Jonkinlainen film noir light vuodelta 1950. Arkirealismia pienessä Kalifornian rannikkokaupungissa Santa Monican liepeillä, Bay City -nimi vilahtaa neonkylteissä Raymond Chandlerin tapaan. Automekaanikko ajautuu pikkunäpistyksestä alati pahenevaan rikoskierteeseen, joka huipentuu tulitaisteluun Santa Monica Pierillä. Melko heikkolaatuinen kopio, sekä kuva että ääni vaisuja, alkaa olla jo tuttua tässä DVD-julkaisusarjassa. Voice-over tulee aina mukaan hieman omalaatuisesti päähenkilön päättäessä astua entistä syvemmälle rikoksen poluille. Mickey Rooney on kolmekymppisenäkin liian lapsekas päärooliin, eikä Jeanne Cagneykään (kyllä, Jamesin pikkusisko) ole tarpeeksi kohtalokas vaaleana femme fatalena. Peter Lorre heittää rutiinilla niljakkaan penny arcade -kiristäjän roolin. Jack Elam cameoi baarikohtauksessa ilman krediittejä ja muuan humalainen rikosuhri hoilaa Springsteenin elvyttämää Erie Canal -biisiä. Juoni on liian arvattava, kunnon angstia ei synny ja loppuratkaisu lässähtää todella pahasti. Ohjaaja Pichel sai parempaa noir-jälkeä aikaan muutamaa vuotta aikaisemmassa melodramaattisemmassa They Won't Believe Me -leffassa.
Brittiläinen jättimäinen olutpoliittinen painostusjärjestö CAMRA on lopulta nyt jo niin itsevarma, että on laittanut nimensä vuosikirjansa otsikkoon. Aiemmat ovat ilmestyneet ilman CAMRA-omistusliitettä. Muuten tiiliskivi on kutakuinkin ennallaan. Saarivaltion 54 000 pubista 4500 laadukkainta on päässyt esittelyyn. Pubeja kuitenkin kuolee nopeammin kuin talonpoikia Suomessa 60-luvulla, 25 päivässä. Tilanne on ajautumassa kestämättömäksi real alenkin kannalta, sehän on nimenomaan hanatuote ja tarjoillaan pääsääntöisesti vain pubeissa. CAMRA onkin muotoillut viisikohtaisen ohjelman, jolla pubikuolemat yritetään lopettaa. Valoisampaa kehitys on panimopuolella, taas sata uutta yrittäjää vuoden aikana ja panimoiden kokonaismäärä on nyt noin 900. Päätoimittaja Roger Protz esittelee suosikkipubejaan Itä-Lontoosta ensi kesän olympia-areenoiden liepeiltä. Puutynnyrikypsytetyt oluet ovat päässeet CAMRAnkin esiteltäväksi. Vuoden aikana roihahtanut vastakkainasettelu CAMRAn real ale -puristien ja laajemman näkökulman craft beer -entusiastien välillä heijastuu joissakin teksteissä, mutta kovin pitkälle tässä aiheessa ei edetä, ei tietenkään ole tarkoituskaan. Oppaan maantieteellinen jako on perusteltu ja useimmiten se on toimivakin. Lähestyvää Lontoon matkaa ajatellen ei voi kuitenkaan kuin ihailla tapaa, jolla Lontoon pubit on saatu ripoteltua poikkeuksellisen kryptisesti eri alueille. Ilman englantilaisen public schoolin koulutusohjelman suoritusta esim. läntisen Lontoon pubien haarukointi tuntuu ylivoimaiselta. Ne näyttävät sijaitsevan Lontoon alajaotteluissa osissa Central, North-West, South-West ja West ja matriisinomaisesti kaikkien niiden sisällä lohkoissa WC1-2, NW1-8, SW1-20, W1-14 sekä lisäksi kolmannessa ulottuvuudessa kaupunginosittain, jotka voivat esiintyä aiempien kokonaisuuksien sisällä tai sitten itsenäisinä. Tai jotain sinne päin, joka tapauksessa erinomaisen viihdyttävää kuivaa huumoria ennen kosteampia palkintoja perille päästessä.
Join tätä olutta isommasta astiasta jo hätäpäissäni Göteborgissa, kun reissun ensimmäisellä baarivierailulla ei muuta kokeilematonta ollut hanassa. Nyt sitten kokeiluun pääsee jo aiemmin Haaparannasta hankittu pullotettu variaatio. Vaahtoaa reippaasti, kauniin kirkas kuparinen olut. Pihkaista mausteisuutta, mallas on jotenkin ohuen kova, mutta jälkimaku viipyilee pitkään, kapeana, mutta kuitenkin katkerana. Ruista on 20% ja se tuonee mausteisuuden esiin, tosin pihka voi olla peräisin jenkkihumalasta. Makua tässä tuntuu olevan huomattavasti enemmän kuin hanaversiossa, eritttäin mielenkiintoinen ilmiö. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
11 vuotta sitten pariskunta Stan Hieronymus ja Daria Labinsky julkaisivat The Beer Lover's Guide to the USA:n. Kompakti, mutta hämmästyttävän kattava, tiheä, informatiivinen, luotettava ja näkemyksellinen opas USA:n parhaisiin craft-olutbaareihin. Tilanne on muuttunut niin paljon, että tällä perusteoksellä on enää historiallista arvoa, vaikka monet klassiset siinä kuvatut baarit ovat tietysti edelleen toiminnassa. Sen jälkeen on ilmestynyt hienoja osavaltiokohtaisia tai muuten alueellisesti rajattuja olutoppaita sekä subjektiivisia olutmatkakertomuksia läpi kuohuvan mantereen. Kokonaismatkaopasta USA:n olutkulttuuriin ei ole kuitenkaan ilmaantunut ennen tätä DeBenedettin kunnianhimoista opusta.
