Baladinin oluet olivat ensimmäisiä kohtaamisia Italian craft-skenestä, joskus toistakymmentä vuotta sitten, luultavasti Haaparannan Systembolagetin kautta. Luulin juoneeni tätä Nazionaleakin, mutta eipä sitä arkistomerkinnöistä löydykään. Voimakkaasti vaahtoa, alla poreilevaa kohtuullisen kirkasta kultaista olutta. Kuvassa näyttää sameammalta. Tuoksussa belgihiivan estereitä, maku hyvin hiilihappoinen, pippurisen sitruksinen, kuiva, jopa nahkea. Ei takapotkua, kuin pippurinen saison Duvel-hiilihapoilla. Jos etikettiä oikein tulkitsen, niin oluen nimi viittaa siihen, että kaikki raaka-aineet italialaisia, humalia ja hiivaa myöten. Hiivan kohdalla sopii epäillä, mutta ehkä belgityyppistä hiivaa syntyy Italiassakin. Vain 6,5% ja belgiesikuvia ohuemmalta tämä tuntuukin. Nahkeudesta huolimatta oluessa on paradoksaalisesti raikkauttakin, ihan näppärää tämä on. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.
1970-luvun alussa englantilaiseen jalkapalloon kehittyi kultainen sukupolvi, jolla oli potentiaalia kohota samalle tasolle kuin aikakauden suurimmat supertähdet Johan Cruyff ja Günter Netzer. Ryhmään kuuluivat ainakin Charlie George, Stan Bowles, Tony Currie, Frank Worthington, Duncan McKenzie ja Alan Hudson. Kaikki (paitsi McKenzie) pelasivat muutaman maaottelun, mutta koskaan he eivät kunnolla lunastaneet lupauksiaan. Valmentajat eivät luottaneet persoonallisiin taitopelaajiin, joita kiinnostivat myös alkoholi ja seksi. Kukaan heistä ei pelannut MM-kisojen lopputurnauksessa. Ryhmän "tienraivaaja" oli pohjoisirlantilainen George Best, joka ehti 1968 voittaa Euroopan Cupin ja tulla valituksi Euroopan parhaaksi pelaajaksi. 22-vuotiaana Bestin ura kuitenkin oli jo käytännössä ohi. Kultaisen sukupolven vastakohtana voi puolestaan pitää Kevin Keegania, joka oli taidoiltaan todella vaatimaton verrattuna Hudsoniin ja kumppaneihin. Kovalla kurinalaisella yrittämisellä Keegan voitti kuitenkin Liverpoolissa kaiken mahdollisen, siirtyi 1977 Hamburger SV:hen ja voitti Bestin jälkeen ensimmäisenä brittinä Ballon d'Orin 1978 ja 1979. Niitä voittoja voi kuitenkin pitää kyseenalaisina, koska samaan aikaan mm. paljon taitavammat Rob Rensenbrink ja Ruud Krol pelasivat parhaita vuosiaan. Keegan jopa pelasi Espanjan MM-lopputurnauksessa 1982, vaikkakin vain muutaman minuutin.
Alan Hudsonista on nyt ilmestynyt uusi "virallinen" elämäkerta, kirjan kansikuvassa sankari näyttää lähes Erkki Tuomiojalta. Melko köykäistä kieltä Pettigrovelta, kliseitä toistellaan paljon, mutta tarina tulee kohtuudella dokumentoitua. Hudson syntyi 1951 Lontoon Chelseassa vaatimattomiin oloihin ja näyttää edenneen varsin vaivattomasti Chelseaan ammattilaiseksi innokkaan isän kannustamana, kateellisesta isoveljestä ja varhaisesta polviongelmasta huolimatta. Liigadebyytti 17-vuotiaana ja vakiopelaajaksi kaudella 1969-70. Jopa niin vakuuttavasti, että Hudson oli mukana Alf Ramseyn alustavassa 40 pelaajan ryhmässä puolustamaan maailmanmestaruutta Meksikon MM-kisoissa. Polvi rikkoutui sitten pääsiäisenä ja Hudson menetti sekä FA Cupin finaalin Wembleyllä Leedsiä vastaan että Meksikon. Sitä lähemmäksi MM-lopputurnausta Hudson ei koskaan päässyt. Pettymyksen takia alle 19-vuotias Hudson ratkesi ryyppäämään ja lihoi 13 kiloa kesällä 1970.
Hudson kokosi itsensä seuraavalla kaudella ja pelasi erinomaisesti Cup-voittajien Cupissa mm. Rob Rensenbrinkin Club Bruggea vastaan. Kausi huipentui Pireuksessa voittoon finaalin uusintaottelussa Pirrin Real Madridia vastaan. Muistan itse nähneeni varsinaisen tasapeliin päättyneen finaalin, mutta peli oli aika tylsä eikä Hudson erottunut kentällä. Madridilla oli avauksessa Pirrin ohella veteraanitähdet Gento ja Amancio. Hudson kertoo mm. sentteritähti Peter Osgoodin olleen kaatokännissä hotellin baarissa edellisiltana ennen Pireuksen finaalia. Juhlia ei kauaa kestänyt, seuraavalla kaudella Ralf Edströmin ja Roland Sandbergin kyläjoukkue Åtvidaberg pudotti Chelsean ja alamäki oli jyrkkä. Seuraavana kesänä harkitsemattomasti perheellistynyt ja käytännössä alkoholisoitunut Hudson kieltäytyi Englannin alle 23-vuotiaiden kiertueesta ja miehelle lätkäistiin maajoukkuepelikielto.
Rimpuilu jatkui Chelseassa manageri Sextonin kanssa riidellessä, mutta runsaan kahden vuoden jälkeen tammikuussa 1974 Hudson kaupattiin Stoke Cityyn, jossa Hudsonin ura hieman yllättäen huipentui. Täysin tarpeettomasti Pettigrove tuhlaa tässä vaiheessa 20 sivua kertaamalla Stoke Cityn managerin Tony Waddingtonin uraa ennen Hudsonin hankkimista. Se olisi voitu kuitata parilla kappaleella. Stokessa vapaassa roolissa keskikentällä Hudson pelasi hyvin yhteen mm. Jimmy Greenhoffin kanssa ja syyskuussa 1974 Hudson oli kentällä UEFA-Cupissa Ajaxia vastaan superlegenda Piet Keizerin uran viime hetkillä. Kaudella 1974-75 Stoke oli sensaatiomaisesti lähellä liigamestaruutta ja samana vuonna Hudson pelasi kaksi ainoaa maaotteluaan Englannin paidassa. Näihin aikoihin näin Hudsonin pelaavan Stoken paidassa TV2:n kuuluisissa lauantailähetyksissä ja vakuutuin pelaajan taidoista. Ensimmäisessä maaottelussaan maaliskuussa 1975 Hudson oli kaatamassa hallitsevaa maailmanmestaria Länsi-Saksaa ja toisessa Malcolm Macdonald teki viisi maalia Kyprosta vastaan. Hudson ja maajoukkuevalmentaja Revie vihasivat toisiaan intohimoisesti ja Hudsonin maajoukkueura loppui tähän.
Rajuilma tuhosi Stoken Victoria Groundin ja seura joutui myymään parhaat pelaajansa. Hudson päätyi takaisin Lontooseen Arsenaliin joulukuussa 1976 ja 25-vuotiaana homma alkoi olla paketissa. Loistokkaasta taidosta nähtiin enää hajanaisia välähdyksiä. Arsenalissa Hudson hukkasi viimeisen mahdollisuutensa kiukuttelemalla manageri Terry Neillin kanssa. 1970-luvun lopulla monet 35-vuotiaat has-beenit siirtyivät USA:n NASL:iin eläkerahoja tienaamaan. Hudson siirtyi Seattle Soundersiin 1978 jo 27-vuotiaana hukaten siellä viisi vuotta. Hudson pelasi vielä Stokessa 1984-85 ennen lopullista uran päätöstä.
1970-luvun pelaajien myöhemmät vaiheet ovat usein karua kertomaa ja Hudson ei ole poikkeus. Naisten siivillä ja työttömyyskorvauksilla on kituutettu viinalasista toiseen päivä kerrallaan. 1997 Hudson toikkaroi auton alle ja oli päästä hengestään, kaksi kuukautta koomassa. Pettigroven kirjassa Hudson vihjailee silloisen vaimonsa järjestäneen yliajon ja kirjan lopussa sekoillaan muutenkin reippaasti meedioiden ja muun tauhkan parissa. Tapaturmasta saamansa 100 000 punnan korvauksen Hudson kävi hukkaamassa Kyproksen turkkilaisella puolella hämäräbisneksiin. Hudsonin taitavuutta kannattaa silti edelleen muistella, vastaavantasoista pelaajaa ei Englanti ole sittemminkään nähnyt.
