Olutnautiskelija, hophedonisti, kulkumies. Huomioita myös jalkapallosta, kirjoista, elokuvista ja musiikista.
sunnuntai 31. maaliskuuta 2013
Saimaa Marsalkka Luomukarpalo
Mikkeliläisolut on tummahkon punaruskea, ei siis punainen kuten karpalo-oluelta odottaisi. Tuoksussa on kyllä selvää marjaisuutta. Maku on hedelmäisen maltainen ja kohtuullisen katkeroinenkin. Katkerot voivat olla kyllä marjaista kirpeyttäkin. Kokonaisuutena tämä on harmillisen laimea, marjaisuuskin tuntuu esanssisen nihkeältä loppupeleissä. Tölkin mukaan "maussa on häivähdys karpaloa" ja tuoteselosteessa "luontainen karpaloaromi", joka tarkoittanee että varsinaisia karpaloita ei ole keittoon lisätty. Alkoholia 4,2% ja luomua raaka-aineet. Periaatteessa siis kannatettavaa toimintaa, mutta innostunut. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
David Downing: Stettin Station
Kolmas osa Downingin John Russell -sarjasta. Hyppäys Silesian Stationista kaksi vuotta eteenpäin, marraskuuhun 1941. Russell on edelleen lehtimies sodan harmaannuttamassa Berliinissä ja vakoilee sivutöinään Wilhelm Canarisin Abwehrille ja amerikkalaisille. Wehrmacht yrittää toista kertaa vallata Moskovan ja Japanin laivasto hiipii Pohjoisella Tyynellämerellä kohti Pearl Harboria. Anti-Komintern -sopimuksen juhlallisuuksissa Russell törmää suomalaisiinkin lehtimiehiin, ei sentään ulkoministeri Wittingiin. Juoni on melko löyhä, Russell aiempaa staattisempi, flegmaattisempikin ja romaani etenee hieman hahmottomana möykkynä puoliväliin asti. Sitten Russell pääsee liikkeelle Prahaan ja suspense kiristyy välittömästi. Yllättäen Downing siirtää näkökulmaa ajoittaa Russellin elokuvatähtityttöystävään Effi Koeneniin, melko huonolla menestyksellä. Muistaakseni aiemmissa romaaneissa näkökulma on ollut puhtaasti Russellin. Ratkaisu on kömpelö, vaikka tarjoaa mahdollisuudet monipuolistaa juonta ja lukijan tietoisuutta. Downing pääsee kunnolla vauhtiin vasta, kun Japani hyökkää ja Russellin tihutyöt paljastuvat Gestapolle. Pakomatka Stettinin, Danzigin, Tilsitin ja Riikan kautta Ruotsiin on suvereenia elokuvamaista kerrontaa ja Downingia parhaimmillaan. Loppuvaikutelma on pessimistisen kohtaloon alistuva, mutta jatkomahdollisuuksia jätetään auki, totta kai. Berliinin yksityiskohtainen miljöö taas tarkasti Downingin hyppysissä, kirjaa lukiessa on lähes välttämätöntä tutkia samalla Berliinin karttaa. Sarjasta on jo ilmestynyt kolme uutta romaania.
lauantai 30. maaliskuuta 2013
Plzeňský Prazdroj Master Tmavý, pulloversio
Tämä kuiva tumma tšekki toi ensimaistamalla mieleen 90-luvun Purkmistrin kaltaisia oluita. 7-prosenttisena tämä lähestyy paikallisia pohjahiivaportereita. Suhteellisen heikosti ollut viiden vuoden aikana Suomessa tarjolla, mutta nyt saapui Alkon valikoimaan. Hyvin paahteinen, suklaata ja kypsää luumua. Join lämpimämpänä kuin aikoinaan hanaversiota, metallisuus ei samalla tavalla esillä, mutta makeammalta nyt tuntuu. Lähin vertailukohta varmaan saksalaiset doppelbockit, joiden parhaimmiston monimuotoisuutta tämä ei tavoita. Silti tuo mukavasti leveyttä Suomessa laadullisesti kapeaan tšekkitarjontaan. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.
Lervig White Dog
Norskivehnä on hyvin samea, hailakan kellertävä. Selvästi wit-tyyppinen, belgihiivaa, korianteria, appelsiininkuorta. Koirateemaa on inspiroinut paikallinen sardiinitehdas. Tyylipuhdas suoritus, raikas, kuiva, mutta ei täysin pääsiäiskontekstissa toimi. Jälkimakuakin on, hieman mausteinen sekin, ei puhtaasti katkera. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
The Dust Bowl, The Great Plow-Up 2/2
Ken Burnsin pölymyrskydokumentin ensimmäisen puoliskon jälkimmäinen puolisko, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Yle siis esittää alunperin kaksiosaisen dokumentin neljässä osassa. Tämä pätkä keskittyy vuosien 1934-35 myrskyjen seurauksiin eikä ole aivan niin dramaattinen kuin avaus. Lännenelokuvien aavekaupungeista tutut ohdakepallot vyöryvät nyt eteläisillä tasangoilla ja ihmiset kuolevat pölykeuhkoon kasapäin. Farmarien tapettua kojootit kanit lisääntyvät räjähdysmäisesti ja syövät viimeisetkin vihreät kasvit. Yksi suuri myrsky kasvaa pohjoisesta Dakotasta asti ja pimentää itärannikonkin ja putoaa Atlanttiin jopa 500 kilometrin päässä rannikosta. Porukka sinnittelee kaasunaamarit päässä, mutta joukkopako on jo alkamassa. Woody Guthriekin pääsee lopussa ääneen.
perjantai 29. maaliskuuta 2013
Vakka-Suomen Prykmestar Pääsiäisolut, pulloversio
Neljän vuoden takaisen ensikokeilun jälkeen päätin kokeilla uusikaupunkilaista sesonkituotetta. Tumman punaruskea, todella suklainen olut, mallas lähes peittyy sen alle. Muita ulottuvuuksia ei juuri löydy, mutta kevyt katkeron jäännösmaku lopussa. Hanaversion tapaan tämä ei kuitenkaan ole epämiellyttävän makea. Ei toiminut erityisen hyvin mämmin kanssa. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
En pilgrims död, 4/4
Viimeisessä jaksossa kääritään paketti kasaan, Palmen murhaaja selviää ja saa ansionsa mukaan. Jotenkin liian hidas rytmi tässäkin vaiheessa, lisää kiemuroita olisi voitu kehittää. Mallorcan maisemissa on liikaa turismifiilistä, joskin lyhyessä venejaksossa terävää Polanski-otetta. Samassa kohtauksessa inspiroitunut musiikkivalinta, Demis Roussosin Forever and Ever. Pieniä muistumia 1970-luvun tapahtumista, Perssonhan kirjoitti niistä paljon enemmän. Huumoriakin olisi voitu rakentaa enemmän. Kokonaisuutena sarja oli selvä pettymys, vaikkei varsinaisesti epäonnistunut juuri millään osa-alueella. Liian tavallista ruotsalaista lagom-meininkiä.
En pilgrims död, 3/4
Turhan pitkän tauon jälkeen pääsin katsomaan tämän kolmannen jakson Persson-dramatisoinnista. Kakkosjakson cliffhangerista jatketaan suoraviivaisesti kohti Palmen murhaa, suurin osa tapahtumista liikkuu 1985-86. Romaaneissa juonen kierre oli vakuuttavampi, tässä uskottavuus jää selvästi ohuemmaksi, jotenkin väärät asiat korostuvat liikaa. Antti Reini pikkuroolissa ballistiikan asiantuntijana. Laatutyötä edelleen, mutta tuskinpa tästä sarjasta mikään merkkipaalu ruotsalaisessa tv-tuotannossa muodostuu.
Arto Halonen: Sinivalkoinen valhe
1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa olin lähes yhtä innostunut murtomaahiihdosta kuin jalkapallosta, vaikka en erityisen lahjakas suksilla ollutkaan. Kilpailutoimintakiinnostus hiipui melko nopeasti, mutta hiihdän jonkin verran edelleen, vuoden 1978 Järvisillä. Penkkiurheilumielessä kiinnostuin hiihdosta vasta talvella 1973, muistan tarkasti ajankohdankin, Sveitsissä Le Brassus'ssa hiihdetyn viestikilpailun tulokset Kainuun Sanomissa. Toinen eksoottinen alkutalven kilpailupaikkakunta siihen aikaan oli Reit im Winkl Länsi-Saksassa. Sinä talvena ei ollut arvokisoja, mutta kauden kansainvälisiä kilpailuja hallitsi neljän nuoren miehen joukko. Suomesta Juha Mieto, ainoa suomalainen aikakauden huippuhiihtäjä Mäntyrannan ja Oikaraisen sukupolven lopetettua. Norjasta Ivar Formo ja Oddvar Brå, vanhemmat Magne Myrmo, Pål Tyldum ja Odd Martinsen olivat edelleen huipulla, mutta he eivät minua kiinnostaneet. Neljäs huippu oli ruotsalainen Thomas Magnuson, edellisenä vuotena Sapporossa pikamatkan voittanut Sven-Åke Lundbäck ei saanut kuntoaan kohdalleen 1973. Neuvostoliitossa oli sukupolven vaihdos, Vjatšeslav Vedeninin jälkeen venäläiset eivät enää 1973 menestyneet, seuraavana talvena Vasili Rotšev pääsi Falunissa mitaleille, mutta kunnolla venäläiset palasivat huipulle vasta 1976 epäilyttävän voimallisesti Sergei Saveljevin, Nikolai Bažukovin ja Jevgeni Beljajevin voimin. Viides hiihdon suurvalta oli Itä-Saksa, mutta Gerhard Grimmer ja Gert-Dietmar Klause eivät saaneet kuntoaan, ehkä siis lääkitystään, kohdalleen 1973. Seurasin siis 1973 kiihkeästi näiden neljän hiihtäjän kisailua, erityisen kiinnostunut olin viestikilpailujen osuusajoista, joista laadin omia paremmuuslistojani.