Teoksen riemastuttavin osa tulee heti esipuheen avauksessa. Olutmaailman kiistelty, mutta kiistattomasti elegantein, suurhahmo Garrett Oliver muistelee krapulaansa Helsinki-Vantaan lentokentällä pitkäksi venähtäneen St. Urho's -illan jälkeen. Olutseurana olivat olleet Markku, Jussi ja Kari, joiden sukunimiksi voisi pienelläkin suomalaisen olutskenen tuntemuksella arvailla Korhosta, Rokkaa ja Ylännettä/Likovuorta. Valitettavasti kirjan anti laskee tästä eteenpäin tasaisen tappavasti. DeBenedetti on kotoisin Oregonin Portlandista, joten sieltä lähdetään liikkeelle. Rajausta on pakko tehdä ja kursorinen kohokohtatarkastelu länsirannikon olutjättiläisvaltioista Oregonista, Washingtonista ja Kaliforniasta on vielä hyväksyttävissä. Los Angelesista tulee itsellenikin uutta informaatiota, L.A. alkanee lopulta nostaa craft beer -päätään, ei vielä montaa panimoa, mutta DeBenedetti esittelee lähes kymmenkunta laadukasta olutbaaria, jotka ovat avautuneet parin viime vuoden aikana. Alaska ja Havaiji näppärästi mukaan, Anchorage olisi selvästi hyvin varteenotettava olutmatkakohde. Henkilökohtaisesti DeBenedettin painotukset kuitenkin aiheuttavat närästystä, mies painottaa aivan liikaa happamia ja puukypsytettyjä oluita, vanhan liiton hopheadiä tällainen happopää ottaa päähän. Mikä pahinta, DeBenedetti korostaa eurooppalaisia importteja, tämä on kardinaalisynti amerikkalaisessa olutoppaassa. En missään tapauksessa halua ylittää Atlanttia juodakseni euro-oluita.
Kirjan rakenne on varsin tylsä, ei yhtään kuvaa tai karttaa. Ei ollut Hieronymus & Labinskyn teoksessakaan, mutta se ei haitannut kun sisältö oli kirkkaaksi hiottua timanttia. DeBenedettin anti on löysempää ja viime vuosina on jo ehtinyt tottua laadukkaaseen kuvamateriaaliin, lähes olutpornoon, kuten esim. CAMRAn näyttävässä West Coast -kirjassa. DeBenedetti tunnustaa itsekin tarjoavansa vain kohokohtia, ei kattavaa katsausta. Se ei ole sinänsä ongelma, mutta epätasapaino on. Colorado saa hyvin tilaa, samoin ehkä heikommin perustein Montana melko vaatimattomilta näyttävine brew-on-premises -paikkoineen. Texasista noteerataan käytännössä vain Austin, kun esim. Houston puuttuu kokonaan loistavine St.Arnold's -panimoineen. Michigan ja Wisconsin jäävät aivan liian ohuelle huomiolle, vaikka sivulauseissa mainitaan alueen valtava olutvallankumous. Röyhkeintä on ohittaa Minnesota kahdella sivulla ja varsinkin jättää Minneapolis kokonaan huomiotta. Manhattan ja Brooklyn saavat liikaakin tilaa, mutta ote horjahtelee Upstate New Yorkissa, Rochester puuttuu kokonaan ja vain yksi alaviite mahtavasta olutmetropoli Syracusesta. Vermont ja New Hampshire ohitetaan lähes riipaisevalla ylenkatseella. Philadelphia on selvästi ylikorostettu, varsinkin kun monien DeBenedettin esittelemien baarien suurimmat elämykset ovat hölmösti belgi-importteja. Pittsburghissa DeBenedetti ei ole tainnut käydä ollenkaan. North Carolinan Asheville on viime vuosina noussut ehkä mielenkiintoisimmaksi pienehköksi olutkohteeksi monien raporttien perusteella (maine lähestyy jo Bambergia) ja onneksi DeBenedetti noteeraa Ashevillen asiaankuuluvasti. Muuten on selvää, että DeBenedetti on haukannut aivan liian suuren palan. Hengästynyt läpijuoksu lähes kaikista osavaltioista (taitaa puuttua vain molemmat Dakotat, Kansas, West Virginia ja Rhode Island, omituisesti myös District of Columbia) ei ole mielekästä, kun lopputulos on niin ohut. Olisi ollut parempi rajautua esim. Kalliovuorten alueen olutkulttuuriin, johon DeBenedettillä tuntuu olevan hyvä ote. Aika on varmaankin ajanut jo näin laajojen olutoppaiden ohi, netti tarjoaa ajantasaisempaa, luotettavampaa ja kattavampaa materiaalia. Subjektiivisissa näkemyksellisissä teoksissa printtimediallakin on vielä tulevaisuutta.
Itävaltalainen saksalaistyyppinen dunkel Grazin tehdaspanimosta. Pehmeän maltainen makeahko kokonaisvaikutelma, paahteinen hillitysti. Humalointi hyvin kevyttä, ajaa asiansa tyylisuunnassaan, mutta ei säväytä millään tavalla. Makea dunkel ei myöskään ole missään suhteessa suosikkityylejäni. Tuoreena saattaisi olla hyvinkin miellyttävä, mutta nyt jää aivan liian tavanomaiseksi. Markkinointinilkkien englantilaisella nimellä Ruotsiin tuoma olut tunnetaan kotiseudullaan nimellä Stiftsbräu. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Aikoihin on eletty, kun Tšekistäkin tulee pale alea, tämä ei ole edes uutuustuote, lanseerattu jo 2006. Väri on nimestä huolimatta meripihkainen ja maku pihkainen, neulasten katkero hyökkää pinnalle jo suutuntumassa. Muuten aika suoraviivaista alea, kylmä tarjoilu peittää orastavaa hedelmäisyyttä. Jälkimaku on lyhyt, pihka ei sinne asti kanna. Lämmetessä pähkinäisyyttä nousee esiin, mutta enemmän makua tähän toivoisi. Ei suuri elämys, mutta tällä vahvistettuna on mukava lähteä tsekkaamaan Kajaaninjokeen saapunutta tämänvuotista kekripukkia. Kajaani, Hospoda Koruna, 29.10.2011.
Pitkän linjan tanskalaispanimon musta olut. Hyvin paahteinen kahvinen juoma, selvästi myös maitoista happamuutta. Tanskankielistä etikettitekstiä ei täysin ymmärrä, mutta jollain vanhalla laavakivimenetelmällä karamellisointia on harjoitettu. Vahvuus on imp stout -lukemissa, 8,2%. Jälkimaku on tanakan katkeroinen, oluessa siis on lähes kaikki kohdallaan. Suolaisen mausteista lakritsaa lievästi, hyvin monimuotoinen maku. Erinomaisen positiivinen yllätys. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Jacksonvillen southern rock -ylpeyden alkuperäisjoukkueesta on jäljellä enää vain basisti Greg Walker, harmittavasti originaalikitaristi Charlie Hargrett poistui juuri ennen tätä turneeta. Walker ei kuitenkaan ole mikään turha tyyppi southern-tarustossa, mies on ollut perustamassa Lynyrd Skynyrdiäkin ja soittaa bändin First ... and Last -levyllä, yhdessä Blackfootin kitaristilaulajan Rick Medlocken kanssa. Medlocken tilalla Oulussa Mike Estes, joka hänkin on ollut Lynnäreissä, tosin vasta 90-luvulla. Walkerille oli varattu keskeisin asema lavalla, Estes lauloi sivulta. Yleisöä ihan kohtuullisesti, vaikka melkoisesta marginaalijutusta on nykyään kyse. Huvittavasti suurin osa oli kaltaisiani toimistotyöntekijän näköisiä keski-ikäisiä miehiä, pääosa varmaan it-alalla. Naisia selvästi normaalia vähemmän. Southern rock on tavallisen suomalaisen miehen juttu.