Innokkaalla markkinoinnillaan kulmakarvoja nostattanut torniolaispanimo tuntuu pysyttelevän sitkeästi maitokauppasarjassa. Tämäkin tervaolut 4,5%, kauraa ja tervauutetta. Tervaperinne keskittyy omasta näkökulmastani Oulujoen vesistön alueelle Kainuuseen, mutta ehkä tervaa poltettiin pohjoisempanakin. Käytännössä musta väri, kuohkeaa vaahtoa. Tuoksussa yllättävän voimakkaasti savuista tervaisuutta. Maku on runsaan hiilihappoinen, tervaleijonamainen, hyvin kuiva, kitalakeenkin tarttuu tervaisuutta. Runko on tietysti ohuehko, mutta makua on runsaasti silti. Perätilan katkeruus puuttuu, mutta jälkimaussakin tuntuu voimakas tervaisuus. Alaotsikko tar stout ei ole tosiaan tyhjää puhetta, uutteen kanssa ei olla säästelty. Ei kovin moniulotteinen tapaus, mutta tässä on panimon kovin tuote Original Lagerin ohella. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.
Olen lukenut hyviä arvioita Vilmos Kondorin romaaneista, jotka vaikuttavat kuuluvan samaan poliittiseen retrovakoilugenreen kuin Philip Kerr ja Alan Furst. Päätin lopulta tsekata näytteen nimimerkiltä (?), mutta harmittavasti en osaa unkaria, joten jouduin tyytymään toisen käden tulkintaan. Kondorin teoksia on suomennettukin, mutta kun en saanut sarjan avausta helposti (=halvalla) käsiini suomeksi, päädyin englanninnokseen.
Budapest Noir lähtee liikkeelle melko tavanomaisena dekkarina. Budapest lokakuussa 1936, pääministeri Gyula Gömbös on juuri kuollut, rikosreportteri Zsigmond Gordon tutkii juutalaistytön murhaa. Vahvaa Budapestin, varsinkin Pestin, paikallisväriä, kahviloita, ravintoloita, liikennevälineitä, seksibisnestä. Kondor tarjoaa Philip Kerrille kunnianosoituksenkin. Gordonin tyttöystävä Krisztina kertoo tavanneensa Berliinin olympialaisissa paikallisen Günther-nimisen poliisin, eli Kerrin sankarin Bernie Guntherin. Kerr tulee myös välittömästi mieleen, kun Gömbösin hautajaisiin saapastelee Hermann Göring. Onneksi kävin Budapestissa viime vuonna, nyt oli helpompi arvostaa Kondorin tarkkaa tapahtumien sijoittelua, vaikka katujen nimet ovatkin ilmeisesti ehtineet muuttua monta kertaa vallanpitäjien vaihtuessa.
Jännite alkaa tiivistymään, kun areenalle astuu todellinen henkilö hyytävimmästä päästä, unkarilainen veteraanikommunisti Ernő Gerő, NKVD:n kouluttama tappaja, Barcelonan Teurastaja. Tarina ei kuitenkaan käänny erityisen poliittiseksi, keskiössä on uskonnollista fanatismia, ahneutta, korruptiota ja ihmiskauppaa. Pieni ekskursio pohjoiseen lähelle Miskolcia Bükkin vuoristoseudulle hieman raikastaa tapahtumia. Kondorin ja kääntäjä Paul Olchváryn teksti on simppeliä ja sujuvaa, mutta ei kovin persoonallista. Henkilöhahmot jäävät karikatyyrimaisen ohuiksi. Edes päähenkilö Gordonista ei paljoa kerrota ja ehdinkin jo epäillä hypänneeni romaanisarjan keskelle. Kyllä tämä kuitenkin on Kondorin esikoisteos. Gordonilla on Budapestissa eläkkeellä oleva lääkäri-isoisä, omat vanhemmat ovat ilmeisesti emigroituneet Amerikkaan, jossa Gordonkin on viettänyt aikaa.
Napakkaa kerrontaa, mutta kokonaisuus jää liian ohueksi, tämä kääntyi ilman muuta pettymykseksi. Oletettavasti Gordonin hahmo täyteläistyy sarjan jatko-osissa, mutta en osaa vielä sanoa, innostunko jatkamaan sarjan lukemista.
Maitokauppaolutta EU:n itäisimmästä panimosta, pullonkyljessä ilmeisesti kaksi paikallista vieraslajia. Villisiat ovat kai yleistyneet Pohjois-Karjalassa ja joensuulaistunut musiikintekijä Jaakko Teppo lauloi ravattisonnista. "Luomu Carelian Ale", 4,5%, humalatkin orgaanisia etiketin mukaan. Samea, keskiruskea ruma väri kuin belgidubbelissa, ohuehko vaahto. Tuoksu karamellisen mausteinen. Maku leipäinen, ohuesti maltainen, talkkunaa, runsaasti hiilihappoa, ei erityisen makea. Jos makeutta olisi, niin kvass tulisi mieleen. Ohuena brown alena liian leipäinen, hedelmäisyyttä ei löydy. Katkeruuttakaan ei löydy, mutta sitähän ei Honkavuori halua oluisiinsa rakentaakaan. En ole vielä tästä panimosta aiemmin innostunut ja ei tämäkään tunnu miellyttävältä. Leipäisyys ehkä jonkinlainen talonmaku, sitä löytyi panimon tupla-IPAstakin. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.
Jouluperinnejutussa mainitsin tavasta ostaa itselleni joululahjoja. Enää en sitä tee, mutta käytännössä tämä kirja sellaiseksi muodostui. Joskus loppusyksystä törmäsin netissä mainokseen, jossa jokin suosikkikirjailijani, luultavasti kirjan uuden esipuheen laatinut George Pelecanos, suositteli vahvasti tätä 1966 ilmestynyttä Carpenterin esikoisromaania. Teos löytyi nettikaupasta ja pistin sen samantien tilaukseen. Kovaksikeitetylle amerikkalaiselle 1960-luvun pulp/noir-teokselle on vaikea kuvitella iskevämpää nimeä kuin Hard Rain Falling. Viittaus on tietenkin selvä, Bob Dylanin kolme vuotta aikaisemmin ilmestynyt A Hard Rain's a-Gonna Fall. Kun näin kirjan kansikuvan, olin jo täysin myyty. Epäselvä mustavalkoinen kuva tuon äärimmäisen kiehtovan aikakauden yhdestä tunnistettavimmasta symbolista, täydessä vauhdissa olevasta muskeliautosta ja taustalla sateisessa tuulessa huojuvia havupuita. Tosin auto on anakronisesti 1970-luvun Ford Maverick, mutta tärkeintä on fiilis. Tarina sijoittuu vieläpä parhaaseen mahdolliseen ympäristöön, Oregonin Portlandiin, joka on ehkä edelleen maailman olutpääkaupunki.
Vilkaisin Carpenterin elämänvaiheita. Korean sodan veteraani, Hard Rain Fallingin julkaisu 35-vuotiaana, mainetta ja rahaa ei tullut, vaikka useampia julkaisuja ja Hollywood-krediittejä. Itsemurha kuusikymppisenä Marin Countyn Mill Valleyssa 1995, jolloin kaikki hänen teoksensa olivat out of print. Juuri sellainen CV, jolla tuotetaan kaikkein raastavinta noiria. 1997 join olutta Mill Valleyn Sweetwater Saloonissa, ehkä Carpenterin kantapaikkoja, pikkukaupungissa ei ollut monta vaihtoehtoa.
Teoksen painos oli todellakin pitkään lopussa, tämä uusintajulkaisu on vuodelta 2009. Odotukset olivat siis varsin korkealla, ennakoin jotain Edward Bunkerin ja Newton Thornburgin hybridityyliä. Pelecanos varoitti, että kyseessä ei ole varsinaisesti rikosromaani. Aloitus silti hieman hämmensi, prologina tiukkaa western-realismia itäisestä Oregonista, päähenkilö syntyy 1930, vanhemmille käy lähes vanhatestamentillinen kohtalo ja lapsi päätyy orpokotiin Bendiin. Varsinainen tarina alkaa 1947 Portlandin keskustan savuisista biljardiluolista. Tiheää kerrontaa, paljon rosoisempaa kuin vaikka Tevis/Rossenin The Hustlerissa. Silloin ei craft-olutta tunnettu, mutta Blitz-Weinhard -neontaulu valaisee Burnside Streetin pohjoispuolista skid row'ta ja olutta kuluu kiivaaseen tahtiin.
17-vuotias Jack Levitt päätyy reform schooliin, ilmeisesti johonkin kasvatuslaitoksen ja nuorisovankilan välimuotoon ja saman tien neljäksi kuukaudeksi betoniseen eristyskoppiin. Tämä on niin karua kerrontaa, että Bunker taatusti otti vaikutteita Carpenterilta. Aikataso hyppää periaatteessa vuoteen 1954 ja San Franciscoon, mutta takaumissa palataan välillä tapahtuneeseen. Yksityiskohtaista realismia vankilakierteestä, naturalistista juoppohulluutta, synkkää toivottomuutta ja julkaisuajankohtaan nähden varsin yllättäen suorasanaisesti kuvattua homoseksuaalisuutta San Quentinin vankilassa. Brutaalia väkivaltaa on romaanissa koko ajan, mutta viimeistään San Quentinin tapahtumat lyövät taatusti luun kurkkuun paatuneimmaltakin lukijalta.
