Harjoitusottelu Klagenfurtissa, Suomella käytännössä ihannekokoonpano, Salzburgissa pelaava Pasanen paikallissyistä Toivion tilalla. Sveitsiläisen ex-pakin Marcel Kollerin valmentaman Itävallan ryhmässä todella paljon ex-jugoslaaveilta kuulostavia pelureita, kentällä myös nuori lupaus David Alaba ja Porton iso sentteri Marc Janko. Suomella lopulta pelipaidoissa nimet selässä, köyhäily ei sentään kestänyt täyttä 100 vuotta Tukholman olympialaisten menestyksen jälkeen. Katsoin eka jakson Yle Areenasta, ei kummoinen kuvanlaatu.
Itävalta hallitsi alkua, mutta Suomikin pääsi mukaan, Ring ja Pukki terävinä. Melko löysää puolustusta, peli vauhdikasta, mutta ei kunnon tilanteita. Raitalan vapaapotkusta Moisanderin löysä pusku. Suomalaiskansalliseen tapaan 32. minuutilla Lukas Hradeckylta armoton alokasvirhe, purkupotku suoraan Jankon rinnasta häkkiin. Heti perään György Garicsin veto viuhui ohi. Itävalta vaikutti hieman paremmalta. Toisella jaksolla selvempi tasoero, Suomi kehno. Baumgartlingerin pystysyöttö puhkaisi puolustuksen keskeltä, Harnik pökkäsi kaapin. 72. minuutilla Arkivuo ja Moisander möhlivät laatikossa, Ivanschitz kuittasi pilkulta kolmannen. Aivan lopussa onneksi vaihtopelaajat Ojala ja Furuholm hienolla volley-kuviolla lohdutuksen. Pelkkää treeniähän tämä oli, mutta Paatelaisen ryhmä aivan jäässä.
Humlefordeling: Simcoe 17,14%, Citra 15,72%, Amarillo 14,29%, Sorachi Ace 10,71%, Bravo 6,79%, Colombus 6,79%, Cluster 4,64%, Warrior 4,64%, Cascade 3,57%, Centennial 3,57%, Palisade 2,86%, Challenger 1,43%, Galena 1,43%, Magnum 1,43%, Mt Hood 1,43%, Tettnanger 1,43%, Nugget 0,71%, Super Galena 0,71%, Williamette 0,71%. Loistavaa, vaikka Columbus ja Willamette onkin väärin kirjoitettu. Hienoa nähdä tarkka jakauma käytetyistä humalista, joita on siis 19. Jonkinlainen cocktail-vaihtoehto single hop -buumille, kaurahiutaleilla leikattu. Punertava väri, vahva vaahto. Todella voimakas tutun hedelmäinen tuoksu. Suutuntuma on pihkaisen trooppishedelmäinen, ei raikasta sitruunaa. Jälkimaku on lyhyehkö. Pyöreämpi kuin eilinen Hop Burn High, mutta väistämättä myös vaisumpi. Ei nyt oikein kolahtanut.
Suomalaisten suosimien lomakohteiden oluiden maahantuonti on ehkä alan perverssein ilmiö, jonka nautintoihin en malta olla pulahtamatta. Äskettäin bongasin Teneriffalta Doradan ja nyt vuorossa saman panimokonsernin Tropical. Tämä on kuitenkin naapurisaarelta Gran Canarialta Las Palmasista, olen jopa juonut tätä paikan päälläkin hanaversiona about 15 vuotta sitten. Pahvinen fiilis, makeaa viljaisuutta, kevyt humalointi, mutta hienoista katkeroa kurkunpäähän kertyy. Periaatteessa ihan kohtuullista kamaa, eihän tässä mitään persoonallista pilsneriä ole ollut tavoitteenakaan saavuttaa. Ostopaikka Oulu, Kastellin K-market.
Hop-hammasta kolottaa edelleen, joten kovempaa kamaa peliin. Tanskalais-belgialaisen hirmun katkerolukema on aistien tuolle puolen asettuva 300 IBUa. High viittaa tässä korkeammassa lämpötilassa viihtyvään pintahiivaan, valmistajan paletista löytyy myös yhtä katkeroinen pils-kaksonen Hop Burn Low. Tämä on jo tupla-IPA, alkoholiakin 10%. Hedelmää on tässäkin, odotin hieman trooppisempaa pehmeämpää, mutta reilusti greipillä mennään ja viisarit kaakkoon. Hyvin kuiva, lievä vihannesvivahde, katkeruus on huikeaa ja pitkään kestävää. Havua ja pihkaa, kuinkas muutenkaan. Ei kuitenkaan kolme kertaa katkerampaa kuin 100 IBUn olut, oluet eivät ole numeroarvoilla pelkistettävissä. Tämä on asiaan vihkiytyneille hyvin miellyttävä juoma, joka tyydyttää hyvin hop-himon, tämän jälkeen ei enää välttämättä halua voimakkaasti humaloitua olutta.
Kuluttavan liikuntasuorituksen jälkeen hopheadin hop-tasapaino saattaa järkkyä. Onneksi nyt oli käsillä pennsylvanialainen vastalääke oireisiin. India pale ale Eastonista, 6,2%. Pehmeän hedelmäinen, sitrus puraisee oikeaoppisesti kitalaen etuosassa ja pihkaa kertyy takaosaan. Hieman entry-levelillähän tässä mennään, sekä mallasta että humalaa voisi säätää vielä pari-kolme pykälää korkeammalle, mutta tasapainossa tämä heilahtelee. Ei erityisen tuoretta tietenkään täällä asti, mutta raikkauttakin löytyy. Weyerbacher on laatuvalmistaja, joka ei petä nytkään.
Ei vaahtoa, punaruskea väri, vahva kypsän kuivan hedelmän maku, 11,7%. Pähkinää ja pehmeää mallasta. Olen kokeillut aiemmin vuoden 2009 versiota hieman nuorempana, tässä ei kuitenkaan suuria eroja. Kerrassaan upea barley wine. Humalointi on sivuroolissa, mutta sekin hiipii hyvin esiin jälkimaussa. Toimii loistavasti le Carré -leffan jälkeen, siinä Gary Oldmanin esittämä George Smiley piipahtaa myyräjahdissa oluenkin parissa. Viikunaa, luumua, taatelia, hieman toffeista makeuttakin. Oluthuone Leskinen, 27.2.2012.
Loistelias uutuustulkinta John le Carrén vakoiluklassikosta. Ajankuva vuodelta 1973 tavoitettu todella huolella ja kuvakin rakeisen harmaa, juuri oikea sävy. Gary Oldman on ehkä hieman nuori myyräjahtaaja Smileyn rooliin, tv-sarja-version Alec Guinnessin luonnehdinta oli niin vakuuttava ja mielikuvaa luova. Muuten tämä tuntuu tv-tulkintaa paremmalta. Lontoossa, Budapestissa ja Istanbulissa juuri niin vähän glamouria kuin le Carrén maailmassa pitääkin. Muukin näyttelijätyö ilmiömäisen intensiivistä Colin Firthistä ja John Hurtista alkaen. Nuhruinen tiedustelupäämaja täsmälleen oikealla tavalla tunkkainen. Bravuurina takaumapätkinä nähtävä joulujuhla muistuttaa hämmentävästi suomalaisfirmojen pikkujouluja, ehkä ruotsalaisohjaaja Alfredsonin vaikutusta. Varsinkin Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton soittaminen ironisoi näppärästi asetelmaa, samoin lopun ranskalaissävelmän iskevyys nitoo kudelman eri haarat hienosti yhteen. Väkivalta tulee yllättäen, mutta aina yhtä rumana. Le Carré -elokuvien joukossa tämä ehkä yllättäen vertautuu 60-luvun klassikoiden The Spy Who Came In From the Cold ja The Deadly Affair kanssa, pikemmin kuin uudempien The Russia House, The Tailor of Panama tai The Constant Gardener. Tietysti alkuperäistekstin ajoituskin vaikuttaa mielikuvaan. Alkupuolella ehkä hieman tyhjäkäyntiä, kun tarina keräilee suurta henkilöjoukkoa kokoon. Alkuperäiskäsikirjoituksena tämä olisi varmaan ollut tiheämpi ja romaania tuntemattomat katsojat voivat olla pitkään pihalla. Kunnianosoituksena le Carrén luomalle maailmalle tämä kuitenkin toimii kuin unelma. Lankapuhelimien, kaukokirjoittimien ja muun antiikkisen viestintävälineistön hyödyntäminen todella herkullisesti esitetty. Leffan toinen käsikirjoittaja Bridget O'Connor traagisesti kuollut ennen elokuvan valmistumista.