Good Morning täräytti koneen käyntiin. Bändi soitti selvästi liian lujaa tavallista pienemmäksi rajatussa teurastamossa, mutta korvatulpilla sai äänen säädettyä varsin ihanteelliseksi. Estes lauloi odotuksia paremmin, mutta mikään Van Zant tai Medlocke mies ei todellakaan ole. Bändi on luuhannut Suomessa niin paljon, että muutama sana suomeakin oli tarttunut settiin. Lapin Kullan kehuminen ei kyllä yleisössä ihmeempää vastakaikua saanut. Estes näytti hoitelevan soolokitaristinkin tonttia, Hargrettin tuuraaja pysytteli enemmän taustalla. Free-koveri Wishing Well oli vaisuhko ja sen jälkeen tuli minulle tuntemattomampia kappaleita, mutta bändi lisäsi selvästi intensiteettiä vähitellen. Rumpu- ja bassosoolot kuultiin, mutta turhanaikaista jammailua onnistuneesti välteltiin. Walker lauloi yhden, kovin hennoksi intiaanin näköisen veteraanin suoritus jäi. Dry Countryyn tultaessa vauhti oli jo hyvää. Rollin' and Tumblin' Fly Awayhin yhdistettynä käynnisti konsertin ytimen ja kaikki tuntui toimivan hienosti. Yhtyeen lamakausina Train Trainin huuliharppuintro on tullut nauhalta, mutta nyt uusi kitaristi oli opetellut sen, ihan Medlocken isoisä Shortyn suoritusta mukaillen. Highway Songissa heitin korvatulpat takavasemmalle ja täytyy myöntää että teoksen nopeassa osassa silmänurkat alkoivat kostumaan, tässä saavutettiin southern rockin syvintä herkkää olemusta, vaikka kolmas kitara puuttuikin. Yllättävän tiheästi ja terävästi encorena soitettu Robert Johnsonin (ja Claptonin ja Lynyrd Skynyrdin) Crossroads pulttasi hienon keikan paikoilleen. Paljon parempaa kuin odotin, muistikuvissa esim. Molly Hatchetin ja Doc Hollidayn Oulu-keikat jäivät vähemmän intensiivisiksi, toisaalta ehkä nuorempana odottikin lähes aina elämää suurempia kokemuksia. Sellainen ei tämäkään ollut, mutta todella hienoa musiikkia kuitenkin.
Chicagolaispanimon tuotteita ilmaantunut näköjään enemmänkin nyt maahantuontiin, hyvä homma. Kuparinvärinen olut, maltainen, hieman paahteinen, 5,6%. Ruista mukana, makeahko, humalaa hyvin vähän. Täyteläinen, pehmeä, hieman öljyinen viskositeetti. Rukiista leipäisyyttä havaittavissa, mutta varsin hillitty kokonaisuushan tässä on. Oluthuone Leskinen, 27.10.2011.
Hyi saatana! Harvemmin olutta maistaessa tulee Seppo Räty -tyyppinen primitiivireaktio, mutta nyt sellainen sattui kohdalle. Johtui tietysti osittain ennakko-odotuksista. Tuntematon panimo, mutta kuitenkin tanskalainen, joten laatuolutmaasta kotoisin. Pullon kyljessä luki isolla india pale ale, eli hedelmäistä ja humalaista panimon lippulaivatuotetta saattoi odottaa. Siksi ensisiemaisu oli todella raaka yllätys, makeaa alkoholia balttiviinalagerien tapaan. Kirpeää karamellisuutta, nihkeää heinää, jonkinlaista katkeroa loppumaussa, mutta ei kovin miellyttävä sekään. Luomuraaka-aineet ehkä syynä brutaaliuteen, ekologinen asenne ei kovin usein heijastu hedonistisena makunautintona. Oluthuone Leskinen, 27.10.2011.
Film noirin tunnetuimpia alalajeja on puolidokumentaarinen lajityyppi, joka sisältää usein lainvartijoihin ja liittovaltion virkamiehiin keskittyviä elokuvia. Fleischerin varhaisteos vuodelta 1949 on juuri tällainen ja fokuksessa rahanväärentäjiä jahtaavat Treasury Departmentin agentit (T-Men). Määrätietoisen kertojaäänen ryydittämällä tietoiskulla lähdetään liikkeelle ja tarinasta muodostuu perinteinen kissa & hiiri -jahti rosvojen ja poliisien välillä. Soluttautumistaktiikka käytössä monipuolisesti. Vangittua väärentäjää lähdetään kuljettamaan itärannikolta Kansas Cityyn ja nilkki päästetään tietoisesti karkaamaan keskilännessä, nopeasti siirrytään Los Angelesiin, johon suurin osa elokuvasta keskittyy. Nilkki on vanhemmalla iällä lentokatastrofiparodioissa loistanut Lloyd Bridges, joka hehkeän Barbara Paytonin kanssa virittelee jopa Bonnie & Clyde -tyyppisiä kuvioita. Barbara Payton oli hänkin traagisen vaiherikkaan lyhyen elämän Hollywoodissa viettänyt naisnäyttelijä, hieman äskettäin näkemäni Marie McDonaldin tapaan. Nykyään merkillistä kulttisuosiota nauttiva olut Pabst Blue Ribbon vilahtaa näyteikkunassa. Lähes kaikki tapahtuu öisin, valitettavasti kopio todella himmeä, visuaalisuus kärsii pahasti. Väkivalta on brutaalia nykynäkökulmastakin ja henkilöhahmot ovat B-elokuvatasoakin ajatellen todella ohuita ja kovin ennakoiva mekaaninen tarinan kaari on. Lopussa näyttävä tulitaistelu raitiovaunuvarikolla. Terhakka tiheä pikkunoir, mutta ei aivan parasta A-ryhmää.
Chicagolainen IPA saavuttanut Alkon valikoiman, loistavaa. Tätä olutta on tullut silloin tälloin reissuilla vastaan, blogin aikana esimerkiksi Greenwich Villagessa. Lähtökohtaisestikaan tässä ei ole tavoiteltu länsirannikon fiilistä tai keskilännen paikalliskilpailija Bell'sin Two Hearted Alen ääriefektejä. Hedelmäisyys kääntyy ensin täyteläiseksi maltaisuudeksi ja vasta sen jälkeen katkeroiseksi. Humala jämähtää hekumallisesti nielun limakalvoille pitkittämään nautintoa. Hyvin tasapainoinen tapaus, 5,9%:n vahvuudella ja normi-IPAa hillitympänä soveliaampi luokitus voisi olla american pale ale. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.