Romaanin päätösvaihe kuvaa vapautuneen Jack Levittin yrityksiä virittää perhe-elämää 1950-luvun lopun San Franciscossa. Tämä on seesteisempi, mutta ei oikeastaan yhtään valoisampi vaihe, Carpenterin kyynisen viileä illuusioton teksti ei päästä kynsistään. Tämä ei todellakaan ole tyypillinen rikosromaani. Tapahtumat sinänsä muistuttavat 1950-luvun pulpia, vaikkapa Charles Willefordin varhaisteoksia. Carpenterin tyyli on hämmästyttävän valmista, intensiivistä, riisuttua ja iskevää. Lukukokemus on vaikuttava, mutta ei välttämättä täysin miellyttävä. Bunker ja Thornburg ovat todellakin vertailukohtia, mutta vähemmän kuin kuvittelin. Charles Bukowskikin (Carpenter teki Bukowskin Post Officestä Hollywood-skriptin, mutta projekti raukesi) käy mielessä, mutta tämä varmaan muistuttaa myös beat-kirjallisuutta, Jack Kerouacia ja Ken Keseyä. Heidän tuotantoaan en juuri tunne, mutta beatistien North Beachin Vesuvio-baarissa Levittkin viihtyy. Pelecanos toteaa, että Carpenterin romaanin voi lukea useampaan kertaan. Ehkä niin, mutta ainakin tuoreeltaan tuntuu, että kerta riitti, sen verran unohtumattomalta kokemus vaikuttaa.
Tämä Stadin talvinen ruislager saattaa olla sama kuin taannoinen Märzen, mutta Suvilahdessa uusi erä on aina erilainen, mahdollisesti reseptiäkin on muutettu. Samantapaista olutta olen vuoden aikana kerranpari maistellut Suvilahden käymistankeista, mutta en ole varma oliko kyseessä täysin sama olut, silloin ei tämä pullotettu nimi ainakaan ollut käytössä. Puhdaspiirteinen maistuva vienna-tyyppinen lager kuitenkin.
Ruista siis mukana, mutta vain "maustettu", 5,3%, erä 915, pullotettu 25.10. Lähes kirkas meripihkan väri, sormen paksuinen tiheä vaahto. Tuoksuun en saa kunnolla otetta, maltaiselta se ainakin tuntuu. Maku on matalahiilihappoinen, makeahko, hedelmäinen, karamellinen, kevyesti katkera peräosassa. Tasapainoinen tämä on, raikkaus ehkä päässyt pitkällä matkalla haihtumaan, tuntuu nyt liian makealta minun makuun. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.
Viime kesäloman alussa luin kirjapiiriini liittyen pitkän ja tylsän Mika Waltarin romaanin. Nyt joululoman alkuun sattui taas samantapainen urakka, tuore viime vuonna ilmestynyt esikoisromaani, yli 700 sivua. Hillin romaani oli kuitenkin huomattavasti miellyttävämpää ja mieluisampaa luettavaa. Romaani on jo suomennettukin, mutta luettuani noin 18-vuotiaana rinnakkain Raymond Chandleria suomeksi käännettynä ja originaalikielellä olen yrittänyt välttää käännöksiä, jos vain mahdollista. Hankin siis jättiromaanin englanniksi.
Arvoituksellinen romaanin nimi. Romaani starttaa vetävän tiheästi mediatapahtumalla Chicagon Grant Parkissa kesällä 2011. Mielenkiintoni maksimoitui välittömästi, koska satuin itse asumaan Congress Plaza Hotelissa toukokuussa 2010 aivan Grant Parkin vieresssä. Hill menee heti ytimeen, USA:n ja koko läntisen maailman nykyiseen kahtiajakoon liberaalien ja konservatiivien välillä, taustoitus vuoden 1968 hippiradikaaleihin. Välitön jatko on tylsempää tietokonepelaamisen addiktiivisuuteen liittyen, mutta Hillin perinteisen kerronnan jännite alkaa kiertyä sen jälkeen paremmin. Hyvin komediallinen romaani, älykästä ironista tekstiä hieman John Irvingin tapaan. Kunnianhimoisuus on ilmeistä, samoin kirjoittajan taitavuus, mutta kirja näyttää myös esikoiskirjalta. Hill on panostanut tähän liikaa, kustannustoimittaja on tiettävästi riipaissut jo puolet pois, mutta vielä enemmän tiivistystä olisi tarvittu. Jos kirjaa on kirjoitettu 10 vuotta, niin sekin näkyy. Vaikka lopussa kaikki langat sidotaan yhteen kohtuullisen näppärästi, niin kokonaisuus on epätasainen.
Hieman liian kauan pysytään päähenkilön lapsuudessa, 11-vuotiaana 1988 Chicagon lähiössä, juuri ennen äidin katoamista, joka on teoksen MacGuffin, nimellinen arvoitus. Olin toivonut suoraa hyppäystä kiinnostavampaan ympäristöön vuoteen 1968. Ja sitten kun sinne lopulta siirrytään, käydään läpi umpitylsää amerikkalaista sovinnaista high school -elämää Mississippin rannalla pienessä Iowan kaupungissa napalmia valmistavan kemiallisen tehtaan varjossa. Teksti on todella sujuvaa, huumori kohtuullisen raikasta, mutta tavaraa on liian paljon. Henkilöhahmot kyllä syventyvät, mutta kaikki henkilöt eivät ole kiinnostavia, ei varsinkaan melko halpaa satiiria edustava ylipainoinen tietokonepelifriikki, jonka tajunnanvirtaa Hill kuvaa mm. 14 sivua pitkällä virkkeellä. Eeppisesti hikoileva puolustusasianajaja ja päähenkilölle potkuja järjestävä pilalle hemmoteltu opiskelijatyttö tuntuvat myös aika kertakäyttöisiltä vitseiltä. Monet osaset tuntuvat viittaavan Hillin omaan elämään ja tämä metafiktiivinen kudelma väistämättä kompastuu omaan näppäryyteensä.
Päähenkilön isoisä on lähtenyt Norjan Hammerfestista siirtolaiseksi Amerikkaan 18-vuotiaana kalastajana 1940, mitä ilmeisimmin juuri ennen Saksan hyökkäystä. Tämä kerrotaan heti alkupuolella, mutta siihen palataan vasta aivan lopussa. Ehkä perusteltu ratkaisu, mutta mielestäni aihetta olisi voinut lämmittää välilläkin, nyt se pomppaa esiin hieman päälleliimatusti. Odotetusti kirjan jäntevin osa on myös aivan loppupuolella, osittain fiktiivinen kuvaus Chicagon mellakoista 1968 demokraattien puoluekokouksen aikana. Hill on tehnyt hyvää taustatutkimusta ja rakentaa sitten oman tulkintansa sen päälle taitavasti. Jopa pelkästään tähän keskittyvä romaani olisi selvästi ollut mahdollinen. Hill on halunnut kuitenkin kerralla kaiken ja epäonnistuu siinä väistämättä. Aivan katajaan hän ei kuuseen kurkottelullaan kapsahda, erittäin nautinnollinen romaani tämä jättimäinen lopputuloskin on.
Richard Nixon luonnollisesti mainitaan kirjan sivuilla, mutta häneen kirjan nimi ei viittaa. Nix on taruolento, pieniä lapsia ahdisteleva henki, aave. Päähenkilön norjalainen isoisä kertoo siitä tyttärelleen ja traumatisoi hänet loppuiäksi, käyttää myös termiä nisse. Hill kertoo loppusanoissaan oikean norjalaisen termin olevan nøkk, nix on saksalaistettu versio. Suomalaisissa taruissa olio vastannee näkkiä. Kuhmon mottitaisteluihin 1940 osallistunut isoisäni kertoi äidilleni samanlaisia tarinoita ja niissä samantapainen olento totteli nimeä Vanha Napsu.
Gusher-oluisiin harvemmin enää nykyään törmää, mutta tämä norjalaishollantilainen "immortal imperial stout" lähti poistumaan pullosta oma-aloitteisesti. Lasiin ohjattuna vaahtoa kerääntyi valtavasti. Kaikki ei ole siis onnistunut. Paksu vaahto oli melko sitkeähenkistäkin, päädyin syömään sitä pois ennen kuin pääsin itse nesteeseen kiinni. Huvittavasti netistä löytyy arvioita, joissa olueen ei synny vaahtoa ollenkaan. Tuoksu on lakritsinen, aniksinen, kahvinen. Vaahdon ja nesteen maussa lähes salmiakkimaista kahvisuutta, tummaa suklaata myös. Tämä on varsin kuiva, varsinkin verrattuna eiliseen stavangerilaiseen. Maussa ei tunnu runsasta hiilihappoisuutta, vaahtoaminen ei tunnu liittyvän siihen. Hansa Borgin jättikonsernin nykyään hallitseman trondheimilaisen Austmannin stoutissa 8,8% ja tynnyrikypsytystä, maku on pehmeä, lämmittävän alkoholinen, peräkärrykin kytketty, selvää katkeruutta tarttuu jälkimakuun. Lämmetessä luumuinen aniksisuus korostuu, se vie kokonaisuutta hieman syrjäpoluille. Odotettua parempi olut kuitenkin. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.