Thomas Magnuson sai arvokisavoiton joukosta ensimmäisenä, Falunin MM-kisojen 30 km 1974, kuuluisa kilpailu, jossa Magnuson hiihti uusilla itävaltalaisilla muovisuksilla. Ylivoimaisessa kunnossa ollut Mieto lykki raskaassa kelissä hikilaudoilla toiseksi, tasavertaisilla välineillä Mieto olisi ollut yksi historian selvimpiä voittajia. Ivar Formo juhli 50 km voittoa Seefeldin olympialaisissa 1976 ja lopetti huippu-uransa käytännössä saman tien. Suunnistuksessakin huipulla vaikuttanut Formo hukkui traagisesti 2006 ollessaan luistelemassa luonnonjäällä. Mieto ei koskaan saavuttanut arvokisavoittoa, tunnettu sadasosasekunnin tappio Wassbergille 1980 kruunasi surullisen hahmon legendan maineen. Suurin suosikkini, varsinkin viesteissä loistanut Oddvar Brå oli lähellä samaa kohtaloa, mutta onnistui lopulta 1982 voittamaan Oslon MM-hiihtojen pikamatkan. Sekä Mieto että Brå jatkoivat huipputasolla lähes nelikymppisiksi.
Suhtauduin siis tähän hiihtosukupolveen varsin intohimoisesti. Dopingista puhuttiin jo silloin, Mäntyranta kärähti amfetamiinista 1972. Seefeldin olympialaisten jälkeen 1976 en enää oikein jaksanut kiinnostua hiihdosta. Jälkeenpäin tarkastellen on hyvin todennäköistä, että koko kvartetti Mieto, Formo, Brå ja Magnuson olivat eri tavoin doupattuja. Masentavaahan se on, mutta elämässä on jo tottunut pettymyksiin. Halosen suomalaisdokumentti yrittää pureutua vuoden 2001 suomalaishiihdon dopingkatastrofin taustoihin. Paljon vihjeitä irtoaa 1970-luvulle asti, pimeä kokonaisuus vaikuttaa kiistattomalta, vaikka sitovia todisteita ei olekaan. Mieto kiistää kaiken, mutta painonnostajien mukaan mies oli kysellyt steroidivinkkejä. Valmentajapersoonallisuus Immo Kuutsa ei voisi epäilyttävämmältä nilkiltä vaikuttaa. Kari-Pekka Kyrön asenne on ärsyttävä, mies yrittää tipotellen ilmiantaa muita ja saada käpälälautaan muitakin kuin itsensä. Kaksinaismoraali ja tekopyhyys leimaa kaikkia alan toimijoita, varsinkin lääkäreitä, jotka ovat Natsi-Saksan perinteiden mukaisesti kaikkein niljakkaimpia moraalittomia kelmejä. Varmaankin doping pitäisi sallia kokonaan ja katsoa kuka on valmis eniten riskeeraamaan omaa terveyttään tavoitellessaan kyseenalaista ja hiipuvaa kunniaa. Kaikkein tekopyhintä meininki on Norjassa, jossa hiihtäjät ovat edelleen lähes kansallissankareita. Kiekonheittäjä Knut Hjeltnes kärysi jo 1977, norjalainen dopingkulttuuri on taatusti maailman huippua.
Thomas Magnuson sai arvokisavoiton joukosta ensimmäisenä, Falunin MM-kisojen 30 km 1974, kuuluisa kilpailu, jossa Magnuson hiihti uusilla itävaltalaisilla muovisuksilla. Ylivoimaisessa kunnossa ollut Mieto lykki raskaassa kelissä hikilaudoilla toiseksi, tasavertaisilla välineillä Mieto olisi ollut yksi historian selvimpiä voittajia. Ivar Formo juhli 50 km voittoa Seefeldin olympialaisissa 1976 ja lopetti huippu-uransa käytännössä saman tien. Suunnistuksessakin huipulla vaikuttanut Formo hukkui traagisesti 2006 ollessaan luistelemassa luonnonjäällä. Mieto ei koskaan saavuttanut arvokisavoittoa, tunnettu sadasosasekunnin tappio Wassbergille 1980 kruunasi surullisen hahmon legendan maineen. Suurin suosikkini, varsinkin viesteissä loistanut Oddvar Brå oli lähellä samaa kohtaloa, mutta onnistui lopulta 1982 voittamaan Oslon MM-hiihtojen pikamatkan. Sekä Mieto että Brå jatkoivat huipputasolla lähes nelikymppisiksi.
Suhtauduin siis tähän hiihtosukupolveen varsin intohimoisesti. Dopingista puhuttiin jo silloin, Mäntyranta kärähti amfetamiinista 1972. Seefeldin olympialaisten jälkeen 1976 en enää oikein jaksanut kiinnostua hiihdosta. Jälkeenpäin tarkastellen on hyvin todennäköistä, että koko kvartetti Mieto, Formo, Brå ja Magnuson olivat eri tavoin doupattuja. Masentavaahan se on, mutta elämässä on jo tottunut pettymyksiin. Halosen suomalaisdokumentti yrittää pureutua vuoden 2001 suomalaishiihdon dopingkatastrofin taustoihin. Paljon vihjeitä irtoaa 1970-luvulle asti, pimeä kokonaisuus vaikuttaa kiistattomalta, vaikka sitovia todisteita ei olekaan. Mieto kiistää kaiken, mutta painonnostajien mukaan mies oli kysellyt steroidivinkkejä. Valmentajapersoonallisuus Immo Kuutsa ei voisi epäilyttävämmältä nilkiltä vaikuttaa. Kari-Pekka Kyrön asenne on ärsyttävä, mies yrittää tipotellen ilmiantaa muita ja saada käpälälautaan muitakin kuin itsensä. Kaksinaismoraali ja tekopyhyys leimaa kaikkia alan toimijoita, varsinkin lääkäreitä, jotka ovat Natsi-Saksan perinteiden mukaisesti kaikkein niljakkaimpia moraalittomia kelmejä. Varmaankin doping pitäisi sallia kokonaan ja katsoa kuka on valmis eniten riskeeraamaan omaa terveyttään tavoitellessaan kyseenalaista ja hiipuvaa kunniaa. Kaikkein tekopyhintä meininki on Norjassa, jossa hiihtäjät ovat edelleen lähes kansallissankareita. Kiekonheittäjä Knut Hjeltnes kärysi jo 1977, norjalainen dopingkulttuuri on taatusti maailman huippua.
torstai 28. maaliskuuta 2013
Svaneke Påskebryg
Alkon bornholmilainen luottopanimo tuo taas Suomeen uutta kamaa. Vahvat lagerit ovat perinteisiä tanskalaisia pääsiäisoluita ja sellainen tämäkin suodattamaton olut on, tosin vain 5,5%. Pehmeää mallasta, saksalaistyyppistä täyteläisyyttä, hieman ale-tyyppistä hedelmääkin ja todella vakuuttava katkeroinen lopetus. Positiivinen yllätys kauttaaltaan, runsasmakuinen helles tai jopa kellerbier parhaasta päästä. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
Max Färberböck: Anonyma - Eine Frau in Berlin
Sodanjälkeisen Berliinin raunioissa tapahtuva elokuva on lähes oma lajityyppinsä ja tässä on nyt 2008 valmistunut lisäys sarjaan. Fokuksessa historian tunnetuin ja suunnitelmallisin massiivinen raiskauskampanja, puna-armeijan toiminta 1945 Berliinin taistelun aikana ja sen jälkeen. Perustuu aikalaisdokumenttiin, mutta kovasti kaunistellulta tämä elokuva vaikuttaa. Halvalla tehty, yksi katu ja sisäkuvauksia. Nuoren naisen näkökulma, voice-over. Aivan liian siistiä, ei tavoita todellista helvetillistä kurjuutta. Liikaa abstraktia problematisointia, todella pitkitetty, loputtomia pitkiä katseita ilman mitään jännitettä. Tarinasta ei voi puhua, pelkkä kohtauskokoelma. Raiskattujen naisten keskinäinen musta huumori ei tunnu uskottavalta. Päähenkilön ja venäläismajurin romantisoitu suhde näissä oloissa tuntuu ainoastaan irvokkaalta.
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
Sinebrychoff Koff Rock
Illan toinen keravalaisuutuus. Tölkkitekstien perusteella Kotiteollisuus-orkesterin "ukkojen" mukaan suomalaisista oluista on puuttunut rock-asenne, joka korjaantuu nyt tällä tuotteella. Aiemminhan Koff on lähestynyt tätä kuluttajasegmenttiä ainakin Hurriganes-oluella. Tällä kertaa en tunne orkesteria, enkä sen musiikkia, mutta ei se mitään. Rock-asenteen lisäksi valmistuksessa on käytetty Magnum-humalaa. Tuplahumalaan verrattuna pahvi on vähemmän makeaa, mutta ruosteinen rautalanka suunnilleen samalla tasolla. Ostopaikka Oulu, Raksilan Citymarket.