Seinäjoen panimon kausiolut pääsee hieman yllättämään, normaalin suomalaisen väritysratkaisun sijasta on kokeiltu ihan oikeasti eri raaka-aineilla. Tummahkon oluen valmistuksessa on käytetty ohran lisäksi kauraa ja ruista. Vaahtoa vähän, hiilihappoisuus melko matalalla. Vedessä on pehmeyttä. Maku on hillitty, kohtuullisen maltainen, leipäinen, kuivahko. Niinsanotusti helppo juotavuus, mutta luvattua rukiin särmää tässä jää kaipaamaan. Kun sitä ei vahvenneta humaloinnillakaan, niin hieman puoliväliin nautinto tuntuu jäävän. Mukava tapaus silti, ehkä Mallaskoski uskaltaa vielä joskus täräyttää markkinoille oluen, jota suunniteltaessa ei ole ajateltu sopivuutta keskimääräisen eteläpohjalaisen, vaikkapa jalasjärveläisen turkistarhaajan, suuhun. Ostopaikka Oulu, Välivainion K-Supermarket.
Pollack on melko epätasainen ohjaaja, mutta 60-luvun lopulla syntyi hyvääkin jälkeä. Tämä itselleni ennestään täysin tuntematon sotaelokuva valmistui juuri ennen merkkiteosta, Horace McCoy -tulkintaa They Shoot Horses, Don't They? Ehkä elokuva on vaipunut unohduksiin ansaitusti. Ardenneilla ollaan, pieni jenkkiryhmä vetäytyy näyttävään linnaan saksalaisten hyökkäyksen alla. Taidetta, fantasioita, bordelleja, Volkswagen, leipomo. Kuvaajana Henri Decae ja Michel Legrandin musiikki, mutta kokonaisuus on vain lievästi huvittavaa sekoilua. Prostituoituja esittävissä näyttelijöissä suomalaisilta kuulostavia nimiä, Marja Allanen ja Eya Tuli. Ilotytöt heittelevät Molotovin cocktaileilla saksalaistankkeja. Lopussa tuhotaan lähes orgastisesti jugoslavialaisia lavasteita. Varmaan fiksua symboliikkaa on ajateltu, mutta ei toimi käytännössä millään tasolla.
Ostin tämän massiivisen olutkirjan muistaakseni jo toissa keväänä. Ensiselailujen jälkeen se on lojunut eri puolilla asuntoa. Päätin nyt ottaa sen tarkempaan tutkiskeluun, koska lukujonoon on ilmaantunut taas pari muutakin olutkirjaa ja kohta käsissä on kovaa ennakkokohua kerännyt olutensyklopedia The Oxford Companion to Beer. En väitä lukeneeni tätä kirjaa sanasta sanaan, tämä ei ole sellainen teos. Varsinkin loppupuolella selailu kiihtyi. Kirjan toimittaja on tunnettu alan mies Britanniasta, Adrian Tierney-Jones ja avustajia kymmeniä eri puolelta maapalloa. Kirja edustaa ns. olutpornoa, useimmista oluista on laadukas kuva sekä pullosta että sisällöstä asianmukaiseen lasiin kaadettuna, muitakin kuvia paljon. Tarina kunkin oluen tai panimon historiasta on kirjan parasta antia, vaikka virheitä varmaankin löytyy paljon. Eggenbergin tummaa ei kuulemma nähdä useinkaan Etelä-Böömin ulkopuolella, vaikka sehän löytyy lähes jokaisesta suomalaisesta marketista. Oluiden makuarviot ovat lyhyitä ja myönteisen objektiivisia, mauttomimmistakin yritetään jotain löytää.
Eniten ärsyttävä seikka on kirjan rakenne. Oluet on jaoteltu yksinkertaisesti värin mukaan ambereihin, blondeihin, whiteihen, darkeihin ja specialty-oluisiin. Jaottelu on jokseenkin epäonnistunut, monet oluista voisi pistää joko amberiin tai blondeihin tai jopa darkeihin. Näissä blokeissa on kaikentyylisiä oluita. Valkoinen on varattu vehnäoluille, vaikka useat niistäkin ovat varsin tummia. Amber- ja -blond-osastot ovat valtavankokoisia. Jos etsii jotain tiettyä olutta, on hyvin vaikea päätellä mistä osiosta se löytyisi. Onneksi kirjassa on hakemistot, sekä maittain että panimoittain. Klassinen tyylijako miellyttäisi minua enemmän tai sitten pelkkä maantieteellinen tai aakkosellinen järjestys. Specialty-lohkon säilyttäminen on noloa. Esimerkiksi Finlandia Sahti ei ole specialty-oluiden joukossa. Siellä on lambiceja ja lähinnä maustettuja oluita. Ei mitenkään niin erikoisia, ettei ne olisi voitu ottaa värioluiden mukaan. Pöljimmältä näyttää Russian River Pliny the Elderin sijoitus specialteihin, kun muut tupla-IPAt ovat joko ambereissa tai blondeissa.
Oluiden nimeäminen tai otsikointi nostattaa myös verenpainetta. Yleensä kirjassa jätetään panimon nimi pois otsikosta, joskus se lisätään jos oluen nimenä on vain geneerinen tyyli. Aina tämä ei ole onnistunut, nyt löytyy semmoisiakin oluita kuin Scotch Ale, Märzen ja Dunkles Vollbier, jotka eivät ole kovinkaan identifioivia. Yksittäisten oluiden valinnasta voi olla loputtomasti erilaisia näkemyksiä. Kiistattomia klassikkoja puuttuu, mutta varmaankin jokainen näistäkin on maistamisen arvoinen. Suuret perinteiset olutmaat ovat aika tasapainoisesti edustettuina, eksoottisempia valintoja on ohjannut lähinnä avustajien valinta ja heidän mieltymyksensä. Nousevista olutmaista Espanjasta on aika ilahduttavia pienpanimovalintoja. Pohjoismaat on selvästi aliarvioitu, Italia ja Latinalainen Amerikka taas ovat saaneet ehkä liikaakin oluita. Suomesta on Finlandian lisäksi mukana Koffin ja Plevnan imperial stoutit. Samoista panimoista on liikaa oluita, mielenkiintoisempaa olisi ollut ottaa vain yksi olut kustakin panimosta, vaikka silloin leikkautuisi paljonkin hyvää pois.