Vahva stout Stavangerista, 12%. Etiketissä epämiellyttävä kuva karvaisen kalsarihiipparin suolistosta, jossa kolme papua näyttäisi olevan prosessoitavana. Toivottavasti tämä ei ole sitä sivettikissastout-sarjaa, jossa olut maustetaan otuksen ruuansulatuksen läpi kulkeneilla kahvipapuilla. Väri on musta, mitätön beige vaahto häviää samantien. Tuoksussa voimakkaasti makeaa vaniljaa. Maku on äärimmäisen makea, siirappia, sulanutta karamellia, kermatoffeeta. Etiketissä näkyy olevan kaakaota, vaniljaa ja tonkapapuja. Olut tehty kai alunperin yhteistyössä brasilialaisen Way-panimon kanssa ja 13-prosenttisena, mutta tässä versiossa ei mainintaa brasseista. Jos tämä saa siis Ratebeer.comissa 100 pistettä, niin itse voisin harkita korkeintaan viittä tai kuutta pointsia, ehkä mieluummin kuitenkin suoraan negatiiviselle puolelle. Erittäin vastenmielinen juoma. Epäilin, että näin voi käydä, mutta halusin ostaa Kajaanin Alkon valikoimasta jotain vahvempaa ennen kokeilematonta olutta jouluaatoksi ja ohitin varsinaiset jouluoluet. Aivan näin niljakasta en kuitenkaan odottanut saavani. Vuoden huonoin olut? Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.
Valasolutta Suvilahdesta, 5,6%, etiketissä poikkeuksellisen omahyväisesti muikisteleva valas. Lähes kirkas täyteläisen keltainen väri, ohutta vaahtoa. Tuoksussa pehmeää persikkaista hedelmää, Stadin jo lähes tavaramerkkiomaisesti. Maku on varsin runsashiilihappoinen, kirpeän hedelmäinen, hieman omenaa tai kypsää päärynää. Maltaisuus on riittävän tukevaa, kokonaisuus hyvin kuiva. Perätilassa on selvästi katkeruutta, keskivoimakkaasti ja ehkä keskimääräistä pitkäkestoisemmin. Hyvä tasapaino, raikkaus ei aivan parhaimmillaan, korkissa päivämäärä elokuulle 2018. Pullotuspäivä luultavasti 19.10 ja eränumero 914. Olen saattanut juoda tätä alkusyksyn panimovierailuilla, mutta en muista Whale Ale -nimeä olleen silloin käytössä. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.
Isco poissa El Clasicosta, Zidane jaksaa edelleen luottaa arvoituksellisesti Benzemaan. Ylen selostajakin epäili, että Benzema pystyy kiristämään Zidanea jollain arkaluontoisella materiaalilla. Pallo jo toisella minuutilla katalonialaisten maalissa, mutta Ronaldo paitsiossa. Real aloitti aktiivisemmin, Barcelona lähti hyvin hitaasti hyökkäyksiin ja loi ensimmäisen maalitilanteen vasta puolen tunnin kohdalla. Sitä ennen maailman parhaaksi valittu Cristiano Ronaldo ehti potkaista pallosta ohi laatikossa avopaikassa. 30. minuutin kohdalla Messiltä loistelias syöttö Paulinholle, jonka laukauksen Navas torjui yli. Peli vilkastui jakson viimeiseksi vartiksi, Ronaldollakin hyvä laukaus, jonka Ter Stegen torjui. Barcelonan puolustajat korkealla, mutta Modric puhkoi linjan toistuvasti, 42. minuutilla Benzema puski vielä tolppaan. Barcelona ensimmäisellä jaksolla selvä pettymys.
Toinen jakso sitäkin vakuuttavampaa esitystä. Tulosta syntyi 54. minuuutilla, Busquets suojasi palloa ahdistettuna omalla alueella, lähetti Rakiticin läpikuljetukseen, avaava syöttö Sergi Robertolle ja Suarez viimeisteli, kaunista. Sitten hirvittävä hässäkkä Realin maalilla, Navas kaukana ulkona, pallo kerran tolpassa, sitten Carvajal torjui kädellä ja pallo maalissa. Tuomari kuitenkin hylkäsi maalin ja tuomitsi rangaistuspotkun ja punaisen Carvajalille. Messi tempaisi ratkaisumaalin ja rikkoi samalla yhden Gerd Müllerin monista ennätyksistä, Messillä nyt 526 maalia yhdelle seuralle. Zidane otti lopulta Benzeman pois ja Modric jaksoi rakentaa tilanteita, mutta kavennusta ei syntynyt. Yliajalla vaihtomies Vidal veti vielä kohtuullisen kaukaa ja Navas imaisi kolmannen. Espanja-Katalonia 0-3.
Kun kuulin olutbloggaajien kolmossession aiheen, niin writer's block iski kovempana kuin pitkään aikaan. Tunsin NKVD:n vartijan kiväärinperän iskeytyvän hartioiden väliin ja kaatuessani kohti saastaista lattiaa Lubjankan kellarityrmän raskas ovi mäjähti takana kiinni kuin helvetin portti. Nyt ollaan pahassa paikassa.
Minulla ei ole jouluun lämmintä suhdetta. Sain luterilaisen kasvatuksen, mutta joulun uskonnollinen sanoma ei ole koskaan puhutellut. Amerikasta apinoitu äärimaterialistinen joulupukkijoulu oli lapsena isohko tapahtuma, mutta hyvin nuorena kyllästyin muilta saamiini väkinäisiin lahjoihin. Ryhdyin hankkimaan itselleni lahjaksi jotain oikeasti ilahduttavaa, aluksi lähinnä sarjakuvakirjoja, myöhemmin muita kirjoja. Joululauluja olen intohimoisesti vihannut niin kauan kuin muistan. Olen aina joulun aikaan pitänyt vapaata koulusta, armeijasta tai työstä, mutta koskaan en ole jouluvapaille islamilaisille alueille tai muuallekaan ulkomaille matkustanut. Olen viettänyt kaikki jouluni Kainuussa: Kajaanin maalaiskunnassa, Puolangalla, Vaalassa, Ristijärvellä, Kuhmossa, Hyrynsalmella, Vuolijoella, Paltamossa tai Kajaanissa, niin nytkin. Yleensä täällä on jouluisin hyvin kylmää, ei voi harrastaa ulkoliikuntaa. Tosin juuri hetki sitten kävin hiihtämässä (vuosimallin 1978 Järvisillä), todella mahtava keli. Ylimaustetut jouluoluet eivät ole kiinnostaneet, ne ovat pääsääntöisesti täysin juomakelvottomia. Baareissa ei ole mielenkiintoisia oluita, joten tyypillisesti luen jouluisin kirjoja.
Joskus 1990-luvulla havahduin Hyvä Tuomas -palkintoon, joka myönnettiin joulun alla ansioituneelle oluthenkilölle. Usein on nimetty myös Paha Nuutti, joka on eniten terrorisoinut ihmisten mahdollisuuksia nauttia oluesta. Tässä vaiheessa törmäsin ensi kerran sanontaan "Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi". Vanhat kansanperinteet eivät kuulu mukavuusalueelleni, mutta huvituin asiasta, kun vaalalainen koulukaverini Mika Pyykkö saavutti Paha Nuutti -nimityksen vuonna 2008. Puolangalla pitkään vaikuttaneen merkkimiehen Juha Sipilän meriitteihin kuuluu myös Paha Nuutti -titteli. Sipilän lentolupakirjoilla joulu lähteekin taatusti kuin hauki rannasta.
Oululaisella Oluthuone Leskisellä on tapana järjestää kanta-asiakkailleen joulujuhlat joulua edeltävänä sunnuntaina klo 11. Oikeastaan tapahtuma alkaa jo klo 10 Oulun tuomiokirkossa jumalanpalveluksella, josta siirrytään kirkonmenojen jälkeen yhteiskulkueena baariin. Yleensä liityin seuraan vasta baarin ovella, mutta yhtenä vuonna osallistuin koko settiin, kun Leskisen kanta-asiakaspappi Nanna Helaakoski piti persoonallisen joulusaarnan. Itse juhlassa syödään laadukasta kinkkua, juodaan laadukasta olutta, kuunnellaan laadukasta live-musiikkia ja keskustellaan laadukkaasti mm. merisotahistoriasta. Leskisen pitkäaikainen ja laaja-alainen vapaamielinen asema ahdasmielisellä lestadiolaisella alueella on ehkä hieman yllättävää, se johtunee mm. ennakkoluulottomien rovaniemeläisten avainhenkilöiden asenteesta.