Sinebrychoff Karhu Tuplahumala
Tässä on nyt käsillä suomalaisen olutkevään mustan huumorin pläjäys. Keravalla varmaan odotetaan, että jalasjärveläiset turkistarhaajat kavereineen kiinnostuvat tuotteesta, koska se näyttäisi tarjoavan kaksinkertaisen pään sekoituksen. Olutfriikit puolestaan saattavat kuvittelevat, että Koff on lopulta korjannut suomalaisoluiden ehkä pahimman puutteen, eli humalan vähäisyyden. Todellisuus on kuitenkin toisaalla, eli peruskontioon verrattuna tässä on tuplattu käytettyjen humalalajikkeiden määrä, yhdestä kahteen. Humalan kokonaismäärä ei ole ainakaan noussut. Saazer ja Golding ovat nämä nimetyt ihmeaineet. Tölkin mukaan tuplahumalointi antaa oluelle "tummemman ja vahvemman" maun. En ymmärrä tummaa makua, mutta tummaa huumoria ainakin on siis tarjolla. Mausta erottuu makeahkoa pahvia ja nihkeää ruosteista rautalankaa. Ostopaikka Oulu, Raksilan Citymarket.
tiistai 26. maaliskuuta 2013
Luxemburg - Suomi 0-3
Melkoista kontrastia harjoitusmatsissa Gijonin jälkeen, katsomossa näytti olevan vain osa kotijoukkueen lähiomaisista. Lähes parhaalla miehistöllä Suomi liikkeelle, Toivion tilalla Halsti, Sparv mukana, Hetemaj ei. Tv-kuvaus matalalta, vaikea seurata kokonaisuutta. Hyökkäyspeli ei erityisen hohdokasta, mutta jonkin verran tilanteita sentään syntyi. Jakson lopussa Ring pääsi viimeistelemään johtomaalin päästyään helposti alueelle vapaaksi. Toisella jaksolla helpompaa, vaihtomiehet Forssell pilkulta ja Toivio kulmasta tekivät maalit. Vajaalle toisen maalin jälkeen joutunut Luxemburg joskus ollut vahvempikin, nyt melkoisen kevyttä vastusta. Positiivinen suoritus silti Suomelta ilman muuta, ei mikään helppo ottelu Espanjan jälkeen.
Glenfiddich
St. Michaelin viskimaisteluilloissa nyt vuorossa Glenfiddich, single maltien kantaisä, ensimmäinen kaupallinen mallasviski 60-luvulta. Itse muistan 80-luvun tilanteen, tarjolla Alkossa oli sekä Cardhua että Glenfiddichiä. Kovin vaisultahan perus-12-vuotias tuntui jo silloin, mutta jotain nostalgiaa tästä tuotteesta on jäänyt jäljelle. Esittelijänä oli tällä kertaa Grant-emofirman palveluksessa oleva porilainen Timo Laurila, ei samaa show-otetta kuin Jarkko Nikkasella, mutta asiallisesti jutut tuli toimitettua. Tarjolla 40-prosenttiset 12-, 15-, 18- ja 19-vuotiaat variaatiot, joista viimeinen viimeistelty neljä kuukautta madeira-tynnyrissä. Muuten tynnyrit bourbonia, sherryä ja uutta tammea eri suhteissa. Hyvin hedelmäisiä viskejä, päärynää, omenaa, marjaisuutta. Erot melko pieniä, pyöreys ja pehmeys lisääntyvät iän myötä. Extra-pläjäyksenä näyte 15-vuotiaasta tynnyrivahvuisesta (57,4%) uudessa tammitynnyrissä kypsyneestä viskistä, jossa selvästi eniten luonnetta näistä. Kokonaisuutena kuitenkin nyt oli tarjolla Speyside-hifistelijöiden kamaa, joten Islay-miehenä jäin taustalle ihmettelemään.
Fanø Vestkyst, hanaversio
Aiemmin pullossa tavattu tanskalainen länsirannikon olut, 5,7%. Todella sitruksinen, greippiä, kuivaa, katkeroa, raikasta, aika näppärää. Mitään valittamista tässä ei ole, mutta. Jotenkin ei kuitenkaan kohoa humalaoluiden katraasta muita korkeammalle. Oluthuone Leskinen, 26.3.2013.
maanantai 25. maaliskuuta 2013
Philip Kerr: The Pale Criminal
Toinen osa Kerrin Bernie Gunther -sarjasta, ilmestynyt 1990. Painokset jo lopussa, mutta sarjan kolme ensimmäistä on julkaistu Berlin Noir -niteenä, joten sain hankittua sen. Näköjään tässä painoksessa päähenkilön nimi kirjoitetaan korrektimmassa muodossa "Günther", myös nidoksen March Violetsiin muutettu tämä muoto. Hyppäys pari vuotta eteenpäin, loppukesään 1938, yksityisetsivä Güntherilla on partneri, joka tapetaan heti kättelyssä Dashiell Hammettin The Maltese Falconin tapaan. SD-johtaja Reinhard Heydrich palkkaa hieman epäuskottavasti Güntherin johtamaan sarjamurhaajatutkimuksia. Göringin, Himmlerin ja Heydrichin tasapainottelu Natsi-Saksan kakkostasolla välittömästi A. Hitlerin alapuolella valottuu jälleen monipuolisesti. Romaani käynnistyy hieman hitaasti, rytmitys ei ole March Violetsin tasoa. Tutkimusten edetessä miljöötuntuma paranee ja Güntherin huulenheitto uusien kollegojen kanssa kuohkeutuu. Günther ei ole mikään sankari perinteisessä mielessä, esimiehelle tulee heitettyä Heil Hitler -moikkauskin oma-aloitteisesti. Juutalaisiin ambivalentisti suhtautuva Günther on muutenkin ristiriitainen hahmo, vaikka seksuaalinen holtittomuus tuntuu hilliintyneen avausteoksesta. Kerr kasvattaa kierroksia ottamalla sarjamurhaajaepäillyksi Julius Streicherin, pöyristyttävän Der Stürmer -lehden julkaisijan ja Frankenin gauleiterin, jonka gangsterimaisia liikkeitä Günther käy tutkimassa Nürnbergissä. Nautinnollisen kimurantti salaliitto alkaa kiertyä kokoon, joskin Günther pääsee sen jäljille melko perusteettomilla "vaistoilla" ja yhteensattumilla. Chandler-viittauksia löytyy jälleen, vaikka ensimmäisen kirjan metaforia onkin sordinoitu. Epämääräisen huijarimeedion nimi Weisthor tuntuisi viittaavan suoraan Farewell My Lovelyn Jules Amthoriin, mutta kyseessä on todellinen henkilö. Taustalla Britannia ja Ranska myyvät Tšekkoslovakian ja Wehrmacht vyöryy Sudetenlandiin. Odotetun kyyninen, mutta silti omituisesti tyydyttävä, loppuratkaisu huipentuu marraskuun Kristallnachtiin ja Günther jää apeana pohtimaan kaiken loppumista, kuin Marlowe syvää unta. Ei niin täräyttävä lukukokemus kuin March Violets, mutta mahtavaa jälkeä silti.
Brakspear Triple
Lähes pakko ottaa toinen olut Olvin typerryttävän jatkosotajuoman muiston häivyttämiseksi. Vahva pullossa (kolmannen kerran) käyvä brittiale (6,7%) Oxfordshirestä. Panimo on tuttu Inspector Morsen tutkimuksista. Hyvin hedelmäinen ja karamellinen, hedelmäpastilleja. Toffeetakin löytyy, liian makea minun makuun. Jälkimaku on lyhyehkö, katkeroa ei ole nykymakutottumuksia vastaavaa määrää. Ei, vaikka Goldingia ja Styriania on tukemassa Cascadeakin. Muistuttaa kaukaisesti puukypsytettyjä oluita. Ei mikään huippuelämys, mutta makuja sentään löytyy monipuolisesti ja myötähäpeä Iisalmen panimon toimia kohtaan korostuu. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.
Olvi Tuntematon Sotilas
Mies menee ja mies tulee ja mies vastaa itse kulkemisistaan. Vilho Koskela ei ensimmäisenä ehkä tule mieleen suomalaisena Camel Boots / Marlboro -miehenä, mutta noinhan se Koskelan repliikki kuuluu. Olvi ei ehkä tavoittele uutuusoluellaan suurta suosiota naisten keskuudessa, kun Koskela-sitaatti on lätkäisty Väinö Linnalta lainatulla nimellä varustettuun tölkkiin. Tai mistä minä sen tiedän, ehkä tällainen vetoaakin sillä suunnalla. Linnan perikunta on ilmeisesti mukana tässä projektissa. Olut on kirkkaankeltainen, normaali vaahto, 4,5%. Tuoteselosteessa mainitaan ohramaltaan ohella ohratärkkelys. Maussa on kevyesti mallasta, enemmän tunkkaista pahvia ja melko pehmyttä vettä. Katkeroa ei ole. Tästä jää ikävä maku suuhun, useammassa mielessä. Mies menee ja mies tulee ja mies juo mautonta olutta. Ostopaikka Oulu, Raksilan Citymarket.
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
Alfred Hitchcock: Under Capricorn
Varsin omalaatuinen elokuva Hitchcockin uralla vuodelta 1949, Australiaan 1830-luvulle sijoittuva melodraama. Kovin raskassoutuinen tarina, Michael Wildingin hilpeä humoristi istuu huonosti moniangstisen Joseph Cottenin ja alkoholisoituneen Ingrid Bergmanin rinnalle. Mukana on myös kymmenen vuotta vanhemman Rebecca-leffan pirttihirmun ilmiselvä tytär. Visuaalinen virtuositeetti pelastaa jälleen paljon, Hitchcock oli tähän aikaan kiinnostunut pitkistä otoksista ja tässä ne toimivat kuohkeammin kuin edeltäneessä Rope-elokuvassa. Tarina on siis epäuskottava, mutta menneisyyden synkkien varjojen raskaudessa on tanakkaa kohtalonomaisuutta. Australian miljööstä olisi pitänyt irrota enemmän kuin kutistettu kallo. Tykkäsin kuitenkin enemmän kuin ensikohtaamisella joskus 80-luvulla.
