Shepherd Neame Christmas Ale 2011

Kolmantena kokeiluna tämänkertaisessa sessiossa oli Three Castles Slay Belles, mutta se epäonnistui murheellisesti. Baarimestari-Tommin kanssa avattiin kaksi pulloa, mutta molemmat olivat pahasti etikkaisia. Harmin paikka, nykyään melko harvinainen tapaus, varsinkin pullo-oluissa, mutta ei olut missään nimessä ollut kunnossa. Pullon etiketti oli näyttävä tässäkin tapauksessa, tukevahko siankärsäinen naishenkilö heiluttaa uhkaavasti mestaussapelia siipikarjan suuntaan, Lohdutukseksi sitten tämänvuotinen versio perinteisen kentiläispanimon jouluoluesta. Ilmeisesti resepti ei tässä oluessa vuosiluvusta ja vaihtuvasta etiketistä huolimatta vaihdu, niin voi todeta tälläkin kertaa. Keksiä ja pähkinää on mukavasti omalaatuisen kevyessä rungossa, vitamiineja sentään täydet 7, humalointi on sekin näppärää, mutta ei huomiota herättävää. Keskitien perusbritti ilman intohimoa mihinkään suuntaan. Oluthuone Leskinen, 30.11.2011.

Inveralmond Santa's Swallie

Skottioluessa kultainen väri, tässä on maustetta mukana, vieno inkiväärin maku. Paljon muuta ei sitten löydykään, hyvin neutraali vaikutelma mausteiden takana. Etiketin mukaan höysteet kanelia ja muskottia. Vain 4,3%, hedelmäinen ale todennäköisesti pohjalla, muutta varsinkin jälkimaku on pettymys. Varsin törkeä etiketti on läpäissyt ilahduttavasti viranomaisten seulan. Pukki ottaa lievästi sanoen rennossa asennossa ties monettako tuopillista kitusiin. Töppöset ovat lentäneet jaloista pienoisrautatielle kiskot katkaisten. Kuusi on paljas ranka, neulaset pukki näyttää huitaisseen matolle. Swallie tarkoittanee skottimurteessa jotain nielaisun kohteena olevaa, joten siinä ei mitään poikkeuksellisen röyhkeää piilomerkitystä. Oluthuone Leskinen, 30.11.2011.

Moles Stocking Filler

Leskisen jouluolutsessio osa 2, brittipullot. Sääkin suosi, pimeää vesisadetta reippaalla tuulella, puuttui vain sumu brittifiiliksestä. Myyräpanimon tuotteessa mallasta pähkinäisesti, hedelmäinen suutuntuma, humalat heilahtavat mukaan jälkijoukossa. Kaikki kunnossa, mutta ehkä vähän tylsä. Särmää olisi enemmän lahjasukkaan voitu tunkea. Alkoholia suomiystävällisesti 4,7%. Caskattuna epäilemättä säväyttäisi pulloversiota paremmin. Oluthuone Leskinen, 30.11.2011.

Ølfabrikken Winter Porter

Tanskalaista vintage-kamaa vuodelta 2007, panimo on jo historiaa. Tätä ei oltu varsinaisesti uskallettu vielä päästää myyntiin Leskisessä, mutta ystävällinen baarimestari nouti kellarista olutbloggaajille rankempaa tavaraa session päätteeksi. Hän tarjoutui viilentämäänkin olutta, mutta emme malttaneet odottaa. Säilytyspaikka oli ilmeisesti varsin syvällä pannuhuoneen puolella, koska pullon pinta vaikutti todella huomattavasti huoneen lämpöä kuumemmalta. Ehkä Rotuaarin massiivinen lämmitysjärjestelmä hehkuu myös olutkellariin asti. Itse juoma oli onneksi hieman viileämpää.  Iäkkyys leimasi heti ensituntumaa, maakellarin tuoksua ja vähän makuakin. Tottumattomalle saattaa olla arveluttava yllätys, mutta efekti lienee asiaankuuluva. Korkkikorkki pullossa oli, ehkä syyllinen vaikutelmaan. Kuivattua hedelmää, jotain taatelia ja hieman hapanta marjaisuutta flanderilaisen punaisen tapaan, mutta todellakin vain vähän.  11-prosenttinen pohjahiivalla matkaan saatettu jäntevä balttiporter.  Hunajaa ja kahvia etiketin mukaan ollut mukana, mutta ne tuntuivat kadonneen matkan varrelle, samoin paahteisuus ja humalat. Puumainen sherry-tyyppinen nahkeahko hedelmäisyys ehkä hallitsevin aistimus. Näin varttuneet oluet eivät ole suosikkijuomiani, mutta kohtuullisen näppärä kokonaisuus tähän oli syntynyt. Oluthuone Leskinen, 28.11.2011.

Port Santa's Little Helper

San Diegon pukkiolut ei onneksi satsaa mausteisiin, tämä on streitti kymmenenprosenttinen imperial stout. Kuivaa kahvimaisuutta, todella paaahteinen, öljyinen viskositeetti. Vehnää mukana, ehkä pyöreyttää mahdollisia särmiä. Kandisokeria tuoteselosteesta löytyy, mutta se ei heijastu siirappisuutena.  Ryhdikäs juoma, toimii hyvin makean Frogin jälkeen. Suklaisuutta ja katkeroakin nousee lämmetessä esiin, lievästi maitohappoakin.  Miellyttävä tasapainoinen stout. Oluthuone Leskinen, 28.11.2011.

Hoppin' Frog Frosted Frog

Nyt tuli eteen varsinaista alan tavaraa Ohiosta, joskin poikkeuksellisen rumalla ulkonäöllä varustettuna, keskitäyteläisen kuraveden vaikutelma. Lasista leijailee todella voimakas kanelinen korvapuustin tuoksu. Maku on hyvin makea, kermatoffeeta, miksei Esoxin toteamaa omenapiirakkaakin.  Makeudesta huolimatta pehmeää, eikä täysin vastenmielistä. 8,6 prosenttia alkoholia ei tunnu missään, varmaan (olutta vieroksuvat) naiset ja lapsetkin joisivat sujuvasti. Vain 12 IBUa, eikä humaloista mitään havaintoa olekaan. Ei todellakaan sessio-olut, mutta kertakokeiluna kohtuullinen kokemus. Kanelin ohella tässä on inkivääriä ja nutmegia (muskottipähkinää?). Viimeisissä hörpyissä onkin jotain karvaampaa, jäi ns. huono maku suuhun. Maustetussa lajissaan ei kehnoimpia. Oluthuone Leskinen, 28.11.2011.

Beer Hunter's Huurupukki 2011

Leskisen joulukausi pääsi käyntiin ensimmäisen adventin jälkeen ja heti täysi rähinä päälle. Tsekkasimme oululaisen kotipanijabloggaaja Esoxin kanssa parhaat päältä. Hiljattain viritetty Pikkulintu-connection tuottaa nyt jatkuvalla syötöllä Perämerellekin juotavaa kaikkein vaativimpaankin makuun. Lämmittelykierroksena aluksi suomalaisen panimokentän laadulliseksi ykköseksi (?) tänä vuonna puristaneen porilaisen Beer Hunter'sin sesonkituote Huurupukki, joka nimeltään sopikin alkutalven kylmimmän illan huuruiseen tunnelmaan. Rotuaarihan on nykyään lämmitetty Leskisen kohdalla, joten liukastumisvaara on pienentynyt ennen sessiota ja sen jälkeen. Session kestäessä tilanne on tietysti ennallaan, ainakin jos pysyttelee sisällä. Porilaispukin tsekkasin vuosi sitten Helsingissä, aikamoinen pettymys silloin, mutta tuote ei ollut selvästikään parhaimmillaan. Tämänkertainen porter on maltainen ja paahteinen, mutta kevyehkö. Humala ei aluksi korostu, mutta varsin kuivaksi jälkimaku vähitellen muuttuu. Resepti todennäköisesti sama kuin viime vuonnakin, mutta nyt paremmassa iskussa. Hyvin tasapainoinen, tällä kertaa tuoretta ja mukavaa, sessioystävällisesti alkoholiakin vain 4,5%. Oluthuone Leskinen, 28.11.2011.