Urvelluksesta huolimatta tämä lienee tämäntyyppisten olutkirjojen paras ja ajankohtaisin suoritus toistaiseksi. Näin valtavan tuotoksen luominen on vaikeaa ja lopputulos on kuitenkin monin tavoin tyydyttävä. Huvikseni laskin kuinka monta 1001:stä olen ehtinyt kokeilemaan. Niitä on noin 640. Paljon on vielä matkaa jäljellä.
Lähes musta lager Keski-Ruotsista. Voimakasta vaahtoa, voimakasta paahteisuutta, voimakasta karamellisuutta. Pehmeää, kuohkeaa ja tuoretta. Karamellisuus ei kuitenkaan hallitse, tämä on kohtuullisen kuiva schwarzbier. Erinomainen nautiskeluolut, täyteläisyyden perusteella voisi luulla vahvemmaksikin kuin 5,5%. Humalointi ei ole voimakasta, mutta tällaisessa mallasoluessa se tuntuu lähes luonnolliselta. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Välillä on mukava pudottautua olutharrastajan norsunluutornista ja tehdä reality check siihen, mitä tavalliset ihmiset juovat. Hintatietoisten ihmisten kaupasta löysin tällaisen saksalaisoluen, jota en ole ennen kokeillut. En tosin ole varma, juodaanko tätä erityisen laajalti, en katsonut onko halvempaa kuin kotimaiset tehdasoluet. Tekijä on kuitenkin ihan kunnollinen panimo Koblenzista, tämä ei ole mikään marketin omalla merkillä brändätty kustannussäästötuote. Pientä kustannusoptimointia kuitenkin havaittavissa, alkoholia on pilsille alakanttiin 4,2% ja mausteena on humalauute, jota toki käytetään monissa laatuoluissakin. Maku ei tietenkään ole massiivinen, maltaan runko on ohkainen, nahkeus hallitsevampaa kuin tuoreus. Jälkimaku ei ole tyhjä, kyllä sieltä humalaa löytyy. Kohtuullinen olut, muistuttaa Lidlin saksalaisoluita. Ostopaikka Oulu, Kaijonharjun Tokmanni.
Hampurilaissyntyinen John Brahm on film noirin jättiläisiä, Hangover Squaren, The Locketin ja The Brasher Doubloonin intensiivinen ohjaaja. Nyt nähtävillä ensi kertaa tuntemattomampi teos ja DVD-julkaisu mainostaa tätäkin noirina. Ikävä kyllä kyseessä aika lailla vaatimattomampi tapaus, lähes kalkkuna. Vuoden 1944 leffa on Lee Garmesin kuvaama, mutta siitä ei juuri saa käsitystä himmeästä kopiosta, ääni on erityisen kehno. Näytelmään perustuva elokuva tapahtuu maaseudulla itärannikolla suuressa talossa, jossa asustelee Ralph Bellamyn taidemaalarin epämääräistä lähipiiriä. Anne Baxter heittää hieman All About Eve -rooliaan ennakoivan suorituksen häiriintyneenä vieraana, joka katalysoi idyllin pinnan alta jännitteet esiin. Todella värikkään ja lyhyehkön uran kokenut Marie McDonald nuorena mallina ei ainakaan tässä kopiossa kovin hehkeältä vaikuttanut, Ruth Warrickin rinnalla kalpenee varsin pahasti. Kovin hitaasti, keinotekoisesti ja arvattavasti melodramaattinen kuvio täydentyy, pahasti vanhentunutkin epärealistinen elokuva on. Lopun myrskysäässä on goottilaista noirahtavuutta hetkellisesti, mutta todellinen pettymys on kyseessä. Brahm ilmeisesti tulikin ohjaajaksi vain tuuraamaan projektista livennyttä Lewis Milestonea, ei ehtinyt saamaan persoonallista otetta hankkeeseen.
Ennenkokeilematon olut Jämtlannin laatupanimolta. Nimenmukaisesti meripihkaisen värinen lager, ohutta vaahtoa. Vehnämallasta mukana, ehkä pyöreyttä antamassa. Pähkinäistä mallasta, hyvin tasapainoinen hillitty kokonaisuus, miellyttävä katkeruus jää kitalaen takaosaan, jostain syystä enemmän oikealle puolelle. Muistuttaa amerikkalaisia moderneja lagereita, Samuel Adamsia, Brooklyniä ja vastaavia. Aavistuksen tuoreempi saisi olla, tässä on parasta ennen -päiväys jo ensi tammikuulle. Juhlava arkiolut. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
90-luvun aikana tulin todistaneeksi useita southern rockin tunnetuimpien yhtyeiden keikkoja senaikaisissa kokoonpanoissaan, Lynyrd Skynyrd, Molly Hatchet, Doc Holliday. Nyt aiemmin missautunut Blackfoot on saapumassa Ouluun ensi viikolla, myös Blackfoot on kotoisin Floridan suurimmasta kaupungista Jacksonvillestä, Lynnäreiden ja Mollyn tapaan. Alkuperäisestä kokoonpanosta tosin jäljellä enää vain basisti, kitaristi Hargrett ehti harmittavasti häipyä kiertueen julkistamisen jälkeen. Alkuperäisen vokalistin ja laulunkirjoittajan Rick Medlocken livekunnon tietysti sain tsekattua 90-luvulla Lynyrd Skynyrdin kitaristossa. Blackfootin musiikki ei ole minulle kovin tuttua, joten keikkavalmisteluihin liittyen hankin tämän live-levyn. Äänitetty Britannian kiertueella 1982, bändi oli luultavasti uransa huipulla silloin. Raskaat rummut, boogie-kitarat ja hohottelevan Medlocken itsevarma laulu, kaikki southern-tyylin olennaiset elementit ovat hyvin hallussa. Avauskappale Gimme Gimme Gimme rullaa todella hyvin. Bluesahtava balladin tapainen Every Man Should Know junttaa isommalla voimalla hitaammin. Good Morningissa on laukkaava nopea rytmi ja Dry Country tilittää suomalaisestakin näkökulmasta tutuntuntoisesti alkoholin saatavuusrajoituksista. Kovin hyvin nämä eivät kuitenkaan kulje, sävellykset eivät parasta tasoa. Paremmin liukuu blues-klassikko Rollin' and Tumblin', jonka introssa Medlocke puhuu isoisästään ja John Lee Hookerista, kansilehdessä teos on merkitty Elmore Jamesin nimiin. Hooker (hieman eri nimellä) ja James tuon levyttivät monien muiden tavoin, mutta kappaleen alkuperä lienee epäselvä. Mukavasti blues vaihtuu lähes popahtavasti keinuvaan Fly Away'hin, muistuttaa John Cougar Mellencampin alkuvaiheen kappaleita. Road Fever jyrää puuduttavasti, mutta kitarasoolo maukas. Toinen blues-laina Trouble in Mind hitaana ränttätänttänä, pitkä instrumentaali-intro, lopulta Medlocke laulaa korkealta, toimii hienosti. Kahteen viimeiseen tunnettuun kappaleeseen bändi satsaa selvästi kaikki peliin, taidokkaalla huuliharpulla toteutettu juna-imitaatio käynnistää Elvis-kunnianosoitus Train Trainin, joka tykitetään täydellä rintamalla, mutta ei ehkä pääse aivan parhaaseen vauhtiin. Highway Song on puhdas Free Bird -ripoff ultranopeutettua kliimaksia myöten, mutta silti vaikuttava, kitarat, rummut ja laulu mukavassa harmoniassa. Lopussa yleisö vielä mukana Geordie-hoilauksessa Howay the Lads, äänitetty tietysti Newcastlessa. Loistavaa meininkiä, mitään vastaavaa tuskin voi odottaa Oulun keikalta, mutta ehkä sentään jotain nostalgisia häivähdyksiä.
