Rousal Bock

Samea ja ruma ruskea vahva bock Rosalasta, peräti 7,6%. Maltainen, ei ainakaan metallia, hiivaleipää, hieman hedelmää. Pilsin jälkeen odotukset olivat aika matalalla, mutta nyt ne ylittyivät.  Ei erityisen miellyttävä, mutta toimii kohtuudella. Joidenkin tietojen mukaan kyseessä on vehnäbock, mutta oikein sellaista fiilistä en saanut, ei ainakaan makeaa banaania. Lupaavalta tuntuu, Kemiöstä voi vielä kajahtaa. Helsinki, Villi Wäinö, 29.5.2013.

Bryggeri Helsinki Altstadt Helsinki

Helsingin uusin panimo pukkaa heti lisää tuotteita tarjolle. Oluen nimessäkin siis Helsinki-sana. 5% ja tyylin nimi on altbier. Ehkä normia hieman tummempi ja sameampi. Maussa tyypillistä pähkinää ja hedelmäisyyttä, todella tuoreen raikas. Katkeroa ei ole ekstreemisti, sekin tyylinmukaisen hillittyä. Erittäin vakuuttavaa, Suomen kovin alt? Ehkä Pohjoismaidenkin kovin, tätä tyyliä ei ole pidetty viime aikoina seksikkäänä uuden polven valmistajien keskuudessa. Hakkaa ainakin Nisseoskarin Ctrl-Alt-Deleten 6-0. Ehkä tykkäisin vielä kuivempana, lämmetessä mallas makeutuu. Helsinki, Bryggeri Helsinki, 29.5.2013.

Nøgne Ø Pale Ale, hanaversio

Ensituntuma isommasta astiasta tähän tuotteeseen. Hieman hapan, sitrusta, katkeroa vähemmän. Hieman belgiwit-fiilistä, vaikka pulloversiota pidin brittivaikutteisena. Pienehkö pettymys, mutta tuoreutta löytyy. Kuulin baariin osuneelta ekspertiltä, että "Nøgne" äännetään oikeaoppisesti kutakuinkin "Nuune". Helsinki, Pikkulintu, 29.5.2013.

Lervig Galaxy IPA, hanaversio

Todella sitruksinen, täyteläinen ja katkeroinen, 6,2%. Hyvin lähellä 66:sta, mutta sitruunaisempi ja vielä kuivempi. Todella erinomainen norjalais-IPA. Jälkimaku kestää loputtoman pitkään. Toimii kirkkaasti paremmin kuin nahkeassa pulloformaatissa. Yksi vakuuttavimpia oluita Norjasta, for the time being. Tarjoiltiin perverssisti kilpailevan panimon lasista. Mutta varmaan Norjassa edetään toverillisesti koko maan yhteistä vientipanosta edistäen.  Helsinki, Pikkulintu, 29.5.2013.

Nokia Keisari 66 APA, hanaversio

Kevään sensaatio-olut hyvin samanlainen kuin tölkissä. Runsaan trooppishedelmäinen, täyteläinen ja katkera. 4,2% -sarjassa ei juuri voi enempää odottaa. Pientä karkeutta ehkä havaittavissa, vielä hienostuneempi pehmeys ehkä jatkossa lisätavoitteena. Helsinki, William K Kurvi, 29.5.2013.

Dark Star Partridge Best Bitter, real ale

Mukavan katkeroinen, pitkä loppuveto, mutta ohut. Runko varsin pahvinen, ei kunnolla hedelmäisyyttä, hieman pähkinää. Britanniassa tällainenkin asetelma, vain 4%, saadaan joskus toimimaan, mutta nyt ei Brightonin kulttipanimokaan onnistu. Syynä tietysti voi olla tavanomaiset kuljetusongelmatkin. Helsinki, Kitty's, 28.5.2013.

Beer Hunter's Presidentti Ryti

Porilaisten panemassa Urho-baarin sarjassa nyt vuorossa presidenteistä oma suosikkini. Ryti on vahva bitter, 5%, suodattamaton ja pehmeä. Hedelmäinen, mutta poikkeuksellisen katkera. Lämpötilakin riilitasoa, joten muistuttaa hämmentävästi edellistä Triple fff -olutta. Suomalaiseksi olueksi todella uskottava brittitunnelma. Katkerointi yhtä pitkäkestoinen kuin Rytin kantti kesällä 1944. Urhossa taas paikalla klassisen musiikin soittajatyttöjä. Helsinki, Urho, 28.5.2013.

Triple fff Rock Lobster, real ale

Bitter, punainen, todella vahva katkero, erittäin kovassa kunnossa, 4,5%. Pehmeää elastisuutta. Toimi erinomaisesti Lucinda Williamsin keikan jälkeisessä euforiassa. Baarin sijainti kerrankin näppärästi toisella puolen katua Finlandia-talosta saapuen. Helsinki, Urho, 28.5.2013.

Lucinda Williams @ Finlandia-talo

Blogini musiikkiosaston (molemmat) lukijat ovat ehkä huomanneet, että makuni on aika vaativa. Varsinkin naispuolisilla musiikintekijöillä on vaikea päästä suosioon, koska musiikki on niin subjektiivinen laji ja syvällisempi samaistuminen naisen näkökulmaan on vaikeaa. Poikkeuksia löytyy ja suurin niistä on Lucinda Williams. Naista markkinoidaan nykyään jonkinlaisena kantrifolk-artistina, mutta itse tutustuin Lucindaan 80-luvun lopulla roots rock -ympyröissä. Lucindan kolmas levy vuonna 1988 kolahti kovaa ja totaaliksi faniksi asemoiduin viimeistään 10 vuotta myöhemmin, kun universaalia hehkutusta kerännyt timanttinen mestariteos Car Wheels on a Gravel Road ilmestyi. Purskahdan melkein itkuun, kun kirjoitankin levyn hekumallisen nimen. Blogini alkuvaiheissa uhosin liikahtavani heti eturiviin, jos Lucinda saapuu 500 km säteelle. No nyt Lucinda moisen tempun teki, ensivierailu Suomessa ja tietysti ponnahdin paikalle. En kuitenkaan eturiviin, koska esiintymispaikaksi osoittautui kolho Finlandia-talo ja tilaisuutta mainostettiin epiteetillä "intimate evening with Lucinda". Näissä ympyröissä intiimiys valitettavasti tarkoittaa puuttuvaa potkua ja tällä kertaa rumpalitonta bändiä.

