Kaisla oli hieno baari ennen laajentumistaan. Tunnelma on sittemmin ollut sekavampi ja yllättäen oluthanatarjontakin tuottaa lähes säännöllisesti pettymyksen. Ehkä huonoa tuuria, olen kuullut positiivisempiakin arvioita. Täälläkin istutaan pöydissä, tiskibaaria ei todellakaan suosita Helsingin olutravintoloissa. Baarit ovat Leskiseen verrattuna paljon isompia, tiskillä istujat vievät tilaa tilaajilta. Toisaalta homma toimii Oulussa St. Michaelin tapaisessa mammuttibaarissa. Kaislan asiakkaat varsin nuoria, varttuneempi olutharrastaja saattaisi jäädä pitemmän päälle kuriositeetiksi.
Olutvalinta Kaislassa italialainen Elav Uppercut IPA. Tumman punaruskea, pehmeän hedelmäinen tuoksu. Maussa pähkinää, jotain mausteisuuttakin. Mukavan tuoretta, katkeruuskin on todella kuivaavaa. Hieno olut, mutta Roguen vaikeasti määriteltävään tasokkuuteen tämäkään ei yllä.
Kitty's on myös S-baari, mutta olen siitä aina tykännyt. Tällä kertaa tulin tänne, koska luulin löytäväni Ruosniemi/Sori -gosea, sitä ei kuitenkaan tarjolla. Sen sijaan löytyi Rogue Farms 7 Hop IPA 8%. Legendaarisen Oregon-panimon omilla viljelmillä kasvattamia humalia isketty olueen. Ei USAn länsirannikko turhaan ole olutparatiisin maineessa. Nytkin esiin kuoriutuu illan selvästi paras olut. Huumaavan pihkainen tuoksu, greippiä myös. Tahmean kuiva runko, joka saumattomasti kehittyy pitkäksi jälkimauksi. Raikkautta saisi tässäkin olla lisää, mutta kokonaisuus on nautinnollinen. Ensi kerran istuin tänään tämän baarin tiskillä, lyhyellä sivulla jakkaroita. Yksinään olin. Kantabaari? Tuskinpa, pitkän session veto onnistuisi olutvalikoiman puolesta, mutta muuten ympäristö ei tunnu tukevan sitä. Vettä voi itse laskea hanapullosta, tällaista en muista ennen nähneeni.
Tuskinpa Rotterdamista kantabaariani tulee, mutta ajauduin tänne, kun Bruuverissa ei ollut uutuuksia. Baari on liian levoton linja-autoasemasijainnilla, perinteinen Matkahuollon baarin fiilis on väistämätön. Vaikea kuvitella, että tässä paikassa olisi kanta-asiakkaita. S-händikäppi ei paranna asiaa. Mutta laatuolueen täälläkin panostetaan. Italialainen Brewfist Space Frontier Grape IPA tuoksuu hieman tunkkaiselle vihannekselle. Maussa on makeaa persikkaa, yrttisyyttä ja kovat katkerot. Raikkaampi veto tuottaisi timanttisen oluen. Greippisyys ei tule ensimmäisenä mieleen, kyllä hedelmä on makeampaa tässä. Asiakkaat näyttävät ottavan nopeaa rentoutusta töiden jälkeen ennen kotiinpaluuta. Se on hyvä motiivi, mutta tunnelma ei todellakaan kummoinen.
Polkupyörä saapuu Stadiin vasta huomenna, joten siirryin spåralla (onkohan tämä nyt korrekti stadilainen termi?) Töölöön. Kävelyä Museokatua läpi hiljaisen Töölön. Urhossa elämää, mutta ei ole täynnä tämäkään. Paikalla tunnettuja journalisteja, bongasinpa jopa Viivissä ja Wagnerissa äskettäin esiintyneen paikallisen Ardenkin, jonka olen toki ennenkin tässä baarissa huomannut. Täälläkin tunnetusti istutaan pöydissä. Olutvalikoima on old schoolia, tyyli ei ole muuttunut mihinkään 90-luvulta. Riilissä ESBin lisäksi vaihtuva tuote, mutta oma valintani oli tamperelainen uutuus.
Plevna Seelanti 4,7%, NPA, New Zealand Pale Ale. Kirkas, persikkainen tuoksu. Maussa kukkaisuutta, kevyttä hedelmää, ohut runko, ei suuremmin katkeroa. Keksiä, brittityyliä, vaikka humaloinnista puuttuukin kapea, mutta ilkeä brittipuraisu. Urkin valtti on ruokatarjonta, nytkään en malttanut olla syömättä pizzaa. Mutta tämä kantabaariksi? On tämä liian aikansa elänyttä meininkiä, minä olen dynaami moderni henkilö, enemmän sykettä pitää löytyä.
Seuraavana tarkastelussa toinen lintubaari, niitähän Helsingissä riittää kalojen ohella. Kuikkakin on kävelyetäisyydellä, pitkään Oulussa asuneena korkeuserot pistävät silmään, ainakin pyöräilyä jyrkät mäet hankaloittavat. Kuikassakin mahtava tarjonta, toistakymmentä hanaa, enimmäkseen craftia. Täällä on riiliäkin, mutta masentavana haittapuolena S-ketjuisuus. Riilin hintakin naurettavan halpa Ouluun verrattuna, vain 7,60€. Kaksi Omnipolloa hanassa, tällaiseen ei Oulussa ole voinut varautua. Mutta täysin tyhjä baari perjantaina klo 1630. Ideaalisessa baarissa pitäisi olla muitakin asiakkaita.
Riili oli ennestään tuttu, joten valitsin Magic Rockin "american brown alen" The Stooge, vain 4%, Yllättävän tumma, yllättävän paahteinen, hyvin kuiva. Tuntuu vahvuuttaan täyteläisemmältä.
Hieman lisää asiakkaita saapuu, mutta Leskisen tapaisesta tiheästä tunnelmasta ei tietoakaan. Täälläkään ei tiskillä istuta. Mackmyran viskiä tarjolla tynnyristä Riekon tapaan.
Kun nyt muutin Helsinkiin, on sopiva taitekohta muuttaa blogin rakennetta. Olen saanut arvostamiltani henkilöiltä palautetta, että jonkinlaista leipääntymistä ja pakollisten kuvioiden kelailua on havaittavissa. Havainto on oikea. Enää en aio kirjoittaa jokaisesta maistamastani uutuusoluesta. Kirjoitan harvemmin, mutta toivottavasti pitemmin ja hieman harkitummin. Eikä tässä kaikki, aion muuttaa oluenjuontitapojanikin. Helsingissä tarjonta on niin runsasta, että enää en yritä kaikkia uutuuksia kokeilla. Juon vain parasta. Uutuuksista vain mielenkiintoisimpia, täytyy siis luottaa entistä enemmän vertaisarvioijien analyyseihin. Matkoilta luultavasti blogaan entiseen tapaan ja kotimaista craft-tuotantoa seuraan niin tiiviisti kuin mahdollista.