David Downing: Zoo Station

Alan Furst suositteli viime talvena lukemassani romaanissa tätä Downingin historiallista vakoiluromaania. Yllätyin, koska Downing oli minulle tuttu erityyppisenä kirjoittajana. Downing kirjoitti nimittäin kymmenkunta vuotta sitten erinomaisen historiateoksen Englannin ja Saksan jalkapallokohtaamisista. Hän on myös julkaissut teoksen Moskovan Dynamon Englannin-kiertueesta heti toisen maailmansodan jälkeen. Ehkä vakoiluromaani ei kuitenkaan ole yllättävä aihe häneltä, samoihin Saksan, Neuvostoliiton ja Britannian monimutkaisiin suhteisiin myös Zoo Station kiinnittyy. Romaani alkaa Danzigista vuosiluvun vaihtuessa kohtalokkaisiin numeroihin 1939. Päähenkilö on englantilainen lehtimies ja ensimmäisen maailmansodan veteraani, asunut jo pitkään Berliinissä. Berliiniin suurin osa tapahtumistakin sijoittuu, Downing rakentaa huolella miljöötä ja todella vakuuttavasti. Jalkapalloa Downing ei unohda nytkään, useampaan kertaan vieraillaan Herthan peleissä. Natsien väkivalta esitetään todella brutaalisti muuten varsin hitaasti etenevässä tarinassa. Vakoiluaspekti tulee mukaan heti Danzigissa, lehtimies kiinnostaa niin NKVD:tä, SD:tä kuin brittienkin tiedusteluorganisaatioita. Hieman jälkiviisaasti päähenkilö havainnoi natsien ja neuvostokommunistien näkyvää lähentymistä. Sitä varmaankin esiintyi kulisseissa viimeistään Münchenin petoksen jälkeen, mutta tuskin näin helposti havaittavissa, sopimus elokuussa 1939 tuli niin yllättäen monelle. Krakovassa muistettava kohtaus Marx-veljesten elokuvaesityksessä, juutalainen huumorikin oli Saksassa kielletty. Loppua kohti toiminnallisuus lisääntyy, vieraillaan mm. Poznanissa, Kielissä ja Prahassa. Kirja huipentuu Saksan ja Tšekkoslovakian rajalle, juuri ennen kuin Reich nielaisee koko maan. Hitchcock-tyylinen suspense nousee lähes sietämättömäksi ja ironinen loppuratkaisu on hämmentävän tyydyttävä. Hieman mekaaniselta ja laskelmoidulta kokonaisuus tuntuu, Furstin romanttiseen kuohkeuteen Downing ei aivan yllä. Päähenkilö John Russellin seikkailut kuitenkin jatkuvat, Silesian Station on jo hankittuna. Lisääkin Downing on jo julkaissut, Potsdam, Stettin ja Lehrter. Oikein nautittavaa materiaalia, vaikka aihe on karu. 

Nils Oscar Jubileum 15

Ruotsalaispanimo juhlistaa 15 vuoden taivaltaan julistautumalla maailmanmestariksi korskean ison pullonsa otsikossa. Hiilihappoisa keltainen olut, savuinen alkuvaikutelma. Hyvin mausteinen belgityylillä, tämä ei ole mikään rauchbier vaan maustettu vaalea belgiale, miksipä ei saisonkin. Pullon kyljestä löytyy monenlaista raaka-ainetta sitruunaruohosta lime-lehtiin ja basilikaan. Jotain osia kahvipavuistakin ja perinteiset Saaz- ja Tettnang -humalat. Hedelmäisyyttä löytyy, varsin monimuotoinen suutuntuma, eikä mitenkään huonolla tavalla. Lyhyt jälkimaku on heikoin osa ja 7,4-prosenttinen runko kannattelee raskasta maustelastia hieman huojuen. Mutta ei tässä varsinaista valittamista ole, valitulla polullaan astelee elegantisti. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Ridgeway Bad Elf, hanaversio

Kajaanin tuulisen Raatihuoneentorin reunalla hanassa jo perinteiseksi jouluolueksi luokiteltavaa brittijuomaa. Kirkkaan keltainen, hedelmäinen, lähinnä persikkainen. Voimakas kuiva humalointi, ei kovin talvinen olut, tyylipuhdas golden ale. Herkullinen brittikeg, mutta jenkkitwistillä. Mallasrunko on ohuehko ja real-käsittelyn pehmeys pyöristäisi särmiä. Miellyttävä humalaolut joka tapauksessa. Kajaani, Hospoda Koruna, 26.11.2011.

Nøgne Ø Underlig Jul

Vuonomaan tunnetuimman panimon ryhdikäs God Jul on tuttu parinakin versiona, mutta tätä kevyempää juhlajuomaa pääsen nyt ensi kertaa kokeilemaan. Alkoholia 6,5%, tumman ruskea väri ja mukava vaahto. Tuoksussa pahaenteisesti kanelia, inkivääriä ja kardemummaa. Maku on maltaisempi, mutta mausteet hallitsevat suutuntumaa ja jälkimakua. Leivonnaismausteiset jouluoluet on jo vahva perinne ja turhahan niitä vastaan on pullikoida. Norjalaista etikettiä tutkiessa kolme tuoksuhavaintoa näyttää osuneen oikeaan, kaksi muuta maustetta ovat neilikka ja korianteri. Verrattuna vaikkapa benchmark-tyyppiseen jouluhirviöön Falcons Julmumma, tämä on mausteisuudessaan kuitenkin kohtuullisen hillitty ja saattaa toimia kohtuudella joidenkin jälkiruokien kanssa. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan tykkää yhtään tämmöisistä oluista. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

Woody Allen: Everyone Says I Love You

Henkilökohtainen heikko kohtani on ollut jo kauan Hollywoodin kulta-ajan musikaalit. Ne poikkeavat jokseenkin totaalisti kaikista muista mieltymyksistäni, mutta jokaisellahan on jokin kipeä perversio. Näin nyt ensi kerran Allenin vuonna 1996 toteuttaman kunnianosoituksen tai raiskauksen, kohdistuen juuri noihin musikaaleihin. Allen ei pääse tietysti lähellekään, varsinkin koreografiat ovat pohjasakkatasoa, mutta hämmästyttävästi juttu toimii jossakin ulottuvuudessa. Musiikki on kaikkein kuluneinta swingjazzahtavaa Tin Pan Alleytä, mutta silti se nivoutuu näppärähkösti laajan uusperheen romanttisiin episodeihin. Kaikki on kömpelöä ja keinotekoista, miljöö on kaikkein kliseisintä turistialuetta New Yorkin Central Parkin laidoilta Venetsiaan ja Pariisin Montmartreen. Tavallistakin nimekkäämpi näyttelijäjoukko: Goldie Hawn, Julia Roberts, Drew Barrymore, Natalie Portman, Tim Roth, Edward Norton. Allen irrottelee jopa farssiosastolla, Groucho Marx -teemaillassa ja verisen pankkiryöstön jälkeisellä takaa-ajojaksolla Connecticutin metsissä Billy Wilderin tai Coen-veljekset mieleen tuovalla otteella. Englanniksi tätä voisi kuvata sanaparilla mildly amusing. Ei selvästikään Allenin huonoimpia saavutuksia, pakko myöntää, yllätyin positiivisesti.