Mutta takarivissä siis olin. Hieman heti kadutti, koska ainakin taaempaa kuusikymppiseksi ehtinyt daami näytti edelleen hyvältä tiukoissa housuissaan ja saappaissaan. Tulin paikalle varmuuden vuoksi hyvissä ajoin, mutta suomalainen (? Irma Agiashvili) lämmittelijä ei jaksanut kiinnostaa yhtä biisiä pitempään. Odottelin sitten pääaktia hulppeissa aulatiloissa, kun kyseessä oli ensivierailu Aallon lukaalissa. Lämmittelyn jälkeisellä tauolla bongasin yleisön seasta ymmärrettävästi paikalle saapuneen Freud, Marx, Engels & Jung -duon Myllykoski & Pajukallio.  Melkoisesti muutenkin jengiä paikalla, mutta ei täyttä. 

Lucindalla mukana kitaristi ja basisti, mutta ei siis rumpuja. Leidi itse soitti alkupuolen keikasta akustista, loppupuolen sähköistä kitaraa. Setti poikkesi paljonkin odottamastani, olin tsekannut talvella Amerikassa esitettyä ohjelmistoa, nyt hyvin erilainen meininki. Heti alkuun Can't Let Go ja nimikappale Car Wheels -levyltä, sitten vanhempi Pineola. Menin heti pähkinöiksi. Intensiteetti ei ehkä aivan huippua, mutta Lucinda esiintyi poikkeuksellisen rennosti, humoristisia Suomi-spiikkejä, esim. pahasti myöhästyneeseen ensivierailuun liittyen. Michael Monroen hoikkaa vartaloa ja kuohkeaa tukkaakin tuli kommentoitua. Akustinen osa toimi paremmin, dynamiikkaa tietysti tuli Fenderin myötä mukaan, mutta rumpalin puute korostui siinä vaiheessa entistä enemmän. Kaikki kunnia akustiselle fiilistelylle, mutta rock on rockia ja se ei kerta kaikkiaan toimi ilman lyöntisoittimia.

Mutta silti, alkupuolen Crescent City soi jumalaisesti ja kun Lucinda äänsi uusimman levynsä riipaisevan Copenhagen-biisin nimen livenäkin "Koupenhaagen" eikä "Koupenheigen", en meinannut pysyä housuissani. Levyllä jotenkin tökkinyt Fruits of My Labor avautui nyt kuohkeasti. I Lost It -biisin taustana on kuulemma 1970-luvun Houstonissa esiintynyt "I Found It" -niminen uskonnollinen hurmosliike, jota Lucinda halusi ironisoida. Briljanttia. Alakulon nadiiri ehkä saavuttui Blue-kappaleessa, mutta tunnelma pysyi silti valoisempana kuin uusimpien levyjen kaiken kattavassa murheen alhossa.

Mutta silti, levyllä irtonaisesti jyräävä boogie Real Live Bleeding Fingers and Broken Guitar Strings juuttui pahasti lähtötelineisiin. Come On ei sekään noussut lentoon. Pahiten floppasi yllättävähkösti Essence, joka on tiheänä studioversiona yksi Lucindan suurimmista saavutuksista. Nyt oli sovituksessa jotain Dylan-tyyppistä sekoilua, joka ei minulle auennut missään vaiheessa. Toisaalta varsinaisen setin lopussa suurin suosikkibiisini, Tom Pettynkin versioima, Changed the Locks toimi ihan kivasti, samoin hieman varauksellisemmin Honey Bee ja Joy. 

Encoret olivat hieman yllättäviä, Nick Drake -koveri jäi vieraaksi, samoin pari tunnelmoivaa hidasta originaalia. Robert Johnsonin Stop Breaking Down kärsi mielessä pyörineistä Stones-muistoista. Onneksi viimeisenä tullut Memphis Minnien Nothing in Rambling toimi hämmentävän hyvin, kuulin sen nyt ensi kerran ja kolahti heti totaalisti. Hämmästyin kuinka vahva ja voimakas laulaja Lucinda on, se ei välttämättä levyiltä välity, mikä mahtava ääni. Yleisö oli melko valjua, kiimainen yksittäinen jeaaaah-huutelija korostui sentään hilpeästi. Täydellä bändillä klubimiljöössä kokemus olisi voinut olla täydellisen pysäyttävä, nyt jäi käteen hieman kaksijakoinen fiilis. Kannatti kuitenkin vääntäytyä ja ei Lucinda-innostukseni hiipunut vähääkään, päinvastoin. Ja uusi levykin on tulossa, setissä oli pari näytettä, odotukset ovat korkealla.

The Musketeers Troubadour Blond

Hanabelgi mielenkiintoiselta valmistajalta, 6,5%. Belgihiivaa, mausteita, sokeria, hedelmää, katkeruuttakin. Liian makea, mutta ei tyylissään mauttomimpia, pippurisuutta selvästi. Helsinki, Leijuva Lahna, 28.5.2013.

Rousal Pils

Taas uusi panimo etelässä, nyt eksoottiselta pikkusaarelta Rosalasta, Kemiön edustalta. Hieman yllättävää saada pienpanimon tuote ensimmäisenä pulloversiona, 4,6%. Samea, kovasti hiilihappoa, kuohui yli. Viljaa on, mutta myös hedelmää, voisi harhaannuttavasti luulla aleksikin. Vehnää ja sokeria mukana, ei siis mitään Reinheitsgebot-kamaa. Katkeroa löytyy, mutta liian vähän. Ei nyt kolahtanut, ehkä tässä vaikuttaa tekijöiden lyhyt kokemus, ehkä ei olisi pitänyt pilsillä aloittaa. Panimon bockiakin Wäinössä tarjolla. Jälkimaku on jotenkin suolainen, enemmän kuin katkeroinen. Pieni pettymys siis, mutta tietysti kaikin puolin kannatettavaa toimintaa. Rekola, Ruosniemi ja Rousal, uusimmat panimot rimmaavat hauskasti r-alkuisesti. Helsinki, Villi Wäinö, 28.5.2013.