Alfred Hitchcock: Downhill
Ennennäkemätön mykkä Hitchcock vuodelta 1927. Perinteinen nuoren miehen putoamistarina katuojaan. Rugbyjoukkueen kapteenin ura kääntyy alamäkeen petollisen naisen ja vääristyneen velvollisuudentunnon seurauksena. Hitchcock ei häikäile käyttää selvää symboliikkaa, alas mennään niin metron liukuportailla kuin hissilläkin. 20-luvulla tämä ei ehkä niin selvää ollutkaan. Pientä vuoristorataakin löytyy yllättävän perinnön myötä, mutta seuraava nainen tuhlaa senkin. Naisnäkökulma on poikkeuksellisen kyyninen, Hitchcockin myöhemmät teokset eivät ole aivan samassa linjassa. Hieman yllättävä lähes tuliomainen siirtymä gigoloksi Pariisin Moulin Rougeen ja siitä sitten samaa vauhtia Marseillen satamarottien sekaan. Tässä pohjavisiossa Hitchcock ottaa käyttöön koko visuaalisen arsenaalinsa saksalaista ekspressionismia myöten. Ennen päälleliimattua loppua vielä hämmentävän dokumentaarisen oloisia otoksia Lontoon kaduilta. Kaikin puolin lahjakkaan tekijän jälkeä, mutta vielä ei kaikki tietenkään klikannut kohdalleen.
lauantai 23. maaliskuuta 2013
Mike Nichols: Charlie Wilson's War
Satiirinen elokuva teksasilaisesta kongressiedustajasta, joka järjesti rahoituksen Neuvostoliiton miehitystä vastaan taisteleville afgaanitalebaneille. Tosin 80-luvulla heitä kutsuttiin mujahideeneiksi. Tosin Ava-kanavan leffan tekstittäjä kutsui heitä muhajideeneiksi. Tositapahtumat taustalla ja tyylistä huolimatta tarina on jokseenkin uskottava. Wilsonin sovinismi ja alkoholismi tuodaan ehkä laimennetusti esille. Dialogia on paljon ja tarina ei ole aivan suoraviivainen, kun asehankintoja salataan israelilaisten ja egyptiläisten kautta. Veteraaniohjaaja Nichols ei ehkä omimmalla alueellaan ja kirjoittaja Sorkin lieneekin leffan varsinainen auteur. Taustalla varmaankin massiivinen romaani ja tiivistetty sovitus ei ole täysin tyydyttävän oloinen. Tom Hanks pääroolissa ei oikein vakuuta, mutta Philip Seymour Hoffman yksiselitteisen mahtava kreikkalaistaustaisena CIA-eksentrikkona. Särmikäs hahmo oli opiskellut turhaan suomea kolme vuotta, kun toimiston nilkit eivät lopulta päästä epädiplomaattista hahmoa luvatulle Helsingin residentin paikalle. Tilalle tulee Afganistanin pöytä. Afganistanin katastrofaaliset myöhemmät tapahtumat noteerataan lopussa lyhyesti, ehkä laajempi heijastelu olisi ollut tarpeellista. Elokuvaa ei ole esitetty Venäjällä, koska neuvostosotilaat kuvataan tässä brutaaleina tappajina. Kuten tunnettua, Venäjällä on täydellisesti käsittelemättä Neuvostoliiton perintö.
Tomb Lake SS-IPA
Kolmas näyte Sami Hautajärven kotituotannosta. 8,3%, 70-80 IBUa, Columbus, Cascade, Citra. Länsirannikon herkkua siis ja melkein tupla-IPAn lukemissa, hiivakin on kalifornialaista. Vaahtoa syntyy sopivasti, melko pienikuplaista. Sameahkoa vaalean ruskeaa. Raikkaan hedelmäistä, ei leimallisen situsmaista, enemmän mangoa ja kiiviä kuin greippiä. Pehmeä viskositeetti, varsin täyteläistä. Pihkaista katkeroa on, mutta voimakas runko leikkaa hieman sen tehoja. Jälkimaku on pitkä, mutta suhteellisen kapea. Ei siis erityinen humalapommi, mutta hyvin tasapainoinen, virhemauista ei mitään tietoa. Samankaltaisuutta löytyy aiempaan Tomb Lake IPAan, mutta tässä on pehmeyttä enemmän ja kuivempi yleisote, selvää edistymistäkin jos niin voi sanoa.
Peter Sutcliffe: Around Berlin in 80 Beers
Tämä on samaa olutmatkailukirjasarjaa kuin pari vuotta sitten tsekkaamani Amsterdam-opus. Ilmestynyt 2011, kirjoittaja pitkään Berliinissä majaillut britti. Kyseessä on ensi sijassa baariopas, olutkuvaukset ovat suppeita. Kävin Berliinissä vuonna 2000, muutama baari silloiselta reitiltä näkyy olevan edelleen hengissä ja päässeen 80 suositeltavan kohteen joukkoon. Berliinissä on noin 15 panimoa ja suurin osa niistä pieniä panimoravintoloita. Ne ovat tietysti olutmatkailijan ensisijaisia kohteita, mutta Sutcliffen kirjan paras anti onkin noukkia muita baareja valtavasta joukosta esiin. Kyseessä on tietysti kirjoittajan subjektiivinen näkemys, mutta muutama tapaus on varmaan otettava omallekin agendalleni parin viikon päästä päästessäni uudestaan paikalle. Kuvitus on kaavamaista, mutta silti herkullista. Kartat puolestaan todella heikkoja. Tuskin kirja enää täysin ajan tasalla on, mutta hyödyllinen silti matkan suunnittelussa.
David Downing: Silesian Station
David Downingin Zoo Station oli niin viihdyttävä periodivakoiluromaani, joten tartuin uudelleen Downingiin Berliinin matkan lähestyessä. Silesian Station on suoraa jatkoa Zoo Stationille, nyt ollaan kesässä 1939. Liikkeellelähtö Sleesian vuorilta, mutta sitten keskitytään tiukasti nautinnollisesti elävöitettyyn Reichin pääkaupunkiin. Päähenkilö John Russell pelaa jälleen monilla korteilla, palkka juoksee niin SD:ltä, NKVD:ltä kuin nimeämättömältä amerikkalaiselta tiedusteluorganisaatiolta. Hankala sitä olisikin nimetä, koska OSS perustettiin vasta 1942. Tietysti hajanaisempaa toimintaa oli ennen sitäkin. Tuttuun tyyliin henkilöitä on paljoan ja lehtimies Russell liikkuu alituisesti, mm. Stettinissä, Breslaussa, Bratislavassa, Varsovassa, Moskovassa ja Prahassa. Huvittavasti jalkapallomies Downing tuntuu nimeävän lähes kaikki tšekkihahmot vuoden 1996 EM-hopeajoukkueen mukaan, tyyliin Bejbl, Horňák, Němec, Němeček. Loppupuolen toimintajaksoissa suspense ei kohoa erityisen näyttävästi, mutta jatkoa Downing petaa näppärästi. Molotov-Ribbentrop -sopimuksen syntyessä ja sodan syttyessä Russell värvätään Abwehrin leipiin ja tapahtumat jatkuvat Stettin Stationissa.
perjantai 22. maaliskuuta 2013
Espanja - Suomi 1-1
Suomi lievästi sanoen vaikeassa paikassa Gijonissa. Xavi poissa, mutta muut Espanjan tähdet mukana. Hyvin odotetut kokoonpanot, Suomi surunauhoissa Kai Pahlmanin kunniaksi. Espanja odotetusti piti palloa ja Suomi parkkeerasi bussin maalin eteen. Espanja hyvin rauhallinen, ei oikein syntynyt paikkoja. Suomen vastahyökkäykset äärimmäisen harvoja, mutta Eremenko vapautui yllättävän väljään tilaan, laukaus ohi. 39. minuutilla maalivahti Mäenpää kohosi hienosti Iniestan hyvän vedon torjuntaan. Espanja pysyi kärsivällisenä, mutta niin myös Suomikin.
Toisen jakson alussa tyypillinen nukahtaminen 49. minuutilla, Silvan kulma, Ramos puski nurkkaan, Suomelta puuttui tolppamies. Tunnin kohdalla Pukki puolittain läpi, heikko laukaus. Espanja tuntui luottavan yhden maalin riittävyyteen, mikä johti katastrofiin. 79. minuutilla Ring päästettiin vasemmalta läpi, täydellinen keskitys luukulle ja Pukki ohjasi hallitusti häkkiin. Espanja yritti, mutta ei saanut uutta vaihdetta päälle, Hetemajlla jopa voittomaalitilanne yliajalla. Olisi helppo sanoa, että Suomen parhaita saavutuksia jalkapallossa kautta aikojen. Niinhän käytännössä onkin, mutta suuremmassa kuviossa tämä ei olennaisesti paranna lopputurnaukseen pääsymahdollisuuksia. Espanjalle aiheutettiin suurta harmia ja onhan sekin mahtavaa.
Plain Inndulgence Ruby Porter, real ale
Riilit vaihtuu Perämeren hieman hellittävässä takatalvessa, nyt ei sentään tupladigittejä pakkaslukemissa, vaikka tuulipuolella ne säilyvät. Rubiininpunainen porter varsin makeaa, kuivempaa voisi toivoa. Mitään porterin paahtoa ei lähelläkään havaittavissa, makean brown alen merkeissä liikutaan. 5,2%, runko tuntuu hieman ohuemmalta. Katkeroa on kapeasti jälkimaussa, mutta kovin vaisusti. Real-mielessä kaikin puolin kunnossa oleva tuote. Oluthuone Leskinen, 22.3.2012.
Stallhagen Irish Cream Stout
Oolannista kermaporteria, 5,5%. Mustaa, liian kylmää, paahtoa silti tuntuu, kohtuullisen täyteläinen, hieman suklaata, laihasti kypsää hedelmää. Lämmetessä pehmeä luumuisuus nousee esiin. Katkeroakin on, aika tanakka stout tästä kehkeytyy. Ehkäpä paras olut, jonka henkilökohtainen ensi-ilta on osunut tähän Vantaan maineikkaaseen lentokenttäbaariin. Vantaa, Oak Barrel, 20.3.2013.