Cazeau Tournay Noire

Belgistoutia aivan Ranskan rajalta, panimo on melkein Lillen tai Roubaix'n lähiössä. Kohtuullisen musta, tanakkaa vaahtoa syntyy. Hedelmäinen, makeahko ja hieman mausteinen. Ei belgihiivaa leimallisesti, mutta ei tätä välttämättä brittiolueksi erehtyisi luulemaan. Alkoholia 7,6%, ehkäpä siis lähinnä foreign stoutin lokeroa, ei oikein imperial stoutin täyteläisyyttä. Kandisokeri makeuttaa, mutta ei missään nimessä siirappista, juotavuus on varsin hyvä, tuntuma on jopa ohuehko. Maitohappamuus kasvaa pikkuhiljaa oluen lämmetessä. Tasapainoinen olut, jälkimaku on odotettua pitempi, mausteisen katkera miellyttävällä tavalla. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Erdinger Schneeweiße

Münchenin koillispuolella Erdingissä toimiva, loogisesti nimetty Erdingerin panimo tekee pelkästään vehnäoluita. Taitaa mainostaa olevansa maailman suurin vehnäpanija. Lumivalkoisen etiketissä näkyy tykkylumisia kuusia, kuin suoraan Syötteen pohjoisrinteeltä. Itse olut näyttää normaalilta samealta vaalealta hefeweizenilta, alkoholia aavistus normia enemmän, 5,6%. En ole vuosikausiin juonut Erdingerin oluita, nyt maku yllättää neutraaliudellaan, lähes mauttomuudellaan. Hetken epäilin menettäneeni makuaistini. Kohtuullisen kuivaa olutta, ei banaania, ei oikein weizenhiivan estereitäkään. Pehmeää vaahtoa muodostuu hyvin, mutta muuten kokonaisuus on kyllä hyvin vetinen. Hyvin kevyttä hedelmäisyyttä, jälkimaussa on jotain humalan tapaista. Ehkä yksilössä oli nyt jotain häikkää, muut olutarvioijat tuntuvat saaneen tästä enemmän irti. Sanomattakin on selvää, että tässä ei ole mitään talvioluisiin liitettyjä ominaisuuksia, elokuussa Isarin rannan biergartenilla tämä toimisi epäilemättä paremmin. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

Napoli - Manchester City 2-1

Perinteikkäät seurat, mutta maidensa hieman kakkosketjusta, välillä menestystä, välillä rämpimistä. Tällä hetkellä molemmilla menee lujaa. Huvittavahkosti City joutui San Paololla pelaamaan taivaansinistä joukkuetta vastaan Milanin väreissä. Eloisaa peliä alusta asti. Molemmilla suuret tähdet kentällä Cavanista ja Balotellista lähtien. Nopeasti en netistä löytänyt vahvistusta onko Napolin Andrea Dossena entisen maajoukkuetähden Giuseppen poika, ikä kyllä täsmäisi. 17. minuutilla kulmasta Cavani ohjasi etukulmalta sisään, maalivahti Hart ei kunnolla hereillä. 37. minuutilla Napolin puolustuspäässä karmea virhe, Silvan laukauksesta Balotelli pääsi reboundista tasoittamaan vapaasti. Toisen jakson alussa Dossena ja Lavezzi tarjoilivat Cavanille voittomaalipaikan. Napoli aavistuksen terävämpi, Hamsik kiskoi myöhemmin tolppaan. City hieman liian varovainen, ehkä kotimainen liiga kiinnostaa tällä kaudella enemmän.

Beer Hunter's Mufloni CCCCC IPA, hanaversio

Join tätä kevättalvella pulloversiona, joka oli jo ohittanut parhaat päivänsä. Porissa siis tehty klassinen länsirannikon IPA viidellä c-alkuisella humalalajikkeella höystettynä. Hedelmää ja pihkaa massiivisesti, tällä kertaa tuoretta, mutta vähän karkeaa. Jälkimaku on pitkä ja kuiva, hedelmä on ehkä enemmän trooppisen kypsä kuin sitruksinen. Palaset ovat hyvin kasassa, mutta ne eivät loksahda aivan paikoilleen. Ehkä mallasta on liian vähän, jotain pehmeyttäkin olisi hyvä saada. Oluthuone Leskinen, 22.11.2011.

Amager Colocoff

Kööpenhaminasta coloradolaisviskitynnyrissä kypsytettyä russian imperial kahviporteria. Colorado ei ole tunnetuinta viskialuetta, mutta kyllä siellä Stranahan's -niminen tislaamo toimii. Käytännössä musta olut, kevyesti vaahtoa. Hyvin vaniljainen maku, Coloradon viski täytynee olla lähempänä kentuckylaista bourbonia kuin savuista Islay-tyyppiä. Bourbonin alkoholisuuskin tuntuu, vähemmän puumaisuutta tai kahvia. Jälkimakukin on enemmän viskinen kuin humalainen, öljyinen juoksevuus. Karkeahko kokonaisuus, paljon pehmeämpää ja sävykkäämpää tällä saralla on tullut vastaan. Kahvi on Keniasta ja kypsytysaika Stranahanissa peräti 28 kuukautta, ei ihme, että viski hallitsee. Maltaat on eurooppalaisia ja humalat Amerikasta. Humalointi on aivan liian kevyttä, ne eivät pääse esiin massiivisen rungon alta. Kahvia odotin nimenmukaisesti paljon enemmän, se on kai imeytynyt pois tynnyreihin. Lämmetessä 12-prosenttinen porter muuttuu liian soijaisen makeaksi, vaniljaisuus nousee lopullisesti liian siirappisen hallitsevaksi. Alkutalven pakkasillassa sovelias lämmittäjä, mutta parempiakin vaihtoehtoja löytyy. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Dugges Gustafs Finger

Join tätä göteborgilaisolutta viimeksi kuutisen vuotta sitten Malmön Bishops Armsissa hanaversiona. Strong bitter, nimi viitannee Shepherd Neamen tunnettuun Bishops Finger -bitteriin. Hyvin pähkinäinen, maltaisuus hallitsee enemmän kuin hedelmä, selvästi enemmän altbier-tyyppinen kuin ESB. Brewer's Goldin lisäksi amerikkalaisia Chinook- ja Cascade-humalia. Humalointi ei erityisen voimakasta, mutta maustaa jälkimakua mukavasti. Hanaversion muistikuvat myös positiivisia, mutta tämä tuntuu nyt vieläkin paremmalta, aina ei Duggesin oluet ole minulle kolahtaneet. Tasapainoinen, mutta ei yksiulotteinen. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget. 

Alfred Hitchcock: The Paradine Case

Muistan hyvin, kun tämä elokuva esitettiin viimeksi tv:ssä 28 vuotta sitten, oma elokuvaharrastus oli silloin kiihkeimmillään. Elokuva ei tehnyt suurta vaikutusta ja se onkin sen jälkeen pysytellyt näkymättömissä. Mutta kuten ranskalaisilla auteur-intoilijoilla oli tapana sanoa, heikoinkin Hawksin tai Hitchcockin elokuva on mielenkiintoisempi kuin tusinakyvyn paras saavutus. Elokuva on Hitchcockin Selznick-kauden viimeinen 40-luvun lopulta, Selznick on krediiteissä jopa skenaristina, vaikka oikea kirjoittaja kai Ben Hecht. Näyttelijäjoukko on nimekästä, Alida Valli on todella vakuuttava mystisenä miestennielijänä ja Charles  Laughtonin suoritus tuomarina on varmaan uran röyhkeimpiä. Gregory Peck esittää epäammattimaisesti käyttäytyvää asianajajaa ja kiintoisasti hänen näyttelijäkykynsäkään eivät rooliin riitä, joten lopputulos on paradoksaalisella tavalla jotenkin onnistunut kaikesta huolimatta. Varsinkin loppuhuipennus oikeussalissa käy Peckille ylivoimaiseksi, tässä on omalaatuinen samankaltaisuus Peckin parhaimman leffan Twelve O'Clock High -kulminaatioon. James Mason olisi ollut inspiroitunut vaihtoehto Peckin rooliin. Ylen kopio loistavan kirkas, Lee Garmesin kuvaus on näyttävää, Hitchcockin ohjaamana kamera liikkuu pehmeästi kuin kissa, muutama bravuurikin nähdään. Elokuva valmistui film noirin huippuaikana, mutta mitään kovin noiria tässä ei ole, vankilakohtauksissa sentään voimakkaita kontrasteja ja kohtalonomaisuutta. Ulkokuvia Lontoosta säästeliäästi, pommitusvaurioiden jälkiä havaittavissa Old Baileyn vieressä. Pieni ekskursio Lake Districtin Cumberlandiin, mutta edes yhtä pubikohtausta ei Hitchcock saa aikaan sieltäkään.  Peckin ja Ann Toddin parisuhdeongelmat tylsyttävät elokuvan alkupuolen ja jälkipuoliskon oikeudenkäynti on sekin kankeaa. Huumori puuttuu lähes kokonaan. Selvästi Hitchcockin heikoimpia elokuvia, mutta silti jotenkin kiehtova leffa ja useampikin yksityiskohta ennakoi myöhempiä mestariteoksia. 