Lapsuudentraumoja ja isäsuhdetta puntaroidaan, samoin sotatraumoja ja sotainvalidien paluuta ns. arkeen. Sniper-kohtauksen hitaahko kehittely varsin vaikuttavaa. Meyer Lansky astuu näyttämölle ja hieman epäuskottavasti lesboteemakin esitellään. Jekyll & Hyde -leffan vertauskuvallisuus on jo liiankin selvää. Kohtuullisen hajanainen episodi, mutta ainakaan ohueksi tätä sarjaa ei voi väittää.
Kolmas tuote Reininmaan uraauurtavalta IPA-tuottajalta. Kaksi aiempaa hopfenkopf-helmeä oli teetetty Kölnissä, nyt valmistuspaikka Siegburgissa Bonnin itäpuolella. Amerikkalaisversion humalat Citra ja Simcoe, IBUja ällistyttävästi vain 46. Samea punaruskea väri, 5,8%. Kypsää trooppista hedelmää, karamellista makeutta, katkeruus odotuksia vahvempi loppuvedossa, siihen tulee hienosti mukaan greippisyyttä. Loistava olut ja pärjää näppärästi nyt todella raa'asti kilpaillussa IPA-markkinassa. Hämmästelen edelleen ilmoitettua IBU-lukemaa, ainakaan tässä tapauksessa se ei korreloi maistuvan humalapitoisuuden kanssa. Tuntuu tällä kertaa toimivan vielä paremmin kuin kaksi edellistä näytettä.
En ole ennen Tuurin kirjoja lukenut, muutaman elokuvatulkinnan olen nähnyt, ainakin Rukajärven tien. Tämä uusi suppeahko romaani sijoittuu samalle seudulle jatkosodan ensimmäiseen talveen. Fokuksessa on kuuluisa puolalaistaustaisen Arnold "Mäski" Majewskin johtama operaatio tammikuussa 1942, peräti kaksi pataljoonaa, noin 1500 miestä ja yli 200 hevosta koukkaa erämaan poikki Muurmannin radalle, tuhoaa sitä ja Mai Guban huoltokeskuksen. Toisen pataljoonan komentajana Kuhmossa talvisodassa taistellut Matti Murole. Tapausta pidetään kaukopartioretkenä, mutta näin suurisuuntainen hyökkäys on lähes rintamaoperaatio.
Tuurin romaanin näkökulma on rivimiehen, jääkärijoukkueen nimeämättömän taistelulähetin. Retkeä leimaa kova pakkanen, mainitaan jopa -50 astetta, ei kuulosta täysin uskottavalta, mutta samoja lukemia näkee muissakin lähteissä. Viisikymppinen Majewski itse taittaa matkaa kirkkoreellä. Tuuri käyttää suksisiteen tapaisesta esineestä nimeä näystin, ainakin Kainuussa se oli mäystin. Radan lähellä ei saa sytyttää edes nuotioita, miehet yrittävät levätä lumikuopissa. Valvominen ja umpihankihiihdon tuoma rasitus ovat muut ongelmat. Venäläiset eivät juuri häiritse, vain yksittäiset lentokoneet hyökkäävät pataljoonien kimppuun Segezan kentältä. Tuurin romaani etenee lakonisesti, metsätöissä karaistuneet miehet eivät metsää, lunta ja pakkasta hätkähdä. Tuuri käyttää toistoa tehokeinona, hiihtojärjestykset ja tulien sytyttämiskiellot toistuvat useita kertoja. Puna-armeijasta saadaan muutama vanki, yhden nimi Juntunen, jonka isä muuttanut 1918 Venäjän puolelle, vangittu ja hävinnyt jäljettömiin 20 vuotta myöhemmin. Retki on menestys, tappiot vähäisiä, lähinnä paleltumien aiheuttamia.
Tuurin kirja vaikuttaa pitkään lähinnä dokumentilta, eikä kovin omaperäiseltä. Pointti tulee lopussa, enkä tiedä sen todellisuuspohjaa. Retken jälkeen viikon levättyään jääkärijoukkue saa Muroleen nilkkimäiseltä sijaiselta käskyn hiihtää uudelleen Mai Gubaan tutkimaan, miten venäläiset ovat tuhoja ehtineet korjata. Käsky on mieletön mm. reitin miinoittamisen takia. Joukkue lähtee luutnantin johdolla tehtävää suorittamaan, mutta siirtyy linjan takana lepoon luutnantin aiemmalta retkeltä tunteman saunan maastoon. Lähelläkään rataa ei käydä. Kyseinen luutnantti on ilmeisesti Pentti Perttuli, mutta nimeä ei mainita. Mielenkiintoinen kirja vielä mielenkiintoisemmasta aiheesta, mutta Tuurin tyylilaji ei ole omia suosikkejani.
Bahamalle sijoittuva matalaotsainen varasveijarikomedia. Useampia viittauksia Hitchcockin To Catch a Thiefiin. Salma Hayek ei ehkä paljoa häviä Grace Kellylle, mutta Pierce Brosnan ei todellakaan ole Cary Grant. Rasittavinta löysässä leffassa on Woody Harrelsonin onnistuminen jopa omankin rimansa alittamisessa. Komedia ei naurata ja rikostoiminta ei ole jännittävää.
Uusi panimotuttavuus Oregonin itärajalta Ontariosta, joka on melkein Idahossa. Humalia korostava Leafer Madness -nimi viittaa tietysti myös tahattoman koomiseen marihuanavalistusleffaklassikkoon Reefer Madness. Ovelasti tyyliluonnehdista puuttuu india, eli tämä IPA onkin siis vain tupla-pale. Alkoholia on imperial-mittaisesti 9%. Näyttää samealta appelsiinimehulta, toki vaahtoa on myös hyvin. Greippinen sitrusmaisuus hallitsee, hyvin kuiva ja katkeroinen. Aivan siiville tämä ei tunnu kohoavan, vaikka vaikea osoittaa mikä olisi pielessä. Makeutta ei ole, alkoholi ei paista läpi, mallasrunkokin on täyteläinen. Ilman muuta toimisi IIPAnakin. Aivan timanttiseen täydellisyyteen ei siis kuitenkaan ole päästy puristautumaan.
Wieniläistyyppinen lager Derbyshirestä. Varsin tumma, nykyään wieniläisinä myydään vaaleita peruslagereitakin. Tämä on siis kuparinvärinen, 5%, mukana myös vehnää ja tyylisuuntaan vääntöä aiheuttavana ainesosana kuivahumaloinnissa Tettnangeria (etiketissä virheellisesti Tettnager) ja Amarilloa. Maltainen, pehmeä, täyteläinen, makeahko. Lagerille odottamatonta hedelmäisyyttäkin mukana ja jälkimaku on pikemminkin kirpeän mausteinen kuin katkeroinen. En oikein vakuuttunut, häviävän vieno henkäys happamuutta, ehkä ei erityisen tuore, BBE 210612.