John le Carrén läpimurtoromaanin ripeästi toteutettu filmatisointi on edelleen vakoilufilmien benchmarkeja. Le Carrén myöhemmät romaanit ovat täyteläisempiä, mutta tämä tiivis tunnelmapala tavoitti ehkä kaikkein osuvimmin Itä-Saksan ja laajemminkin Stalinin valtaaman Itä-Euroopan brutaalin apaattisen alakulon. Rittin elokuva on todella uskollinen romaanin hengelle. Richard Burton on täydellinen Alec Leamas. Jaettu Berliini on alussa hyvin esillä ja yhtä vakuuttavaa mustavalkokuvaa seuraa not-so-swinging Lontoosta. Fiilis on eleginen, kompromissiton ja illuusioton. Kylmän sodan viileimpiä talteenottoja.
Uusi tanskalaistuttavuus, jälleen uusi sopimusvalmistaja, olut tehty Aalborgin Søgaards-panimossa. Etiketin perusteella IPA, hyvin samea ruskea olut, ei voisi ulkonäöltään olla kauempana kirkkaan kultaisista Kalifornian india pale aleista. Maku on ohuehko, mallasta, makeaa leipää, mutta humala-arvot ovat heikolla tolalla. Aivan liian keskiluokkainen tylsä tapettiin katoava olut kaikin puolin, joko räväkkää särmää tai laadukasta tasapainoa tarvittaisiin korkeammalle tasolle kohoamiseen. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.
Makeaa hedelmää, pehmeää, ehkä jopa aavistuksen liian lämmintä. Kuivaa humalaa jälkimaussa, mutta makeus hallitsee, jopa hieman ikävän sokerisesti. Real-käsittely pehmeyttää ihanteellisesti, mutta itse oluen pohja ei nyt täysin minun makuun, suhteellisen ohueksikin tämä jää. Oluthuone Leskinen, 22.10.2011.
Heinäpään Oluttuvassa tulee harvemmin käytyä, mutta viidakkorumpu kertoi paikkaan ilmaantuneen omistajavaihdoksen myötä vaihtuvan kausioluthanan. Siispä tunkeuduin päättäväisesti syvälle eteläisen Oulun koville kaduille. Toivottavasti muutos monipuolistaa baarin oluttarjontaa muutenkin. Fiilis on edelleen lähempänä lähiöbaaria kuin oluthuonetta. Ahvenanmaan uutuus on siis punainen olut, 6%. Pehmeää ja tuoretta, amerikkalaisuus tarkoittanee kai voimakasta humalointia, joka onkin mukavan tanakkaa. Runkoa on tarpeeksi, joten oikein onnistunut tasapaino. Humalassa mäntyä ja pihkaa, ei sitrusta. Näppärä olut, omituista ettei vielä ole muualla tullut vastaan. Heinäpään Oluttupa, 22.10.2011.
John Garfieldin viimeinen elokuva on kovassa maineessa, mutta aivan näin intensiivistä pläjäystä en odottanut. DVD-julkaisussa loisteliaan kirkas kopio, James Wong Howen nerokas noir-kuvaus pääsee todella oikeuksiinsa. Keskeiset tekijät joutuivat epäamerikkalaista toimintaa tutkivan HUAC-komitean hampaisiin, Berryn ja Garfieldin lisäksi käsikirjoittajat Hugo Butler ja Guy Endore, taustalla ilmeisesti myös Dalton Trumbo. Se ei välittömästi välity nykykatsojalle, mutta teemoista voi tietysti hakea monenlaista kuvioon liittyvää. Parasta elokuvassa on ensimmäiset 20 minuuttia, todella hengästyttävää neorealistista kuvausta 50-luvun alun Los Angeles Downtownista, nuhruisista asunnoista, ruuhkaisilta kaduilta, baareista, ratapihoilta, ja häkellyttävimmin, uimahallista. Franz Waxmanin musiikki muistuttaa tiheydessään Bernard Herrmannia. Ensimmäinen kohtaus on kuin suoraan This Gun For Hiresta, miksei myös Melvillen Le Samouraista. Garfieldin suoritus on hämmentävän tiheä, ennakoi Brandon ja kumppaneiden Actors' Studion tekniikkaa, mies kuoli puoli vuotta kuvausten jälkeen stressaantuneena 39-vuotiaana sydänkohtaukseen. Tarina kääntyy nopeasti panttivankidraamaksi ja homma hieman sakkaa. Näitä fiiliksiä on myöhemmmin tavoiteltu mm. The Desperate Hoursin eri versioissa. Tunnelmassa tässä vaiheessa myös selvää heijastumaa sotaa edeltäneeseen ranskalaiseen runolliseen realismiin, selvimmin Marcel Carnén Le Jour se lèveen. Melodramaattisuus hieman häiritsee, mutta lopussa taas ryhdikäs asenne, vinkkauksia klassisiin 30-luvun gangsteridraamoihin. Todella upea elokuva ja häpeällisen huonosti tunnettu nykyään.