Rekolan Amerikan Eno
Hieman sameaa pullotavaraa Mäntsälästä, 5,6%. Karamellia, nimenomaan hedelmäpastilleja, hieman samanlainen tunkkainen tuntuma, joka joskus esiintyy epäilyttävissä hanaoluissa. Katkeroa on reippaasti, se kertyy mukavasti jälkimakuun. Rekolan tuotteet ovat jättäneet kysymysmerkkejä ja niin tekee tämäkin. Katkerot ovat nyt kohdallaan, mutta muuten tökkii. Vaikea kuvailla epämiellyttävää sivumakua, se on samanlainen, joka valitettavasti esiintyy Kajaanin Hospoda Korunan vaihtuvissa oluissa, johtunee hanan heikosta hygieniasta. Selvästikin pohjalla oleva olut on kuitenkin ryhdikäs, täyteläistä mallasta on riittävästi ja humalaa jopa yli suomalaisen käsityöläispanimonormin. Helsinki, Rotterdam, 20.3.2013.
To Øl Reparationsbajer, hanaversio
Kampin veteraanibaari tarjoili olutta epäilyttävän geneerisellä To Øl American Style Pale Ale -nimikkeellä. Ehkä kyseessä oli sitten tämän korjaussarjaoluen tynnyri-ilmentymä. Sameaa, pienikuplainen kestävä vaahto, keskiruskea. Tuoksussa raikasta sitrusta. Maussa edelleen hedelmää, mutta nyt hieman kypsempää. Melko täyteläinen runko, mutta jälkimaku on harmittavan lyhyt. Keskitien tuore pale ale, periaatteessa ei mitään vikaa, mutta alan miehelle tämä jää liian tavanomaiseksi. Helsinki, Angleterre, 20.3.2013.
Malmgård Proto #1
Jenkkihumaloitu pernajalainen pale ale, 5,3%, 55 IBUa. Hieman samea, hyvin sitruksinen, pihkaa, raikkautta, hieman keksiä, toffeeta, mutta hyvin kuivana pysyy. Jälkimaun katkerot säilyy pitkään havuisina. Malmgård on edennyt hieman matalalla profiililla viime aikoina, mutta nyt tärähtää maukas uutuus tarjolle. IPA-tasolta on laskeuduttu laajempaa kaikupohjaa oletettavasti löytävälle APA-linjalle ja tasapainoa on hallitusti. Nimi ei viittaa pysyvämpään tarjontaan, mikä on sääli, sillä tällaisella tuotteella voitaisiin vetäistä kunnon kampanja eri kanavissa ja opettaa härmäläisiä laatuoluille. Valitettavasti Malmgård-brändi ei uponne syviin riveihin Grankulla-Jakobstad -linjan koillispuolella, tai ainakaan Pähkinäsaaren rauhan rajan takana. Oulussa huomasinkin seuraavana päivänä samaa olutta Huvila-nimellä tarjottavan. Helsinki, Kaisla, 20.3.2013.
Rogue Juniper Pale Ale
Harvinaisesti oregonilaista hanaolutta tarjolla Sörnäisissä. Tuoksussa voimaista diasetyyliä, se tuntuu maussakin, tuote ei ehkä oikein parhaassa vedossaan. Katajaa vaikea havaita, kohtuullisen raikasta mandariinia, kevyehkösti katkeruuttakin. Ohuehko pale ale, parempaa voisi odottaa, mutta matkarasitusta väistämättä syntyy. Ilmeisesti sama olut aiemmin tunnettu nimellä Yellow Snow Ale, join sitä Portlandissa 2005. Baarissa näköjään tarjolla Westvleteren 12, hinta 22€, ei mitenkään kohtuuton huomioiden kysynnän ja tarjonnan suhteen. Helsinki, William K Kurvi, 20.3.2013.
Samuel Adams Wee Heavy
10-prosenttinen Imperial Series –sarjan olut. Ehkä enemmän enemmän tumma barley wine -tyylinen kuin wee heavy näin vahvana, vaikkapa sitten imperial wee heavy. Kuohkeaa vaahtoa, makeaa täyteläistä luumua, lämmittävää alkoholia hieman doppelbockien tapaan. Suhteellisen lyhyt katkero, karamellia voimakkaasti. Turvesavumallasta pitäisi löytyä, mutta ei pääosassa, vähemmän turpeisuutta kuin monissa Islay-viskitynnyrikypsytetyissä stouteissa. Monet noin 6-7 -prosenttiset skottioluet eivät oikein ole olleet mieleeni, karamellisuus leimaa niitä liikaa. Tämä tuskin on yhtään kuivempi, päinvastoin, mutta tässä täyteläisyys tuo miellyttävää tuntumaa. Helsingissäkin edelleen kevättä leimaa helvetillinen viima Siperiasta, joten näin lämmittävä olut sopii session aloitusolueksi erinomaisesti. Helsinki, Hilpeä Hauki, 20.3.2013.
tiistai 19. maaliskuuta 2013
The Dust Bowl, The Great Plow-Up 1/2
Amerikkalaisen nykydokumentaarin huippumies Ken Burns taas asialla, nyt aiheena 1930-luvun pölymyrskyt suurten tasankojen eteläosassa, varsinkin Oklahoma Panhandlessa. Jälleen loistavan perusteellista jälkeä, vanhaa filmimateriaalia tuntuu olevan mittaamattomasti ja aikalaisten haastattelujakin löytyy. USA:n suurin ihmisen aiheuttama katastrofi taustoittuu loogisesti vehnänviljelyn räjähdysmäisellä kasvulla ensimmäisen maailmansodan ja 1920-luvun sateisten vuosien lihavana kautena. Biisoniheinän sitoma maa kynnetään auki ja muutetaan surutta vehnäpelloiksi vanhojen cowboyden epäilyistä piittaamatta. Sitten iskee kuin kirkkaalta taivaalta pörssiromahdus, vehnän hinnanromahdus ja totaalinen kuivuus. Kuivilta pelloilta pöly nousee kolmeen kilometriin kuin jumalan viha. Episodin alussa on pikainen nopea tiivistys katastrofin dramaattisimmista vaiheista ja se tuntuu turhan pinnalliselta. Sitten Burnsin jäätävä kierre alkaa purra aiempien teosten tutuksi tekemillä rauhallisilla kertojaäänillä, seudun western-musiikilla, vanhoilla filmillä ja veteraanien kannanotoilla, myös muutama vakuuttava historioitsija äänessä. Pysäyttävää kamaa.
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
Coniston Special Oatmeal Stout
Kaurastoutia Cumbriasta, paahtoa ja happamuutta, happamuus lähestyy jo maitoisuuden äärilaitaa, lähes etikkaisuutta. Pullossa jälkikäyminen ja varsin tuoreelta tämä tuntuukin, happamuudesta huolimatta. Varsin kuiva, suolaista lakritsaa enemmän kuin suklaata. Jälkimaku on sekin paahteisen maltainen, ei juuri katkeroa. Varsin vaikuttava tapaus maitokauppaolueksi (4,5%). Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
lauantai 16. maaliskuuta 2013
Lervig Galaxy IPA
Stavangerista 100 IBUn IPAa, 6,5%. Nahkeaa sitrusta, mutta sitrusta on todella tanakasti. Humaloitu pelkästään australialaisella Galaxy-humalalajikkeella. Tuoreempi fiilis voisi olla, vaikutelma on jotenkin hikinenkin, mutta katkerointi on todella massiivista ja nautinnollistakin. Johtopäätökseksi tasaantunee, että mallasrunkoa voisi tukevoittaa ja olutta pitäisi päästä nauttimaan tuoreempana, mieluiten paikan päällä öljykaupungissa. Oluthuone Leskinen, 16.3.2013.
Stallhagen Green
St. Patrick's -olutta Ahvenanmaalta, lehtivihreällä värjättyä juomaa. Olin 90-luvulla jonkin aikaa jopa Suomi-Irlanti -seuran jäsenenä, mutta nykyään tämä systeemi tuntuu pahasti väsähtäneeltä. Irlannissa olisi niin paljon muuta mielenkiintoisempaa juttua kuin se, mikä välittyy globaalissa Patrick-örvellyksessä. Tässä oluessa on melko neutraali maku, vähän mallasta, massiivisesti hiilihappoa. Oluthuone Leskinen, 16.3.2013.
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Woody Allen: Love and Death
Tämä Allen-teos vuodelta 1975 on jäänyt aiemmin näkemättä. Ei olisi ehkä kannattanut katsoa nytkään, niin väsähtänyttä asennetta on tarjolla. Lähtökohtana 1800-luvun venäläiset klassikkoromaanit, Tolstoin Sodasta ja rauhasta alkaen, liikutaan Napoleonin Venäjä-invaasion miljöössä. Huumori ei ole hauskaa ja tarina on Allen-asteikollakin poikkeuksellisen löysän nyykähtänyt. Allenin voice-over ja Prokofjevin musiikki eivät tunnelmaa paranna. Dostojevskilaiseen ahdistukseen Allenilla ei ole mitään mahdollisuutta yltää. Viikatemieheen liittyvät Bergman-viitteet täysin väärässä kontekstissa. Kunnianhimoa Allenilla oli, mutta uran tässä vaiheessa hän ei älynnyt keskittyä New Yorkin juutalaiseen kulttuuriympäristöön. Muualla hän on täysin eksyksissä. Diane Keaton ei ole täysin vastenmielinen, mutta Shanghaissa syntynyt mysteerinen Olga Georges-Picot varastaa kaikki kohtaukset, joihin hän pääsee mukaan.