Alkukesää leimaa jalkapallon MM-kisat ja alkusyksyllä on ohjelmassa pitkä USA-turnee. Stadi-Arden tuleva todellinen nettipersoona muotoutunee vasta talvella. Twitteriin ehkä pistän entistä enemmän lyhyitä olutarvioita. Nyt olen kirjoittanut sinne englanniksi, kieliasiaa pitää vielä miettiä.
Oulu on nyt jäänyt taakse ja avaimet uuteen asuntoon on käsissä. Muuttokuorma tulee kuitenkin vasta huomenna. Silti suuntaan Vallilan Konepajan kämpästä lähimpään laatuolutbaariin, joka on heti kulman takana Alppilassa. Maltainen Riekko on tietysti ennestäänkin tuttu, mutta nyt baaria on katsottava uudesta näkökulmasta. Hiljaista kello 15:15, asiakkaita valuu vähitellen sisään. Tutun näköinen baarimestari, taitaa olla omistaja itse, nimi kuulostaa olevan Samu. Hanoissa Urquell ja ESB, perustarve siis helppo tyydyttää. Vaihtuvina hanoina Koff, Suomenlinna ja Stadi, joten osa paikallisoluista tulee helposti tsekattua täällä. Kuukauden hanaolut kuun lopulla jo loppunut.
Paljon pullo-oluita, enemmän kuin Leskisessä. Tuleeko tästä kantapaikkani? Aika näyttää, ainakin tulen käymään usein. Leskisessä tykkäsin istua tiskillä, baarimestareiden ja vaihtuvien asiakkaiden kanssa hauska heittää kevyttä ja joskus vähän raskaampaakin juttua. Aika vähäpuheinenhan silti kuitenkin olen. Täällä tiski-istumista ei suosita, vain pari jakkaraa tiskin vierellä. Osa asiakkaista näyttää seisovan tiskillä, ei sekään huono use case. Real ale on selvä puute tässä baarissa, melko lähellä oleva Kuikka houkuttelee sillä selvästi. Ajankohtaisina spesiaaleina näyttää olevan liettualaisia pulloja, ehkä niitä voisi kokeilla joskus.
Ensimmäinen olut uutena helsinkiläisenä on Stadin American Amber DIPA, 7,5%, 8,90€. Makeaa ja yllättävän maltaista, hedelmä heikommin esillä. Katkeruus on korkeintaan keskitasoa, mutta silti kokonaisuus on miellyttävää.
Tällä erää viimeinen näyte Joni ja Riku Harjun tuotantolaitoksilta. Tämä kruunaa ikimuistoisen sarjan ainakin paperilla komeasti, John Deere on Imperial Farmhouse Stout, 9,6%. Tuoksussa maitohappoa, luumua, mausteita. Maku on yllättävän kepeä, ainakin viileänä, lakritsaa, anista. Kunnon bretta-tyylistä happamuutta en löydä, vaikka farmhouse-termi voisi sinnekin viitata. Ei myöskään leimallista belgihiivaa. Katkeruutta sen sijaan on, se on näin vahvassa oluessa jo suhteellisen harvinaista. Viskimallastakin mukana, jotain sellaistakin aistittavissa. Humalacocktail on Motueka, Saaz ja Magnum, tulos on varsin onnistunut. Erinomaisesti tämä välttää myös siirappisen makeuden, joka on monien belgivalmistajien vitsaus tässä tyylisuunnassa. Protoversiohan tämä on, jotain karkeutta löytyy, kypsytys voisi pyöreyttää, tässä on aineksia tuotekirjon yläpään luksustarjontaan.
Harju-veljeksiltä Cascadella ryyditettyä porteria, 5,7%. Hyvin maltainen ja paahteinenkin lähtö, nyt ei tosiaan black IPAsta kyse, vaan reilulla hieman maitohappoisella mallasvedolla mennään. Talkkunakin tulee mieleen. Täyteläisyyttä löytyy, mutta hieman makeuden puolelle suutuntuma kääntyy. Katkeruutta on reippaasti, oikein hyvä loppukiskaisu. Nyt klikkaa osaset hyvin kohdalleen, selvästi parhaita kokeilemiani Harju-oluita. Makea runko ja kuiva peräosa yhtyvät mukavan symbioottisesti.
Harju Brothers at it again. Ruis-IPA, 6,2%, Bramling Cross -humalaa. Vähäinen vaahto, ruskea väri. Trooppista hedelmäähän tämä pukkaa tuoksuun ja makuun. Makeaa leipäisyyttä ruisoluen tapaan ja todela pitkä kapea katkeruus. Helppo arvata brittihumalaksi ilman etukäteistietoakin. Ei tämä mitään ESBiä ole, vaikka ei kaukana liikutaankin. Toffeiseksi karamellisuudeksikin runkoa voisi kuvata. Runko voisi olla täyteläisempi, tämä tuntuu vahvuuttaan kevyemmältä. Tykkään jälkimausta erityisesti, se lähes pakottaa ottamaan toisenkin hörpyn. Jenkkihumaliakin on mukana, mutta brittipainotus selvä. Toimii hyvin muuttolaatikoiden pakkaamisen ohessa.
Skottipanimo on taas elvyttänyt sinkkuhumalasarjansa, josta olen aiemmin tsekannut ainakin Citraa, Sorachi Acea ja Bramling Crossia. Nyt sitten vuorossa uudehkoa NZ-humaloitua kamaa. Kohatun aromia on kuvattu mm. hikisiksi ananaspöksyiksi (sweaty pineapple pants) eikä välttämättä aivan turhaan. Trooppista hedelmää vahvasti, ohuehko runko, katkeruus aivan liian kevyttä. Tunkkainen paksu hedelmäisyys hallitsee, pitäisi olla kuohkeampaa. Vetäisin tämän tiiviissä sosiaalisessa tilanteessa, ei kunnolla ehtinyt paneutumaan. St. Michael, 26.5.2014.