Paul Justman: Standing in the Shadows of Motown

Dokumentti Motownin studiomuusikoista, jotka ovat jääneet tuntemattomiksi tähtisolistien varjossa. Ryhmä kutsuu itseään Funk Brothers -nimellä. Vanhoja filmipätkiä, haastatteluja ja uutta konserttimateriaalia, jossa solistina mm. Joan Osborne. Legendaarisimmat soittajista jo kuolleita, kuten basisti James Jamerson, kitaristi Robert White, rumpali Benny Benjamin ja pianisti Earl Van Dyke. Loistavaa musiikkia ja mukavaa kunnianpalautusta asianosaisille. Studion pomoa Berry Gordya kiitellään lopputeksteissä, mutta muuten Gordy mainitaan omituisen harvoin. Ilmeisesti muusikkoja kohdeltiin todella karuina osa-aika/pätkätyöläisinä ja studion äkillisestä muutostakaan Detroitista Los Angelesiin 1972 ei muistettu informoida etukäteen.

Yasujiro Ozu: Kohayagawa-ke no aki

Ozun toiseksi viimeinen elokuva sijoittuu Osaka-Kobe-Kioto -alueelle. Starttaus modernista baarista deittailutunnelmissa, olutta ja viskiä valuu. Kyseessä varsin universaali perhetarina saketeollisuuden liepeiltä, kypsytystynnyrit kujien reunoilla, monenlaisia ihmissuhteita viritellään eri sukupolvissa. Alussa Ozu heittää peliin lähes orgastisia neonvaloja öisestä Osakasta, mutta varsinaisesti ollaan varsin perinteisissä kuvioissa liikkeellä. Komediallinen perusote hikisissä loppukesän tunnelmissa, asunnoissa yltäkylläistä väriloistoa Ozun loppukauden hekumalliseen tapaan. Nykysuomalaismökkeily-tyylistä hyttyssavua poltellaan jatkuvasti, ehkä kyseessä jokin tuoksusysteemi, tai sitten sääsket vaivasivat urbaania Japania 60-luvun alussa. Velodromilla mielenkiintoinen kohtaus. Materialismista Ozu ei selvästikään tykännyt, varsin tylyjä heittoja siihen suuntaan, amerikkalaiset näyttäytyvät höynäytettävinä hölmöinä. Heinäsirkkojen siritys voimistuu vähitellen, sävyt tummenevat, sairaudet vaivaavat, kuoleman läheisyys valtaa alaa. Lopussa mustat varikset raakkuvat, krematoriot savuavat, mustissa asuissa lopullista hyytävyyttä. Ozun suvereeni elokuva on täysin arvioitavuuden ulkopuolella.

Yasujiro Ozu: Ukigusa

Ozun myöhäiskauden teos vuodelta 1959, uudelleenfilmatisointi 30-luvun omasta mykkäfilmistä. Etelä-Japanin rannikkoseudulle sijoittuva tarina kabuki-teatteriseurueen melodramaattisista ihmissuhteista. Jälleen kerran Ozun liikkumaton kamera ja harkitun terävät leikkaukset lähes hypnotisoivat katsojan. Jokainen kuva vaikuttaa lähes maalaukselta. Ozu teki vain kuusi värielokuvaa, mutta hän on värin käyttäjänä ehkä historian suurin. Vettä satelee sitkeästi, öiset kohtaukset lähes noirahtavia, tummaa, mutta silti jotenkin koomista perhetragediaa. Ayako Wakao viettelijättärenä on vastustamaton. Intensiivisyys ei ehkä kuitenkaan aivan Ozun parhaiden töiden tasolla, alkupuolen asetelmassa on klappia havaittavissa. Loppukohtaus rautatieasemalla on kuitenkin Ozun parhaita, tupakan sytyttäminen ei ole koskaan näyttänyt yhtä vaivalloiselta ja latautuneelta. Junan perävalot pimeyteen katoamassa kertovat elämästä ja kuolemasta jotain niin olennaista, jota ei voi sanoin tavoittaa. 

Mikkeller Santa's Little Helper 2011

Jo perinteinen jouluolut Tanskasta (/Belgiasta). Paahteisuutta ja lakritsaa 10,9 prosentin alkoholilla vauhditettuna. Tänä vuonna Alko hankkinut tuotetta käyttäjäystävällisemmin pienessä pullossa, koska tämä ei ole varsinaisesti sessio-olut. Belgityyppinen mausteisuus erottaa tämän streiteistä imperial stouteista, mutta itse nauttisin oluen mieluummin pelkän hiivan, humalan ja maltaan voimin. Viimevuotista marjaisuutta en nyt erityisemmin havaitse, mutta belgihiiva pysyy jälleen piilossa. Ei oikein tunnu kaksi vuotta sitten noteerattua humalaakaan. Jos resepti todella vaihtuu vuosittain (jota voinee epäillä), niin tällä kertaa kai sitten lakritsisuus enemmän pinnalla. Monet makeat ja maustetut jouluoluet ovat lähes sietämättömiä minun kaltaiselle hopheadille, mutta tämä on säilyttänyt tasonsa, toimii oikein hyvin tälläkin kertaa. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

Höss Allgäuer Öko Bier Helles Export

Höss-panimon oluita on Lasso-firma tuonut Suomeen innokkaasti viime aikoina, vaikka paljon mielenkiintoisempaakin Baijerista löytyisi, esimerkiksi Augustineria ja Andechsia näkee Suomessa nykyään harvoin. Panimo on lähellä Liechtensteinia, melkein Oberstdorfin hyppyrimäen varjossa. Helles on kohtuullisen maltainen, mutta ei silti tarpeeksi täyteläinen. Viljaisuus hallitsee, humalaa niukasti, makua liian vähän. Öko-luomuisuus ei erityisemmin tunnu häiritsevän, mutta tuskin se makuelämystä parantaakaan. Tuoreena voisi tehdä vaikutuksen litran massissa lämpimällä biergartenilla, mutta Perämeren pimeässä marraskuun illassa tämä on varsin valju kumppani. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

Woody Allen: Mighty Aphrodite

Kepeää vanhojen teemojen uudelleenlämmittelyä Alleniltä vuodelta 1995. Antiikin kreikkalaisen kuoron kommentointi newyorkilaiskomedian tauoilla periaatteessa raikas idea, mutta näinä aikoina ei sekään juuri huvita. Hintelä Allen esittää väkivaltaisiin lajeihin erikoistunutta urheilutoimittajaa, mistä irtoaa muutama hilpeä repliikki. Helena Bonham Carter on nätti, muttei millään tavalla uskottava tyypillisenä Allen-hahmona galleristina. Ikämies Allenin kohtaukset kookkaan Mira Sorvinon prostituoidun kanssa pelkästään vaivaannuttavia. Pygmalion-heijastumaa Allen yrittää rakennella pääsemättä juurikaan alkuasetelmasta irti. Nilkiksi Allen on värvännyt kohtuullisen inspiroituneesti Robocop Peter Wellerin. Entisaikojen paikallistuntumaakaan Manhattanilta ei irtoa. Ehkä tässä on enemmän rullaavuutta kuin Allenin monissa muissa myöhäisteoksissa, mutta silti vaisuhko kokonaisuus.