Olueen liittyviä omakohtaisia jouluperinteitä siis alkaa vähitellen löytyä, jokseenkin yllättäen. Muutettuani Helsinkiin en ole enää ehtinyt Leskisen bakkanaaliin mukaan. Helsingissä sen on osittain korvannut Viskin Ystävien Seuran pikkujoulu ja olipa ensimmäisenä Helsinki-jouluna 2014 (tai siis joulunalusaikana) myös Olutopas-foorumin pikkujoulu, joka taisi harmittavasti jäädä viimeiseksi. Tänä vuonna oli yllättäen Helsinki Beer Festivalin joulujuhla, johon tosin saavuin myöhässä ja juhlan luonne jäi itselleni hieman hämäräksi. Olutharrastuksen mukana seuraa siis yleisempi jouluun liittyvä juhlaperinne, joka yhdistää oluen ja joulun. Vuosien mittaan olen tietysti osallistunut kymmeniin työnantajien tarjoamiin pikkujouluihin, mutta mitään olutelämyksiä en muista niihin sisältyneen.
Mikä tai missä olisi sitten ihanteellinen joulun ja oluen yhdistelmä? Ehkäpä Uusi-Seelanti, siellä harvemmin sataa räntää joulun aikaan tai on liian kuuma. Ehkä Eteläsaaren pohjoisosan humalanviljelyalue, olen siellä kerran käynyt. Ja vandaalit tuhosivat siellä vuokra-autoani, ööh, se oli varmaankin yksittäistapaus. Siellä Nelsonin kaupungin liepeillä voisi siemailla aromaattista ja kohtuuttomasti katkerohumaloitua IPAa leppeässä säässä muistellen lapsuuden pakkasjouluja, kenkien alla narskuvaa lunta ja kirkasta tähtitaivasta. Hieman kaihoisasti, mutta ei kuitenkaan oikeasti. Menneisyys on menneisyyttä, olennaista mutta toissijaista, ensisijaista on juuri käsillä oleva hetki.
1400-luvulle asti taustoittuva itäisessä Saksassa Zwickaun eteläpuolella lähellä Baijeria ja Tšekin rajaa sijaitseva Wernesgrüner on vanha suosikkipanimoni, mutta en ole koskaan juonut panimon tarjonnasta muuta kuin klassista pilsiä. Valikoimassa näyttää nyt olevan myös tšekkipils-variaatio ja tämä Dark, joka tuli yllättäen vastaan Kajaanissa. Saksalainen tumma dunkel-tyyli ei ole suosikkejani, mutta nimenomaan itäisessä Saksassa on ollut vallalla huomattavasti mielenkiintoisempi schwarzbier, jota voi mustaksi pilsiksikin kutsua. Odotin luonnollisesti Wernesgrünerin tuotteen sijoittuvan enemmän sille suunnalle. Englanninkielisestä nimestä tietysti rokotetaan pisteitä heti alemmaksi. Jos siis pisteitä oluille antaisin. Panimo on nykyään osa Bitburger-konsernia, joten kaupalliset paineet korostuvat.
Tölkissä englanniksi black lager, 4,9%. Hyvin tumma, ei ehkä aivan musta, mutta hyvin tummanruskea väri. Tiheää vaahtoa. Maltainen lievästi paahteinen tuoksu. Maussa karamellista mallasta, paahteisuus hyvin maltillista, lievää luumua. Katkeroa ei oikeastaan keräänny takamatkalle, enemmän tämä kääntyy dunkeliksi kuin schwarziksi, ikävä kyllä. Onneksi ei erityisen makea, matalahko hiilihappotaso, hyvä juotavuus. Laadukasta kamaa, mutta ei mitään huippuelämyksiä tarjoavaa. Ostopaikka Kajaani, Prisman Alko.
Olen tykännyt kovastikin joistakin Almodóvarin elokuvista, mutta vuosituhannen vaihteen jälkeen miehen ote tuntui löystyvän. Viimeisen 10 vuoden aikana valmistuneita leffoja en ole tainnut nähdäkään. Viime vuonna valmistuneeseen Julietaan eivät siis odotukset olleet kovin korkealla. Positiivinen yllätys oli sitten sitäkin ilahduttavampi, nautittavan intensiivinen näppärä elokuva. Hitchcock-leffojen Bernard Herrmann -soundtrackeja muistuttava musiikki kannattalee tutun kirkasväristä draamaa. Madridin katuote on entisellään ja ironinen huumori toimii nyt uran alkuvaiheita hillitympänäkin hyvin. Galician rannikolta ja Pyreneiltä mukavaa vaihtelua tuttuun urbaaniin sykkeeseen. Useammassa aikatasossa liikkuva melodramaattinen tarina on unenomainen välillä, mutta silti täysin uskottava. Nimihenkilöä esittää kaksi eri-ikäistä näyttelijää, se ei koskaan toimi täysin saumattomasti, ei tässäkään, mutta mikään ongelma se ei ole. Ehkä neuroottisuus on edelleen hieman yliampuvaa ja huono-onnista kalastajaa lukuunottamatta ihmisillä ei oikein tunnu olevan työelämää. Patricia Highsmith mainitaan suoraan ja selvästi hän onkin innoittajia tarinaan, jonka varsinaisena pohjana ovat Alice Munron novellit. Munron tuotantoa en tunne.
Sonnisaaren oululainen pienosakkuuskumppanini Jani Simonen on ennenkin kauko-ohjannut minua pääkaupunkiseudun baareihin. Nyt sain Janilta vinkin Toppahousun saapuneen Espoon Gallowsiin. Harmittavasti ei siis ollut vielä tarjolla lauantaina, kun baarissa kävin. Käsillä vuoden viimeinen ilta Helsingissä ja edessä craft-paasto Kainuussa. Länsimetro kulkee viiden minuutin välein, joten ei minulla ollut käytännössä vaihtoehtoja. Yllättävän vilkasta Niittykummun baarissa arki-iltana, ehkä nykyään tällä seudulla asuu paljon jengiä.
Toppahousu on saanut nimensä muusikko Knucklebone Oscarin termistä, jolla hän on luonnehtinut oululaisia. Jos on kokenut Perämeren syleilyn, niin ei ihmettele paikallista pukeutumismuotia. 6%, ehkä enemmän APA kuin IPA siis. Humalina El Dorado, Citra ja Azacca, myös humalaöljyä. Melko samea, ohuehko lyhytikäinen vaahto, tuoksussa voimakkaasti appelsiinia. Maku on myös pehmeää sitrusta, hedelmäistä persikkaista makeutta, jopa mehuisuutta. Hiilihappoisuus keskitasoa. Katkeruus on maltillisempaa kuin Sonnisaarella keskimäärin. Siitä pientä miinusta, vaikka ei tässä yleiseen NEIPA-tasoon olla pudottu. Juotavuus erinomaista, tasapainoa on. Hinnatkin lännessä lähes itäistä Pikkulinnun tasoa, 40 cl 6,90€. Join 120 cl. Espoo, Gallows Bird, 20.12.2017.
Kerrin uusin trilleri alkaa suoraan samasta vaiheesta, johon edellinen 11. osa The Other Side of Silence Bernie Guntherin saagasta päättyi. Nizzassa 1956 johtava Stasi-nilkki Erich Mielke kiristää Guntheriä palkkamurhaajaksi, mutta mies pakenee kommunistisen Stasin otteesta kohti Länsi-Saksaa. Samalla siirrytään romaanin toiseen aikatasoon huhtikuuhun 1939, johon pääosa tapahtumista sijoittuu. Natsiterrorikoneiston tiedusteluhaaran SD:n johtaja Reinhard Heydrich komentaa Guntherin tutkimaan murhaa Hitlerin tukikohdassa Baijerissa, Obersalzbergin Berghofissa ja upouudessa Kehlsteinhausissa lähellä Berchtesgadenia. Mukaan lähtee Heydrichin adjutantti Hans-Hendrik Neumann. Törmäsin sattumoisin äsken Neumannin nimeen Oula Silvennoisen erinomaisessa Salaiset aseveljet -teoksessa. Berliinissä keväällä 1942 vieraillut suomalaisen Valpon johtaja Arno Anthoni tapasi samaisen Neumannin, josta Heydrich suunnitteli RSHA:n edustajaa Suomeen. Kerrin romaanin suurimmaksi rikolliseksi (ainakin Mielken jälkeen) kuvataan juuri Neumann ja tällaisessa seurassa se tarkoittaa jo melkoista äärimmäisyyttä. Sodan aikana Neumann toimi mm. Ruotsissa ja Norjassa. Neumannia ei koskaan tuomittu sotarikoksista ja hän vaikutti sodan jälkeen mm. Philips-konsernin johtajana ja kuoli vasta 1994 83-vuotiaana. Tuskin Kerr ilman perusteita tekee Neumannista moraalittoman ihmishirviön.