Ruosniemen Piirimyyjä

Samea pale ale, hedelmäinen, hieman nahkea, ei ehkä niin onnistunut kuin panimon ensimmäinen tuttavuus Pikkupomo. Jokin karamellinen sivumaku, jälkimaku liian lyhyt. Pienoinen pettymys siis, mutta periaatteessa onnistunut tämäkin. Ehkä voisi kokeilla erilaisia tyylejä, ehkä niin jo onkin tehty, mutta suhteellisen samanlainen tämä oli Pikkupomon kanssa. Helsinki, Hilpeä Hauki, 28.5.2013.

Ayinger Bräu-Weisse

Hieman yllättäen en löytänyt blogista tämän oluen arviota. Vuosien varrella on tullut kokeiltua useampaan kertaan, mutta ehkä ei sittenkään aivan viime vuosina. Oululaisessa laatubaarissa nyt ajankohtaan hyvin sopivasti hanajakelussa. Ayingin perusvehnä on tyylisuunnan benchmarkeja, ehkä siellä kuivemmassa laidassa. Nytkin maussa kuivaa hedelmää, hyvin pehmeää, perinteiseen tapaan ei juurikaan katkeroa. Banaanisuus jää sivuun, esillä enemmän purukumia ja tietysti esterisyyden perussysteemi. Hyvin tasapainoinen ja mukavan lämpimät alkukesän olosuhteet Letkun puiston reunalla, mutta eihän vehnäolut koskaan minulle tärisyttävä kokemus ole. St. Michael, 26.5.2013.

Mallaskoski Kuohu Valioluokka Pils, hanaversio

Seinäjoen panimon kevään uutuus nyt jakelussa isommassakin astiassa. Kuivaa leipäviljaa, katkeruus olemassa, mutta hillitysti. Ei ehkä sittenkään tarpeeksi poikkea standardilagerista. Täysin puhdas ja kohtuullisen täyteläinenkin, mutta jotenkin raikkaus ei tuntunut olevan aivan parhaimmillaan. St. Michael, 26.5.2013.

Dortmund - Bayern München 1-2

Absurdi avaus Mestareiden liigan finaalissa, kun afronsa harmaannuttanut vanha maolainen Paul Breitner, siis Bayernin vasen pakki Euroopan Cupin voitossa 1974, toi pokaalin Wembleylle. Avauskokoonpanot täysin odotetut, Götze epäilyttävästi loukkaantunut, Kroos uskottavammin. Bayern ei saanut millään hyökkäystään liikkeelle, Dortmund hallitsi ensimmäistä 20 minuuttia, vaikka varovasti sekin hyökkäsi. Lewandowskilla puolittaisia paikkoja, Błaszczykowskilla hyvä kääntölaukaus, Neuerilta jalkatorjunta. Vasta 26. minuutilla Bayernin ensimmäinen paikka, Mandžukićin pusku Weidenfellerin käsien kautta ylärimaan. Robbenilla useampi tilanne jakson lopussa, mutta ei uskaltanut oikealla jalalla tehdä ratkaisuja. Ensimmäinen jakso totaalinen pettymys semifinaalien tasoon verrattuna, mutta tällaistahan finaaleissa tapaa olla.

Toisen jakson alku yhtä aneemista, mutta tunnin kohdalla upea Bayernin kuvio, Ribéryn hieno syöttö, Robben päätyyn, kiersi Weidenfellerin ja luukulta Mandžukićin viimeistely. Dortmund ei hätkähtänyt, 67. minuutilla omalaatuinen Danten ratkaisu, potkaisi laatikossa Reusia mahaan, pilkku ja İlkay Gündoğan tasoitti varmasti. Alle tasonsa pelannut Müller keskitti viisi minuuttia myöhemmin maaliviivalle asti, josta kuitenkin Subotić pelasti. Perään David Alaban hirmuveto, jonka taas Weidenfeller torjui. Ottelun loppuvaihe muistutti tyypillisen kiihkeää Bundesliga-matsia. Schweinsteigerinkin yrityksen Weidenfeller esti. 89. minuutilla ratkaisu, Ribéry juonimassa, Robben ryösti pallon ja ohjasi lurun häkkiin. Dortmund ei mitenkään heikommalta vaikuttanut, mutta moraalisesti Bayernin voitto täysin ansaittu, koska niin hienoa heidän pelinsä oli Barcelonaa vastaan.

Stallhagen Summer Honey

Bruuverin Ilkka Sysilän vieraanvaraisuuden jälkeen ei ollut enää muuta tehtävissä kuin vetäytyä Vantaan lentokentälle. Kenttäbaarissa kuitenkin hieman yllättäen uutuutta tarjolla Oolannista. Hunajaolut on yllättävän kuiva, nahkeaa hedelmää. Makea hunaja nousee esiin oluen lämmetessä. Valokuvan sormi kuuluu yllättäen paikalla vaikuttaneelle jalasjärveläiselle ei-turkistarhaajalle, hän tykkäsi oluesta kovastikin. Hopsterin näkökulmasta tietysti hillitty katkerointi on paha puute, mutta kohtuudellahan tämä toimii syksyä odotellessa. Vantaa, Oak Barrel, 24.5.2013.

Bruuveri Eulalia's Hoodoo Pale Ale

Yli vuoden tauon jälkeen pääsin Bruuverin panimomestarin Ilkka Sysilän juttusille. Tarjolla Tyynenmeren pale alea, humalina Kaliforniasta Cascadea ja Uudesta-Seelannista Nelson Sauvinia. Sysilä päätti tarjota olutta sekä vaahdolla että ilman, mikäpä siinä. Ei haitannut, kun hinnoittelussa taidetaan hipoa ennätyslukemia. Diletantin makuun ei suurta eroa havaittavissa tarjoiluvaihtoehdoissa, mutta mielenkiintoinen vertailu silti. Tässä on panostettu aromihumalointiin, katkeruus on vähäisempää, suodattamatonta kamaa tietenkin. Ei tämä Bruuverin briljanteimpaa laitaa ole, mutta erittäin ryhdikästä silti, hyvin hedelmäinen, hyvin raikas, hyvin tuore, totta kai. Alkoholipitoisuus on sattumoisin 4,7% ja sehän pistää mietityttämään, näinköhän olut vielä tulee vastaan hieman erilaisessa formaatissa ja laajemmassa jakelussa. Pääsin taas käymään panimonkin puolella, mutta tämänkertainen kypsytystilanne keskittyi hieman hämmentävästi siideripuolelle. Heinäkuun lopun Rautatientorin SOPP-tapahtumaan luvassa kuitenkin uutta tuhdimpaa tavaraa, sinne yritän itsekin suunnistaa ensimmäistä kertaa. Helsinki, Bruuveri, 24.5.2013.