Maailmani romahti 25.6.1978, kun Rob Rensenbrinkin laukaus osui tolppaan MM-finaalin viimeisillä hetkillä. Arvasin heti miten käy. Seurasi jatkoaika ja Argentiina survoi kaksi maalia, Hollanti hävisi taas. Maailma oli romahtanut jo neljä vuotta aiemmin, kun fanaattisesti kannattamani Hollannin huippujoukkue hävisi käsittämättömästi MM-finaalin isäntämaa Länsi-Saksalle. 1978 Argentiinan MM-kisoissa ei Hollannilla enää ollut kahta suurinta lahjakkuutta, Johan Cruijffia ja Willem van Hanegemia. Silti joukkueessa pelasivat edelleen Krol, Haan, Neeskens, Rep ja mainittu Rensenbrink. Tahmean alkulohkon jälkeen peli lähti kulkemaan ja uskoin revanssiin tuohon Rensenbrinkin epäonnistumiseen asti. Siitä Hollanti ei enää toipunut, se ei enää edes päässyt seuraaviin MM-kisoihin. Jouduin etsimään suosikkijoukkuettani muualta, mutta hyvin vaikeaa se oli. Ranska väläytteli 1982, mutta Hollannin loistoa ei sekään saavuttanut. Yllättäen Hollannin manttelinperijä löytyi vielä pienemmästä maasta ja vielä lähempää Suomea.
Tanska ei saavuttanut jalkapallossa 1970-luvulla mitään, mutta vuosikymmenen jälkipuoliskolla aloin kiinnittämään huomiota joihinkin tanskalaispelaajiin. Borussia Mönchengladbach oli yksi suosikkijoukkueitani, jonka ykköstähdeksi Günter Netzerin jälkeen vakiintui tanskalainen Allan Simonsen. Simonsen jopa valittiin Euroopan parhaaksi pelaajaksi 1977, vaikka Borussia hävisi sinä vuonna Euroopan Cupin finaalin Liverpoolille. Simonsen jatkoi vielä vuosikymmenen vaihteessa menestyksellä Barcelonassa. 70-luvun lopulla kaksi nuorta tanskalaista, Frank Arnesen ja Søren Lerby, keräsivat mainetta Ajaxissa. 1979 Tanska palkkasi valmentajakseen varsin tuntemattoman saksalaisen Sepp Piontekin ja tulosta alkoi syntyä. Simonsenin, Lerbyn ja Arnesenin rinnalle nousivat 80-luvun alussa ilmiömäiset nuoret lahjakkuudet Jesper Olsen ja Michael Laudrup. Kun vielä veteraanipakki Morten Olsen muuntui nerokkaaksi liberoksi ja romuluiselta näyttävä sentteri Preben Elkjær löysi huippuvireen, unelmajoukkue oli valmis.
Uunituore englanninkielinen teos Danish Dynamite kertoo tämän unelmajoukkueen tarinan. Alaotsikossa puhutaan jalkapallon suurimmasta kulttijoukkueesta. Tästä joukkueestahan on tehty erinomainen dokumenttileffakin, johon viitataan kirjassa usein. Joukkue ei voittanut yhtään turnausta, ei edes yhtään pudotuspeliä, mutta pelasi niin upealla tyylillä, että kuolematon maine on itsestäänselvää. Jalkapallossa ehkä voitto ei sittenkään ole tärkeintä. Unkarin 50-luvun joukkuetta pidetään usein kaikkien aikojen parhaana, mutta Hollannin tapaan sekin hävisi MM-finaalin Länsi-Saksalle. Tanskan seuraavan sukupolven joukkue voitti Euroopan mestaruuden 1992, mutta joukkue oli täysin mitätön 80-luvun ryhmään verrattuna.
Smythin, Eriksenin ja Gibbonsin kirja tavoittaa hienosti tutut tapahtumat. Pelaajien ja muiden toimijoiden nykynäkökulman muistikuvat tuovat nostalgista virettä varsin lyhytaikaisiin kunnian päiviin. Dynamiittijoukkueen huippukausi kesti noin kolme vuotta 1983-86. Wembleyllä vierasvoitto EM-karsinnassa, EM-kisat Ranskassa 1984 ja MM-kisat 1986 Meksikossa. Kirjoittajien ja monien muidenkin mielestä homma huipentui 1985 Kööpenhaminassa MM-karsintaotteluun Neuvostoliittoa vastaan 4-2. Vastaavaa hohdetta on ollut tarjolla säästeliäästi sen jälkeenkin. Maajoukkueista ainoastaan Espanja 2008-2012 on varteenotettava ehdokas kohoamaan Tanskan superjoukkueen rinnalle. Belgia voisi olla seuraava kandidaatti, se ehkä tarkentuu tänä kesänä.
Oulun Olutseuran vuosijuhlassa alkukeväästä maistelin pikaisesti Harjujen APA-demoa, josta on nyt viilattu kaksi uutta kehitysversiota maitokauppatasolle. Humalat siis Nelson Sauvin ja Cascade (alkuperäisessä Galaxy), nyt 4,5%. IBUja yli 50, tyylisuunta voisi olla sessio-IPAkin. Ensimmäisessä näytteessä kermatoffeen väri, paksu vaahto, hyvin persikkainen tuoksu. Maussa samaa aprikoosia, persikkaa, pihkaa, kuivaa katkeruutta pitkään. Runko on tietysti ohut, mutta tämä taistelee suomalaisten maitokauppa-APOjen joukossa kyllä täysin kilpailukykyisesti. Tykkään siitä, että humaloinnissa ei keskitytä aromiin vaan oikeaa katkeruuttakin löytyy. Tämä muistuttaa monia Bruuverin kevyempiä viimeaikaisia aleja. Hiilihappotaso tuntuu optimaaliselta. Pullotettu noin kaksi kuukautta sitten.
Toinen variaatio on pullotettu 11.5. ja alkoholia 4,7%. Vaahtoa ei nyt synny läheskään yhtä paljon, väri vaikuttaa hieman tummemmalta, ehkä sameampaakin. Tosin saatoin kaataa enemmän hiivaakin nyt mukaan. Tuoksussa ehkä jokin metallisempi vivahde kypsän hedelmän seassa. Maku on täyteläisempi, mutta muuten en suurta eroa tunne. Katkeruus tuntuu aluksi hieman kepeämmältä, mutta jälkimaku kestää todella pitkään. Flätimpähän tämä on kuten vaahdosta saattoi päätellä, maussa se ei oikeastaan haittaa, tykkään tämmöisestäkin. Haluttaisi puolustaa tuoreempaa tavaraa, mutta kyllä vanhempi ykkösversio tuntui silti paremmalta.
Harjun veljesten olutarkiston löytöjä, maitokauppastout, saattaa olla jo iäkäs. Paksua mönjää, suurikuplaista paksua beigeä vaahtoa. Vain 4,2%, tuoksussa paahtoa ja todellakin suklaata. Maku on ehkä liian kylmänä juotuna varsin kevyt, kahvinen paahteisuus eniten pinnassa. Maitohappoa löytyy, mutta suklaisuus aika hailakkaa. Lämmetessä makua tulee lisää, suklaista makeuttakin. Yllättävänkin täyteläinen loppujen lopuksi, kuivemman puolelle tämä jää. Ehkä tämä jotenkin tukkoinen kuitenkin on, jokin hedelmän vivahde voisi aukaista kokonaisuutta.