Berchtesgadenissa valtaa pitää brutaali ja korruptoitunut Hitlerin sihteeri Martin Bormann, joka piiskaa Guntherin murhatutkimuksiin ilman lepoa, Pervitinin voimalla. Murha on selvitettävä ennen Hitlerin saapumista 50-vuotisjuhliinsa 20.4.1939, viikko aikaa. Tarina muuttuu välillä hieman tylsäksi poliisiproseduraaliksi, jopa Christie-tyyliseksi whodunitiksi, tähänhän Kerr on sortunut aiemminkin. Tunnetut natsijohtajat sentään värittävät tarinaa, Bormannin ja Heydrichin lisäksi sivuroolituksessa ovat Rudolf Hess ja Ernst Kaltenbrunner. Trillerimäisyys kasvaa onneksi lopussa, kun tapahtumat siirtyvät Baijerista Saarlandin Homburgiin, jossa se myös yhdistyy 1950-luvun kehystarinaan. Kehystarinan junakohtauksessa ja paossa pohjoiseen kohti Lorrainea ja Saarlandia on muistumia Melvillen elokuvista, erityisesti Le Cercle Rougesta. Kerr on öljynnyt koneensa sarjan mittaan todella tehokkaaksi, mutta 550 sivua on nyt ehkä hieman liikaa. Kokonaisuutena tarina ei ole sarjan parhaita. Guntherin hahmo monipuolistuu ja ristiriitaistuu entisestäänkin, kyseessä on hämmästyttävän huomattava luomus, jolla on merkitystä fiktiokirjallisuutta laajemmissakin konteksteissa. Ehkä juuri näin monimutkaista tietä monet sivistyneet ja empatiaan kykenevät henkilöt päätyivät natsisysteemin toimijoiksi.
Tämä oli varsinaisesti se olut, josta alfa Pikkulinnun tarjonnassa vinkkasi. Skottipanimon imperial stout siis, viskitislaamo Highland Parkin sherry-tynnyrit käytössä, jotain Amarillo-humalaa kuviossa ja jopa chili-mausteita. 10,5%. Hyvin musta, kevyt vaahto. Viskin tuoksua, mitä se nyt onkaan, ei turvesavua ainakaan. Puumaista sherryä ehkä, hieman liian kylmää, pehmeän hedelmäistä, ei makeutta, lievästi paahteisuutta, aika miellyttävää. Jälkimakua on, katkerana se jatkaa matkaa jonkin aikaa. Ei mitään chilin tulisuutta, mureaa kamaa. Onhan tämä hyvää ja juuri session lopuksi tällainen olut on mukava päätös ennen vessassa käyntiä ja metroon siirtymistä. Olo on rauhallinen ja seesteinen, joulustressi jää taustalle, asiat tuntuvat sujuvan. Pikkulintu, 19.12.2017.
Kissanpissaa tuoksussa hillittömästi. Sama herukkaisuus jatkuu maussa, hyvin kuivasti, pihkaisia neulasia varsin pitkäkestoisesti, kohtuulliset katkerot. Hedelmäistä mehuisuuttakin, kuivuudesta huolimatta. Aika vakuuttavaa kamaa uudelta panimolta Herttoniemestä, 8%. Aiemmatkin kokeillut Etkon oluet olivat kunnossa, tässä on nyt siis merkittävä uusi toimija, joka edelleen toimii matalalla profiililla. Pikkulintu, 19.12.2017.
Pälkäneeltä ESBiä, 5,6%. Meripihkan väri, kirkas olut. Hyvin pähkinäinen, maltainen, hillitysti hiilihappoa, oikein tyylikäs. Ehkä häivähdys toffeeta voisi olla enemmän hedelmäinen kuin nyt karamellisuuteen kääntyvä vivahde. Katkeroa on brittityylisen tasaisesti, mutta ei lisäys haittaisi. Olutpaja on hieno panimo, tykkään markkinointitaktiikastakin, jossa ei höpötetä pehmoisia. Mutta silti panimo jää nyt pahasti paitsioon, ei sekään ole ihannetilanne. En osaa sanoa, miten homma pitäisi hoitaa, mutta oluita tykkään juoda. Pikkulintu, 19.12.2017.
Sain Olutopas-foorumin nimimerkiltä alfa kuuman vinkin, että Itä-Helsingin ihmebaarissa olisi mielenkiintoisia oluita. Tarkoitus oli tehdä juoksulenkki ja pyykätä lenkkikamppeita ennen joulusiirtymää Kainuuseen, mutta priorisoin tilanteen uudelleen. Pistin verkkarit pesuun samantien, jätin lenkin väliin ja hyppäsin metroon, joka siis kulkee edelleen itäänkin päin. Yllättävän paljon jengiä Puotilassa, viime vuosina olen käynyt Pikkulinnussa vain lauantai-iltapäivisin. Aika hämmentävä havainto sekin, että täällä todellakin voi käväistä arki-iltanakin. Sain tuolin tiskiltä ja aloitin session kevyellä IPAlla, joka nettitsekkauksen myötä paljastui tšekkiläiseksi. Pikkulinnun liitutaulun ja hanalätkien informatiivisuus on edelleen pelkkiä syötteitä intensiivisemmälle googletukselle. Prahan eteläpuolelta ponnistaa siis tämä 5,5-prosenttinen IPA, maltainen olut, hieman hedelmää, vähän hiilihappoa, heikosti katkeroa. Puhdas, mutta vaisu ja yksiulotteinen. Pikkulintu, 19.12.2017.
Tapasin Virossa vaikuttavan olutentusiastipariskunnan, jolla oli mukanaan pullossa kolme päivää aikaisemmin käymistankista Saarenmaalta saatu näyte-erä. Uusi panimo toimii samalla Pihtla-paikkakunnalla kuin Taako Pihtlasta tunnettu Pihtla Õlleköök, mutta tämä uudempi panimo kulkee nimellä Pihtla Pruulikoda ja oluen nimi siis Pihtla Õlu. Jos kuulostaa sekavalta, niin ei se mitään, niin kuulostaa minustakin.
Pääsin siis ystävällisesti maistelemaan näytettä. Hyvin samea, ei hiilihappoa ollenkaan, peräti 8,8%, vehnäinen koduõlu. Erittäin banaanimainen, hyvin raikas, ei katkeroa, keskitäyteläinen, hyvä juotavuus. Nopeasti tempaistuna spontaaneissa oloissa tuntui erittäin näppärältä.
Epäilyttävän cask-oluen jälkeen parempaa kamaa kegistä, sosiaalinen tilanne jatkui, joten taas muistiinpanot lakonisia. Tuoksu trooppishedelmäinen, maku myös, lievästi yrttinen, mutta ei erityisen epämiellyttävästi. Tunkkainen tämä ei ole millään tavalla. Katkeroa myös mukana, mutta ehkä hieman karkea, ei tasapainoinen. Angleterre, 18.12.2017.
Olin menossa kaikessa rauhassa Angleterreen tavanomaiselle after cinema -oluelle, kun osuin keskelle monimuotoista sosiaalista tilannetta. Sain tilattua oluen, mutta tuoksu paljasti välittömästi, että nyt ei ole kaikki humalat lasissa. Tai varmaankin ovat, mutta jotain muutakin. Tuoksu etikkaisen hapan, maku hieman parempi, mutta selvää etikkaisuutta siinäkin. Hedelmäisyys jää pahasti sivuraiteelle. Tarkempia muistiinpanoja en muun toiminnan ohessa ehtinyt tekemään ja join lasini tyhjäksi. Kun kävin tilaamassa uutta olutta, totesin baarimestarille, että Voodoo tuskin on enää parhaassa kunnossaan. Hän otti caskista pienen näytteen ja piti olutta hieman "raakana". Angleterre on ollut varsin luotettava cask-baari, mutta nyt otteessa tuntuu olevan lipsumista. Angleterre, 18.12.2017.
Kävelin vastatuulessa ja tihkusateessa neljä kilometriä Vallilasta Orioniin ja mietin Teemu Hirvilammen esikoiskokoelmaa Niille jotka dallaa sateessa. En ymmärrä runouden päälle, joten en ole sitä lukenut, mutta nimi on hieno.
Näin tämän Truffaut'n komedian joskus 1980-luvun alkupuolella ja lopullisesti siinä vaiheessa aloin pitää Truffaut'ta toisen luokan tekijänä. Truffaut oli tunnetusti naisten säärien suuri ihailija ja päätti sitten tehdä kokonaisen elokuvan aiheesta. Nimiosaa näyttelevä Charles Denner on selvästi Truffaut'n omakuva. Nyt nähtynä elokuva on kevyesti hilpeä, mutta ei varsinaisesti hauska. Ylipitkä tarina pyörittää samaa teemaa aina uudestaan. Pienet tummemmat sävyt tuntuvat heti kiinnostavimmilta ja niiden parissahan Truffaut tekikin kestävintä jälkeä. Tämän 1977 valmistuneen teoksen jälkeen Truffaut teki toinen toistaan vaisumpia elokuvia ennen kuin teki sitten hämmästyttävän comebackin parhaaseen vireeseensä Vivement dimanche! -leffalla. Se jäi sitten traagisesti uran viimeiseksi.