Bryggeri Helsinki Weizen

Esteriä, purukumia, pippuria, todella tanakka vehnä. Katkeroakin huomattavasti jälkimaussa. Tämä olut on käsittääkseni ensimmäinen Sofiankadun tiloissa tehty. Pilsin tapaan viimeisen päälle tyylinmukainen suoritus. Erityisen ilahduttavaa, että humaloinnissa ei ole säästelty, selvästi paras juomani weizen pitkään aikaan. Vehnälasissa mukavan kulmikas alaosa. Saksalaismeiningillä tämä ravintola siis aloittaa ja mitään valittamista ei ole, seuraavaksi voi odotella tyrmäävää gosea tai ungespundetia. Helsinki, Bryggeri Helsinki, 24.5.2013.

Bryggeri Helsinki Pils

Uusi kohuttu panimoravintola Senaatintorin ja Kauppatorin välissä. Pieni baari katutasossa, siistiä pohjoismaista vaalean puun fiilistä. Alakerran ruokapuolta vilkaisin vessassa käydessäni, täysimittaisempi baaritiski siellä. Pils on samea, hyvä vaahto, ei siis mitään suodatusta tai pastörointia. 6 euroa, 0,4 l, 4,7%. Viljaa ja katkeroa, oikein onnistunut, oikein reippaasti humaloitu. Olut on tiettävästi tehty Lappeenrannassa, Saimaan Panimon laitteiston viimeisellä keitolla ennen Mikkeliin siirtymistä. Tehty siis Bryggerin panimomestarin toimesta, ennen oman laitteiston implementointia. Todella vakuuttava debyytti, saksalaistaustaisella panimomestarilla menneisyyttä Stadissa ja Lahden Alexissa, lahtelaista panimoa en harmittavasti ehtinyt koskaan tsekkaamaan. Helsinki, Bryggeri Helsinki, 24.5.2013.

Nynäshamns Indianviken Pale Ale

Join tätä nynäshamnilaista viimeksi Göteborgissa 2002, muistikuvat erinomaiset. Katkeroa heti ensisiemauksella, kuivahkoa hedelmää myös, pihkaa panimon Bedarö Bitterin tapaan. 6,2%, karkeaa ja pistävää, nimenomaan mäntyinen pihka ei toimi niin kuin sen pitäisi, en tykkää tästä vivahteesta Bedarössäkään. Aavistuksen jopa epäilin, että kyseessä olisi Bedarö. Ei siis nyt kolahtanut, vaikka periaatteessa tykkään tietysti tämäntyylisistä oluista. Oluthuone Leskinen, 23.5.2013.

Éric Rohmer: L'Ami de mon amie

Yli kuusikymppinen Rohmer teki 80-luvulla näennäisen keveitä komedioita parikymppisten ihmissuhdekiemuroista. Tämä Ystävättäreni poikaystävä on Comédies et proverbes -sarjan kuudes ja viimeinen elokuva vuodelta 1987, näin nyt toisen kerran. Arkirealismia, toimistoja, ravintoloita, uimahalleja, lankapuhelimia, modernia arkkitehtuuria Pariisin esikaupungissa Cergy-Pontoisessa. Pelkkää maalin kuivumisen seuraamista Rohmerin leffat eivät yleisen käsityksen vastaisesti kuitenkaan ole, tässä säväyttää lyhyt kohtaus Roland Garros -tennisstadionilta ja poikkeuksellista urheilullisuutta purjelautailussa. Rohmerin tarkkanäköisyys on hämmentävää, olisi mielenkiintoista tietää hänen menetelmänsä näyttelijöiden ohjauksessa. Rohmer irrottaa nyt varsinkin Anne-Laure Meurystä todella intiimejä herkkyyksiä. Paljon ei tapahdu, sitä enemmän puhutaan, elokuva on romanttinen komedia pienellä kirpeydellä maustettuna. Kukaan muu ei tehnyt tällaisia elokuvia.

Fritz Lang: Rancho Notorious

Pitkästä aikaa nähtävänä saksalaisemigrantin Technicolor-western Wyomingin jylhissä maisemissa. Alku on todella tiheä ja langilaisittainkin brutaalin väkivaltainen. Ryöstö, raiskaus ja murha. Arthur Kennedyn hieman yksi-ilmeinen sulhanen lähtee kostoretkelle ja jännite nyykähtää melko totaalisesti Marlene Dietrichin pyörittämissä uhkapelikuvioissa. Jack Elam luimistelee jo uudempia bravuureja ennakoivasti. Lopussa kohtuullista tiivistymistä ja Budd Boetticherin myöhempien moraaliwesternien tunnelmaa lähestyvä huipentuma. Keskiosan löysyydestä huolimatta huomattavasti ryhdikkäämpää jälkeä kuin aiempien tsekkausten muistikuvissa. Käsikirjoittaja Silvia Richards avioitui myöhemmin Kiss Me Deadlyn maineikkaan turkkilaiskreikkalaisarmenialaisen noir-skenaristin Buzz Bezzeridesin kanssa. Elokuvan jakelussa Suomessa käytetty nimitys ansaitsee maininnan: Villin lännen villikissa.

Fuller's Brit Hop, real ale

Hienoisesti kultaiselta vivahtava uutuusale Lontoosta, mutta bitteriksi kääntynee, vain 4,1%. Kahdeksan brittihumalaa, mutta Karhun Tuplahumalan tapaan lajikkeiden lukumäärä ei ratkaise. Kimppapano cumbrialaisen Hardknottin kanssa. Kuivaa hedelmää, hieman kepeää pihkaa ehkä havaittavissa, mutta ei tietenkään jenkkityylistä sitrusta. Kevyt kokonaisuus, sessiokyvykkyys löytyy, tasapainoinen, näppärä, mutta tylsähkö. Oluthuone Leskinen, 21.5.2013.

