kuin Strange Fruitissa.

Last to Die on Gypsy Bikerin raskaustasoa, vähän nopeammalla tempolla. Nimi ja kertosäe ”Who’ll be the last to die for a mistake” on John Kerryn Vietnam-sitaatti ja nyt on tietysti kyse Irakista. Apocalypse Now –tyyliin napalm, fosfori ja palava liha ovat lähes haistettavissa. Toteava tyyli, ratkaisua ei näy, tyrannitkin kaatuvat miekkoihinsa.

Long Walk Home on Springsteeniä tyypillisimmillään. Laukkaava rytmi on samankaltainen kuin Lucky Town –levyllä, uusi nostalginen vilkaisu Freeholdin lapsuudenkaduille, jopa South Street nimetään ja isävainajan selkeät ohjeet ovat jääneet hyvin mieleen. Kitara naukuu ja lihaisa saksofoni tihkuu mehua. Ehkä liiankin selkeä ja puhdaspiirteisen hieno laulu tälle levylle? Tämä voi olla muita kappaleita hieman vanhempikin, esitettiin kerran livenä viime vuonna.

Devil’s Arcade on levyn varsinainen päätöskappale, kaikkein mystisin ja avoin, selloja ja jousia, hitaasti kiihtyvä ja synkistyvä, täydellinen coda. Irakin sodasta tämäkin kertonee, mutta varmaan paljon muustakin.

Levyllä on kuitenkin vielä yksi kappale, vaikkei sitä ole dokumentoitukaan levykansiin tai tekstiliitteisiin. Se on akustinen muistolaulu heinäkuussa kuolleelle Springsteenin pitkäaikaiselle avustajalle Terry Magovernille. When They Built You, Brother, They Broke the Mold. Kaunis ja pelkistetty, kouraisevat jäähyväiset.

Nils Oscar India Ale, flaska

Toukokuussa hanassa vieraillut ruotsalainen jenkkiolut saapui pulloonkin. Kukkea tuoksuva, lähes parfyymimainen olut. Tyrmäävä kuiva humaluus on edelleen voimakkain ominaisuus, kirpeä, raikas, nyt ehkä enemmän mallasrunkoakin havaittavissa. Tämä on juuri minun parasta suosikkityyliä, erittäin nautinnollinen.

Liverpool v. Marseille

Näin Marseillen yli 15 vuoden tauon jälkeen. Belgilegenda Geretsin valmentama Ranskan sarjan tyvijoukkue OM hallitsi ensi jaksoa suvereenisti. Melko tuntemattomia pelaajia muutamaa poikkeusta (Zenden, Givet, Ziani) lukuun ottamatta. Loistava senegalilainen kärkimies Mamadou Niang, nuori Kosovossa syntynyt albanialainen Lorik Cana joukkueen kapteeni, pivotena majesteettisen tyylikästä peliä. Marseille teki moitteettoman maalinkin, mutta tuomaristo luuli sitä paitsioksi.

Toinen puoliaika tasaisempi, Marseillen kuuluisin pelaaja Cissé kentälle 70. minuutilla. Vähän myöhemmin OM:n Valbuena teki tarkalla ylänurkkavedolla ansaitun voittomaalin. Liverpool jälleen kerran surkea, myös Hyypiä. Oleellisen Hyypiästä kertoo se, että vieläkään hän ei ole kyennyt hankkimaan paitaansa ä-kirjainta.

Teerenpeli Hullujussi

Etiketin mukaan tumma pintahiivaolut, mutta ensituntuma kyllä tuo mieleen enemmän pohjahiivatavaran, vahvan dunkelin tai doppelbockin. Hyvin tummanruskea, vaahtoaa hyvin. Porteriksi tai stoutiksi tätä ei kyllä hevin uskoisi. Makeaa paahdettua karamellimallasta, tulee mieleen Baltian tummat lagerit. Jälkimakua voisi sanoa melkein tympeäksi. Onkohan Teerenpelin pullotuksissa nyt jotain hämminkiä, tämäkin on tuntunut raikkaammalta paikan päällä. Hintalaatusuhde ei ole hyvä.

Hofbräuhaus Oktoberfestbier

Hofbräuhausin ravintola Münchenin keskustassa on luisunut pahaksi turistirysäksi, mutta panimon laatukontrolli pysyy skarppina. Juhlaolut on kauden vahvin, 6.3%, ja maukkaus erinomaista. Ei tämä oikein märzeniä ole, mutta täyteläisyys on vankkaa ja erityisesti ilahduttaa railakas humalointi, lähes Weihenstephaner Festbierin tasoa. Oluthuone Leskinen, 2.10.2007.

Moles Rucking Mole, real ale

Tyylikäs punertava väri, maltaisen pähkinäinen täyteläinen bitter. Hieman makea, jälkimaussa kevyttä siirappisuutta, jopa poltettua sokeria. Voimakkaampi humalointi parantaisi tasapainoa, runko sinänsä on hyvä. Nimen merkitystä voi vain arvailla. Myyrä-panimo on Etelä-Englannissa, Wiltshiren premiumvyöhykkeellä. Oluthuone Leskinen, 1.10.2007.

Luis Buñuel: The Young One

Harvoin esitetty jenkki-Buñuel vuodelta 1960, en muista aiemmin nähneeni, Suomessa tunnetaan nimellä Neitsytsaari. Elokuva-arkiston kopio harmittavan kulunut, kelojen vaihdoissa hypätään minuuttitolkulla eteenpäin. Mustalistatun Hugo Butlerin käsikirjoitus kuvaa suuria teemoja, lasten hyväksikäyttöä ja äärimmilleen vietyä rasismia, lynkkauksiin asti. Asenteet vastaavat varmaankin realistisesti Etelävaltioiden white trashin maailmankuvaa, mutta elokuva ei ole uskottava. Fritz Lang oli vakuuttavampi Fury-leffassaan jo 25 vuotta aiemmin. Henkilöhahmot eivät ole ihmisiä vaan ideologia-alustoja ja näyttelijäsuoritukset todella vaivaannuttavia. Lolita-kuvio ei ole tässä nabokovilainen vaan pikemminkin kankeasti romantisoitu luonnonlapsifantasia surrealistien tapaan. Parhaiten toimii Buñuelin omat pakkomielteet, kirkonmiesten toilailut ja hyönteisfiksaatio. Ympäristö vaikuttaa South Carolinan edustan saarelta, mutta elokuva on kuvattu Meksikossa Acapulcon lähellä. Lopun hollywoodilainen happy end tuntuu tässä huvittavasti marxilaisittain ajatellen revisionistiselta luokkasopuilulta. Kovin kauaksi jäädään Buñuelin huippuhetkistä.