Beer Hunter's Mufloni Onward ZPA
Prosentilla (6->5) laimennettu versio kuutisen vuotta sitten tavatusta porilaisesta ZPA:sta (Zealand Pale Ale?), silloin ilman Onward-määrettä. Siis uusiseelantilaista Nelson Sauvin -humalaa. Trooppista hedelmää, mangoa ja kiiviä, kohtuullisen tukeva runko, katkeroa kaatuu perään. Jenkkityylisenä pale alena toimii aika näppärästi, porilaisillakin ehkä nyt havaittavissa Stadi-syndroomaa, lukuisista resepteistä pitäisi valita laadukkaimmat ja työntää niitä markkinoille isommalla volyymilla. Helsinki, Angleterre, 14.3.2013.
Beer Hunter's Savuportteri
Aika tervaista kamaa Porista. Tunnetaan kai myös nimellä Savu? Ça va! Enemmän viskityyppistä turpeisuutta kuin Bambergin savukinkkua. Toimii aika näppärästi, vaikka runko melko ohut (5%). Katkeroakin on hyvin jälkimaussa, mutta täysin maksimaalista nautintoa tämä ei tarjoa. Mallasrunkoa vahventamalla voisi saavuttaa vielä paremman tason. Helsinki, Villi Wäinö, 14.3.2013.
St Austell Proper Black IPA
Cornwallissakin lähdetty Cascadian Dark -villitykseen mukaan. 6%, paahtoa on, hieman jotain hedelmääkin, mutta kuivana pysyy. Jälkimaku voisi olla katkerampi, mutta ehkä riittävä kuitenkin. Ei tämä Stonen tasolle kohoa, mutta britit (keltit?) ovat hyvin päässeet kyytiin mukaan. Helsinki, Black Door, 14.3.2013.
Mauldons Suffolk Pride, real ale
Pehmeää hedelmää, keksiä, terävää katkeroa, 4,8%, hyvässä kunnossa. Yksinkertaista, mutta hyvää. Vuoden olutravintola Black Door näyttää voimansa, hanassa enemmän uutuuksia kuin ehdin nyt kireällä aikataululla tsekkaamaan. Hanaoluita näyttää olevan tarkkaan ottaen 21. Helsinki, Black Door, 14.3.2013.
Stadin West Coast Black IPA
Täysin musta, paahtoa kevyesti, luumun tyyppistä hedelmää, hillitysti katkeroa, 6,5%. Sörnäisten tumma kaskadi ei täysin ensituntumalla vakuuta, mutta täyteläinen maukas ale on kyseessä. Makeutta ei ole, kuivuus hallitsee. Mitään erityisempää ongelmaa tässä ei ole, mutta paahtoa ja katkeroa pitäisi työntää vielä korkeammalle. Helsinki, Angleterre, 13.3.2013.
Malmgård Alpo's IPA
Ehdin jo tuulettaa, kun huomasin One Pintin tiskillä Ruosniemen Piirimyyjän hanalätkän. Se oli kuitenkin jo loppunut, damn. Tartuin sitten paikan erikoisolueen, useampi versio on jo pantu Alpo Ruuthin kunniaksi, tämä Pernajassa. Ei muita asiakkaita takatalvisessa Ruoholahdessa. Sameaa kultaista olutta, sitrusta, tasapainoa, reipas kuiva katkeroveto lopussa. Kilpailun kiristyttyäkin tämä on parhaita härmä-IPOja edelleen, tykkään tästä enemmän kuin edellispäivän Koffin 777-kiskaisusta. Tässä ei mikään töki, vaikka humalointia voisi vääntää vielä isommalle. Suhteellisen samanlainen kuin Huvilan versio, eikä tietenkään mikään ihme. Helsinki, One Pint, 13.3.2013.
Slottskällans Kloster
Belgikamaa Uppsalasta, 9%, sameanruskea ruma olut. Aika laimeaa, hieman belgihiivaa, kevyesti kypsää hedelmää, ei juuri katkeroa. Tyyliltään kai suunnilleen vahva dubbel, mutta melkoisen vaatimaton suoritus. Helsinki, Pikkulintu, 13.3.2013.
Närke InterNationAle
Kirjabloggaussivujuonteen vaikutuksesta sain kutsun Sokerisamurai-kirjanjulkistusbileisiin, mutta ei ollut oikein fiilistä ja sääkin oli melko kolea, olisi pitänyt lähteä spåralla harhailemaan Alppilaan. Loppujen lopuksi oli helppo valinta hypätä metroon kohti Pikkulintua. Pihkainen ja mausteinen random indie pale ale, 7,4%. Vaikea sanoa onko tavoiteltu IPAa, ehkä nimi on jotain vitsikästä ironiaa. Hedelmää on ja todella terävä katkeron veto, mutta epämiellyttävää pistävää karkeutta havaittavissa. Ehkä ei aivan tarkoitetussa kunnossa, belgityyliäkin jotenkin havaittavissa. Helsinki, Pikkulintu, 13.3.2013.
Isle of Purbeck Solar Power, real ale
4,2%, kuiva, viljainen, ei juuri hedelmää. Hyvin katkera, yllättävän voimakas takapotku. En odottanut näin kovaa katkerointia, Purbeck-saaren aiempi näyte, rehvakkaasti IPAksi nimetty, oli tähän verrattuna aivan surkea, mutta ei varmaankaan ollut näin hyvässä kunnossa. Helsinki, Kitty, 13.3.2013.
Stadin West Coast IPA
Helsinkiläinen craft-panimo ei ole ennenkään humalaa säästellyt ja nyt tarjolla nimestä päätellen täysiverinen USAn länsiosien india pale ale. Tekniset tiedot (6,5%, 60 IBU) jättävät hieman toivomisen varaan ja vaahtoakin syntyi säästeliäästi. Toki kaunis kupariin vivahtava väri, hieman samea olut. Humalointi Chinookilla ja Cascadella ei petä, jo tuoksu havisuttaa neulasia, mutta raikkaammalla sitrusalueella liikutaan vähäisemmin. Tuoreutta siis toivoisi enemmän, olen hieman kyllästynyt nahkea-adjektiiviin, mutta siihen tälläkin kertaa joutuu tarttumaan. Jälkimaku on tymäkkä, voimakas ja kestävä. Ei Stadin parhaita saavutuksia. Huolestuttavia uutisia Sörnäisistä kuuluu, ainakin tuotantokatkos lienee tulossa tilaongelmien takia. Helsinki, Kitty, 12.3.2013.
Sinebrychoff Olutmestarin 777 IPA
Baarimestarikilpailun voittajan Mirva Kylmäkorven ideoima olut Keravalta, loistava osoitus suomalaisen olutkulttuurin hitaasta mutta varmasta noususta. Ensivaikutelma on hieman vaisu, mutta katkerot hyökkäävät länsirannikon havuisuudella vaikuttavasti. Tämä on jo ehditty alan nettifoorumilla leimata vesitetyksi kompromissiksi, mutta täysin turhaan. Hyvin ryhdikäs olut, alkoholia IPAksi alakanttiin 5,7%, mutta mahdollisesti Sinebrychoffin merkittävin saavutus sitten Porterin lanseerauksen. Hyvin kirkkaan keltainen olut ei nouse täyteläisyydessään oikeaoppisen IPAn tasolle, sitrusta on aika heikosti, hedelmäisyys on hieman nahkeaa, mutta kuiva katkeroisuus todella nautittavaa. Tämä on kai lähdössä huhtikuussa laajemmalle baarijakelulle provinsseihinkin ja menestystä on helppo luvata. Helsinki, Kitty, 12.3.2013.
Beer Hunter's Presidentti Svinhufvud
Urhon juhlavuodelle Porissa pannuista kuukausittaisista presidenttioluista pääsin tsekkaamaan kolmatta, Ståhlberg ja Relander siis menivät harmittavasti ohi. Tämä on samea vehnä. Bruuverin olueen verrattuna todella kevyt ja raikas, esteriä on, varsin kuiva, mutta jotenkin ohuelta nyt tuntuu. Tässä ei ole hoppeja tavoiteltu ja todella lyhyt jälkimaku onkin. Purukumia löytyy, joten kyllä tämä näppärä weizen on. Helsinki, Urho, 12.3.2013.
Bruuveri Basin Street
Panimomestari Sysilän nimeämispolitiikka jatkaa neworleansjazz-tunnelmissa, mutta oluttyyli on vaihtunut. Tämä on hopfenweizen tai hophefe, miten vain, siis jenkkihumaloitu vehnäolut. Vehnähiivan esterit ja lievät banaanit saapuvat suuhun ensin, mutta pihkainen mausteisuus tarraa otteen saman tien. Jälkimaussa pihkaista katkeroa riittää pitkään ja tanakasti. Minulla on tähän tyyliin ristiriitaiset fiilikset. Schneiderin ja Brooklynin alkuperäinen hybridi aluksi ihastutti, mutta alkoi sitten myöhemmillä tutustumisilla arveluttamaan. Jatkossa on tullut vastaan melko heikkojakin tuotteita. Tämä on kyllä vakuuttava suoritus, mutta ottaisin hoppini ilman fenolista esteriä. Taas kuitenkin osoitus, että Sysilä tekee mitä tahtoo. Helsinki, Bruuveri, 12.3.2013.