Joel Coen: The Big Lebowski

The Big Lebowskin kulttimaine tuntuu vain kasvavan, hieman yllättäen. Elokuvan spin-offeihin kuuluu jopa uskonto, dudeismi.  Itselleni leffa ei ole kunnolla kolahtanut, ei nytkään. Coen-veljesten komediatuotannosta Raising Arizona, Barton Fink ja Fargo tuntuvat paljon kestävämmiltä. Alussa on hetkensä, voice-over vaikuttaa kuuluvan Kaliforniaan pomppivalle teksasilaiselle piikkipallolle. Mutta Dylanin ja Fogertyn musiikin parodia-arvo on kyseenalainen, tarkoituksellisen löysä tarina ei ole tarpeeksi löysä, monista kohtauksista puuttuu pointti, överiksi menee monta kertaa. Joel Coen on puhunut Chandler-kunnianosoituksesta, mutta tämän perusteella he eivät tykkää miehestä. Hammett-tribuutti Miller's Crossing on nimittäin valovuosia tämän edellä. Mukavia cameoita (musiikkipuolelta esim. Jimmie Dale Gilmore ja Aimee Mann) ja ajoittain toimivaa huumoria.  

Luchino Visconti: Ludwig

Lähes neljä tuntia tunnelmointia Baijerin "hullusta" kuninkaasta vuodelta 1972. Olen nähnyt tämän 80-luvulla, mutta luultavasti kyseessä oli lyhyempi jenkkiversio. Jostain syystä Suomessa elokuvasta käytetään nimeä Ludwig II. Huono dubbaus, varsinkin alussa tylsää replikointia, laahaavaa jähmeää kerrontaa, Visconti jää tässä kauaksi esim. Il gattopardon elastisesta dynaamisuudesta. Alkupuolta hallitsee kuninkaan Wagner-fanitus, sitten hiipivä hulluus lisääntyy ja Viscontin töille tyypillinen homoseksuaalisuus siirtyy vihjailusta suoraviivaisempaan kuvaukseen. Ludwig oli tunnettu satulinnojen rakentaja, mutta Visconti ei irrota niistä visuaalisia tehoja, nykyinen supernähtävyys Neuschwanstein vain viitteellisesti kuvattuna. Jälkipuolisko on siis dramaattisempi, mutta Saksan yhdistymisen melskeetkin jäävät pahasti teatterimaisen kamaridraaman taustajylinäksi. Visconti väläyttää kunnolla visuaalista tyyliään vasta lopussa Starnberg-järven kaislikoissa. Ei kuitenkaan kohoa minusta lähellekään Viscontin parhaita, kansainvälinen yhteistuotanto selvästikin yksi ongelmista.

Tilquin Oude Gueuze

Ensimmäinen kokeilu tältä spontaanihiivavalmistajalta, omalaatuisen vahvaa lambiciksi, peräti 6,4%. Hyvin hapanta, totta kai, hiilihappoa todella rankasti. Ei ehkä Cantillon-intensiivisyyttä, mutta hyvin kuiva. Täyteläisyyttä tullenee vahvasta alkoholipitoisuudesta. Valkoviinimäisyyttä, tyypillistä gueuze-meininkiä. Tohtoripromootio kaupungissa, osa tyypeistä lipesi Rotuaarin kirkkokulkueesta Leskiseen. Televisiossa jääkiekko-ottelu menossa, Leskisen patiolle tiivistyy mielenkiintoinen eliitti, ihmiset joita nykyjääkiekko ei kiinnosta. Itse olen edelleen 70-luvun Orr & Harlamov -sukupolven tiukka fani, mutta uudemmat lätkäsysteemit ovat jääneet vieraammiksi. Oluthuone Leskinen, 18.5.2013.

Alfonso Cuarón: Children of Men

Clive Owen -dystopiaa Britanniasta 2027. Naiset ovat olleet hedelmättömiä jo 18 vuotta, sivistys on murtunut joka puolella, mutta brittien saarella vielä jonkinlainen yhteiskunta pystyssä. Rantautuvia pakolaislaumoja suljetaan keskitysleireille, mutta niissäkin kapina kytee. Vivahteetonta äänekästä kohkausta P.D. Jamesin tekstin pohjalta, ei kunnon jännitettä. Michael Caine vanhana ganjankasvattajana hieman nostaa profiilia, mutta muuten lattapäistä menoa.

Grimbergen Blanche

Jättikonsernin vehnäsatsaus, kuivaa sitrustyyppistä hedelmää, mausteita aika vähän, 6%. Täyteläistä, hyvä runko. Yllättävä kuivan kuuma helleilta Oulujoen rannalla, jengiä piha täynnä, hyvin miellyttävä patiojuoma. Katkeroa voisi olla enemmän, mutta wit-tyylissä varsin vakuuttava. Etiketissä mainitut karamelli ja siirappi eivät pilaa kokonaisuutta. Koivurannan Kahvila, 17.5.2013.

Anderson Valley Boont Amber Ale

Helteisellä Perämerellä uutuustuote Kalifornian pohjoisosista. Maltaisen pähkinäinen, hedelmääkin mukavasti, 5,8%. Ei kuitenkaan katkeroa mainittavasti, tämä on tasapainoista old school -kamaa kalifornialaisittain. Nimi viittaa Andersonin laakson Boonville-kylän paikalliseen "kieleen" boontlingiin. Oluthuone Leskinen, 17.5.2013.

Stallhagen Coach Ice Beer

Jo viikon toinen jääkiekko-olut. Ahvenanmaalainen valmentajajääolut (bussijääolut?) on ehkä nimetty google-kääntäjän avulla ja makukaan ei suuremmin säväytä. Hieman viljaista mallasta, makeutta normia enemmän ja hyvin lyhyt katkeroloppu. Tämä saattaa hyvinkin olla sama kuin Stallhagenin perusmaitokauppaolut, ainakaan makuja ei ole säädetty yhtään isommiksi. Craftahtava määre "hand made slow beer" kalskahtaa ehkä turhan juhlalliselta tämän oluen yhteydessä.  Äkillisen lämpöaallon valtaamalla Perämeren rannikolla juoksulenkin jälkeen tämä ei kuitenkaan maistunut mitenkään vastenmieliseltä. Ostopaikka Oulu, Myllytullin Siwa.