Toisen Cape-oluen nimessä melko väsähtänyt sanaleikki. Vahvemmassa Hyväntoivonniemen IPAssa samantyyppinen pihkainen perushedelmäinen tuoksu, tosin vain 7,5%, joten melkein perus-IPAssa pysytään. Vaahto lyhytkestoisempaa, taas perinteisen kirkas olut. Maku on kuivan hedelmäinen, hieman hunajainen, hyvin samantyyppinen kuin aiemmassa näytteessä. Hiilihappoa nytkin vähintään riittävästi, mutta ei liian häiritsevästi. Raikkaus puuttuu ja katkeruus jää hailakaksi. Ei mitään virheitä, mutta ei innosta millään osa-alueella. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.
Etelä-Afrikassa on ollut jo pitempään kohtuullisen mielenkiintoinen craft beer -skene, olen hieman suunnitellut matkaakin sinne, mutta ei kuvio ehkä riittävän intensiiviseltä vaikuta. Edelleenkin ainoa maistelemani eteläafrikkalainen olut on joskus 1990-luvulla juomani Castle Milk Stout. Nyt huomasin Arkadian Alkossa Cape Brewing Companyn oluita Paarlista, Kapkaupungin koillispuolelta keskeltä viinialuetta. IPAssa saksalaishumalia, seudullahan on saksalaisvaikutteita muutenkin varsinkin Namibian puolella, 6,5%.
Hyvin kirkas meripihkan värinen olut, tiukkaa pienikuplaista vaahtoa runsaasti. Terävä pihkainen ruohoinen tuoksu, hedelmäpastilleja myös. Maku on runsaasti hiilihappoinen, maltais-hedelmäinen, ei kovin raikas. Brittifiilistä, kevyt katkeruus. Säilyvyyttä luvataan ensi vuoden kesäkuulle, mutta ei tämä jo etäisyydenkään takia voi olla parhaassa iskussaan. Hyvin puhdas olut, mutta ylimitoitettu hiilidioksidi häiritsee eniten. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.
Nuorempana tykkäsin kovasti tulisesta aasialaisesta ruuasta, mutta viime aikoina vatsani on reagoinut ikävästi äärimmäisempään kamaan. Olen nyttemmin tykännyt syödä Sörnäisten nepalilaisessa Nilgiri-ravintolassa, vatsani yleensä kestää tämän ravintolan maustetason. Yleensä juon ruuan kanssa vettä, mutta nyt listalta silmiini osui aito nepalilainen olut, ei siis Euroopassa lisenssillä tehty kuten yleensä näissä ravintoloissa tarjolla olevat oluet. Panimo etiketin mukaan Nawalparanasin alueella Nepalissa, Ratebeer asemoi valmistamon pääkaupunki Katmanduun. 5,5%, hyvin kirkas kultainen olut, peruslageria, kevyesti maltainen. Ei juuri muuta makua, tyypillinen aasialainen olut Euroopassa tarjottuna. Nilgiri, 16.12.2017.
Harmittavasti Jacobstadsin Reluctant Capitalist NEIPA oli juuri päässyt loppumaan One Pintissa. Pelkästään sen takia hyppäsin metrosta ylös Ruoholahdessa, mutta elämä on sarja pettymyksiä. Lohdutukseksi tamperelaisen Brewcats-kiertolaispanimon Virossa tehtyä NEIPAa, siis iltapäivän toinen tico-olut. 6,9%, samea on, hedelmää trooppisesti, mehuakin. Hyvin kylmää, mutta katkeroa on peräkärryssä. Kyllä tämä Flying Dutchmanin päivän tarjonnassa lyö, mutta Fat Lizardia ei missään nimessä, kokonaisuus on karkeahko. Sitruksisuus kuitenkin ilahduttavaa. One Pint, 16.12.2017.
Tämä olut ei kolahtanut vuosi sitten yhtään pullossa ja silloin oli epäilyjä yksilön laadusta. Nyt sitten lopulta uusi kokeilu, tietysti uusi eräkin. Tuoksussa sitrusta ja yrttejä. Maku aika nihkeä, en tykkää nytkään, ei raikasta hedelmäisyyttä. Vihanneksisuus hallitsee, nämä ovat vielä sellaisia pakkasessa paleltuneita, joita saksalaissotilaat järsivät Stalingradin motissa 1942-43. Katkeruuskaan ei ole kummoinen, vaisuksi jää. Tämä on hieman yllättävää, koska Flying Dutchman on monissa oluissaan onnistunut. Nyt ero esimerkiksi Fat Lizardin tämänpäiväiseen olueen on monumentaalinen. Espoo, Gallows Bird, 16.12.2017.
Au-Hallertaun olutta olen viimeksi juonut Bolognassa, nyt tarjolla lumibockia, 7,9%. Hyvin tumma, maltainen, leipäinen, makeakin. Kuohkeaa, hyvä juotavuus, pehmeää, ei joissain bockeissa tavattavaa metallisuutta. Tykkäsin kovasti. Gallows Birdissä on ollut joulukuun alussa mittava saksalaispainotteinen talvioluttarjonta, nyt jäljellä enää harmittavan vähän. Espoo, Gallows Bird, 16.12.2017.
Ensimmäinen vierailu Gallows Birdissä länsimetrolla. Tein mittauksia, koska baari on harmittavasti kahden metroaseman puolivälissä. Käynnistin kellon junan pysähtyessä Urheilupuiston asemalla. Jatkoin junalla Niittykumpuun, nousin varsin hitaita moniosaisia liukuportaita ylös Merituulentielle ja jatkoin nopeasti kohti Gallowsia, kahdet liikennevalot, mutta en pysähtynyt kumpaankaan. Kun olin Gallowsin ovella, aikaa oli kulunut 9:33. Paluumatkalla kävelin Gallowsista kohti Urheilupuistoa ja olin junalaiturilla ajassa 8:29. Tässäkin on kaksi liikennevaloylitystä, joista pääsin onnekkaasti yli ilman pysähtymisiä. Huonolla tuurilla vilkkaissa risteyksissä joutuu kuitenkin odottamaan pitkäänkin. Näyttäisi siis, että kannattaa nousta ylös jo Urheilupuistossa, mutta merkittävää eroa ei kuitenkaan ole.
Espoosta IPAa, tutusta Roadkillistä tarjolla ananas-versio. Kissanpissaa, herukkaa siis. Katkeroa yllättävän voimakkaasti, ryhdikäs. Ei ehkä täysin tasapainoinen, mutta maistuva. Ananasta en huomannut. Espoon pitkäikäisin olutentusiasti Olutriippuvainen paikalla, kuinkas muutenkaan. Espoo, Gallows Bird, 16.12.2017.
Pariisi, tammikuu 1942, kylmät hailakat värit Joseph Loseyn myöhäisteoksessa vuodelta 1976. Ensinäkemältä tykkäsin tästä leffasta, mutta nyt teos jätti varsin kylmäksi. Robert Klein -niminen todistetusti antijuutalainen ranskalainen taidekauppias sotketaan Klein-suvun hollantilaisen juutalaishaaran samannimiseen henkilöön ja loppujen lopuksi kohtalona on juna Auschwitziin. Sitä ennen tapahtuu paljon, hitaasti ja hartaasti. Alussa Loseyn tuttu peilisymboliikka viehättää jälleen kerran, mutta kerronta sakkaa kahden tunnin aikana monta kertaa pahasti. Loppupuolella yritetään saada pientä trillerijännitettä aikaiseksi, mutta kovin väkinäiseksi se jää. Alain Delon pukeutuu elokuvassa useamman kerran samanlaiseen hattuun ja takkiin kuin uransa huipennuksessa 10 vuotta aiemmin Jean-Pierre Melvillen Le Samouraïssa, mutta sekään ei pelasta leffaa. Kafkalaista tunnelmaa, klassista doppelgänger-teemaa, ainekset on hyviä, mutta Losey ja käsikirjoittaja Franco Solinas sössivät ylipitkän jutun. Nuori Juliet Berto on elokuvan harvoja ilonaiheita. Klassiset Citroën Traction Avant 11CV:t syöksyvät Pariisin yössä pidättämään juutalaisia, siinä on kohtalonomaista lopullisuutta.
Aasi on pienosakkuuspanimoni kuiva keskivahva stout, siis 7,0%. Ensikokemus eläimen kanssa tapahtui Lakeuden Panimojuhlilla lähes kaksi vuotta sitten. Pulloversiossa on nyt seasonal-termi ja vuosiluku 17. Humalat ainakin muuttuneet ensimmäisestä versiosta, nyt batch #104. Alkon mittaama EBU-lukema 88. Beigeä tiiviistä vaahtoa, tummanruskea väri. Hyvin kahvinen tuoksu, luumusoppaa, kuumaa kaakaota. Maku on paahteisemman kuiva, ei juuri hedelmäisyyttä, maltainen ja kahvinen runko, roisia katkeruutta takapenkillä. Plevnan Siperia on hieman erityyppinen, mutta kyllä tämä samalla pelikentällä vastusta antaa. Timo Kanniaisella on ollut siviilipuolella kiireinen syksy, mutta ammattitaito ei ole horjahdellut, päinvastoin. En keksi oikein nytkään tähän mitään parannettavaa, hedelmäisyys on alhaisella tasolla, mutta tämä onkin stout eikä black IPA. Eniten harmittaa, etten ostanut useampia pulloja. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.