IPA on lopulta valloittanut Perämeren rannat, Leskisen kaikissa vaihtuvissa hanoissa nyt india pale aleja. Sellainen löytyi hämärien syrjäkujien hotelliaulabaaria muistuttavasta (virallisesti rock-henkinen tšekkibaari) Pivostakin, tosin pulloversiona. Omalaatuisesta tunnelmasta huolimatta Pivolle tunnustusta reippaasta pullo-olutvalikoiman vaihtuvuudesta. Beer Kitchen on jokin uusi brändi, oluita oli useampiakin, valmistuspaikka Wiltshiren Wadworth. Citra-humalan ohella Targetia, Challengeria ja Bramling Crossia, alkoholia 6,2%. Tämä on ns. perinteinen brittivariaatio IPAsta, ei se nykyään olennaisempi amerikkalaisoluttyyli. Sitrusta ei siis ole, jonkinverran kypsempää hedelmää. Vallitsevana ominaisuutena jonkinlainen vaikeasti hahmotettava kumimaisuus, jotain nahkeaa karamellisuutta. Katkeroa löytyy kohtuudella, mutta vähintäänkin epämääräinen lopputulos on. Pivo, 25.2.2012.
Kunnianosoitus klassisille film noireille vuodelta 2008. Vanhojen filmistarojen haastatteluita nykyajassa ja takaumina pätkiä vanhoista klassikoista 40/50-luvuilta. Idea ei ole tietenkään mitenkään uusi, paljon paremmin tämän toteutti Carl Reiner hillttömässä parodiassaan Dead Men Don't Wear Plaid. Toisena käsikirjoittajana rikoskirjailija Jerome Charyn, jonka oletettavana kontribuutiona elokuvaa hallitsee ironinen groteski huumori. Juonesta ei voi oikeastaan puhua, kertojaäänellä löyhästi saadaan kasaan iso joukko löysiä ihmissuhdekiemuroita. Todella paljon henkilöitä, jotta saadaan mukaan mahdollisimman makeita pätkiä hienoista leffoista. Äskettäin kuollut Ben Gazzara loistava, Kirk Douglas taas pysyy mykkänä nykyjaksoissa. Pientä kuriositeettiarvoa, mutta ei jaksa kunnolla innostaa.
Alaskan pääkaupungissa Juneaussa toimiva Alaskan on jo tuttu panimo, mutta nyt tulee neitsyttuote Alaskan suurimman kaupungin nimeä kantavasta valmistamosta. Osuvasti katkeraksi munkiksi nimetty belgitupla-IPA on näyttävästi etiketöitykin. Chardonnay-tynnyreissä iätetty, 100 IBUa, 9%. Humalat Apollo, Simcoe ja Citra, viimeksi mainittu myös kuivahumaloinnissa. Kolme käymisprosessia, ensin tankissa perusbelgihiivalla, tammessa Brettalla ja vielä pullossa kolmannen kerran. Okei, ei siis mitään peruslageria pohjoisesta. Belgihiivaa ja sitrusta, hienoinen, mutta selvä happamuus. Happamuus on hienostunutta Orvalin tapaan, mutta ei niin voimakasta. Täyteläinen mallaspohja, kypsempääkin hedelmää löytyy. Jälkimaku on suhteellisen lyhyt, katkeruus ei ehkä pääse aivan esille hiivojen seasta. Puumaisuus puuttuu, valkoviiniaromitkin ehkä jäävät Brettan varjoon. Hieno olut, mutta lievästi tässä on teennäisen yliyrittämisen tuntua. IPA-termi ehkä turha, belgiosaset hallitsevat kokonaisuutta niin selvästi.
Oluthuone Leskinen täytti 20 vuotta ja merkkitapauksen kunniaksi Tampereen Koskipanimo on tehnyt juhlaoluen. India pale ale on tyylisuunta, single hop -ratkaisu, amerikkalaisella Cascadella maustettu. Väri ei ole IPA-tyypillisen keltainen, olut on kaunis kirkas meripihkan värinen. Alkoholia IPAksi suhteellisen vähän 5,6%. Todella kuivaa, havunneulasia, pihkaa, vahvasti katkeroinen. Hedelmäisyys varsin ohutta, se on ikävämpi havainto. Siis kohtuullisen yksiulotteinen, mutta ryhdikäs suoritus. Rohkeasti isännät tarjosivat tätä koko juhlaväelle, vaikka suurin osa ei olekaan mitään ekstreemiolutharrastajia. Useampi juoja totesikin, hieman ennakkoluuloisesti, että näin kuiva olut ei ole ns. naisten olut. Itse nautin oluesta täysin siemauksin, todella hieno kunnianosoitus tälle omankin olutharrastukseni merkittävimmälle baarille. Oluthuone Leskinen, 23.2.2012.
Oluthuone Leskisen 20-vuotisjuhlien ensimmäisen vaiheen yllätysesiintyjänä Kauko Röyhkä, säestäjänä kitaristi Jarmo Heikkinen. Ei kovin hyvä keikkapaikka, saundi ei erityisemmin vakuuttanut. Röyhkä oli hyväntuulinen, muisteli jonkin kirjansa (Job?) Leskinen-kohtausta. Kolmen vartin setti, tunnetuimpia kappaleita melko perinteisinä sovituksina, mukana kevyemmältä puolelta mm. Lauralle ja Dora. Paska kaupunki ja Kanerva sopivat ehkä parhaiten tunnelmaan, Disko-Datsun ja Huippumies vähemmän. Yleisö ei varsinaisesti villiintynyt, eihän se Röyhkää ollutkaan tullut katsomaan. Encorena Minä kävelen, jonka jälkeen juhlaväki siirtyikin säkkipillin perässä kävellen varsinaiseen juhlakohteeseen.
Mukava nähdä Napoli vuosikymmenten jälkeen näin pitkällä euroturnauksessa. Näyttävää hurlumhei-peliä märällä kentällä. Napoli alussa selvästi aktiivisempi, Cavanilla ja Maggiolla avopaikat, Cech torjui molemmat. 27. minuutilla Chelsea onnekkaasti johtoon, pikkuveli Paolo Cannavarolta karmea moka, Juan Mata rankaisi. 38. minuutilla Cavanin syötöstä argentiinalainen Ezequiel Lavezzi tasoitti tarkalla vedolla 18 metristä. Ensi jakson yliajalla Inlerin tarkka syöttö luukulle, Cavani lakaisi olkapäällä pallon häkkiin. Chelsealla terävyyttä toisen jakson alussa, mutta Napolin paikat parempia. 65. minuutilla Cavani houkutteli Cechin ulos, nerokas syöttö Lavezzille, joka niittasi loppunumerot kaappiin. Lopullinen ratkaisu jäi Lontooseen, kun Ashley Cole onnistui maaliviivalta pelastamaan Maggion vedon. Lopussa Chelsea näytti kykynsä pitää palloa ja varmaan kakkososa menee vielä tiukaksi.
Tv-elokuva Salaman kuuluisasta romaanista. Suhteellisen pienen budjetin teos rajaa romaanista sen toiminnallisen ytimen, tamperelaiskommunistien sabotaasiyritykset jatkosodan alkupuolella. Tunnelma on ruskean harmaa, näyttelijätyö aika vaivaannuttavaa. Kaksiosaisena esitetyn tarinan jälkimmäinen osa suorastaan typerryttävän tylsä teatterimaisuudessaan. Monet nykykatsojat varmaan melko ymmällään, kun asetelmaa ei taustoiteta juuri mitenkään. Romaanissa vietiin jälkimainingit 60-luvulle asti, se olisi voinut terävoittää tätäkin tulkintaa.