Benfica - Chelsea 1-2

Eurooppa-liigan finaali Amsterdamissa, katsomossa samalla penkillä Eusebio, Cruijff ja Platini. Benficalla avauksessa vain yksi portugalilainen, pakki Almeida, loput lähinnä eteläamerikkalaisia, penkillä Pablo Aimar, kapteeni Maxi Pereira kokonaan poissa. Myös Chelsean kapteeni Terry sivussa, samoin kauden tähti Eden Hazard. Benfica alussa selvästi aktiivisempi, paljon hässäköitä laatikossa, mutta ei kliinisyyttä. 38. minuutilla hyvä Lampardin veto, koppari Artur sai käden väliin.

Toisella jaksolla huomattavaa viihdyttävyyden lisäystä. Benfica puski edelleen voimalla ja 51. minuutilla Cardozo sai sisään, tuomittiin paitsioksi, ei näyttänyt siltä. 59. minuutilla Torres rankaisi, Cechin heitto keskiympyrään, Torres kiersi tahdonvoimalla sekä topparin että maalivahdin. Näytti selvältä, mutta Azpilicueta hölmöili käsivirheen ja Cardozo tykitti pilkulta keskelle voimalla. Cardozolla puhdas voimaroikku varttituntia myöhemmin, mutta Cech venytti torjunnan. Jostain syystä ei jäätykään odottamaan jatkoaikaa ja pilkkuskabaa. Veteraani Lampardin unelmaveto 88. minuutilla olisi saanut melkein ratkaista ottelun, niin kaunis potku kimposi ristikosta ulos. Benfican pelaajien fyysinen kunto vaikutti heikommalta, Chelsea ei edes vaihtanut ketään. Yliajan kolmannella minuutilla Ramires hankki kulman, Ivanovic pääsi puskemaan täysin vapaasti kolmen Benfican puolustajan keskeltä takanurkkaan. Dramatiikka ei loppunut vielä tähänkään, Ivanovic mokaili vastahyökkäyksessä luukulla ja Cardozo sai vielä tasoitustilaisuuden. Ei kuitenkaan onnistunut ja Benficalle taas yksi finaalitappio, viimeisin voitto on yhdestä jalkapallohistorian legendaarisimmasta ottelusta, Euroopan Cupin finaali Real Madridia vastaan 1962 5-3 (Ferenc Puskas 3). 

Fanø Beer Geek Slumber Party

Tanskalaisten olutfriikkien pyjamabileiden viihdykkeeksi pannulla oluella vahvuutta tasaraha 10%. Makeaa, belgihiivaa, hedelmää, alkoholia. Ei katkeroa. Muistuttaa vahvan belgin ohella epämiellyttävää barley wineakin. Ei vakuuta millään osa-alueella, mutta bailuissa epäilemättä uponnut mukavasti. Oluthuone Leskinen, 14.5.2013. 

Plevna Poika

Huhujen mukaan tämän tamperelaisen jääkiekkoteemaisen pale alen alkuperäisnimi oli Kale Ale. Rautakansleri Kummolan arvaamattoman palautteen pelossa nimi kääntyi odottamaan Tapparan menestystä liigan mestaruustaistossa. Porilaiset sotkivat tämänkin skenaarion, mutta uuteen nimeämiskierrokseen ei sitten enää lähdetty. Poika on 5,5%, kuivattua hedelmää. Suhteellisen täyteläistä, mutta katkeroa aivan liian vähän. Pettymys väistämättä, hieman makeakin. Koskipanimossa on tehty asiat useimmiten paljon paremmin. Oluthuone Leskinen, 14.5.2013. 

Margarethe von Trotta: Das Versprechen

Romanttista tragediaa Berliinin muurin varjosta vuodelta 1995. Katkelmallinen rakenne, pääparia seurataan dramaattisissa merkeissä 1961, 1968 (Prahassa), 1981 ja 1989. Visuaalisesti mukavaa otetta, tykkäsin erityisesti DDR-väreistä, jotka jotenkin muistuttivat Suomea 1970-luvulla. Kovin kaavamainen ja imeläkin kokonaisuus, yksilökohtalot ovat tietysti riipaisevia, mutta aitoa tunnetta ei sittenkään mukana. Näyttelijät pääsääntöisesti kolhoja, mutta vanha Fassbinder-kasvo Eva Mattes vakuuttava luterilaisena naispappina Itä-Saksassa.

Nokia Keisari Luomu Tumma

Nokian kevätuutuus 66-APA ylitti kaikki odotukset, mutta en silti nostanut odotuksia tälle tummalle lagerille. Yleensä tästä tyylistä ei paljoa saada irti, varsinkaan Suomessa. Tuoksu onkin neutraali, mutta maussa on välittömästi omaperäinen mausteinen tuntuma, pähkinää ja pihkaa, voiko olla? Punaruskeassa oluessa on selvää paahteisuuttakin, mutta varsinainen mallasrunko jää ohueksi, jää totta kai kun 4,5%. Jälkimaku ei ole kovin pitkä, mutta katkeroa silti kiertyy mukaan mainittavasti. Mausteisuus tuo mieleen Nokian Året Runtin, mutta siinä oli karkeampi ja epämiellyttävämpi fiilis. Nokialla selvästikin on nyt saatu homma rullaamaan ja hyvää tuotetta pukkaa ulos jatkuvalla syötöllä. Alkuinnostuksen jälkeen tunnelma hieman latistuu, mutta positiivinen kokonaisuus ilman muuta. Ostopaikka Oulu, Raksilan K-Citymarket.