Black Isle Goldeneye Pale Ale

Voimakkaasti sitruunalle tuoksuvaa sameahkoa luomupalea Skotlannin Ylämaalta. Makukin on hyvin raikkaan sitrushedelmäinen. Mallasta on kohtuudella 5,6 -prosenttisessa rungossa, mutta hedelmäisyys todella hallitsevaa. Jälkimaku on lyhyempi, mutta katkeroa löytyy kohtuudella. Vehnän käyttö pyöristää kulmia ja luomunahkeutta ei ole havaittavissa. Muistuttaa ruotsalaisen Oppigårdsin amerikkalaistyylisiä oluita. Amerikkalainen fiilis tässä on kaikin tavoin, ei jälkeäkään skottioluiden perinteisistä ominaispiirteistä. Mutta siis erinomainen olut joka tapauksessa. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Lisa M. Morrison: Craft Beers of the Pacific Northwest

Olutkirjahyllyssäni on ollut jo pitkään 15 vuotta sitten ilmestynyt Amerikan mantereen luoteiskolkan panimobaareja esittelevä teos, joka on tietysti nyt vain historiallinen kuriositeetti. Tämä uutuusolutopas ottaa saman alueen tähtäimeen, eli USA:n osavaltiot Oregon ja Washington sekä Kanadan provinssi British Columbia. Alueella on napakka yhteisnimikin Cascadia, vuorijonon mukaan. Seutu on mantereen kiehtovimpia monessa suhteessa, jopa sen suurkaupungit Vancouver, Seattle ja Portland ovat melkein viihtyisämpiä kuin missään muualla. Ennen kaikkea kyseessä on nykyään jo lähes tarunhohtoinen oluen ihmemaa. Uudempaa ohjeistusta sinne tarjosi jokunen vuosi sitten brittivoimin työstetty West Coast -teos, joka pureutui varsin onnistuneesti varsinkin Oregoniin.

Nyt asialla on paikallinen olutsuuruus Portlandista, Beer Goddessina tunnettu Lisa Morrison. Kirja on ilmestynyt tänä vuonna, mutta teksti vaikuttaa jo hieman vanhentuneelta. Tieto Don Youngerin kuolemasta tammikuun lopussa ei ole ehtinyt painotuotteeseen. Morrisonin fokuksessa on aiempaa kirjaa laajemmin kaikki olutkohteet baareja ja kauppoja myöten, mutta panimobaarit tietysti ovat keskeisintä aineistoa tässäkin. Kirjan alkujohdanto on perusvalistusta, kohderyhmänä selvästikin on hieman laajempi yleisö kuin fakkiutuneimmat olutfriikit. Paljon valokuvia, mutta ne ovat pieniä, himmeitä ja mustavalkoisia. Kontrasti on ikävä verrattuna länsirannikolle päässeiden brittipoikien orgastisiin värihurjasteluihin. Karttoja baarikierroksista on paljon, mutta niiden merkitys on vähäinen elektronisten apuvälineiden aikana. Kuvateksteissä ja kappaleita päättävissä don't miss -listoissa toistetaan samoja asioita kuin perustekstissä, arvokasta tilaa menee hukkaan.

Morrison lähtee liikkeelle Portlandista, kirjoittaa sujuvasti tunnetuista pääkohteista, mutta teksti ei oikein nouse lentoon, paikallistuntemus ei tarjoa tarpeeksi elämyksiä. Kävin itse kaupungissa lähes seitsemän vuotta sitten, mutta melkein kaikki nämä samat paikat osasin koluta jo silloin. Liian vähän omaperäisiä löytöjä sivukujilta, varmaan niitäkin Portlandissa on, sillä olutkehitys ei ole todellakaan pysähtynyt siellä viime vuosina. Toki jo perinteiset suuruudet BridgePort, Lucky Labrador, Lompoc, Raccoon Lodge, Widmer, Hair of the Dog, Laurelwood, Alameda, McMenamins, Amnesia jne. jylläävät entisellä voimallaan.

Oregon on tietysti täynnä olutkohteita Portlandin ulkopuolellakin, niin suurten jokien Columbian rotkolaaksossa ja Willametten laakeammassa humalalaaksossa kuin Tyynenmeren rannikon pikkukaupungeissa. Morrison nostaa hyvin esille Hood Riverin, jota amerikkalainen olutvaikuttaja Charlie Papazian on juhlinut "Beertown USA" -tittelillä, 6000 asukkaan kylässä on kolme laadukasta panimoravintolaa. Oman vierailuni jälkeen sinne näyttää avautuneen superlatiivinen Double Mountain, Full Sailin ja Big Horsen seuraksi. Oregon on amerikansuomalaisten vahvinta seutua ja Morrisonkin tarinoi Mohava Marie Niemi -nimisestä leidistä, joka vaikutti vahvasti Rogue-panimon alkuaikoina Newportissa. Naisihmisen alastonkuva löytyy Newportin panimobaarista. Kaskadeilta löytyy pieni  Oakridge, joka on USA:n cask-olutkeskuksia ja vuorten takaa ylängöltä Portlandin jälkeen suurin Oregonin olutkeskittymä Bend, mm. Deschutes-panimon kotikaupunki.

Mielikuvituksettomasti nimetty Washingtonin valtio on asukasluvultaan Oregonia isompi ja vaikka siellä on enemmän panimoitakin, se on jäänyt olutmaineeltaan etelänaapurin varjoon, ehkä hieman ansaitsemattomasti. Seattle on Portlandin pahimpia vastustajia kamppailtaessa maailman parhaan olutkaupungin tittelistä. Seattlen olutskene tuntuu myös muuttuneen Portlandia enemmän viime vuosina ja hieman yllättäen Morrisonin tekstikin tuntuu elostuvan vieraammalla maaperällä. Washingtonin muutkin parhaat olutkohteet keskittyvät Puget Soundin rannoille, pohjoisempana ovat mm. kovamaineiset panimoravintolat Diamond Knot, Boundary Bay ja Chuckanut, eteläpuolella Tacoman ja Olympian oluttihentymät. Hieman yllättäen humalanviljelykeskus Yakima Valley ei ole synnyttänyt mainittavampia panimoja Grant's -pioneerin jälkeen. Itäisen Washingtonin suurin kaupunki Spokane on Morrisonin kuvauksen perusteella kohtuullisen vireä olutmielessä.

British Columbia on keskimääräistä parempi olutalue sekin, mutta ei yllä jenkkinaapureiden tasolle. Morrison varoittaa hieman huvittavasti provinssiin saapuvia hopheadejä oluiden alhaisesta humalapitoisuudesta. Vancouver saa hieman ohuen käsittelyn, downtownin ulkopuoliset alueet Morrison sivuuttaa. Pääkaupunki Victoriaan ote on parempi ja Okanagan-laaksostakin Morrison löytää mielenkiintoista juotavaa. Pieneltä loppulässähdykseltä kanadalaisosuus kuitenkin väistämättä tuntuu. Ehkäpä Alaska olisi vielä kannattanut ottaa mukaan, Juneaun ja Anchoragen kuohuissa olisi päästy uuteen nousuun. Kokonaisuutena opas jää keskinkertaiseksi, samanlaista kattavan täydellisyyden tuntua kuin Lew Brysonilla ei synny, ei myöskään Andy Crouchin tiheää paikallistunnelmaa. Valtavasta tarjonnasta Morrison onnistuu kuitenkin vakuuttavan tuntoisesti nostamaan olennaisia kohteita esiin, joten olutmatkaajan väistämättömässä priorisoinnissa Morrisonin kirjasta on varmaan apua. 