Suhteellisen tuntemattomaksi jäänyt San Francisco -noir vuodelta 1952, ensi-ilta minullekin. Iätön Joan Crawford hallitsee elokuvaa suvereenisti, lajityyppinä onkin ainakin osittain myös women's pic. Mieleen tulee ajoittain toinen naisen hallitsema noir, Sorry Wrong Number. Harmittavan suttuinen kopio, sillä visuaalisuus todella voimallista, varsinkin fantasiajaksoissa. Käynnistyy New Yorkin Broadwayn teatterikuvioista, joista siirrytään hitaalla junamatkalla mantereen läpi Kaliforniaan. Jack Palance ei ole koskaan ollut yhtä susinaamainen, alun romantiikka on todella pahaenteistä. San Franciscon tunnetuimpia kulmia kierretään Hitchcockin Vertigoa enteilevällä tavalla, jopa Muir Woodsin punapuutkin mukana, samoin sama taidemuseo, jossa Kim Novak Carlottaa tuijotteli. Juoni kääriytyy esiin ehkä hieman liian hitaasti, mutta vauhtiin päästyään jyrääkin sitten voimalla. Tarina rakentuu aavistuksen kikkailevasti, modernia tekniikkaa hyödyntäen, sanelukone on keskeinen juonen käännekohdassa. Noireinta on loppu, todella kiihkeä tunnelma San Franciscon öisillä kukkuloilla. Suurkaupungin yössä ei näytä liikkuvan ketään muita Crawfordin, Palancen ja aina samantyyppisiä rooleja esittävän Gloria Grahamen ohella. Mitenkään uskottava tai realistinen elokuva ei ole, mutta ei tarvitsekaan. Täytyy olla ohjaaja Millerin paras työ, CV:stä ei ainakaan (muita) tunnettuja täysosumia löydy. Täysosuma tämä nimittäin melkein on.
En voinut sietää Woody Allenin elokuvia harrastuksen alkuaikoina. Pystyynkehutut Annie Hall ja Manhattan olivat pystyynkuolleita. Vanhemmat farssit alkeellisen kömpelöitä, ainoastaan synkkäsävyisempi Stardust Memories teki pienen vaikutuksen. Zeligin ja Purple Rose of Cairon kikkailu ei jaksanut nostattaa edes kulmakarvoja ja 90-luvun alkuun mennessä lopetin tyystin miehen elokuvien katselunkin. Ava-kanavan Allen-sarja käynnistyy sattumoisin juuri näiltä ajoilta, joten ehkä myöhempää tuotantoa voi yrittää nyt silmäillä pienen etäisyyden jälkeen. 1994 tehty komedia 20-luvulta, epookkia tavoitettu kohtuullisesti, teatterimiljöötoilailuja gangstereilla höystettynä. John Cusack Allen-tyyppisessä roolissa, elokuva laahaa vielä vaivaannuttavammin kuin nyky- New Yorkiin sijoitetut Allen-tuotannot.
Yleltä hyvää HD-kuvaa Bernabeulta, Mourinho jätti hattutemppuja tehtailleen Higuainin penkille, Benzema irti vanhaa joukkuettaan vastaan. Lyonin Gourcuff teki paluun pitkän loukkaantumisen jälkeen, mutta ei päässyt ensi jaksolla palloon kiinni ollenkaan. Madrid hallitsi lähes totaalisti. 19. minuutilla perinteinen kulmamaali, Özilin annosta Cristiano jatkoi takatolpalle, josta Benzema ratkaisi. Lyon yritti vastahyökkäyksillä, Bastos terävä laidalla, Briand puski matalalta ohi. Gomisilta kaunis jatko verkkoon, mutta selvä paitsio. Mourinho on todella muuttanut asennetta hyökkäävämmäksi, jälki varsin hyvää. Özilin vapaapotku oli mennä sisään, mutta Llorisin ihmepelastus piti vielä Lyonin mukana. Ei enää toisen jakson alun jälkeen, Khedira ja Özil hassuttivat puolustuksen täysin. Loppu pelkkää rutiinia, Ramos teki vielä kulman jälkeen neljännen.
Vahva stout ilmeisesti kypsennetty tequilatynnyrissä. Tequila ei ole yhtään minun makuun, tämä taitaa olla ensimmäinen juomani olut, joka hyödyntää tequilakypsytystä. Hieman karkea stout, hyvin makea, mutta puumaisuutta löytyy. Alkoholi maistuu, sitä onkin peräti 13,1%. Ehkä sitten tequilaakin mukana, mutta makeus hallitsee liikaa. Göteborg, Ölrepubliken, 17.10.2011.
Kuohkeaa kermaista vaahtoa, hapan olut. Itävaltalaisissa valkoviinitynnyreissä kypsytetty brettaolut. Happamuus ottaa korrrelaatiota hedelmäisyydestä, mutta kovin, öh, hedelmälliseltä tämä yhteisvaikutus ei tunnu. Puumaista otetta myös, joten ei tämä minun makuuni ollut. Vahvempi kuin Orval, eikä tavoita sen monimuotoisuutta. Lounasruuhka kiihtyy uudelleen, näkkileipä varsin suosittua. Paikka iskettynä täyteen, mutta kukaan muu ei ole vieläkään tilannut olutta. Kaikki puhuvat myös ruotsia, viime aikojen tehokkaimpia toiseuskokemuksia. Göteborg, Ölrepubliken, 17.10.2011.
Muutama tunti aikaa Göteborgissa vielä. Ölrepubliken ottanut 17 Mikkelleriä hanaan, ilmankos tilanne oli lauantaina ankea. Sunnuntaisin paikka oli monen muun olutbaarin tapaan kiinni. Monet ennestään tuttuja, ainakin pulloversioina. Amarillo Single Hop hyvin sitruksinen, kuohkean tuore, mutta maussa hieman kulmikasta karkeutta. Jälkimaku ei kovin pitkäkestoinen. Mukava humalajuoma, mutta ei mikään huippusuoritus. Baarityttöä huvittaa, kun en halua syödä. Kaikki muut ovatkin tietysti tulleet lounaalle, mutta minulla hotelliaamiaisesta vatsa vielä täynnä. Kukaan muu ei olutta juo edes ruuan kanssa. Paikka näkyy olevan lounasaikaan puhdas työmaaruokala, mielenkiintoinen kokemus tämäkin. Onneksi kaikki oluet kalliimpia kuin lounaspaketti, joten en ainakaan vähennä liikevaihtoa istumapaikallani. Göteborg, Ölrepubliken, 17.10.2011.
Hyvin samea, hedelmää ja humalaa, hieman makealla kokonaisuudella, 4,5%. Katkero-loppu melko vähäinen. Kohtuuttoman kallis 95 SEK. Ei sen arvoista, hieman makeakin. Humalointi kuitenkin onnistunutta ja mallaskin taustalla tuntuu. Göteborg, Bishops Arms Västra Hamngatan, 16.10.2011.
Hiljainen kellaribaari sunnuntai-iltana, sain viimeiset vedot tästä paikallisesta oluesta. Paahtoa ja savua, ei tosiaankaan tuoreelta vaikuta. Keskivertoporter, varsin kuiva. Hieman etikkaakin mukana, kyllä tämä on valitettavasti vanhentunut käsiin. Göteborg, Bishops Arms Västra Hamngatan, 16.10.2011.