Ólafur Jóhannesson: Borgríki

Islantilaista rikosleffaa on jo tullut nähtyä useamman näytteen verran. Tällä kertaa liian laskelmoitua väkivaltaviihdettä alennuskaukalon pohjalta, ohjaaja pyrkinee kovasti Hollywoodiin, koska käyttää naurettavaa pseudonyymiä Olaf de Fleur. Reykjavikin järjestäytyneen rikollisuuden reviiritaistelua, brittien tukeman paikallisen gangsteriruhtinaan asemaa kampeaa sivuun serbijengi. Väkivallan lisäksi huumeita, prostituutiota ja poliisikorruptiota mustalla huumorilla ja ilman vivahteita. Reykjavikin miljööstäkään ei irtoa tehoja. Elokuvan paras piirre on kohtuullisen lyhyt kesto. 

Philip Kerr: The Shot

Philip Kerr on kirjoittanut muutakin kuin natsinoiria. Tämä 1999 ilmestynyt romaani liittyy JFK-lajityyppiin, jossa hyvää jälkeä ovat tehneet esim. James Ellroy ja Don DeLillo. Tosin natseista Kerr ei täysin pysyttele nytkään erossa, tarina käynnistyy tiheällä kuvauksella Buenos Airesista kesällä 1960, tarkka-ampujan kohteena on Dr. Helmut Gregor, siis Josef Mengele. Koska Gregor kuolee, niin Kerr naulitsee kontrafaktuaalisen asetelman mahdollisimman vakuuttavasti. Seuraavassa kuviossa toimeksiantaja (tunnettu mafiahahmo John Roselli, Kerrin kirjassa Rosselli-muodossa) väittää tunteneensa Raymond Chandlerin Paramountin ajoilta. Kerr kirjoitti jo Berlin Noir -sarjassa Chandler-vaikutteisesti ja jatkaa samalla tyylillä tässä trilleri-kontekstissa. 

En muista ennen kuulleeni, että CIA:ta olisi kutsuttu Springsteen-viittauksellisesti E Streetiksi, mutta 1960 CIA:n pääkonttori todellakin sijaitsi DC:n Foggy Bottomin E Streetillä ennen Langleyn kampuksen valmistumista. Toiseksi kohteeksi asettuu Fidel Castro, mutta valmisteluvaiheessa päähenkilö suorittaa pari tehtävää ikään kuin verryttelynä, toinen hyytävästi Psychon esityksen aikana. Sitten henkilökohtaiset panokset kohoavat, juonen näppärää käännettä ei ole syytä paljastaa, mutta Castro unohtuu ja kohteeksi tarkentuu JFK. Päähenkilö on ollut Pohjois-Korean vankina ja kuvio muistuttaa ehkä muutenkin liikaa The Manchurian Candidatea. Lopussa on vielä uusi käänne, mutta sitä ennen Kerrin veto hieman hiipuu ja lopputulos tuntuu ristiriitaiselta. Ei varmaan Kerrin parhaita, mutta mukavasti levottomuutta herättävä lukukokemus kaikesta huolimatta.

Endeavour

Inspector Morse -sarjassa päähenkilön etunimi paljastui vasta loppuhetkillä. Nyt James Cookin laivan nimi on täräytetty prequel-sarjan nimeksi, tosin Endeavour lausutaan tässä pilotissakin vasta aivan lopussa. Ollaan vuodessa 1965 ja Morse saapuu Oxfordiin tilapäiskeikalle. Mies ei käytä alkoholia, mutta ensimmäisessä ruumiinavauksessa tulee pyörtyminen ja Orson Welles -tyyppinen esimies tarjoaa toipumiseen real ale -käsiteltyä stoutia. Se on menoa, Morse hörppii tuopin parilla kulauksella. Myöhemmin Morse nähdään real alen parissa mm. klassisessa Lamb & Flag -pubissa. Jaguarejakin pyörii ympärillä koko ajan, puhumattakaan klassista musiikkia harjoittavasta puumanaisesta, johon Morse putoaa pahasti. Tutut ainekset Oxfordin college-miljöitä myöten ovat siis heti kasassa ja hyvin nautinnollisesti kaikki tarjoillaan, tietysti hieman brittiläisen kuivakkaalla rutiinilla. Tarina lähtee liikkeelle todella hitaasti, mutta ottaa sitten varsin kovia kierroksia, ehkä liiankin paljon, pieni sordiino lopussa olisi voinut olla eduksi. 60-luvulla tavallinen poliisin harjoittama väkivalta ja laajamittainen korruptio nivoutuu kuvioon hienosti. John Thaw -kunnianosoitus tehdään näppärästi. Vaikein paikka vanhalle fanille on tietysti nuoren Endeavourin näyttelijäsuoritus, mutta minusta pohjoisirlantilaistaustainen liverpoolilainen Shaun Evans suoriutuu hienosti, hieman tulee mieleen Lewis-sarjan Hathaway, mutta kyllä suoritus on mallikas.

Mikael Niemi: Veden viemää

Ensikokemus pajalalaisen Niemen tuotantoon, siis lukukokemus. Olen kyllä nähnyt Vittula-kirjan elokuvaversion, joka ei tehnyt ihmeempää vaikutusta. Uusi teos käsittelee valtavaa tulvaa Luulajanjoessa, alkuperäisnimeltään muuten Fallvatten, suora väännös Vattenfall-firmasta. Silloin kun Ruotsi vielä puolustautui, se valmistautui pysäyttämään Venäjän ja sittemmin Neuvostoliiton hyökkäyksen juuri Luulajanjoelle, minkä seurauksena alueella on mm. valtava Bodenin linnoitus. Tarina käynnistyy aika hyvin osittain komediallisilla pikkukohtauksilla ennen tulvan alkua. Sitten ote höltyy ja Niemi kirjoittaa tavanomaista katastrofi-action-proosaa. Henkilöitä on liikaa, hahmot jäävät ohuiksi. Vähitellen Niemeen liitetty groteskius ja makaaberius nostavat päätään ja realismi uppoaa syvemmälle. Vastenmielisin nilkki on saamelainen ja saabismi sairautta. Niemi mainitsee mielenkiintoisesti mestariuimari Gunnar Larssonin, itse kuulin nyt miehestä ensi kerran sitten suurten voittojen 1972. Mielessä käväisee William Faulknerin The Wild Palmsin tulvajaksot, mutta sellainen intensiteetti jää tietysti todella kaukaiseksi tällä kertaa. Kovin epäuskottavalta tuntuu viranomaisten avuttomuus, varsinkin kun Bodenin tienoilla luulisi olevan edelleenkin armeijan henkilöstöä. Tapahtumat keskittyvät yläjuoksulle, odottelin turhaan urbaania kaaosta Bodenissa ja Luulajassa. Sujuvasti kirjoitettu ja helposti luettava, mutta ei mikään vaikuttava romaani. Harmittavasti lukukokemusta heikensi heti alussa katastrofaalinen käännösvirhe, paikkakunta nimeltä Malmivuori. Kääntäjän uskottavuus mureni välittömästi, koska kyseessä on tietysti Malmberget. Jos se välttämättä halutaan suomeksi (tai meänkieleksi) kääntää, niin ainoa oikea muoto on Malmivaara.