Vaaleaa Velkoa suodattamattomana, harvinainen tapaus. Selvästi samea, diasetyyliä, kellerbierin kaltaista hedelmää, hyvin tuoreelta tuntuu. Katkeroa on hyvin, runko pääosin mukavan viljainen. Muistuttaa selvästi Urquellin vastaavaa versiota. Silti tuntuu, että jotain matkalla hukkuu, paikan päällä näitä pitäisi päästä maistamaan. St. Michael, 25.5.2014.
Näin Atlético Madridin ensi kerran varsin tarkasti 40 vuotta sitten, Euroopan Cupin finaalissa Bayern Münchenia vastaan 1974. Luis-nimeä käyttänyt hyökkääjä vei Atléticon jatkoajalla johtoon, mutta tyypillisesti Bayern tasoitti viime hetkillä. Seurasi uusintaottelu, jota en nähnyt, Bayern voitti sen 4-0. Luisin sukunimi oli Aragonés, siis äskettäin kuollut valmentajalegenda. Jälkikäteen katsoessa Atléticon kokoonpano näyttää suhteellisen tuntemattomalta, vain argentiinalainen Ramon Heredia tuli tutuksi saman kesän MM-kisoissa ja maalissa oli Pepe Reinan isä. Joukkueen suurempi argentiinalaistähti Rubén Ayala ei pelannut, ilmeisesti pelikiellon takia. Semifinaalissa pahamaineisen argentiinalaisen Juan Carlos Lorenzon valmentama Atlético tiputti Celticin, varsinkin ensimmäinen osa Glasgow'ssa oli hyvin rumaotteinen. Celtic oli jo silloin suosikkijoukkueitani, joten Atlético ei minua miellyttänyt.
Diego Simeone varmaan arvostaa Juan Carlos Lorenzoa. Ainakin pelaajana Simeone edusti lähes pelkästään argentiinalaisen jalkapallokulttuurin huonoimpia ominaisuuksia. Valmentajana Simeone on nopeasti päässyt lähes palvottuun asemaan ja Espanjan liigamestaruus Atléticolle on todella kova saavutus. Olen tykännyt Atléticon pelityylistäkin tällä kaudella ja olin selvästi Atléticon puolella tässä Lissabonin finaalissa Madridin paikalliskilpailijaa vastaan. Real on voittanut tämän kisan jo tarpeeksi monta kertaa, vaihtelu virkistäisi.
Aurinkopaneelin virransyötössä ongelmia Puolangan illassa, jouduin katsomaan ottelun pienten katkojen häiritsemänä, mutta jonkinlainen näkemys sentään syntyi. Simeone pisti Diego Costan avaukseen, mutta pelikuntoa ei loppujen lopuksi ollut, Adrian Lopez tilalle jo 9. minuutin kohdalla. Suhteellisen varovainen alku, Atlético ehkä aktiivisempi. 36. minuutilla Atlético meni johtoon räkämaalilla, Godinin pusku upposi aivan liian helposti verkkoon. Real nosti tempoa toisella jaksolla, Gareth Bale hyvässä vedossa. Simeone teki luultavasti perinteisen virheen yrittämällä suojella johtoa. Realilta persoonallinen vaihto, itselleni tuntematon Alvaro Morata Benzeman tilalle. Nuori belgialainen maalivahti Courtois oli pelastaa mestaruuden Atléticolle, mutta yliajalla Sergio Ramos onnistui tasoittamaan.
Tällaisessa tilanteessa on johtoaan varjelleen joukkueen todella vaikea ottaa uusi vaihde käyttöön ja yrittää uudelleen johtomaalia. Tasoittaneella joukkueella on todella voimakas henkinen yliote. Jatkoajan ensimmäisellä puoliskolla kuitenkin tuntui, että molemmat odottavat pilkkukisaa. Niin ei kuitenkaan käynyt 110. minuutilla Realin vastahyökkäys, Di Marian esityö, Bale viimeisteli. Lopussa Atlético romahti näyttävästi, Marcelon veto meni aivan liian helposti Courtoisin käsien kautta sisään ja Cristiano Ronaldo viimeisteli murskavoiton pilkulta Godinin virheen jälkeen. Simeone näytti menettävän malttinsa totaalisesti, ryntäili kentälle. Ikävä päätös Atléticon hienolle kaudelle. Itse jään edelleen pohdiskelemaan onko Simeone sankari vai roisto.
Yrttinen vihanneksinen APA-tyylinen olut, 6%. Paha pettymys, luulin jo tanskalaisten osaavan tätä välttää. Sitrus jää hyvin heikosti esille. Sinkkuhop-olut, Simcoesta pitäisi kyllä irrota parempaakin, pihkaa on, katkeruus ei vahvaa. Hanassa aika samanlainen pari vuotta sitten Kööpenhaminassa. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.
Baumburg on minulle uusi panimotuttavuus Kaakkois-Baijerista, lähellä Chiemseetä, jossa bongailin auringonpimennystä kesällä 1999. Vahva bock, 6,8%, makea tuoksu. Pehmeää mallasta, mutta lähes karamellisen makea. Katkeruutta ei juuri ollenkaan. Tällainen olut voisi toimia kevättalvella laskettelukeskuksen aurinkoisella terassilla, mutta lintujen touhutessa alkukesän kiihkossa ympäristö on heikompi. Sanoisin, että hämmentävä valinta jälleen Alkolta. Vahvoja vaaleita bockeja on nähty ennenkin ja tämä ei tuo oleeellista uutta esiin. Suuria klassikoita puuttuu edelleen lukematon määrä. Ehkä Baumburg on sotkettu Bambergiin, tai pikemmin ehkä Alkossa toivotaan, että laatutietoiset asiakkaat sotkevat nimen Bambergiin. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.
Uutuus Helsingistä saunaoluena Puolangan helteessä. 5,3%, varsin musta, kevyt vaahto. Hyvin pehmeän maltaista, kevyesti paahteista, lievää hedelmääkin, voisi mennä stoutinakin. IBUja 35, katkeruutta on kohtuudella. Lievää maitohappoakin olen tunnistavani. Hyvä juotavuus, tykkäsin. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.