Stallhagen Winter Porter

Tätä oolantilaista on aiemmin tavattu ravintolamyynnissä Baltic Porter -nimellä, mutta en ole päässyt kokeilemaan. Nyt sitten ilahduttavasti ja neuvokkaasti aliasoitu Alkon jouluoluiden sekaan. Balttiporterithan ovat yleensä tyyliltään pohjahiivaisia doppelbockeja paitsi Sinebrychoffin Porter, joka on imperial stout. Stallhagenin käyttämä hiivatyyppi ei ole tiedossa. Vaahtoa syntyy varsin terhakkaasti tummanruskeaan olueen. Hyvin paahteinen ja suklainen tuoksu. Maussa on enemmän makeaa lakritsaa kuin paahtokahvia, hivenen happamuutta. Keskitäyteläinen, heijastellen seitsemän prosentin vahvuutta, tässä sarjassa se on ehkä hieman alakanttiin. Jälkimaku on suutuntumaa kuivempi, katkerampi se ilman muuta saisi olla, mutta onneksi lakritsisuus ei jää liikaa häiritsemään nielaisun jälkeen. Ryhdikäs ja vakuuttava tuote ilman muuta, omaan makuuni liian makea, mutta sehän on henkilökohtainen ongelma. Maun perusteella tätä voisi pitää pintahiivaporterina, mutta erehdyn usein. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

Hartwall Lapin Kulta Luomu Jouluolut

Perämerellä lämpötila hipoo kymmentä plusastetta, mutta kalenterin mukaan on jo korkea aika korkata jouluolutsesonki. Ensimmäisenä uutuuksista käteen osui lahtelainen tulkinta lappilaisoluesta. Perämeren rantahan on nykyään kuiva, ei taida olla Ruotsin puolellakaan yhtään panimoa, kun Luulajan arvoituksellisen Nyckelbryggerin todellista sijaintia on vaikea hahmottaa. Lahdessa nyt mitä ilmeisemmin uusi resepti luomuraaka-aineilla. Väri on suomalaisille teollisuusjoulutuotteille totuttu punertavan tummanruskea, vahvuus sattuneesta syystä varsin alhainen 4,6%. Maku on viljaisan maltainen, yllättävänkin täyteläinen. Luomuun jostain syystä yleensä yhdistämäni nahkeus ei aluksi nyt häiritse. Pientä metallisuutta suutuntumassa. Jälkimaku on ilahduttavan voimakas, mutta se ei erityisen katkeroinen, se nahkeus tuntuu siirtyneen sille alueelle. Päätösvaikutelma ei ole raikkaan kuiva, vaan nihkeän yrttinen. Ei tämä kuitenkaan ole värjättyä perustuotetta, kuten usein tässä sarjassa on joutunut toteamaan. Kohtuullisesti makuja sisältävä olut, mutta kansainvälisen joulutarjonnan tuhdissa seurassa tämä varmaankin jää pahasti jalkoihin. Ostopaikka Oulu, Värtön K-Market.

Tanska - Suomi 2-1

Harjoitusmatsi Esbjergistä, hyvin yleisöä paikalla. Tanskalla selviä reservipelaajia pääosa, mutta mukana muutama tunnetumpi kasvo Bendtner, Jørgensen, Kvist, Agger. Paatelaisella uudet laitapakit Lampi ja Halsti, kentällä myös arvoituksellisesti menneen maailman Pasanen, vaikka ryhmässä Ojala. Rauhallinen tempo, tanskalaiset eivät tuntuneet halukkailta hyökkäämään. Suomikaan ei liekeissä, mutta 18. minuutilla innokas Pukki riisti pallon 20 metrissä, hyvä syöttö Hämäläiselle, ei saanut palloa haltuun, mutta Eremenko Jr sai pallon tyhjään maaliin. Sumu nousi kentälle ja Junior väänsi polvensa pahannäköisesti ilman vastustajakontaktia. Tilalle tulleella Sjölundilla hyvä paikka, mutta paljon ei tilanteita syntynyt kumpaankaan päähän. Myös maalivahti Fredrikson onnistui vääntämään itsensä vaihtoon omin voimin, lihashuollossa härmäläisillä häikkää? Tanska todella ala-arvoinen ensi jaksolla. Suomella hyvä vaihe toisen jakson alussa, mutta ei viimeistelykykyä. Sitten Tanska alkoi pelaamaan. Schønen vapaapotkusta Agger ohjasi luukulta vapaasti häkkiin. Heti perään Bendtner pääsi laidalta läpi, täräytti kylmästi etunurkkaan ja Suomi kellistyi jälleen kerran. 70. minuutilla sisään Ajaxin 19-vuotias Christian Eriksen, vuoden pelaaja Tanskassa, ei saanut yhtä ylilaukausta enempää aikaan. Ojala lopulta 77. minuutilla sisään. Pukilla loppuvaiheissa nopea ohilaukaus ja viimeisillä sekunneilla vielä Sparvilla vetopaikka. Turhaannuttava peli, Tanska ripeällä minuutin rynnistyksellä upotti Suomen ja muuten hölkkäili mukana. Paljon on matkaa meikäläisillä samalle tasolle.

Gusswerk Urban Keller's Steinbier

Alkon itävaltalaiselta suosikkipanimolta punaista ekologista kiviolutta. Vaahtoa hyvin vähän, makea karamellimaltainen maku. Joissakin saksalaisissa kivioluissa on lievää savun aromia, tässä ei ollenkaan. Paljon hiilihappoa, humalaa ei juuri ollenkaan. Luomunahkeus jälleen havaittavissa. Suodattamaton ja melko vahvakin, 5,6%. Maku ei vain ole minun makuun, liian vähäinenkin se on. Joissakin nettiarvioissa tämä on luokiteltu kellerbieriksi ja ovatpa Ratebeer.comin collegepojat onnistuneet lokeroimaan tämän oktoberfestbieriksi. Kiviolut ei ole kumpikaan, steinbieriin siis tiputetaan kuumia kiviä keiton aikana, seurauksena karamellisointia ja savuakin. Mutta ei tämä ole mitenkään edustava esimerkki tyylistä. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

The Oxford Companion to Beer

Monenlaisia massiivisia teoksia oluesta on julkaistu, mutta aivan perinteinen tietosanakirjatyyppinen ensyklopedia on puuttunut. Nyt sellainen on syntynyt. Idea tuntuu tietysti vanhanaikaiselta, mutta paperikirjamuodossa on edelleen puolensa. Netissä olutasiat ovat hajallaan ja luotettavan tiiviin kokonaispaketin rakentaminen nettiin ei ehkä luontevalta tunnukaan. Mutta siinä tapauksessa faktat pitäisi paperikirjassa olla todellakin kohdallaan. Tämä uutuusteos on ehtinytkin saada jo vihaista kritiikkiä juuri siitä, virheitä löytyy ehkä yllättävänkin paljon. Parempi olisi siis ehkä ollut odottaa korjattua seuraavaa painosta, mutta en malttanut.

Sivuja yli 900, kirjoittajia 165, Suomesta Helsingin Sanomien Jussi Rokka, 1100 artikkelia. Päätoimittajana Brooklynin panimomestari Garrett Oliver, joka on kerännyt mainetta olut&ruoka -kirjallaan ja yleisenä olutjulkkiksena. Skouppi on mahdollisimman laaja, kaikki olueen liittyvä. Painotus on raaka-aineissa ja valmistusprosessissa, nautiskelun kustannuksella. Välillä kirja vaikuttaa kemian oppikirjalta. Positiivista kemian osuudessa on syväsukellus humaliin, niitä tarkastellaan vähintään riittävästi kaikilta mahdollisilta suunnilta. Paljon historiaa ja kulttuuriaspekteja, mutta oluttyylit voisivat olla terhakkaammin esillä, esim. monipuolisesti mielenkiintoinen gose puuttuu kokonaan. Myös zoiglin ainutlaatuinen yhteisöllinen luonne jää kokonaan huomioimatta, vaikka paljon saksalaisiakin kirjoittajia on tiimissä mukana. Jonkinlainen painotus on USA:ssa ja muissa englanninkielisissä maissa, mutta kyllä maantieteellinen kattavuus on silti varsin onnistunut. Kulttuurihistoriallisesti merkittäviä panimoita on valikoitu mukaan, mutta ei yhtään baaria. Ilman Kulminatorin tai Toronadon tai Pikkulinnun tai Leskisen merkityksen ymmärtämistä olutkulttuurista välittyy kovin vajaa kuva. Pubeista on toki laaja yleisartikkeli, mutta se ei korvaa historiallisten baarien unohtamista.