The Musketeers Troubadour Westkust
Lyhyen aikaa Punavuoressa toiminut kalaravintola herännyt uudelleen henkiin Kampissa erittäin keskeisellä paikalla Angleterren ja Bruuverin välissä. Aika tyylikäs baari, siistimpi kuin Hauki, Lohi tai Kiiski, lähimpänä kaloista ehkä Ahventa, mutta ei niin suureellinen. Belgi-imperiaali-kaskadi, 9,2%. Tummaa, hieman mausteista. Paahtoa ja katkeroa hyvin korkealla tasolla, mutta silti tasapainoisesti. Belgihiiva ei juuri tunnu, vahvaa kunnon olutta. Helsinki, Leijuva Lahna, 12.3.2013.
sunnuntai 10. maaliskuuta 2013
Anthony Mann: A Dandy in Aspic
Noir & Western -mestari Mannin viimeinen elokuva on jäänyt tuntemattomaksi, itsekin hankin tämän vasta kun selailin Berliinin matkan alla sinne sijoittuvia elokuvia. Pohjalla Derek Marlowen romaani, tuntematon kirjailijakin minulle. Itse asiassa Mann kuoli Berliinissä kuvausten aikana, elokuvan viimeisteli päätähti Laurence Harvey, saattaa olla vastuussa suurimmasta osastakin. Vuodelta 1968, sijoittuu siis ajankohdan vakoilubuumiin, tunnelma enemmän Deightonin Palmer-leffoja muistuttava kuin Bondeja. Illuusiottomuus lähellä jopa le Carréa, mutta huumoria enemmän, kaikki tuskin edes tahatonta. Todella vakuuttavaa atmosfääriä Lontoosta ja Länsi-Berliinistä, Christopher Challis kuvaajana, erityisesti Tempelhofin ja Gatowin lentokentät, AVUS-kilparata, Funkturm, Friedrichstrassen asema, Tiergarten jne. Laurence Harvey tihkuu Manchurian Candidate -tyyppistä paranoiaa nautittavasti ja Mia Farrow'kaan ei ole huono, vaikka ei tuokaan tarinaan mitään lisää. Juoni ei ole muutenkaan genren vivahteikkaimpia, mutta selvästi leffa on jämähtänyt osittain ansaitsemattomaan paitsioon.
Badger Fursty Ferret
Perusbitteriä kirkkaasta pullosta perinteiseltä näätäeläinpanimolta. 4,4%, perusruskea väri, pähkinää ja keksiä, kevyesti katkeroa. Paremmissa suomalaisissa maitokaupoissa alkaa olla runsaasti kalliita brittioluita, joiden taso ei ole kovin kummoinen, koska vain pieni osa on pullossa jälkikäyviä. Tämäkin voisi olla huippuolut tuoreena real alena pubissa, mutta tässä muodossa vain yksi vaisu tuontiolut muiden joukossa. Kaikki kunnia maahantuojalle ja myyntiketjun eri toimijoille, mutta epäilen ettei suomalainen olutkulttuuri tältä pohjalta juuri liikahda tiukkaan pultatuista asemistaan. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.
lauantai 9. maaliskuuta 2013
Lasse Lehtinen: Nätti-Jussi
Kuulin Nätti-Jussista ensi kerran noin 1972 kansakoulussa opettajani Olavi Rimpiläisen jostain anekdootista. Jotenkin sain päähäni, että kyseessä on taruhenkilö tai ainakin hyvin kauan aikaa sitten elänyt hahmo. Kyseessä on kuitenkin tuore historiallinen henkilö, Keski-Suomen Karstulassa 1890 syntynyt huutolaispoika Juho Nätti, kuollut 1964. Mies rakensi itsestään myyttisen hahmon ilmeisen liioitelluilla tarinoillaan, siis kotimainen versio paroni Münchhausenista. Arto Paasilinna suunnitteli miehestä kirjaa, ehkä haastattelikin Nättiä, muttei ehtinyt toteuttaa suunnitelmaa ennen sairastumistaan. Lehtinen on tarttunut aiheeseen ja kirjaa mainostetaan myös Paasilinnan nimellä, mutta käsittääkseni käsillä on pelkästään Lehtisen tekstiä. Alkupuoli tuntuu melkoiselta fantasialta, nuori Nätti lähtee merille ja ajautuu värikkäisiin tapahtumiin Etelä-Afrikassa, USA:ssa ja ensimmäisen maailmansodan melskeissä Euroopassa. Pari selvää virhettä osuu silmiin, jättimäisiä punapuita ei kasva Michiganissa ja Sarajevon laukauksia ei ammuttu Wienissä. Varmaankin harkittuja tapauksia, Lehtinen haluaa korostaa tarinan fiktiivisyyttä. Sen jälkeen kronologisuus katkeaa ja loppuvaiheet perustuvat ehkä enemmän todellisiin vaiheisiin lähinnä Lapin metsätyömailla. Ihannoitu eräkuvaus on ehkä peräisin Paasilinnalta, se ei liene samppanjasosialisti Lehtisen ydinosaamisaluetta. Erityyppisen kulinarismin korostaminen puolestaan sopii paremmin Lehtisen pirtaan. Lehtinen kirjoittaa ammattimaisen sujuvasti, mutta jotenkin on tunne, että kaikki on tuttua. Mitään uutta tai yllättävää kirja ei tarjoa, kaikki on niin valmiiksipureksittua. Huumoripitoinen kirja ei minua hymyilyttänyt, mutta sehän on varmaan minun ongelma.
En pilgrims död, 2/4
Perssonin trilogiadramatisoinnin kakkosjakso keskittyy Palmen murhaa edeltäneen syksyn tapahtumiin Ruotsin turvallisuusviranomaisten suunnassa. Toimintaa tulee hieman lisää ja Tukholman urbaanit näkymät luovat hyvin tunnelmaa. Nykyajan uustutkimuksen jännitettäkin kiristetään taidolla lopussa lähes cliffhanger-tyyliin. Laatutyötä sarja on, vaikka Perssonin eeppinen visio väkisin liudentuu.
torstai 7. maaliskuuta 2013
Jörn Donner: Anna
Donnerin ohjausura ajautui lopullisesti karille miehen siirryttyä Helsingistä kesäiseen saaristoon tässä draamassa. Ehkä hän yritti tavoitella Antonionin vieraantumiskuvauksia tai Bergmanin Fårö-tragedioiden sfäärejä, mutta tuloksena oli täydellinen mahalasku. Mikään ei toimi, näyttelijätyö ei menisi läpi missään harrastelijateatterissakaan, Harriet Anderssonin (tai siis Liisamaija Laaksosen) hätäinen voice-over on kehnointa kuulemaani. Tarinassa ei mitään järkeä. Alussa hämärä sairaalakohtaus, sitten väitöstilaisuus, ehkä ensi kertaa härmäleffassa. Olutta juodaan saarella, Auraa taisi olla nytkin. Ex-kansanedustajakommunistia näyttelevä Tapio Rautavaara kuin toiselta planeetalta. Orastava puuma-teema yhtä jäykkää kuin kaikki muukin.
Alain Resnais: Hiroshima mon amour
En muistanutkaan kuinka erinomainen elokuva Alain Resnais'n esikoisteos on. Alussa elokuva vaikuttaa Godard-tyyppiseltä keskusteluromanssilta ranskalaisen naisen ja japanilaisen miehen välillä nykyajassa (1959) Hiroshimassa, väliin leikataan Resnais'n aikaisempien lyhytelokuvien tyylisiä dokumenttipätkiä Hiroshiman tuhoista. Elokuvan todellinen ydin on kuitenkin takaumina nouseva naisen aikaisempi rakkaustarina miehitetyssä Ranskassa, Neversin pikkukaupungissa Loiren rannalla, saksalaisen sotilaan kanssa. Resnais'n tutut teemat aika, muisti ja unohdus jyräävät todella vaikuttavalla visuaalisella otteella ja tiheydellä, johon Resnais ei ehkä enää myöhemmin yltänyt. Marguerite Duras'n käsikirjoitus tarjoaa ainekset, mutta Resnais on ehdoton auteur. Emmanuelle Rivan voice-over tuo hypnoottista unenomaisuutta, jota kuva tukee lähes ainutlaatuisella tavalla. Loppuratkaisu tapahtuu Casablanca-nimisessä baarissa, nimi tuskin on sattumaa, jotenkin samantyyppisistä valinnoista on taas kyse.
Ardbeg, Glenmorangie
Viskiharrastukseni aikoina 80-luvulla Ardbeg oli myyttinen tislaamo, Port Ellenin ja Caol Ilan tapaan. Tuotanto loppui 1981, viskejä oli tietysti saatavilla, mutta hyvin rajoitetusti. Pienen tekohengityksen jälkeen Glenmorangie osti tislaamon 1997 ja 10-vuotiasta Ardbegia alkoi saapua laajempaan jakeluun. Siinä vaiheessa en enää ollut viskiaktiivi, mutta kaikkein savuisimpana Islay-viskinä pidetty Ardbeg teki tietysti suuren vaikutuksen. Lagavulin 16:n ällistyttävää intensiteettiä tai Laphroaig 10:n brutaaliutta se ei minusta tavoittanut, asemoin sen jotenkin aika lähelle Skye-saaren Taliskerin perusversion kanssa. Tällä kertaa St. Michaelin viskimaisteluillassa oli kolme Ardbegia ja kaksi saman konsernin Glenmorangieta.
Glenmorangien perusversio on ollut pitkään Skotlannin myydyin mallasviski, en tiedä johtuuko se hinnoittelusta, markkinoinnista, hyvästä laadusta tai jostain muusta. Original-niminen 10-vuotias on tyypillinen kukkainen Highland-viski, hunajaa, ehkä omenaakin. Ei ole oikein koskaan säväyttänyt, ei ole niin persoonallinen kuin vaikkapa Macallan tai Glenlivet. Join nyt ensi kerran Glenmorangie Ealantaa, kypsynyt peräti 19 vuotta poikkeuksellisesti uudessa tammitynnyrissä. Skotlannissahan yleensä kypsytetään säännönmukaisesti vain käytetyissä tynnyreissä ja USA:ssa käyttämättömissä. Ealantassa onkin selvästi jotain bourbon-tyyppistä, maissin piirteitä ei tietenkään, mutta vaniljaisuutta tulee mukaan, myös viskiesittelijä Jarkko Nikkasen mainitsemaa mentolisuutta. Mielenkiintoista. Nikkanen spekuloi onko tynnyrit todellakin poltettu (charred) vai pelkästään paahdettu (toasted).