Helteisessä Kajaanissa kirkasta kevyttä jäävuoriolutta Stokesta Keski-Englannista. Ei tämä paljoa viilennä, vehnällä ryyditetty golden ale, 4,1%. Hedelmää ja karviaismarjaa, ehkä vähän hunajaakin. Katkeruus lopussa potkaisee yllättävänkin tanakasti. Ihan ok, mutta onhan näitä nyt nähty täällä raukoilla rajoillakin jo ihan tarpeeksi. Ostopaikka Oulu, Raksilan Prisma.
En ole koskaan tullut käyneeksi oululaisessa Wigwam-levyn mukaan nimetyssä rock-klubissa. Nyt oli korkea aika korjata puute, kun viimeiset hetket käsillä ennen muuttoa pois. Tilaisuus avautui, kun huomasin Kuusamosta palaavan southern rock -yhtyeen heittävän yllättäen keikan täälläkin. Yllätykseksi varmaan tuli monelle muullekin, paikalla oli vain kourallinen väkeä. Heikko markkinointi ja samanaikainen jääkiekko-ottelu verottivat varmaan potentiaalista yleisöä. Osa ei varmaan tiedostanut millaisesta bändistä on kyse. Tai ehkä southern rock ei enää kovin monia kiinnosta. Skinny Mollya voinee pitää tyylisuunnan divarijoukkueena, jonka jäsenet ovat kuitenkin soittaneet alan pääsarjaryhmissäkin. Kolme neljäsosaa on kuulunut Blackfootiin, kitaristi Johnson Rossington Collins -bändiin ja tennesseeläinen keulahahmo Mike Estes kuului vähän aikaa Lynyrd Skynyrdin miehistöön.
Rock-klubit ovat yleensä melko karuja ympäristöjä ja Nuclear ei tee poikkeusta. Katutasossa pikkubaari, kellarissa varsinainen areena. Melko pieni, vastaa ehkä 45:n alakertaa. Oluttarjonta oli niin yksitotista, että jouduin virittymään tunnelmaan Letkunpuiston seudun olutystävällisemmissä baareissa. Bändi aloittikin sitten melkein heti, kun pääsin paikalle. Neljän miehen peruskokoonpano, aluksi varmaan bändin omia kappaleita, tuntuivat suhteellisen streitiltä hardrockilta, ei southernin rootsimpia sävyjä. Neljäntenä tuli Steve Earlen Copperhead Road, joka pääsi hieman yllättämään. Alkupuolelta liikaa hidastettu versio, ei oikein kolahtanut. Kovereita tulikin sitten tasaiseen tahtiin, hieman retrohenkinen tunnelma väistämättä syntyi. Jotenkin Maukka Perusjätkän mieleen tuova Jay Johnson lauloi Freen Wishing Wellissä, rumpali Kurt Pietro paukutti iskevän kompin J.J. Calen Call Me the Breezeen, joka ehkä jäi keikan kohokohdaksi. Soitto kulki hyvin, mutta versio Dead Flowersista oli aika tukkoinen. Pitkitetty Blackfootin Train Train ja vähän popimpaakin viritystä. Yllätyin kun setti huipentui Sweet Home Alabamaan ja Free Birdiin. Estesin Lynyrd-yhteys on sen verran löyhä, että tällainen tarrautuminen yhtyeen klassikoihin ei tuntunut soveliaalta. Estes ei osannut lukea tilannettakaan, paikalla oli varmaan vain southern rockin intohimoisimpia harrastajia, joten loppuunkuluneiden sotaratsujen rääkkääminen ei varmaan innostanut ihmeemmin ketään. Jotkin vähemmän tunnetut helmet olisivat pelastaneet tilannetta. Toki settiin kuului esim. Devil in the Bottle, jonka Skynyrd levytti Estesin kaudella.
Mutta ei siitä mihinkään pääse, että kitarat lauloivat kauniisti Free Birdissä ja Alabaman pyörähtävää kuviota (vai mikähän oikea termi olisi?) voisi kuunnella loputtomiin. Encorena Crossroads, joka ei sekään kovin omaperäinen valinta, sama kuultiin Blackfootin Oulun keikallakin. Kunnon konsertti kuitenkin, mukavaa musiikkia ja taitavaa soittoa, ehkä hieman rutiinilla esitettynä.
Joni ja Riku Harjun toinen saison-variaatio on huomattavasti rauhallisempi, vaahtoa muodostuu, mutta varsin niukasti. Väri on punaisemman ruskea, vahvuutta hieman enemmän, noin 6,1%. Tuoksu on kirpeämmän hedelmäinen. Maku on puhtaan hedelmäinen taas, mausteita ei juuri löydy, ei happamuuttakaan, hiilihappoisuuskin vedetty alemmas. Belgihiivan esterisyys esillä, hedelmäinen runko on täyteläinen ja nyt tulee kunnon takapotkuakin katkeruudella. Nyt rullaa hienosti. Tässä on humalina Saazin ohella uusiseelantilaiset Motueka ja Nelson Sauvin, toimii mielestäni paremmin kuin Patio-version Warrior ja Styrian Goldings. IBUja tietojeni mukaan vähemmän tässä, mutta numerothan eivät ennenkään ole korreloineet aistimusten kanssa. Katkeroero selittynee iällä, Patio oli vuoden vanhaa, tämä vain pari kuukautta sitten pullotettu. Taas hyvä muistutus, että belgiolutkin voi olla tuoretuote, se pitäisi nauttia mahdollisimman pian lähellä valmistuspaikkaa. Jos Maistilan kaupallinen saison on tätä tasoa, niin ottaa kyllä päähän, jos Helsinki-muutto estää sen maistelun Perämerellä.
Harju-veljesten belgituotantoa, 5,9 -prosenttinen saison, pullon avaus tuottaa hieman savua, eloisuutta muutenkin havaittavissa, mutta täysin hallitusti sain juoman lasiin. Varsin kirkkaan keltainen runko, paksua, ei kovin pitkäkestoista vaahtoa. Nenä oli hieman tukossa Oulun kevään siitepölylenkin jälkeen, mutta belgihiivaista hedelmää sieltä kohoaa. Maku on raikkaan hedelmäinen, lievästi mausteinen, hieman happamuuttakin. Tutut saison-ainekset siis aika näppärästi esillä. Hiilihappoisuus on aika korkealla, mutta sitä esiintyy tyylissä muutenkin. Belgihiiva tuntuu tietysti maussakin. Katkeruutta löytyy, omissa ihanteissa se silti saisi olla tanakampaa. Hyvin tasapainoinen, ehkä hieman liian hillitty kuitenkin, räväkämpi tvisti ei haittaisi. Maistilan seuraava kaupallinen olut on saison ja tämä on käsittääkseni toinen protoversioista, joiden pohjalta tuote rakentuu. Vaikuttaa erittäin lupaavalta.