Itsellekin virheitä osuu silmiin. Diasetyylin kohdalla ei mainita sen oleellista läsnäoloa tšekkipilsnereissä, todetaan jopa sen olevan erityisen vältettävä lager-tyyppisissä oluissa, jollainen tietysti tšekkipils nimenomaan on. Aleissa ja stouteissa kirjoittaja pitää diasetyyliä hyväksyttävänä lievinä määrinä. Toisaalta böömipilsin hakusanan kohdalla diasetyylin mukanaolo mainitaan. Oliverin oma artikkeli baltic porterista väittää Sinebrychoffin porteria pohjahiivaiseksi ja Keravakin esiintyy muodossa Kevala. Sinebrychoffin oman artikkelin kohdalla hiiva ja kaupunki osuvat oikeaan. Ilmeisesti kirjan loppuvaiheissa on kiire päässyt niskan päälle ja kunnon tarkistusta ei ole ehditty tehdä, sääli. Rokka on kirjoittanut ainakin sahdista ja yleisesityksen Suomen olutskenestä, niissä faktat ovat kohdallaan.

Vaikka tämä on taatusti uraauurtava ja monin tavoin ansioitunut saavutus, niin kirja on henkilökohtaisesta näkökulmasta jonkinlainen pettymys. Hakuteoksena se on varmaan jatkossakin käyttökelpoinen, mutta liian otsa rypyssä tämä on väännetty. Oluen hedonistinen rooli jää entsyymien varjoon. Väistämättä tulee ikävä Michael Jacksonia, hän olisi saanut tällaisenkin teoksen rullaamaan aivan eri ulottuvuuksissa.

Matthew Vaughn: Layer Cake

Englantilainen rikosleffa vuodelta 2004, Tarantino-vaikutteita ja Guy Ritchie -tyyliä, mutta jokseenkin ilman huumoria. Daniel Craig on kohtuullinen Steve McQueen -heijastuma pääosassa eläkkeelle vetäytymisestä haaveilevana kokaiinidiilerinä. Sienna Millerin kaunotarrooli poikkeuksellisen irrallinen. Voice-over ei kanna noir-tyyliin ja homma on muutenkin keinotekoista. Greenwichin tienoilta hieman miljöösilmää, mutta muuten Lontoota ei hyödynnetä kunnolla. Alan veteraani Michael Gambon ehkä leffan ainoa valopilkku ruskettuneena harmaahapsena.

Randers Buur Øl

Punainen bock Jyllannista, ei vaahtoa, 6,1%. Viittaako nimi Etelä-Afrikkaan, mene ja tiedä? Tyypillinen maltainen ja aavistuksen metallinen pläjäys. Ei mainittavasti humalaa, tuoreutta voisi olla enemmän. Liian yksiulotteinen, jäi heikoimmaksi kolmesta Randersin tuotteesta. Oluthuone Leskinen, 12.11.2011.

Randers Brown Ale

Brown alessa ruismallasta, 5,5%, ohuehko hedelmäinen maku. Pähkinää, kuivattua hedelmää. Cascade-humalointi ei heijastu kunnolla maussa. Kevyttä pihkaisuutta kyllä kerääntyy pikkuhiljaa jälkimakuun. Oluthuone Leskinen, 12.11.2011.

Randers Sort

Ennenkokeilematon panimo Jyllannista, Randers on kohtuullisen suuri kaupunki Aarhusin ja Aalborgin puolivälissä. Kaurastoutin tuntumaa, pehmeyttä, täyteläinen, mutta ei humalainen. Etiketin mukaan ohran lisäksi pelissä on mukana vehnää, ei siis kauraa, 5,5%. Hiiva on pohjalajiketta, joten tyylisuunta kääntyykin schwarzbieriksi. Semmoiseksi tämä on yllättävän hedelmäinen ja makeakin. Tämä on Tampereen Viinitukun maahantuomia oluita, ehkä tarjolla varsin rajoitetusti. Melko miellyttävä kokonaisvaikutelma. Oluthuone Leskinen, 12.11.2011.

Brooklyn Black Chocolate Stout

Pullo on tutun näköinen, mutta arkistojeni perusteella en ole ennen tätä newyorkilaista juonut. Alkoholia peräti 10% ja se kyllä tuntuukin ensituntumassa, Ei paahtoa eikä humalaa, mutta kypsää hedelmää. Suklaatakin tässä on, mutta odotettua vähemmän, ei siirappinen. Täysin miellyttävä tämä ei ole, nahkeutta havaittavissa ja lämmetessä ei-toivottu suklaisuus hieman lisääntyy. Oluthuone Leskinen, 12.11.2011.

Indslev Spelt Bock

Pehmeää tummaa maltaista, jopa hedelmäistä juomaa Fynin saarelta, Odensesta länteen. Paahto puuttuu, ohut humalointi, mutta hyvin tasapainoinen, ehkä spelttivehnän ansiosta. Alkoholia jopa 7%, mutta ei sotke maltaista makua millään tavalla. Oluthuone Leskinen, 11.11.2011.

Isle of Purbeck IPA, real ale

Nimestä voisi epäillä panimon sijaitsevan pienemmälläkin saarella, mutta kyllä Purbeck on Britannian pääsaarella, etelärannikolla Bournemouthista lounaaseen. Oluessa epämääräinen voimakas epämiellyttävä tuoksu. Pehmeää leipäisyyttä, tuoksua vastaava omalaatuinen sivumaku. Se on ikävä kyllä lannoitemainen, lantamainen, navetan taakse viittaava. Ohut kokonaisuus, humalaa liian vähän. Sitä on kyllä jälkimaussa laimeasti, mutta aivan liian vaisu suoritus. Jotain häikkää oluessa täytyy olla. Ei voisi vähempää modernia india pale alea muistuttaa. Oluthuone Leskinen, 11.11.2011.

Thomas Creek Up the Creek

Vahvaa tupla-IPAa South Carolinan Greenvillestä. Etiketissä vielä korostetusti Extreme IPA -teksti ja alkoholia onkin peräti 12,5%. Hyvin tummanruskea, ei juuri vaahtoa. Barleywine-mainen yrttinen lääkemäisyys pinnalla, muistuttaa eisbockejakin. Selvästi vedetty liian överiksi. Alkoholin makua ei voi välttää, mutta juotavuus ei aivan kehno ole. Karkeus häiritsee, yrttiliköörimäisyys kaukana IPAn lähtökohdista. Tukholma, Bishops Arms Vasagatan, 10.11.2011.

Eskilstuna Sundbyholm Single Hop

Uusi panimotuttavuus, Eskilstuna Ölkultur, siis kulttuuripainotusta naapurikaupungin Närken tapaan. Samea, sitruunainen, karvas, vehnäolutmainen. Ei kovin onnistunut resepti tai sitten pilalla. Karvaudessa on jotain etikkaisuuttakin mukana. Hieman lambicmaisuuttakin havaittavissa, mutta ei todellakaan mikään nautinnollinen olut. Tukholma, Bishops Arms Vasagatan, 10.11.2011.

Strömsholms Malakias

Kolmen päivän oleskelun jälkeen Södermalmin saarelta mantereen puolelle. Vasagatanin Bishops Arms toimii lähes lentokenttäbaarina, koska nopea ja luotettava Arlanda Express lähtee baarin vierestä. Tarjonta aivan ylivoimainen Arlandan baareihin verrattuna. Vielä aikaa pieneen sessioon ennen poistumista kentälle. Strömsholms on vanhoja suosikkipanimoitani, tämä torvrökt (siis turvesavuinen) ale (6,6%) on todella savuinen, myös mausteisen tuntuinen, karamellisoinnin makua skottityyliin. Ei kovin miellyttävä maku, ei Bamberg-tyylinen. Humalaa jälkimaussa, mutta ei kovin vahvasti. Hiivaa tai jotain muuta kiinteää ainesta huomattavan paljon lasin pohjalla. Tervainen kokonaisvaikutelma, mutta ei tainnut olla kunnossa. Ikävästi voimakas oksennuksen haju baarissa.Tukholma, Bishops Arms Vasagatan, 10.11.2011.