Buscemin hahmon naisasiat mutkistuvat ja Chicagossa Capone raivaa kilpailijoita tieltään. Selvää kehittelyä tuleviin eturistiriitoihin tällä suunnalla. Jersey Turnpike -suunnitelmat esillä ja liittovaltion agentti harrastaa Opus Dei -tyylistä itseruoskintaa. Ei sarjan parasta antia, mutta käsikirjoituksessa on kieltämättä potkua.
Mällisen romaanin päähenkilö Tommi on joutunut pahaan paikkaan, yläasteelle Oulussa 1970-luvun lopussa. Samaa aikaa ja paikkaa kuvasi Kauko Röyhkä Miss Farkku-Suomessa, mutta silloin oltiin lukiossa. Tommi on tehtaan johtajan poika, jota kiusataan koulussa ja kadulla, mikseipä kulttuurikodissakin ironisen absurdisti kuvattujen vanhempiensa suunnalta. Pahinta ahdistusta tuntuu aiheuttavan seksuaalinen kehitys, joka vaikuttaa ympäristöä hitaammalta. Ehkä epäuskottavimmalta kuulostaa musiikkimaku, kahdeksannella luokalla Tommi kuuntelee edelleen lasten musiikkia. Itse muistelen siirtyneeni rokkiin viimeistään noin viisivuotiaana. Mällinen kirjoittaa pelkästään Tommin näkökulmasta suorasanaista sujuvaa tekstiä, kevyellä mustalla huumorilla sävytettynä. Oulun miljöö jää ohueksi taustaksi, vahvin aines ehkä tehtaan haju. Romaanin toisella puoliskolla Mällinenkin hyppää ajassa pari vuotta eteenpäin lukiovuosiin. Seksuaaliset kohtaamiset monipuolistuvat, mutta pysyvät kömpelön nöyryyttävinä. Romaani hajoaa useampaan suuntaan fantasian tai unien kautta, groteskius lisääntyy. Mällinen on elokuvamies, Tommin isä käyttää poikaansa alkupuolellakin lapsilta kielletyissä elokuvissa. Elokuvaviittauksia on lukemattomia pitkin romaania, mutta ne jäävät hieman irrallisiksi itse kasvukertomuksesta. Romaanista jää jotenkin nihkeä vaivaannuttava jälkimaku, mikä on hyvä asia.
Jonkinlainen jatko-osa toimintaelokuvalle, jota en ole nähnyt. Alun hyökkäyskohtauksessa hieman scifi-vaikutteita, mutta muuten tämä vallankaappausleffa kulkee mainstreamissa. Alkupuolella Bruce Willisin näköinen henkilö heittää vajaan sekunnin cameon, mutta ilmeisesti näin väärin. Ice Cube on pääroolissa poikkeuksellisen yksi-ilmeinen. NSA alkaa olla elokuvien ympäristönä jo lähes yhtä yleinen kuin CIA. Washington DC:stä alussa muutama välähdys, kaupungin molemmilta täysin erilaisilta puolilta, mutta odotetusti sitä ei hyödynnetä tarpeeksi toiminnan muuttuessa vähitellen yhä sarjakuvamaisemmaksi. Marvin Gayen tytär Nona patsastelee hyvänä tyttönä auto- ja asepornon keskellä. Vaalea paha tyttö Sunny Mabrey on vielä muovisempi. Ehkä Tamahori saa tähän jotain ryhtiä, ei tämä aivan surkeimpia lajityypissään ole.
Nokian Alko-bileisiin tarjoama olut vaahtoaa reippaasti, samea keskiruskea väri. Belgihiivaa, kypsää hedelmää, hieman marjaista mausteisuutta, jonka voisi melkein kuvitella humalan katkeruudeksikin. Vain 5%, EBUja 28. Kohtuullinen kuivahko belgiale, ei tämä ohut ole, mutta täyteläisempi runko voisi toimia paremmin. Nokian skaalassa melko rohkea veto, Suomessa aiemmin lähinnä Malmgård on tunnustellut kansan syvien rivien valmiutta belgityylien kohtaamiseen. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Tässä on nyt taatusti pahnan pohjimmainen, kirkkaasti kehnoin näkemäni Allen-selluloidipäästö vuodelta 2000. Kaikkein mitättömimmistä jätöksistä laimeasti kiehautettu uudelleenlämmitys. Tracey Ullman ylivoimaisesti heikoin Allen-daami. Tunnelin kaivaminen alkupuolella ei ole edes koulunäytelmätasoa. Loppupuolen Pygmalion-kärvistely kiristää hampaita. Hugh Grant on nukahtamassa keskelle jokaista kohtaustaan. Parin sekunnin White Heat -pätkä on kuin vesitilkka Saharassa viikon vaeltaneelle. Visuaalisestikin tuotos muistuttaa lähinnä märkää villasukkaa.
Lahtelaisen panimoravintoladynastian panos Alkon 80-vuotisjuhlien pienpanimokampanjaan on oatmeal stout, kauralla ryyditetty klassinen tumma brittiläinen pintahiivaoluttyyli. Tyylisuunta ei ole suosikkejani, varsinkin 90-luvun amerikkalaiset panimot tekivät aivan liian makeita kaurastouteja. Se ei tietenkään ole ainoa lähestymistapa. Lahtelainen on täysin musta, varsin kevyt ensituntuma, hieman paahtoa ja hedelmää, pientä kahvin ja lakritsan häivähdystä. Teerenpelin oluita vaivaa yleensä varovaisuus, kunnolla ei satsata voimakkaisiin makuihin. Näin on tälläkin kertaa, 6-prosenttisen stoutin juotavuus on erinomainen. Jälkimausssa on katkeraa humalaa, mutta sekin hillitysti. Kaura asettuu ohran kumppanina johonkin vehnän ja rukiin väliin. Vehnä yleensä pyöristää ohraa ja ruis ottaa selvästi makua enemmän haltuunsa. Kaura on lähempänä vehnää ja varmaan tässäkin tasoittaa särmiä. Mitenkään makea tämä ei onneksi ole. Kaikin puolin hallittu professionaali virheetön suoritus, olut on luultavasti juuri sellainen kuin on tarkoitettukin. Tarpeeksi kiksejä tästä ei kuitenkaan paatuneelle harrastajalle irtoa. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Keskitalven jalkapallopaasto lopulta päättyy lisämaksuttomilla kanavilla. Leverkusenilta paljon nimimiehiä poissa, Ballack, Adler, Barnetta, Kiessling. Samoin katalonialaisilta, Xavi ja Pique. Pedro penkillä, pitkään olen miettinyt Pedron todellista tasoa, menestystä on tullut, mutta ehkä laatu ei ole kestävää, toki pohjalla loukkaantuminen. Kylmä vesisade, yllättävän hyvännäköinen nurmi. Barcelona hallitsi palloa totaalisti, mutta ei tilanteita. Lopulta 41. minuutilla harvinainen vastahyökkäys, Messi jatkoi pystyyn, chileläinen Alexis Sanchez ohjasi maaliin. Leverkusen vaikutti täysin avuttomalta ensi jaksolla, mutta onneksi toinen osa eloisampaa. 52. minuutilla yllättävä tasoitus, Barcelonan puolustus kohmeessa, slaavit Corluka ja Kadlec pistivät pallon häkkiin. Alexis Sanchez kuittasi heti pari minuuttia myöhemmin pystysyötöstä. Gonzalo Castro sai pallon tolppaan Valdesin käsien kautta. Pedro tuli sisään, oli aika liukas, vaikka hukkasi yhden avopaikan. Messin upea soolo, vähän ohi. Leverkusen otti lopulta Kiesslingin mukaan 77. minuutilla, mutta idioottimaisesti paras pelaaja Rolfes pois, silti Kiessling sai yhden puskupaikan. 88. minuutilla lopullinen ratkaisu, klassinen Messi-Alves-Messi. Barcelona ylivoimainen, mutta ei kunnolla rullannut.