Vihoviimeinen Oulun viskimaisteluilta, johon pääsin mukaan. St. Michaelin tapahtuma sai asianmukaisen huipentuman, kun show'n veti Viskin Ystävien Seuran puheenjohtaja Jarkko Nikkanen tuttuun tyyliinsä. Tukena myös varsinainen Glenfiddich-heebo Timo Laurila, joka kävi viime vuonna esittelemässä Glenfiddichin perustarjonnan. Ryppyotsaisuutta pyrittiin väistämään pienimuotoisella tietokilpailulla, mutta lopputulos jäi hieman vaisuksi tässä. Viskejähän tänne oli tultu maistelemaan eikä pädejä näpräämään.
Nyt fokuksessa Glenfiddichin 14-vuotias Rich Oak, jonka komponentteja päästiin hahmottamaan varsin ainutlaatuisesti. Kyseessä on viski, jota on viimeistelty neitseellisissä tuoreissa amerikkalaisissa ja espanjalaisissa tammitynnyreissä. Yleensähän skotit kypsyttävät viskejään käytetyissä astioissa, Glenfiddichin tapaan bourbon- ja sherrytynnyreissä. Sellainen on tässäkin lähtötaso. Ensin kuitenkin maistettiin kaupallista lopputuotetta, jossa nämä muutaman viikon tuoreviimeistellyt lisäykset ovat mukana. Varsin makea viski, hedelmää ja vaniljaa. Seuraavana maisteluvuorossa tynnyrivahvuinen perusversio, jossa ei vielä tuoreessa puussa viimeisteltyjä osia. Makeampi tapaus, alkoholi tietysti, mutta myös vanilja korostui.
Seuraavaksi vuorossa amerikkalaisessa tammessa kolme viikkoa säilytetty variaatio, tämäkin lähellä 60%. Vielä makeampaa hunajaista makeutta. Session mielenkiintoisin oli espanjalaisessa tammessa huljutettu versio, hämmentävän suuri ero amerikkalaiseen. Mausteisuutta, lähes pippuria ja yllättävän kuivaakin otetta. Tästä tykkäsin eniten, luonnetta löytyy. Viimeisenä oli tarkoitus maistaa Rich Oakin tynnyrivahvuista versiota, mutta valmisteluvaiheessa pullo oli joutunut gravitaation uhriksi. Kompensaationa Cask of Dreams, ns. Nordic Oak, pohjoismaisissa tammisäilöissä neljä kuukautta kypsytetty versio, Fiskarsin tammeakin mukana Suomesta. Tämä jäi kuriositeetiksi, tasapainoa löytyi, mutta hedelmäisyys omituisen vaisua, ei vakuuttanut minua. Helsinkiin muutto nyt todellakin käsillä, varmaan sieltäkin viskiä löytyy, mutta St.Michaelin valikoima tuskin sikäläisissä baareissa ylittyy vielä vuosikymmeniin.
Päätin yksittäisotannalla tsekata kotimaista uutuustuotantoa, joka on mennyt aika lailla ohi. Tena-leffa on vuodelta 2011, kauhua maalaismiljöössä, mutta ei mitään Kuutamosonaatti-meininkiä. Todella raskassoutuista vesisymboliikkaa, hidasta vääntöä, keinotekoisia efektejä, ei huumoria. Käsikirjoituksesta ei tietoakaan, vanhan koulun laiturin ympärillä pörrätään muuten vain. Katsoin loppuun asti, mutta vaikeaa oli. Kaiken huipuksi lopussa katsoja vedetään veden alle antamalla ymmärtää, että ei tämä kauhuleffa ollutkaan.
Lukioaikoina luin jonkin verran scifiä, Ray Bradburya, Isaac Asimovia ja vastaavia. Kyllästyin tyylisuuntaan sittemmin perusteellisesti ja olen vältellyt sitä tyystin. Niinpä Johanna Sinisalo on jäänyt täysin tuntemattomaksi, koska olen luokitellut hänet scifi-lokeroon. Nyt luettavana kuitenkin Sinisalon viime vuonna ilmestynyt tuorein teos. Löyhästi scifipuolella todellakin mennään, lähinnä kyseessä on dystopia. Tapahtumat sijoittuvat kuitenkin nykyaikaan sekä muutaman vuoden päähän tulevaisuuteen, taustoitusta on 1800-luvulle asti. Romaani tarjoilee Ilkka Remeksen joidenkin teosten tapaan vaihtoehtoista spekulatiivista historiankirjoitusta. Nykyhetken Suomi on Pohjois-Korean tapaan eristynyt totalitaarinen diktatuuri, jossa kaikki nautintoaineet kahvia myöten on kielletty ja naisista on jalostettu suvunjatkamiseen ja kodinhoitoon keskittyvä alempi ihmisluokka. Kieltolakia ei koskaan Suomessa kumottu, päinvastoin sitä laajennettiin. Sotien välisen eugeniikan pohjalta naisista on hieman epäuskottavan helposti kehitetty säyseä suostuvainen miehille alisteinen orjakasti. Termejä on uudelleenkäytetty ylpeydellä H.G. Wellsiltä. Chili on viimeisin Suomessa kielletty aine, rajat eivät kuitenkaan vielä pidä ja kapsaisiinia valuu maahan mustan pörssin markkinoille. Sinisalon romaanin juoni kiertyykin laittoman chilikaupan ympärille. Tällainen aate näyttää rajoittuneen Suomeen, esim. Viro ja Espanja mainitaan esimerkkeinä hedonistivaltioista.
Kaikesta huomaa, että Sinisalo on kokenut ammattitaitoinen kirjailija. Teksti on terävän iskevää ja juoksevaa, romaanin luettavuus on erinomainen. Tapahtumat sijoittuvat Tampereen seudulle, mutta paikallisväri on melko hailakkaa. Scifikirjailijalle olennaiset perusoivallukset, naisten orjuuttaminen ja chilin vertaaminen huumausaineisiin, toimivat hienosti lähtökohtina. Romaanin rakenne on monipuolinen, päähenkilön lähettämättömät kirjeet kadonneelle sisarelleen muodostavat pääosan kerronnasta. Hienosti kuohkeutusta pätkillä diktatuuri-Suomen tragikoomisesta lainsäädännöstä ja kohtuullisen uskottavia historiallisia "tutkimuksia" naisen emansipaation vahingollisuudesta. Itse juoni ei kuitenkaan missään vaiheessa pääse lähtötelineistä minnekään, tuntuu että samassa kohdassa pyöriskellään koko kirjan kesto. Tiivistämistäkin olisi tarvittu, viimeisellä kolmanneksella kerronta sakkaa totaalisti turhaan chili-luennointiin.