Moorhouse's Special, real ale

Jo neljäs erilainen riili samalta panimolta samalla viikolla samalla saarella. Hillitty pehmeä tapaus, mallasta kevyesti, odotin hieman täyteläisempää otetta, 4,8%. Tämä on kohtuullisen tavanomainen sessio-ale. Humala kasvaa jälkimaussa, mutta ei tarpeeksi. Kovina aikoina kevyt annostus ei riitä, pitäisi saada kunnolla katkeroa kurkkuun. Olut myytiin pelkällä Special -nimellä, mutta nettiselailun perusteella koko nimi voisi olla APA Special. Tukholma, Oliver Twist, 9.11.2011.

Moorhouse's Pendle Porter, real ale

Loistava tuoreus, kuohkeus ja pehmeys. Viljaista mallasta ja kypsää hedelmää. Paahtoa kohtuullisesti, mutta ei aivan kahvin tasolle, pientä maitohappamuutta. Erittäin hyväkuntoinen ja miellyttävä riiliporter, tämä asetelma on yksi kaikkien aikojen suosikkejani oluttyyleistä. Voimakkaampi katkerohumalointi kruunaisi kokemuksen, humalaa kyllä on nytkin, mutta ei aivan tarpeeksi. Tukholma, Oliver Twist, 9.11.2011.

Ölvisholt Lava

Taitaa olla ensimmäinen kokeilemani islantilainen hanaolut, viimevuotinen jouluolut samalta panimolta oli mukava kokemus. Tätä 9,2 -prosenttista imperial stoutia oli tarjolla viime kuussa Göteborgin Bishops Armsin porter-festivaalilla, mutten ehtinyt silloin kokeilemaan. Nyt Söderissä uusi tilaisuus, jo tuoksu on hyvin lakritsainen, sitkeän flunssan aikana ensimmäinen kunnolla hajuaistiin tarttuva olut. Hieman kylmää, melko savuinen paahteinen ensituntuma. Kahvia ja tummaa suklaata, lakritsa ei maussa yhtä vahvasti esillä. Suhteellisen ohut kokonaisuus loppujen lopuksi. Ei tarpeeksi humalaa jälkimakuun, joka jää lyhyeksi. Tukholma, Bishops Arms Bellmansgatan, 9.11.2011.

Oppigårds Winter Ale

Taalainmaan laatupanimon kausituote on maltainen ja pähkinäinen, toimii hyvin altbier-hengessä,  mukavasti humalaakin jälkimaussa, 5,3%. Tasapainoa ja täyteläisyyttä. Hirveä ryysis baarissa muuten hiljaisella seudulla. Tukholma, Bishops Arms Bellmansgatan, 9.11.2011.

Abita Jockamo IPA

New Orleansin baareja hallitseva Abitan panimo Pontchartrainin järven pohjoisrannalta on Euroopassa harvemmin tavattu valmistaja.  IPA on melko maltainen ja hedelmäinen, mutta ei katkeroa läheskään tarpeeksi, 6,5%. Taas kadutti amerikkalaisen pullo-oluen tilaaminen, mutta Akkuratin hanavalikoima ei ollut parantunut parissa päivässä. Louisianalainen ei tunnu kovin tuoreelta ja ehkä humalatkin ehtineet kadota, muistuttaa enemmän perusamberia kuin IPAa. Tukholma, Akkurat, 9.11.2011.

Moorhouse's Blond Witch, real ale

Maltainen golden ale, 4,5%. Hieman suolapähkinää, jälkimaku on kuiva, mutta olut ei ole yhtään hedelmäinen, muistuttaa hieman lageria. Vaaleaksi noidaksi nimetty olut saisi olla hieman vaarallisemman kiehtova kuin tämä. Tukholma, Akkurat, 9.11.2011.

Nøgne Ø Bridge Road India Saison

Hieman hapan nahkea fiilis, kovasti katkeroa, 7,5%. Norjalaiset yhteistyössä Bridge Road -panimon kanssa, Australian Victoriasta, Melbournen ja Canberran puolivälissä. Aussihumalaa belgihiivalla, vehnää ja kauraa. Melkoinen keitos ja lopputulos ei miltään täysosumalta tunnu. Varsin mielenkiintoinen joka tapauksessa, varsinkin humaloinniltaan. Tässä on jotenkin parempaa otetta kuin tripel/IPA -hybrideissä. Tukholma, Bishops Arms Folkungagatan, 8.11.2011.

Sierra Nevada Kölsch

Kalifornian kölsch hyvin kevyt sikäläiseen tarjontaan peilattuna. Hedelmäinen, viljaakin mukana, itse asiassa varsin lähellä aitoja kölniläisiä, humalaa ehkä enemmän. Mutta sitähän voi länsirannikolta odottaakin, erittäin onnistunut tulkinta. Baarimestari tunnisti aksentin suomalaiseksi ja valitteli suomalaisten pienpanimo-oluiden kehnoa tarjontaa. Kysyntää Tukholmassa olisi kovasti. Tukholma, Bishops Arms Folkungagatan, 8.11.2011.

Sierra Nevada Beer Camp Double IPA

Samea, yllättävän hillitty maku, ei tunnu yhtä tuoreelta kuin Juniper-olut, 8,5%. Kuivattua hedelmää, pihkaa, vahvaa humalaa totta kai, mutta pettymys väistämättä. California commonkin olisi beer camp -sarjasta tarjolla, mutta jäi nyt väliin. Tukholma, Bishops Arms Folkungagatan, 8.11.2011.

Sierra Nevada Beer Camp Juniper Black Ale

Taas uusi baarituttavuus Bishops Arms -ketjusta, tämä Söderin itäpuolella. Osuin onnekkaasti paikalle keskelle Sierra Nevada -festivaalia. Kalliimpaa harvinaista kamaa tarjolla, joten turvauduin poikkeuksellisesti 15 cl annoksiin. Jonkinlaisen olutleirin (?) tuotosten satoa. Hyvin tuoretta, ei oikein katajaa tunnu, black ipa -tyyppistä humalointia mustassa oluessa. Hyvin nautinnollinen, paahdetta pehmeästi, mutta voimakkaasti hyvin mukana. Miellyttävä baari taas tässä ketjussa, pääbaari katutason alapuolella. Tukholma, Bishops Arms Folkungagatan, 8.11.2011.

Närke Skvatt GALEn

Valtava karamellisuus skottityyliin, hieman tervaista savuakin. Tahmeaa makeutta, mutta humalaa ei maistu, koska sitä, ainakaan aromihumalaa, ei ole. Hieman kiireessä jouduin oluen kiskomaan. Tämä on maustettu yrteillä, ja se todellakin tuntuu. Lähestyy yrttiliköörejä, ei muistuta esim. maustettuja jouluoluita. Närken useampi tuote on tämän tapaan tökkinyt aivan liikaa viime aikoina. Innovatiivisuus alkaa väistyä tyhjän erikoisuuden tavoittelun alttarille. Parempi tietysti näin kuin tuottaa pelkkää vaaleaa mautonta lageria, mutta ei tämäkään suunta ole kovin nautinnollinen. Tukholma, Oliver Twist, 8.11.2011.

Left Hand Stranger APA

Melko hillitty runko coloradolaisessa hana-APAssa, mutta hyvin kuivaa humalaa jälkimaussa.  Hedelmää kevyesti, vähän pähkinääkin. Ehkä paras viime aikoina hieman vaisuiksi osoittautuneista Left Hand -oluista. Kova tungos alkuillasta OT:ssa, ei viitsi salamalla väkijoukkoa säikytellä, joten valokuva todella hämärä. Tukholma, Oliver Twist, 8.11.2011.