Samea äärimmäisen ruma belgidubbel Norjasta, 6%. Hieman mausteinen, lakritsaa, jopa salmiakkia tai jotain suolaisuutta. Hieman happamuutta, mallastakin mukana, luumuista hedelmää. Humalaa on mukana, mutta jälkimaku silti hyvin lyhyt. Kuivuus on tässä tyylissä todella positiivinen piirre, mitään makeuteen viittaavaa ei havaittavissa. Vehnää mukana, se on nykyään yleinen tapa pyöristää monia tyylejä. Mausteisuus ainakin tuntuu taittuvan tasapainoisesti oluen lämmetessä. Positiivinen yllätys, hakkaa kevyesti useimmat "aidot" belgidubbelit. Oluthuone Leskinen, 14.2.2012.
Norjalaisen pienpanimon oluella on niin tavanomainen nimi, että luulin juoneeni tätä aiemminkin. Näin ei ilmeisesti kuitenkaan ole. Nimenmukaisesti vaalea olut, sameahko ja tanakka vaahto, 6%. Nahkeaa hedelmää, kevyttä katkeroa. Mallasrunko ei ole ohut, mutta se ei juuri makuunkaan heijastu. Varsin paljon hiilihappoa, jälkimaun humalointi brittityylistä, pitkään kestävää. Silti jotenkin puolinaisen vaikutelman jättävä olut, tältä panimolta voisi odottaa korkeampaa profiilia. Toki olen usein moittinut grimstadilaisia epäoluiden valmistamisesta, joten epäreilua valittaa tavanomaisuudesta. Nyt kuitenkin ollaan liikaa establishmentin puolella, oikeaan tasapainoon Nøgne ei kunnolla pääse. Oluthuone Leskinen, 14.2.2012.
Irlantilaisbakkanaalin St. Patrick's Dayn ympärille kasattu episodi, päätarinoita silti viedään eteenpäin sekä Chicagossa Caponen suunnalla että pääparin Buscemi & Macdonald kehityksessä. Irlannin politiikka nousee esiin tutulla tavalla, vihreäksi värjättyä oluttakin kuviossa. New Yorkissa baseball-lahjusskandaali otsikoissa. Episodin nimi tulee Carrickfergus-laulun sanoista, oikeasti paikkakunnan nimi pitäisi olla Ballygrant, kylä Skotlannissa Islayn saarella. Ei tämä mikään Deadwood ole, mutta mielenkiinto pysyy vielä vireillä.
Coen-veljesten musta komedia starttaa CIA:n päämajasta Langleysta lupaillen vakoilutarinaa, ja tavallaan sellainen tämä onkin, mutta elokuva rönsyilee jokseenkin holtittomasti useampaan suuntaan. John Malkovich on loistava poispotkittuna Balkan-analysoijana, mutta saa liian vähän tilaa. Mukavaa miljööotetta Washington DC:stä ja Chesapeake Baysta, groteskisuus lisääntyy vähitellen loppua kohti, mutta hidasrytminen ja harmittavan vähän hauska leffa on ilman muuta Coenien heikoimpia. Paras suoritus varmaankin J.K. Simmonsin hilpeä CIA-johtaja.
Hieman harkitsemattomasti tuli valittua varsin vahva norjalaisolut, 13,2%. Tämänkertainen Helsinki-vierailu päättyykin sitten tähän Thorin vasaran jysähdykseen. Tämän olisi voinut jakaa jonkun kanssa, mutta Itä-Helsingin perjantai-illan omalaatuisen uneliaassa alkuhuumassa ei tuttuja katseeseen osu. Ægirin panimo näkyy sijaitsevan Flåmissa, Sogne-vuonon sivuhaaran pohjukassa. Varsin miellyttävä maltainen perustuntuma, hedelmää hyvin, alkoholi pysyy aluksi hyvin taustalla. Kitalakea ja nielua lämmittävää poltetta kuitenkin löytyy. Periaatteessa monilla vahvoilla oluilla on vielä parantamisen varaa, 13-prosenttinen punaviini ei hätkäytä ketään ja useimmissa maistamissani ei alkoholin puraisusta tarvitse huolehtia ollenkaan. Ehkä oluen raaka-aineet peittävät heikommin alkoholia kuin viinin aromit. Norjalainen tapaus on kyllä sinänsä hyvin onnistunut, ei ylitsepursuavaa makeutta ainakaan. Helsinki, Pikkulintu, 10.2.2012.
Kävin viitisen vuotta sitten suhteellisen perusteellisella reissulla Uudessa-Seelannissa ja yllätyin positiivisesti tuplasaarivaltion olutkulttuurin monipuolisuudesta ja tasosta. Euroopassa ei NZ-oluita vielä paljoa tunneta, mutta nyt ilahduttavasti yksi saapunut Itä-Helsingin karuimmille kujille lopputalven hyytävään viimaan. Espoon olutvisionääri Olutriippuvainen vinkkasi eilen tämän uutuuden laadukkuudesta ja kehotti välttämään namibialaisia uutuuksia, jos oluen laatu kiinnostaa. Tämä ennestään tuntematon valmistaja tulee Blenheimista, Eteläsaaren pohjoiskärjestä Marlboroughin viinialueelta. Asialla tanskalaistaustainen maahanmuuttajapanimomestari Søren Eriksen. Varsinaisesti olut on tehty Renaissancen panimossa, jonka oluet tulivat jo reissullakin tutuiksi. Hyvin hedelmäinen tumman kuparinen sameahko olut, 7%. Tuoreus ei ehkä parasta mahdollista traagisen pitkän matkan jälkeen. Miellyttävä suutuntuma, väistämättä mieleen tunkee joidenkin tanskalaisten craft-panimoiden tuotokset. India-liite antaa odottaa railakasta humalointia, joka ei kuitenkaan vastaa odotuksia. Jälkimaussakin hedelmäisyyttä, kuivan tuhkaisen katkeron ystävä jää vaille tyydytystä. Käytetyt humalalajikkeet näköjään amerikkalaisia, ei paikallisia. Miellyttävä olut, mutta ei tajuntaa räjäyttävä kokemus. Helsinki, Pikkulintu, 10.2.2012.
Pehmeän hedelmäinen hanabock Hollannista, 7,7%. Voisi kyllä luulla pintahiivaolueksi, mutta ehkä kylmällä pohjatavarallakin saadaan näin hedelmäistä aikaan. Humalointi on kevyttä, mutta sitäkin löytyy. Olut tunnetaan myös Winterbock -nimellä. Helsinki, Pikkulintu, 10.2.2012.
Walesistä mustaa olutta, kevyt stout kai lähinnä, 4,1%. Hedelmää ja paahtoa mukavan dynaamisena duona heti ensisiemaisussa. Kohtuullisen täyteläinen, mutta jälkimaku on lyhyt, ei juuri katkerointia. Mutta ei se mitään, ei kaikkea tarvitse kerralla löytyä. Humalabuumin vaihteeksi oikein mukava mallaspainotteinen olut, toimii hyvin keginäkin. Helsinki, Hilpeä Hauki, 10.2.2012.
Vain 3,5%, ohut tietenkin, mutta golden alen hedelmäistä humalaista puraisua. Tynnyrikypsytys onnistuneessa vaiheessa, mukavan pehmeää. Periaatteessa harvinaisen hyvin toimivaa tässä vahvuudessa, makua on reippaasti. Silti, jos näkökulma on Britannian ulkopuolella nykyisessä globaalissa craft beer -tilanteessa, niin omituinenhan näin kevyt olut on. Väistämättä kuvittelee miten paljon parempi tämä voisi olla täyteläisempänä. Varmaahan se ei ole, jotain ehkä menetettäisiinkin. Helsinki, Black Door, 9.2.2012.