Naisten asemassa on varmaan vieläkin Suomessa parannettavaa, mutta näin provosoidun sorron asettaminen virallisen Suomen yhteyteen tuntuu menevän hukkaan. Tällaista naisten sortoa tapahtuu ainakin ääriuskonnollisissa piireissä Suomessa ja muualla, mutta Sinisalon piikit eivät näytä sinne osoittavan. Nyt tämä teema tylsistyy ontoksi feministiseksi provokaatioksi jostain kaukaa menneisyydestä. Chilin turmiollisuuskin jää hieman kertakäyttövitsiksi. Tykkäsin kyllä lukea, laatutekstiä ilman muuta, mutta ei vielä taida vakuuttaa tutustumaan Sinisalon muuhun tuotantoon.
Viimeisintä tuotantoa Harri Vaaralan Liminka Brewing Companylta, nyt streittiä Imperial IPAa, 9%. Humalalajikkeet parhaasta päästä, Simcoe, Centennial, Galaxy ja Citra. Arvioitu IBU-arvo pyöreät 100.
Aika maltillisesti vaahtoavaa keskiruskeaa sameahkoa lientä. Tuoksussa tropiikin hedelmiä, mangoa, passionia, mitä näitä nyt on. Pehmeäksi kypsynyttä kiiviä, joka ei tosin taida tropiikissa menestyä. Maku on pehmeän upottava kuin helteinen rämesuo Paljakan ylängöllä. Hedelmäinen pääosin, varsin makea, mutta ei karamellisuuteen asti. Pelottavan helppo juotavuus, siis lähinnä herkullista. Jälkimakua on, mutta katkeruus ei ole kitarisoja kuristavaa tasoa. Hieno tasapaino, nyt on taas vaikea punnertaa Harrin haluamaa kritiikkiä kasaan. Ehkä hedelmää voisi kääntää kirpeämmän sitrusmaiseksi. Raikasta tämä on jo nytkin, mutta kuivempi hedelmäisyys voisi parantaa sitä entisestään. Jälkimaku voisi olla paljonkin voimakkaampi, mutta sillä voi olla sivuvaikutuksia, en haluaisi hedelmäisyydenkään heikkenevän. Tämä on siis jenkkihiivalla pantu, Harri on tehnyt sisaroluen täsmälleen samalla reseptillä belgihiivalla, se meni Oulun belgipäällikön Jani Simosen maisteltavaksi.
Ensimmäinen hanakokemus savolaispanimon oluista kesäisellä Rotuaarilla. 5,5%, sameaa ja ruskeaa, hedelmää ja karamellia. Runko on liian makea, mutta jälkimaussa on kohtuullisesti katkeroa. Hieman karkea kokonaisuus, jokseenkin tukkoinen, raikkaus puuttuu. Kehittelyn varaa on vielä, mutta suunta on rohkaiseva. Oluthuone Leskinen, 18.5.2014.
Pääsiäisen jälkeen ensimmäinen lämmin päivä Perämerellä. Kuvanottohetkellä ei paistanut, mutta myöhemmin lämpö Letkunpuiston kupeessa kävi jo sietämättömäksi. Uppsalasta vehnä-IPAa, todella sitruksista, silti selvä esterisyys. Mausteitakin hieman, pihkaa mukana ja hillittömän kova katkeruus. Raikastakin, tykkään kovasti. Tämä on enemmän IPAa kuin weizenia, hopfenweizenit eivät ole viime aikoina kolahtaneet, mutta tällä painotuksella tulee mahtavaa jälkeä. St. Michael, 17.5.2014.
Näiltä näkymin viimeinen viikonloppu Oulussa käyntiin thai-päivällisen jälkeen brittibitterillä tutussa baarissa. 4,1%, hedelmää, ohkainen, ei oikein parhaassa vedossaan, katkeruus heikkoa. Perusbitter, mutta voisi olla paljon parempi. Oluthuone Leskinen, 16.5.2014.
Oululaisen St. Michael -viskibaarin kevätteistingit lähestyvät loppuaan. Tällä kertaa fokuksessa Speysiden klassikkotislaamon tarjontaa. Oman viskiharrastuksen alkuaikoina Macallan oli lähinnä Michael Jacksonin vaikutuksesta yksi benchmarkeista, mutta oma kiinnostus siirtyi sittemmin muualle. Esittelemässä Veli Salonen Edrington-firmasta, Macallanin edustaja Suomessa ilmeisesti. Tiukan asiallinen esitys, historialla liikkeelle ja sitten pureuduttiin itse viskeihin. Baarin takaloungessa oli yllättävän väljää, yleensä paikka on ollut täpötäynnä. Ehkä kovahko hinta, 60 euroa isommilla annoksilla, karsi osallistujia. Itsekin olin mukana sentin panoksilla. Paikalla oli siis kaupungin parkkiintuneimmat kovanaamat, joten millekään yleisesittelylle ei ollut tarvetta.
Sherry-tynnyrikamastahan The Macallanissa on kyse, ei turvetta, ei väriaineita. Avauksessa, 12-vuotias Fine Oak, on tosin puhdasta bourbon-puutakin. Tasapainoa, hillittyä, hienostunutta, ehkä jotain sitrusmaista. Macallan on siirtymässä perinteisistä kypsytyskestoa ilmaisevista brändeistä NAS-puolelle, siis No Age Statement. Ensimmäinen niistä Amber, tuntui avausta intensiivisemmältä. Kolmantena 12-vuotias Sherry Oak, jossa siis pelkkää sherry-puuta. Tämä muistuttaa ehkä eniten 80-luvulla juomiani Macallaneita, selvästi rotevampi. Erittäin miellyttävä oli neljäs Ruby, ilmeisesti hyvin vanhoja aineksia, lähes 20-vuotiaita. Tästä tykkäsin eniten, mausteisempi, lähes pippuria Springbankin suuntaan. Mutta vain suuntaan, Macallanin perusote pysyy hyvin tässäkin. 21-vuotiaassa Fine Oakissa puu oli mennyt jo liian, öö, puumaiseksi. Pehmeää ja eleganttia tämäkin silti. Se oli siinä, mukava maistelutuokio jälleen. Lopussa hieman haikea fiilis henkilökohtaisesti, Helsinkiin muuton takia en varmaan enää näitä viskiharrastajia tapaa kuin sattumalta.
Valitsin tähän englantilaisolueen IPA-lasin, kun nimessä niin hienosti
hopia painotetaan. Kyseessä kuitenkin peribrittiläinen golden ale
paikallisilla raaka-aineilla. Tarkoittaa siis tylsähköä Fuggles-humalaa.
Tuoksu onkin viljaisen tunkkainen. Maku ei paljon vaikutelmaa paranna,
keksisellä perussetillä matka taittuu. Vähäinen katkeruus jälkimaussa.