Vahva täyteläinen olut Taalainmaalta, 8%. Bourbonin vaniljaista leimaa tässäkin, varmaan amerikkalaisia viskitynnyreitä taas hyödynnetty. Kaunis tyttö edelleen töissä. Paahteisuutta, puu tuntuu selvästi. Kohtuullisen kuiva olut kuitenkin, siirappisuus vältetään. Tämä olisi sopinut hyvin Bishops Armsin porter-festivaalille, hieno kokonaisuus. Göteborg, Old Beefeater Inn, 16.10.2011.
Taas baarin oma olut, varsin tumma puna-ale, 4,8%. Pihkaa ja hedelmää, jälkimaku mukavan katkeroinen. Karkeahko, pehmeys puuttuu, ei ole tuorettakaan. Ei aivan kehno, mutta ei mikään huippu-olut. Göteborg, Ölstugan Tullen 1892, 16.10.2011.
2002 Rover oli kaupungin ainoa suurempaa olutvalikoimaa tarjoava baari. Tilanne ei enää sama, mutta Rover tuntuu olevan aika lailla ennallaan. Oceanin alen lasku kestää pitkään, syntyykin vahva vaahto. Hieman pihkainen ale, ei paljoa hedelmää, ohuehko runko. Real ale -pumpuissa Fullersin ja Belhavenin peruskamaa. 21 hanaa kaikkiaan, sunnuntai-iltapäivässä ei juuri muita asiakkaita. Humalaa oluessa saisi olla paljon enemmän. Vieressä mukava kebab-kioski. Ehkä innoittunut Greene Kingin Abbot Alesta, varsin samankaltainen tämä on, jonkinlainen ESB. Göteborg, The Rover, 16.10.2011.
Vähemmän vaahtoa, toinen panimon imperial stouteista, Nekron-brädi ei enää käytössä. Pride of Nekronia kuivempi, savuinenkin jopa. Edelleen kylmä lämpötila häiritsee, mutta tämä on selvästi paras näistä panimon kolmesta peräkkäiskokeilluista. 8,9%, tanakkaa paahtomallasta, kahvia ja humalaakin hieman mukana. Göteborg, Bishops Arms Järntorget, 16.10.2011.
Nyt ollaan jo imperial stout -vahvuudessa, 8,5%. Tässä ei onneksi mitään etikkaisuutta, ehkä perus-Nekron oli tosiaan pilalla. Tämäkin hieman kylmää, mutta viinilasia on helppo kämmenellä lämmittää. Hyvin tasapainoinen, vaniljaista makeutta, paahtomallasta, ei oikein humalaa. Liian makea minun makuun, mutta tyylissään ihan kiva. Göteborg, Bishops Arms Järntorget, 16.10.2011.
Tanskalainen stout, hieman savuinen, liian kylmä. Aavistus etikkaista vaikutelmaa, olisiko voinut pilaantua heti kättelyssä? Vahvasti vaahtoa. Toivottavasti maitohappamuus taustalla, paahteinen laatustout tässä kuitenkin on pohjalla. Kevyempää Son of Nekronia myös tarjolla, mutta sitä olen pullossa jo ehtinyt kokeilla. Göteborg, Bishops Arms Järntorget, 16.10.2011.
Bishops Arms Järntorget aloittaa porterfestivaalin, 15 hanaa portereita ja stouteja .Paljon tanskalaisia: Amager, Djævlebryg, Mikkeller, Hornbeer. Pikimusta örebrolainen, hyvin paahteinen, 7,6%. Kahvia ja tummaa suklaata, täyteläinen ja vakuuttava. Ruotsalaisista Närken lisäksi mukana vain Carnegie ja Ocean, se on tapahtuman pieni pettymys. Göteborg, Bishops Arms Järntorget, 16.10.2011.
Talon olut, ilmeisesti varsin uutta tuotantoa, Dugges tehnyt baarille myös bitterin ja lagerin. Samea, hedelmää ja mallasta kohtuudella, mutta humalaa aivan liian vähän. Kovin köykäinen ja mauton olut, reissun pahimpia pettymys. Tarjolla olisi ollut Oppigårdsin Ekporter ja Ahlaforsin Ahle Real Ale. Poikkeuksellisen tyylikäs ja kaunis nuori nainen töissä baarissa. Göteborg, Old Beefeater Inn, 16.10.2011.
Kahden ja puolen tunnin aamukävely Gamlastadeniin, tehdaskompleksissa Pannrummet-panimo, auki vain arkisin lounasaikaan. Tiesin sen etukäteen, mutta halusin silti käydä tsekkaamassa paikan päällä jonkin poikkeustilanteen varalta. Kiinnihän se oli, mutta mukava pyörätiereitti Ullevin kulmalta kanavan rantaa. Paluumatka olikin sitten tylsempi. Kävelin vielä keskustan taakse Hagaan. Hirveältä turistirysältä näyttävä baari, oviaukkokin punainen puhelinkioski, mutta yllättävän hyvä olutvalikoima, useita vaihtuvia ruotsalaisia pienpanimohanoja. 5.4%. Nimestä huolimatta vaalea IPA, maltainen ja kuiva. Ei hedelmäisyyttä, mutta erittäin onnistunut. Göteborg, Old Beefeater Inn, 16.10.2011.
Tämä olut oli päässyt loppumaan Ölrepublikenista, joten hyvällä tuurilla sitä löytyi hotelliin palatessa pienen (mutta harkitun) ketunlenkin varrelta. Samea ja hyvin humalainen, vain 5%, mutta tasapainoisen nautinnollinen. Ehkä päivän paras olut viime hetkillä, sitrus ja katkero mätsäävät mallasrunkoon totaalisti. Kapea pitkä baari, kovaa tungosta, nuorisoa paikalla, eivät vaikuta olutharrastajilta, Hyvä hanavalikoima, muutakin mielenkiintoista tarjolla. Tuoretta ja raikasta, lopultakin paikallista huipputuotetta. Göteborg, Ölstugan Tullen 1892, 15.10.2011.
Pehmeävetinen coloradolainen, mutta alkoholi paistaa läpi, vaikka sitä vain 8,7%. Käsittääkseni samaa olutta myydään myös Gordon-nimellä. Ei kovin miellyttävä, hedelmää, mutta ei raikkaasti. Humalaa katkeroidusti lopussa, mutta ei oikein paranna kokonaiskuvaa. Oskar Bluesin maineikkaat tölkkioluet eivät ole todellakaan iskeneet tänä syksynä. Nahkeaa hedelmää ja kokonaisuus pettymys. Göteborg, Haket, 15.10.2011.