Kalaravintoloiden 20-vuotisjuhlaolutta tarjolla myös konsernin vähemmän kalaisessa Black Doorissa. Bruuverissa tapaamani nettialias-Olutriippuvaisena tunnettu olutguru nimitti olutta Pohjanmaaksi. Kirkkaan keltainen, ei juuri vaahtoa, 5,2%. Kirpeää hedelmää, jotain karamellisuutta, joka ei kuitenkaan kovin makeaa. Jälkimaku pihkaan vivahtava, mutta sekin jotenkin karamellinen. Yleisvaikutelma ohuehko. Helsinki, Black Door, 9.2.2012.
Uppsalasta IPAa, suhteellisen tumma, pehmeää, pihkaa, liian kylmää. Hedelmäisyys englantilaistyyppistä, humalointi on vahvaa pihkan ja kypsän hedelmän kautta, mutta sitrus uupuu. 6,5%. Kuivuus ja katkeroisuus miellyttävää, mutta ei sellainen amerikkalaistyylinen IPA, joka minuun iskee totaalisti. Helsinki, Angleterre, 9.2.2012.
Savuportteri syvän etelän vivahteella, käsittääkseni ensimmäinen osa New Orleans -vaikutteisesta 20-luvun jazzportteri-trilogiasta. Monimuotoinen tervainen maku, suolaisuutta, maitohappamuutta, humalaakin reippaasti jälkipotkussa. Savuisuus ei selkeästi pinnalla, sekoittuu muihin aineksiin, hyvin kuiva kokonaisuus, 5,5%. Täysin tämä ei minun makuuni ole, jokin monista sivumakuista (ma'uista?) häiritsee. Mausteisuutta ehkä ripaus liikaa, pelkkä vahva paahteisuus kolahtaa minuun paremmin. Tai sitten suoraviivainen satsaus savuun. Analogia Louisianan mausteiseen ruokakulttuuriin on tietysti näppärä, jos sitä on tavoiteltu. Helsinki, Bruuveri, 9.2.2012.
Taas uusi IPA-tulkinta Kampin linja-autoasemalla, panimo on ryhtynyt selvästi painottamaan tätä tyylisuuntaa, mikä on tietysti pelkästään hienoa. Hedelmäinen ja paksurunkoinen täyteläinen ale, 5,5%. Ehkä brittityylistä vivahdetta, sitruksisuus ei läheskään niin voimakasta kuin vaikkapa Kaislasessa. Jälkimaku on pitkän katkeroinen, mutta varsin hillitty, ei jyräävää voimaa. En ensin ajatellut, että Pioneer-nimi viittaa humalalajikkeeseen, mutta siitähän varmaan kyse on, siis single hop -IPA. Pioneer on englantilainen lajike, minkä huomaa hyvin maustakin. Helsinki, Bruuveri, 9.2.2012.
Marjaista happoa ja nahkeutta yllättävän paljon, paahteisuus kovasti taustalla. Mallasjuomaksi tämän silti tuntee, mutta humalaa ei jälkimaussa, 4,5%. Karpalostoutissa ei ole belgimarjaoluiden happamuutta. Haittapuolena jonkinlainen mauttomuus ja yksiulotteisuus, marjaisuus ei kuitenkaan kanna koko runkoa. Helsinki, Maltainen Riekko, 9.2.2012.
Kevyttä kamaa Allenilta vuodelta 1999. Allen-ikoni Django Reinhardt on oikeastaan elokuvan aihe ja Django-musiikki suorastaan pursuaa leffasta. Kyseessä kuitenkin jonkinlainen pseudodokumentaari amerikkalaisesta jazzkitaristista, joka elää Djangon raskaan varjon alla. Sean Penn pääroolissa kovin vaivaannuttava, mutta Uma Thurman eloisan tyrmäävä. Samantha Mortonin mykässä hahmossa enemmän teennäistä Chaplinia kuin Harpo Marxia. Hieman Allenin 80-luvun Zeligin tunnelmaa, ruskamaisemat ja 30-luvun autot mukavia. Tarina on tyhjänpäiväinen ja ohut.
Peruslagerin väri ja hyvin vähän vaahtoa Saimaan juhlaoluessa Alkon pienpanimobakkanaaleissa. Hedelmäisyys heikkoa ja mallasrunko yleensäkin ohut, mutta jälkimaussa on todella kuivaa katkeroa rutkasti. Nettihuhujen perusteella kyseessä voisi olla sama olut kuin Bruuverin Kevätipeloinen, jonka kanssa sama alkoholipitoisuus 5,2%. Tasapainoinen Ipeloinen oli kuitenkin sameampi, paljon sitruksisempi ja muutenkin täyteläisempi. Tässä muodossa lähestyy omituisesti "humaloitu vissy" -termiä, jonka satuin näkemään. Ei hopheadikään pelkkää humalaa viitsi pureksia. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Alkon juhlajengiin päässyt porilainen IPA on samea ja ruma, 6%, vaahtoakaan ei juuri synny. Tuoksussa hyvin sitrusta, mutta maussa hedelmäisyys jää taaemmas, katkeroa ja mallasta kohtuullisen tasapainossa, katkeroisuus jatkuu jälkimaussakin. Kyllä tämän IPAksi tunnistaa, mutta vetisyyttä on jäänyt sekaan, täyteläisempi ote olisi tarpeen. IPAn teoreettinen optimivahvuus 7% voisi toimia tässäkin tapauksessa. Humalat ovat englantilaisia ja siihen tämä taitaa kaatua. IPA on amerikkalaista olutta, vaikea sitä on saada toimimaan ilman sikäläisiä humalia. Mukava olut, mutta ei yllä Beer Hunter'sin parhaiden saavutusten tasolle. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Mausteinen belgityylisesti kirkkaan keltainen ale. Vehnää, kauraa, meadowsweetiä ja seljankukkaa. Pehmeä, mutta ohut, ei humalaa, varsin unohdettava olut. Ehkä mausteisuus olisi vietävä pitemmälle tai varmaan pikemminkin unohdettava kokonaan. Hiivalla, maltaalla, humalalla ja vedellä pelaaminen tarjoaa jo äärettömän määrän vaihtoehtoja. Oluthuone Leskinen, 7.2.2012.
Toisen maailmansodan jälkivuosina Hollywoodissa oli pieni psykoanalyysibuumi, johon myös Hitchcock osallistui tällä Selznick-tuotannolla. Leffa ei ensimmäisillä tsekkauksilla vakuuttanut eikä tehnyt sitä nytkään pitkän tauon jälkeen, mutta onhan tässä paljon kiintoisaa aineistoa. Salvador Dalin suunnittelema unijakso muistuttaa hieman Buňuelin Dali-elokuvia, mutta todella lyhyt Dali-jakso on. Surrealismia tiettävästi kuvattiin paljon enemmänkin, mutta suurin osa saksittiin sivuun. Se on sääli, koska leffa muuten on niin konservatiivisen tylsä. Ekstreemi noir-viettelijätär Rhonda Fleming nähdään alussa epävakaana potilaana, mutta aivan liian lyhyesti. Gregory Peckin ja Ingrid Bergmanin romanttinen jännite todella kohmeista, vaikka Hitchcock parhaansa mukaan yrittää lämmittää kiihkoa visuaalisesti aukeavalla ovisarjalla. Manhattanilaisessa hotelliaulassa mukava komediallinen kohtaus mainion etsivän kautta, mutta se jää ainoaksi sen suunnan välähdykseksi. Uskottavuus on heikkoa kautta linjan ja epärealismin huipentumana käsittämättömän kömpelö taustaprojisointi laskettelukohtauksessa. Hitchcockin uran kehnoimpia elokuvia ilman muuta, mutta silti omalaatuista kiehtovuutta.