Pitkästä aikaa vastaan tuli pienosakkuuspanimoni uutuus, batch #110. Sessio-IPA tai pale ale, miten vaan. Vehnää ja kauraa, 4,6%, El Dorado, Citra ja Mosaic. Lähes kirkas olut, keskivahvaa vaahtoisuutta. Tuoksussa voimakasta trooppista hedelmäisyyttä, herukkaisuutta. Maussa matala hiilihappoisuus, kuiva kissanpissainen herukka, sitruisempikin ote. Hedelmää on riittävästi, humalatrio on onnistuneesti valittu. Ohut runko odotetusti, ei seittimäinen sentään, kuiva brittiläinen kapea takaosa, katkeruus leviää nielaistessa leveämmäksi. Tasapainoa ja tuoreutta, ei näillä reunaehdoilla juuri tästä pysty parantamaan, todella herkullista. Lakimuutoksen jälkeen tämäkin kannattanee venyttää tavanomaisempiin APA-mittoihin, sitten se olisi täyteläisempänä vieläkin parempaa. Sessioitavuus erinomaista, yksi pullollinen selvästi liian pieni annos. Vähän nololta tätä tuntuu kehua, mutta en nyt muutakaan keksinyt. Ostopaikka Helsinki, Pien.
Lahtelaisen mediakonglomeraatin presidentti Teemu Lahtinen on käynyt Vääksyn Kanava-panimossa Bönthöö-blogin nimiolutta panemassa. Etiketistä löytyy myös Ant Farm -kotiolutyhteisön nimi. Vain 3,5% ja rehvakkaasti pullossa ilmoitetaan myös mitattu katkeroainepitoisuus, se on 6 EBUa. Tyylisuuntana itäsaksalainen suolavehnäolut gose ja tuoteselosteessa vadelmia, mustikkaa, punaherukkaa, sitruunaa ja korianteria. Craft beer -hörhöilyä pahimmasta päästä siis, kuinkas muutenkaan. Maestro itse Kanavan olutmestarin kanssa oli vauhdittamassa uutuuden myyntiä viime keskiviikkona Ateneuminkujan pullokaupassa.
Väri on kuin kesäöisen suon päällä väreilevä utu auringon laskiessa punertavasti. Tuoksussa makeaa hedelmäisyyttä, vadelmaa tosiaankin, lievästi happamasti. Maku on huomattavan hapan, selvästi odotettua purevammin. Marjaisuus on hyvin esillä, makeus melkein pääsee leikkaamaan happamuuden läpi, mutta pinnan alle se jää huohottamaan. Raikasta kamaa, ei mitään olueen viittaavaa yleisessä mielessä, viinimaailman suuntaan makukokonaisuus enemmän yhdistyy. Oikein virkistävä tuote työviikon päätteeksi ja harvinaista herkkua, tällaiset juomathan ovat varmaan kohta kuolemassa sukupuuttoon, kun eduskunta päätti vapauttaa vahvat viinat yleiseen jakeluun. Ostopaikka Helsinki, Pien.
Saksalaisen tv-sarjan poliisikoiralle omistettu olut, 8%. Liitutaulun mukaan doppelbock, hanalätkässä doppelsticke, joka viittaa siis vahvaan pintahiivaiseen altbieriin. Varsin tummanpunainen, tuoksu karamellisen makea. Maku maltaisempi, hieman hedelmäinen, hanalätkä tuntuu tietysti luotettavammalta osviitalta tyylisuunnalle. Hollantilaiset eivät välttämättä altin päälle mitään ymmärrä, joten ei vielä syytä innostua. Pähkinää aistiutuu, myös katkeroa hyvin, mutta kokonaisuus on hieman särmikäs. Liian makeakin, jälkimaun rotevasta puraisusta huolimatta. Positiivinen kokonaisvaikutelma tästä kuitenkin jää. Tässäkin baarissa hillitön ruuhka klo 19:30, ehkä kiihtyvä joulushoppailupaniikki vaikuttaa keskustan baareihinkin. Rotterdam (Helsinki), 13.12.2017.
Vierailin Pien-kaupassa, mukaan Bönthöö-olutta, Sonnisaaren uutuutta, HIMA-kotioluita. Janoa sammuttamaan Makkarataloon, new world pale ale, ainakin NZ-humalia, 4,2%. Hieman utuinen, sitruksinen, pehmeä, raikas, hyvä katkeruus, onnistunut tasapainoinen tuote. Yllättävän täyttä baarissa Lucian päivänä, mutta ehkä en usein ole täällä tähän aikaan (17:30). Kitty's, 13.12.2017.
Monipuolinen ja kokenut olutammattilainen Mikko Salmi on julkaissut tanakan kirjan, jolla on hieman mielikuvitukseton nimi. Tosin syksyn kirjamarkkinoille on ilmestynyt myös Viski!-niminen opus, joten ehkä kyseessä on kustantajan markkinointitaktiikkaan liittyvä juttu. Kirjassa esitellään 13 luvussa perinteisimmät oluttyylit samalla toistuvalla rakenteella. Tyylin kuvaus, yhdistäminen ruokaan, katsaus tyylin syntyhistoriaan, esimerkkioluet ja lopuksi tyyliin liittyvä proosamuotoinen tarina, useimmiten fiktiivinen, muutaman kerran omaelämäkerrallinen. Kuvat ovat suuria ja täyttävät olutpornon vaatimukset. Hauskasti startataan kaikkein marginaalisimmista tyyleistä sahdista ja lambicista päätyen lopuksi yleisimpiin pilsneriin ja geneeriseen lageriin. Teksti on sujuvaa, ironista, persoonallista ja täydellisen asiantuntevaa. Tällaista olutkirjaa ei ole Suomessa julkaistu sitten Unto Tikkasen päivien. Tyyli on kuitenkin erilainen kuin Tikkasella, täysin Salmen omaa.
Henkilökohtaisesti en kuitenkaan pitänyt fiktiivisistä pienoisnovelleista, joissa seikkailee mm. oikeita historiallisia henkilöitä. Jotenkin ne eivät nivoudu kirjan muuhun kokonaisuuteen. Ne toimisivat luultavasti paremmin omana novellikokoelmanaan. Tykkäsin paljon enemmän Salmen omista seikkailuista Skotlannissa, Tanskassa, Prahassa ja Ranskassa, jossa vastaan tulee itsekin tapaamani Gilbert Delos. Myös kirjan loppupuolella oleva Salmen uran alkuvaihetta raportoiva kerronnallinen CV on mielenkiintoinen ja informatiivinen. Kirja on selvästi suunnattu vähemmän olutta harrastaneille, mutta uusia yksityiskohtia ponnahteli minullekin, melko hurjalta kuulostaa Salmen Dupontilla bongaama käymislämpötila +33 °C.
Joissakin yksityiskohdissa on kuitenkin horjahtelujakin. Esimerkkioluissa ei ole mainittu panimoa, usein se näkyy etikettikuvassa, mutta ei läheskään aina. Vallonia ei ole "pieni alue lähellä Ranskan rajaa", sehän on koko ranskankielinen Belgia Brysseliä lukuunottamatta. Salmi syyllistyy lähes rasistiseen yleistykseen väittämällä "makeus on ihmiselle lähtökohtaisesti mieluisaa". Itse en voi sietää mitään makeaa. Imperial stoutien esittely barley wine -otsikon alla nostattaa kulmakarvoja. Hauskakin typo löytyy, hikiselle rumpalille tarjotaan pahamaineisessa Oulun Panimossa kupanvärinen olut.
Kokonaisuus on kuitenkin siis suomalaisen olutkirjallisuuden terävintä kärkeä tähän mennessä ilman muuta. Kiinnitin huomiota samaan asiaan kuin Olutkoira-bloggaaja omassa arviossaan. Mikko Salmi on nuorehko mies, minua yli 10 vuotta nuorempi. Kirjan perusteella hän tuntuu kuitenkin elävän menneisyydessä, joistakin tuoreista havainnoista huolimatta kirja olisi voitu periaatteessa julkaista jo 1990-luvulla. Internet ja globalisaatio positiivisessa mielessä ovat muuttaneet olutkulttuuria viimeisten 20 vuoden aikana olennaisesti ja vauhti on vain kiihtynyt viime vuosina. Koskaan aikaisemmin eivät niin monet ihmiset ole olleet kiinnostuneet erityylisistä oluista ja nimenomaan erilaisista makuvivahteista. Tästä Salmen kirja ei kerro, mutta ehkä se onkin sitten uuden kirjan aihe.