Ardbegin viskit olivat jo ennestään tuttuja. Ardbeg 10 on edelleen vaikuttava tiukassa savuisuudessaan. Uigeadail ja Corryvreckan ovat tynnyrivahvuisia viskejä, joiden ikää ei mainita. Oletettavasti suurin osa on yli 10-vuotiasta, mutta mukana voi olla nuorempaakin ainesta. Molemmat hyvin monimuotoisia viskejä, mutta eivät niin savuisia kuin perusversio. Veden lisääminen parantaa kokonaisuutta, mutta silti pidän perusversiosta enemmän. Viskin savuisuudessa on jotain samaa kuin oluiden katkeroissa, india pale alen kuivassa pitkässä jälkimaussa. Islay-viskin savuisuuteen ja IPAn katkeruuteen ei kyllästy millään ja niiden himo tuntuu kyltymättömältä. Olen varmaan kypsymätön ja yksiulotteinen, mutta niin se vain on.
Tastingin vetäjä Jarkko Nikkanen on Glenmorangien nykyisen omistajan Louis Vuitton Moët Hennessyn palkkalistalla, joten tässä oli kyse puhtaasta myynninedistämistilaisuudesta. Mutta kun se tuotiin avoimesti esiin, niin homma sujui luontevasti ja jo totuttuun tyyliin. Anekdootteja putoili ja herjoja irtosi esim. Jim Murrayn suuntaan. Murrayhan on kukkoillut pitkään viskikirjoittajapyramidin ylimmäisenä ja piikkien vastaanotto kuuluu toimenkuvaan. Murrayn Complete Book of Whisky vuodelta 1997 on minullekin viimeisin lukemani kokonaisesitys viskistä. Tykkäsin kovasti, mutta tykkään Nikkasenkin tyylistä.
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Manchester United - Real Madrid 1-2
Jättiläisten kohtaaminen monessa suhteessa, avausmatsin tulos 1-1 antoi englantilaisjoukkueelle etulyöntiaseman. Hirvittävät paineet, hirvittävät panokset. Ferguson tuntui ampuvan itseään jalkaan jättämällä penkille Rooneyn, mutta Welbeck onnistui hyvin kymppipaikalla. 39-vuotiaalle Giggsille 1000. peli. ManU:n taktiikka toimi, Madridin hyökkäyspeli hyytyi, ei yhtään tekopaikkaa. 21. minuutilla Giggsin kulmasta Vidic puski tolppaan, tosin Welbeck paitsiossa. Madridin peli hermostunutta, Di Maria loukkaantui jakson lopussa, Mourinho painui koppiin minuutti ennen taukoa.
48. minuutilla kauhea sekaannus Madridin maalilla, nuoren ranskalaistoppari Varanen virhe, Welbeck ohjasi, pallo Ramosista omiin. 56. minuutilla ansaittu suora punainen Nanille sikamaisesta kainalopotkusta ja Mourinho lopulta otti Modricin sisään. Madrid painosti ja 66. minuutilla Modric rakensi itselleen vetopaikan, tolpan kautta häkkiin. Heti perään rakennettiin kauniisti johtomaali Modricin, Özilin ja Higuainin kautta takatolpalle, josta Cristiano Ronaldo ratkaisi. ManU tarvitsi kaksi maalia, ottelu ratkesi, vierasmaalisäännöt dramatisoivat jalkapallon lähes koripallon intensiteettitasolle. Ferguson otti Rooneyn sisään, mutta oli jo housuissa. Isännillä yritystä, paikkoja syntyi, mutta viimeistely heikkoa. Ylen selostaja Ennekarin räikeät ManU-sympatiat esillä lopussa, mutta Madrid siis selvästi taitavampi. Hieman kävi sääliksi ManU-kapteeni Nemanja Vidiciä, vielä hieno pusku yliajalla, Vidic on yksi jalkapallohistorian parhaita toppareita.
Neuzeller Bock
Pahamaineinen itäsaksalaispanimo on Alkon suosiossa, taas pukkaa uutuutta Neuzellesta. Nyt tyylisuuntana klassinen vaalea bock ja tätä luostaripanimon pervertikotkaan eivät ole pystyneet tuhoamaan. 6,2%, värissä kevyttä meripihkaa, ohutta vaahtoa, Täyteläinen liukas makeahko suutuntuma, oikein mukavasti maltaisen kuohkea, ei monesti bockeihin pesiytynyttä metallisuutta havaittavissa. Karamellisuus hieman latistaa viljaisuuden esiintuloa, mutta ei mitään varsinaisesti häiritsevää. Jälkimaku on hailakka, mutta kyllä katkero sieltä hieman kurkistelee. Kevättalvinen arkiolut parhaasta päästä pohjahiivan ystäville ja toistaiseksi paras kokeilemani Neuzeller-päästö. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Nynäshamns Stegholmen Svart IPA
Leskisen hanataulussa luki vain ytimekkäästi Nynäshamn Svart, mutta kyseessä varmaankin tämä Cascadian Dark Itämeren länsireunalta. 6,6%, luumua vahvasti, paahtoa aika vähän, mutta katkero sentään puraisee reippaasti. Värikään ei aivan musta, tummanruskeaa. Hyvin täyteläinen, lähes mämmimäinen. Liikaa kypsää hedelmää kunnon Black IPA -fiilikseen, paahtoa ja kuivuutta haluaisin enemmän suutuntumaan. Jälkikatkero pelastaa, mutta ei tarpeeksi. Oluthuone Leskinen, 4.3.2013.
Goddards Winter Warmer, real ale
Wightin saarelta makeaa eiliä, lähes sokerista, 5,2%. Ylikypsä hedelmä leijuu pinnalla ja pähkinääkin hieman, mutta poikkeuksellinen makeus englantilaisjuomaksi. Sokerishokista toivuttua mallaskin hieman nousee esiin, mutta humalan urakka on vaikeampaa, jälkimaku ei ole pitkä eikä katkera. Oluthuone Leskinen, 4.3.2013.
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
George Marshall: Destry Rides Again
Vuoden 1939 Universal-leffaa on varsin usein esitetty Suomessakin, komediaa ja Marlene Dietrichin laulua sekoittuneena traagisempaan western-aineistoon. James Stewart toistaa Capra-leffojen tyylistä kirkasotsaista rooliaan. Kohtuullisen viihdyttävä, mutta kovin köykäinen kokonaisuus, varsinkin rutiinimies Marshallin ohjausote löysää. Marlenen ja Una Merkelin pitkitetty kissatappelu melkoisen roisia ajankohtaan nähden. Käsikirjoituksesta on löydetty viittauksia toisen maailmansodan ennakkoasetelmiin ja kieltämättä leffaa voi katsoakin puhtaana allegoriana. Saksalle, Ranskalle, Tshekkoslovakialle, Britannialle ja ehkä USA:lle ja Neuvostoliitollekin löytyy sopiva roolihahmo. Skenaristi Felix Jackson ja tuottaja Joe Pasternak olivat natsipakolaisia.
Marek Krajewski: Death in Breslau
Hankin tämän puolalaisromaanin pari vuotta sitten Alan Furstin suositeltua sitä Spies of Warsaw -kirjan loppulehdillä. 1933, Sleesian pääkaupunki Breslau, siis nykyinen Wrocław Puolassa. Poliisiromaani, poikkeuksellisen brutaalia väkivaltaa ja korruptiota, toinen päähenkilö poliisipäällikkö Eberhard Mock ei ole todellakaan mikään positiivinen sankari. Natsivallan ensimmäinen vuosi on vielä valtataistelua eri lahkojen välillä, kerronta siirtyykin nopeasti Pitkien puukkojen yön puhdistusten jälkeiseen heinäkuuhun 1934. Tämä on tavallaan vielä kyynisempi natsiepookin haltuunotto kuin Philip Kerrin Berliini-romaani, mutta varsinainen tarina on todella fantastinen, taustoitus ulottuu ristiretkiajalle 1200-luvulle. Yliluonnollisuuden kanssa flirttaillaan, mutta ei sentään sille puolelle luiskahdeta. En ollut täysin vakuuttunut kirjailijan tyylistä, luultavasti englanniksi käännös aiheuttaa tässä pinnallisuutta, voisi olla parempi alkukielellä. Lopputwistit ovat jo liian mahtipontisia ja aikasiirtymät turhan kohtuuttomia, tarinaan Krajewski kytkee Dresdenin pommituksen 1945, Stasin ensivaiheet ja loppuhuipennoksen New Yorkin Chelsea Hotelissa 1951. Breslaun katunimiä ja muita maamerkkejä 1934 luetellaan loputtomasti, mutta henkilöt ovat niin eriskummallisia, että miljöötuntuma jää jokseenkin ohueksi. Tutkimusta Krajewski on taatusti tehnyt, esim. olutmerkit Kipke ja Schweidnitzer ovat autenttisia. Krajewski on tämän 1999-debyytin jälkeen julkaissut useita muitakin Mock-kirjoja, pieni kiinnostus jäi itämään, ehkä niihin tulee vielä palattua.
Krönleins Motörhead Bastards
Motörhead-bändin nimellä on myyty jo ainakin viinejä, vaikka keulahahmo Kilmister taitaa olla tunnetumpi tisleiden käyttäjänä. Nyt tulee sitten olutkin, ruotsalaisesta teollisuuspanimosta. Etiketissä siteerataan ZZ Topin kappaleen nimeä Beer Drinkers and Hell Raisers. Kyseessä on tavallinen eurooppalainen teollisuuslager, heinäistä viljaista mallasta jonkin verran, hieman makeutta, ei humalaa. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.