Stadi on tehnyt paljon amerikkalaistyylisiä oluita ja jatkaa samaa linjaa Alkon juhlajakeluun päätyneellä tavallista tummemmalla IPAlla. 6,5%, 80 IBU. Meripihkan väriä on, hedelmää, hiilihappoa ehkä voisi olla enemmän, mutta ei tämä missään nimessä ole niin hapoton kuin jotkut takavuosien Stadi-pullotteet. Sitruksisuus puuttuu, enemmän on pähkinäkeksimäistä brittitunnelmaa. Pihkainen ja pehmeän katkera tämä on, mutta ei nyt kunnolla kolahda. Täyteläisempi saisi olla, jotenkin humalointi leijailee nesteessä holtittomasti, epäilyttävästi tuntuu kuin alkoholikin purisi läpi. IPA-termi tuntuu nyt jäävän tässä tyhjäksi markkinointitempuksi. Muistuttaa epäilyttävästi panimon American IPAa. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Alkolta meni 80 vuotta ennen kuin se sai aikaan suomalaista olutkulttuuria tukevan kampanjan, mutta tulihan se sieltä lopulta. Juhlavuoden kunniaksi Alko on ottanut valikoimaan 10 kotimaisen pienvalmistajan olutta, jotka eivät edusta kaikkein tavallisimpia tyylejä. Tai ainakaan kaikkein tavallisinta, vaaleaa lageria. Osa on jo tuttuja ravintolamyynnistä, osa aitoja uutuuksia. Ouluun asti ei Lammin Sahdin Juhlaolut ole saapunut, mutta yhdeksän muuta keskustan kaupasta löytyi. Laitilan edustaja on itse asiassa vaalea lager, mutta kuitenkin suodattamaton eli kellerbier. Pullon kyljessä myös maininta pils, mutta ikioman luokitteluni mukaan pils ei ole koskaan suodattamaton, joten jätän termin omaan arvoonsa tässä yhteydessä. Viljainen perusmaku, yllättäen häivähdys diasetyyliä mukana. Pienikään diasetyylimäärä ei erityisemmin ilahduta, sitä en baijerilaistyyppiseltä kellerbieriltä yleensä odota. Siispä tämä onkin ehkä tšekkityylinen suodattamaton lager, alkoholia 5,5%. Suhteellisen makea, ei kuitenkaan hedelmäinen. Humalointi on kohtuullisen runsasta, jälkimaku on katkeroinen, vaikka IBUja jokseenkin hillitysti 35. Hieman ristiriitaisia tuntemuksia herättävä olut, mutta onhan tässä makua ja luonnetta. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.
Ulkonäkö bitterin ja golden alen väliltä, 4,2%. Enemmän keksisen maltainen kuin hedelmäinen. Katkera voimakas jälkimaku, hyvin kuiva. Pehmeän mukava olut, jossa katkerot hallitsevat kokonaisuutta. Oikein miellyttävä keväinen riili pakkasen hellittämässä mutta lumimyrskyn valtaamassa Oulussa. Oluthuone Leskinen, 6.2.2012.
Erikoista nimetä jakso Venäjän prinsessan mukaan, kun jaksossa vain luetaan lehdestä Anastasiaksi julistautuneesta huijarista. Tahti hieman hiljeni jälleen, väkivaltaa kyllä edelleen reippaasti. Poliittisen korruption syvyys alkaa tarkentua ja Ku Klux Klan edelleen esillä, tosin melko tragikoomisessa valossa. Suffragetti-teemoituskin jatkuu Kelly Macdonaldin roolin kautta. Gretchen Mol venyttää uskottavuutta seksikkäänä isoäitinä, hänen poikaansa esittävä näyttelijä on yhdeksän vuotta nuorempi.
Lähes toimintaelokuva Rote Armee Fraktionin vaiheista Länsi-Berliinin šaahimellakasta 1967 Hanns-Martin Schleyerin teloitukseen 1977. Tätä voi pitää lähes terroristeja sympatiseeraavana elokuvana ja merkillisesti Stasin rooli puuttuu kokonaan. Koko hommahan käynnistyi 1967 Benno Ohnesorgin kuolemasta mellakassa, poliisitappaja on myöhemmin paljastunut Stasin agentiksi. Stasi ohjasi muutenkin RAF:n toimintaa. Andreas Baader kuvataan sekopääksi ja Ulrike Meinhof vastahakoiseksi ajautujaksi väkivallan tielle. Ajankuva on sinänsä tavoitettu hyvin, mutta vasemmistoradikalismin kärjistyminen perustellaan ohuesti. Papintytär Gudrun Ensslinin puolustuspuhe näyttää omituisesti hetkessä transformoineen hänen vanhempansa saman tien terrorismin polulle. Komiikkaa tulee kuvaan mukaan Jordanian koulutusleiriltä, jossa palestiinalaisisännät pöyristyvät saksalaisten vapaasta rakkaudesta. Bruno Ganz on todella huono liittovaltion poliisijohtajana. Erityistä kummastusta herättää loppupuolen vankilaolot Stammheimissa. Neljä pääterroristia näköjään saivat olla yhdessä lähes vapaasti ja vielä Schleyerin kaappauksen aikana heillä oli radioyhteyksiä. Jos näin oli, niin todella naiivia toimintaa viranomaisilta. Äärimmäisen mielenkiintoinen elokuva siis, mutta varsinaisesti elokuvalliset ansiot eivät kovin ihmeellisiä.
Hieman yllättävä hedelmäinen ja hapahko tuoksu, voimakas vaahdonmuodostus tumman ruskeassa raksilalaisessa oluessa. Valmistaja kehotti pari viikkoa kypsyttelemään ja sen verran olen nyt sinnitellyt. Strategiset luvut 6,2% ja 64 IBUa. Samanlainen luumuinen happamuus tuntuisi leimaavan makuakin, jossa myös mausteisuutta ja paahteisuuttakin. Mukana on ruismallasta ja uusiseelantilaista Wai-Iti -humalaa, tutumpien Chinookin ja Cascaden ohella. Jälkimaku on kapean katkeroinen, ei mitenkään runsaasti. Oluen nimellä lienee tavoiteltu Cascadian Dark Ale -mielleyhtymiä, mutta siihen tyyliin humalointi on varmaan liian hillittyä. Rusko on siis Oulun kaatopaikan jätekasa. Mielenkiintoinen monimuotoinen olut jälleen, mutta ehkä jonkinlainen välityö kuitenkin kyseessä.
Skotlannista red alea, hyvin selkeä pähkinäinen mallas hallitsee voimakkaasti makua. Ei siis irlantilaisen redin kaltainen, muistuttaa enemmän klassisia skottioluita. Vehnääkin mukana pyöreyttämässä makua, joka on melko täyteläinen vahvuuteen (4,3%) suhteutettuna. Aivan perinteinen tapaus tämä ei ole, humalina Cascadea ja Bobekia, josta en ole ennen kuullutkaan. Nimi viittaa Balkanille ja slovenialaisesta lajikkeesta onkin kyse. Yhteys kroatialaiseen jalkapallotähteen Stjepan Bobekiin jää epäselväksi. Katkeroisuutta on, mutta se ei hallitse jälkimakuakaan. Ostopaikka Oulu, Stockmann.