Tämä on sääli, koska olen tykännyt panimon TEA-bitteristä ja olen
käynytkin panimolla takavuosina Farnham Valleyssa. Panimo ei siis
sijaitse varsinaisen Hogs Back -harjanteen päällä, vaikka etiketin
sika-asetelmasta niinvoisi päätellä. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin
Citymarket.
Uutta oululaista Harju Brothers -kotituotantoa. Länsirannikon IPAa, kaksi eri versiota, erona vain hiivat. Ensimmäisenä kokeilussa White Labsin 001, California ale yeast. Vaahtoaa voimakkaasti Spiegelaussa, isoja kuplia. Tumman punaruskeaa, sameaa. Spekseissä noin 7,5%, noin 70 IBUa. Tuoksussa raikasta hedelmää, neulasia. Maku on odotettua kirpeämpi, marjaisempi. Varsin korkea hiilihappoisuus, katkeruus kerääntyy nopeasti mukaan, mutta ei kestä kovin pitkään. Raikkautta on hyvin, jotain karpalon ja kirsikan väliltä nousee hienosti esiin, en muista vastaavaa vivahdetta aivan äskettäin IPOista huomanneeni. Humalina amerikkalaista (Simcoe, Cascade, Columbus) kamaa Motuekalla tuettuna Uudesta-Seelannista. Hiilihapon määrä oli ehkä väärä aistimus, hieman lämmetessä taso tuntuu juuri sopivalta.
041-versio kuohuaa huomattavasti maltillisemmin, tässä hiivana White Labsin Pacific ale yeast. Näyttää sameammalta. Tuoksussa ehkä kypsempää hedelmää. Maku on pehmeämmän trooppishedelmäinen, marjaisuus ei samalla tavalla esillä. Katkeruus tuntuu voimakkaammalta, tosin kesto ei kasva. Vaahdon muodostuksesta saattoi jo päätellä, että tässä on vähemmän hiilihappoa ja sehän sopii minulle. Tykkään flätimmasta kamasta, vaikka silloin liikutaan riskirajalla, helposti luiskahdetaan pahasti epäonnistuneelle puolelle. Tässä ei käy niin, riilityyppistä pehmeyttä löytyy. Yhtä raikasta tämä ei ole, lievää tunkkaisuutta tulee lämmön noustessa. Täysin virheetöntä kamaa tietysti taas, tältä suunnalta toivottavasti kuullaan lisää laajemmassakin skaalassa. Blogiin tulossa lähiaikoina proto-versioiden arvioita enemmän.
Connecticutin panimoon ensitutustuminen, double IPA, 7,8%. Kohtuullisen sameaa. Trooppista hedelmää, pihkaa, neulasia, tanakka runko, pitkä kuiva jälkipolte. Hienoa kamaa, tuntuu suhteellisen tuoreeltakin. Tammikuun lopulla pantu, humalat kestää vielä hyvin. DIPAksi aika kevyt, menee kunnon jenkki-IPAna mukavasti. Ehkä reissun paras olut osui lasiin taas viimeisenä, tässä hedelmä, mallas ja humala ovat mahtavassa tasapainossa. Helsinki, Kitty, 11.5.2014.
Derbyshiressä on lähdetty kunnolla urakoimaan klassisten eurooppalaisten tyylien parissa. Weizenbockin jälkeen vuorossa ranskalaisten oma ylpeys, josta en koskaan ole saanut kunnolla otetta. . Sameaa ruskeaa juomaa, pähkinäinen tai kastanjainen tuoksu. Makean pehmeä, täyteläinen, jotain kastanjan ja toffeen makua, mutta takaosa on tyystin tyhjä. Toimii kohtuudella, mutta ei tätä yhtä enempää haluaisi juoda. Helsinki, Kitty, 11.5.2014.
Äärimmäisen hedelmäinen, kuivaa mangoa ja ananasta. Hedelmä lähes hyökkää lasista päälle. Kääntyy hieman happamaksi, katkeruutta on kovasti, mutta ei läheskään samassa suhteessa kuin hedelmää. Eikä ihme, sillä näköjään olueen lisätty suoraan hedelmiä, mangoa, aprikoosia, guavaa, passionia etc. Yleisvaikutelma pikemmin kuivan hapan kuin katkera. 6,4%. Hyvin mielenkiintoinen, mutta alkaa muistuttaa enemmän mehua kuin olutta. Helsinki, Kitty, 11.5.2014.
Näin Kari Peitsamon viimeksi livenä 20 vuotta sitten, ehkä uransa parhaassa Skootteri-vaiheessa, Oulun Rauhalassa 5.3.1994. Nyt Kallio kukkii -kaupunkifestivaalin avauksessa vuorossa akustinen setti, 45 minuuttia. Pelkistettyä menoa, hauskaa huumoria. Hurriganes-viittauksia, mm. loistavan Checking and Bowling -esityksen introssa. Englanninkieliset biisit todella paksulla suomalaisella aksentilla. Kohokohtia yleisön kanssa interaktiivisesti vedetty Vedestä nousee kasvi, monsterihitti Kauppaopiston naiset ja tumman daamin spontaanisti (?) pyytämä Hello kottarainen. Rento ote, hyvä asenne, Jeesus esillä, kommunismi ei.
Peitsamon jälkilämmittelijänä viisimiehinen Sydänyön Rytmi. Todella intensiivinen hikoileva Lee Brilleaux'nsa katsellut solisti, tuijotteli yleisöä maanisesti Wilko Johnsonin tyyliin. Huuliharppu toi muheaa rouheutta roots-kamaan, kantrin ja bluesin kautta mentiin ehkä hieman liian mainstreamiin 50-luvun rokkiin. Ei huono meininki, mutta tällä osastolla on kilpailu kovaa.
Kari Peitsamon viritellessä kitaraansa Milenkan hanaan istutettiin Stadin hanatuotetta. 6,2%, meripihkan väri, hedelmää. Kohtuukatkerot, mutta ohut kokonaisuus silti, ei vakuuta. Jälkimaussa on kestoa, mutta voimakkuus ei riitä. Helsinki, Milenka, 10.5.2014.
Lähikulmien panimolta ilmeisesti jonkinlainen uusi variaatio West Coast IPAsta, joka oli varsin amber sekin. Sitrusta ja pihkaa tuoksussa, 6,5%. Maussa pähkinääkin, vähän ohkainen silti. Katkeruutta voisi olla enemmän. Kokonaisuutena kuitenkin hieman paradoksaalisesti varsin tasapainoinen, hyvä suoritus. Helsinki, Milenka, 10.5.2014.