Suurisuuntainen epookkielokuva tanskalaisen vastarintaliikkeen kahdesta tunnetusta hahmosta vuoden 1944 ristipaineissa. Tyyli muistuttaa hieman Jean-Pierre Melvillen vastarintaklassikkoa L'armée des ombres, mutta samaan intensiivisyyteen ja lakonisuuteen Madsen ei yllä. Huomasin tämän todellakin itse, ennen kuin näin netistä, että Madsen on ilmoittanut saaneensa Melvilleltä vaikutteita. Parempi tämä kuitenkin on kuin aiemmin Madsenilta näkemäni Praha-leffa. Maanalaisen toiminnan ristiriitaisuudet ja myyräpelot tulevat hyvin esiin, mutta kehittely laahaa alkupuolella, tiiviimpää leikkausta olisi ehkä vaatinut. Mukana Suomen talvisodan veteraaneja, jopa lopun konepistoolikin vaikuttaa Suomelta. Autot on autenttisia, mutta suuresta budjetista huolimatta muu lavastus on horjahtelevaa ja kadut liian tyhjiä. Pääparinäyttelijät onnistuvat, vaikka alussa Mads Mikkelsen tuntuu tukahtuvan kylmään hikeensä. Kohtalokkaan naisen esittäjä jää heikoimmaksi lenkiksi ja natsienkaan touhuun ei saada kunnolla sävyjä, mikä on tietysti luonnollistakin. Vertautuu hieman norjalaisten Max Manus -leffaan, sama tunnelma ja samaa kohtuullista tasoa on tämäkin.
Olen aiemmin nähnyt ranskalaisohjaaja Carionilta kuvauksen ensimmäisen maailmansodan hempeistä joulutunnelmista, joka ei täysin vakuuttanut. Nyt Carionin kohteena jopa kylmän sodan lopettajana mainetta niittävä vakooja Vladimir Vetrov, josta Yle esitti pari vuotta sitten dramatisoidun dokumentin. Carionin elokuvan kaksi ensimmäistä kolmannesta seurailee samaa latua, lopussa sitten enemmän fiktiivistä otetta. Elokuva nostaa keissin nopeasti huipputasolle, Reagan ja Mitterrand kehiin, molempia esittävät näyttelijät liian laihoja, Fred Ward onnistuu kyllä muuten hyvin Reaganina. Pariin otteeseen Reagan katsoo John Fordin The Man Who Shot Liberty Valancea, ehkä voisi kuvitella Ronnien katsoneen enemmän omia leffojaan. Vetrovin (tai tässä Grigorjevin) Pariisi-taustaa ja motiiveja ei kunnolla tuoda esille, dokumentissa se hoidettiin paremmin. Balkanilaisohjaaja Emir Kusturica esittää Vetrovia ja näyttää aivan Tapio Liinojalta. Vetrovin poika on puolestaan ilmetty sardinialainen jalkapallotähti Gianfranco Zola. Elokuvan alkupuoli Vetrovin vaihtaessa asiakirjoja Thomsonin insinöörin kanssa on varsin tylsää ja hitaasti kehiteltyä. Hämmästyttävää on vakoilun amatöörimäisyys, mutta näin kuvio ilmeisesti oli ns. todellisuudessakin. Nopea hyppäys Vetrov/Grigorjevin vangitsemiseen Moskovassa kuvataan epäuskottavasti. Jännitys tiivistyy Suomen rajalla, muutenkin leffan maaseutujaksoja on kai kuvattu hieman yllättäen Suomessa. Suomalaisnäyttelijöistä ainakin Mats Långbacka vilahtaa ja Volgatkin kai on hankittu Suomesta. Naiskauneudesta vastaa lähinnä Vetrovin vaimona esiintyvä liettualainen Ingeborga Dapkūnaitė, vaikka supertähti Diane Kruger hölkkäileekin lopussa cameo-roolissa. Pettymys tämäkin Carionin leffa on, näin kiehtovasta aiheesta olisi pitänyt saada aikaan paljon vetävämpi elokuva.
Pitkästä aikaa tarjolla olutta Norfolkista, Norwichin liepeiltä. Wolf-panimolta olen aiemmin kokeillut šakaaliolutta seudulla käydessäni. Isoäidin vieroksumassa on hedelmää hyvin maussa, mutta myös häivähdys etikkaa, ei enää tarkoitetussa kunnossa. Varsinkin tuoksu on jo luotaan työntävä. Humalaakin mukana, mutta ei pysty parantamaan kokonaisuutta. Henkilökunta vaikuttaa sellaiselta, että valituksilla tuskin olisi vaikutusta. Riili on vaikea laji, mutta ei ylivoimainen, tämä ei ole todellakaan ensimmäinen tapaus kehnoksi päässeestä oluesta tässä baarissa. Se on sääli, rautatieaseman baari on ihanteellinen olutmiljöö, juuri täällä olisi hyvä tuoda esiin erityyppisiä olutelämyksiä. Helsinki, Pullman, 1.2.2012.
Vuosikausien sitkeän metsästyksen jälkeen lopulta tuopissa tämä lontoolainen IPA. Odotukset ovat ehtineet laimentua reippaasti. Ei tämä heti vakuutakaan, hedelmää ja mallasta perinteisessä jakautumassa esillä. Jälkimaku on kuitenkin kohtuullisen katkeran humalainen. Dionne Warwick hönkii taustalla (Why Do You Have To Be a) Heartbreakeria jotenkin mukavan yhtenevästi olutkohtaamiseen. Ei tämä tietenkään säväytä modernilla IPA-asteikolla, mallaskin on jotenkin makeaa, mutta silti juomisen arvoinen olut kokonaisuutena. Helsinki, Angleterre, 1.2.2012.
Strong ale (5%) Lontoon ja Southamptonin puolivälin maisemista. Pihkaisen maltainen ale, ei erityisen pehmeää. Äskeisen Helsinki-IPAn jälkeen vaisu tuntuma, Kittyn realit ovat edelleen hieman liian kylmiä. Pähkinää vahvasti ESB-tyyliin, melkoisen makeakin. Jälkimaku melko tyhjä, potku ei kanna loppuun asti. Helsinki, Kitty's, 1.2.2012.
Kaislan 15-vuotisjuhlaolut lähipanimosta, mahdollisesti sama olut kuin Talvi-Ipeloff, tai ainakin läheinen tapaus. 5,5%, onpa hurja sitrusintro, ehkä enemmän kypsältä puolelta hyökkäävä, passion-hedelmä tulee mieleen. Varsin samea olut on mahtava hedelmäpommi, mallas jää sivurooliin, mutta tasapainottaa kuitenkin kohtuudella. Jälkimaku ei niin katkeroinen kuin lähtö voisi olettaa. Mutta katkeroakin on riittävästi, loistava olut (jälleen?). Helsinki, 1.2.2012.
Myöhästyin Hauen leukoihin astumisessa muutaman sekunnin, edellinen asiakas vei viimeisen Thornbridge Halcyon -pullon. Lohdutukseksi varsin kylmää Kalliota (vai Harjua vai Sörnäistäkö tämä on?) lämmittämään vahvempaa kamaa Derbyshirestä. Harmittavan kylmä pullo kuitenkin, baarimestaritarkin pahoitteli asiaa. 10%, 18€. Imperial stoutin tyyliä, pullossa lisämääre rich dark ale. Makeaa luumumaisuutta, kahvia, suklaata. Italialaista kastanjahunajaa mukana, varsin makeaahan tämä on, mutta ei epämiellyttävällä tavalla. Kahdeksan eri mallasta, neljä humalaa, mm. Sorachi Ace. Tuoksussa hieman happamuutta, joka ei jatku maun puolella. Katkeroa ei jälkimaussa havaittavia määriä. Lämmetessä muuttuu ehkä liian makeaksi, siirappinen viskositeetti. Maitoista happamuuttakin löytyy lopulta. Melkoinen pakkaus, kyllä tämä kylmänä iltapäivänä toimii hyvin, makeudesta huolimatta. Helsinki, Hilpeä Hauki, 1.2.2012.