John Dahl: You Kill Me

Montanan Billingsistä ponnistanut John Dahl (skandinaavista taustaa?) teki 1989-94 putkeen kolme amerikkalaisen neonoirin perusteosta, mutta on horjahdellut sen jälkeen rutiinituotannoissa. Nyt katsottavana miehen toistaiseksi viimeisin ohjaus vuodelta 2007. Odotuksia ei erityisemmin kohota tieto, että tämän jälkeen Dahl on työskennellyt televisiofiktioissa. Leffan nimessä on selvä viittaus Dahlin suvereeniin debyyttin Kill Me Again. Noirahtavissa tunnelmissa käynnistyy tämäkin, Ben Kingsley esittää vodkaan kiintynyttä puolalaistaustaista palkkamurhaajaa Buffalon sohjoisilla kaduilla. Siirto San Franciscoon muuntaa tarinan alkoholismikomediaksi, jota sulostuttaa aina yhtä hehkeä Téa Leoni. Pienessä roolissa vanha Dahl-partneri Bill Pullman. Feel good -tunnelma saavutetaan ajoittain, mutta varsin ohueksi kokonaisuus jää.

Omnipollo Nebuchadnezzar, pulloversio

Talvella sain juoda tätä Belgiassa tehtyä ruotsalaisolutta Kööpenhaminassa tynnyrin pohjalta, nyt pullotettuna saatavissa Perämerellä. Tuoksu äärimmäisen sitruksinen, maussa enemmän mausteita, ehkä jopa alkoholiakin, yrttisyyttä, katkeroa voimakkaasti. Yrteistä huolimatta hyvin onnistunut tuote tässäkin muodossa, oikeastaan mitään valittamista ei ole. Huippuolut kaikin puolin. Oluthuone Leskinen, 8.5.2013.

Sean Penn: Into the Wild

Näyttelijänä parhaiten tunnettu Penn on tehnyt melkoisen vahvan ohjaajaurankin. The Indian Runner -debyytti tulkitsi Springsteenin Highway Patrolman -mestariteoksen elokuvaformaatissa ja onnistui kohtuullisesti, vaikka ei Springsteenin henkeä minusta tavoittanutkaan. Sitten seurasi kaksi Jack Nicholsonin pääroolittamaa leffaa, The Crossing Guardista ei ole paljoa jäänyt mieleen, luultavasti olen sen kuitenkin nähnyt. Dürrenmatt-filmatisointi The Pledge oli sitäkin muistettavampi, varmaankin Pennin paras ohjaus siihen mennessä. Into the Wild vuodelta 2007 oli minulle ennestään tuntematon.

Penn ei ole leimautunut komedioiden tekijäksi eikä sellainen ole tämäkään. Perustuu elämäkertakirjan kautta ns. tositapahtumiin. Aiheena kliseinen hippihyppäys yhteiskunnan ulkopuolelle ja seurauksena nopea ennenaikainen surkea kuolema. Tämä olisi voinut olla jonkinlainen varoittava valistuselokuva establishmentin suunnalta vuonna 1967. Nyt eletään kuitenkin vuosia 1990-92 ja yhteiskunnallinen kytkös Bush-seniorin kauteen jää kovin irralliseksi. Starttaus Alaskan talvessa ja sieltä kelataan reittiä taaksepäin Atlantan graduation partyyn. Odotin hieman road movie -tyyliä, mutta siihen Penn ei tartu, pelkästään irrallisia kohtauksia ympäri Amerikkaa. Arizona Columbia-jokineen, South Dakotan viljapreeriat, Salton Sea ja Slab City, Oregonin punapuut. Eddie Vedderin ulvahtelevat laulut eivät fiilistä paranna yhtään. Voice-over ja sitaatit jokseenkin päälleliimattuja, ei kunnon dramaattista draivia. Edes Kristen Stewartin laulajaneito ei saa päähenkilöä virkistymään. Penn yrittää kehittää jotain Jack London -tunnelmaa Alaskassa, mutta ei irtoa ollenkaan. Todella pahasti ylipitkäkin ja siis monipuolisesti pettymys.

Mikko Mattila: Nuoret nerot 2/2

Jälkimmäinen osa Mattilan taskuvaras/esikoiskirjailijasaagasta. Charlie Parkerin bebop pomppii edelleen mukavasti, mutta muuten ei päästä kunnolla eteenpäin. Naiset kaatuu kirjailijasankarin sänkyyn ja kolmiodraamaa kehitellään puolivillaisesti, kenenkään oikeastaan osoittamatta mitään intohimoa. Otsatukkaisen Marja Salon esittämä näyttelijähahmo varsinkin jää etäiseksi. Koko tarina kääntyy loppua kohti vinksahtavaksi, mutta tuloksena on vain löysä tussahdus, ei mikään kristallinen kiteytymä. Alkuosasta hieman kiinnostuin, mutta loppu oli vielä suurempi pettymys. 

Badger First Gold

Single hop -alea Lounais-Englannista Dorsetista, vain 4%. Nahkean karamellinen, kuivaa hedelmää, toffeeta, ei kuohkeutta, ei oikein katkeruuttakaan. Jos RCH:n porter edusti brittituotantoa parhaimmillaan, niin tässä on heikompi esimerkki. Ainakaan tässä muodossa oluessa ei ole tarpeeksi ulottuvuuksia ja mukana olevatkaan eivät ole kovin miellyttäviä. Keskimääräistä heikompi kaikin tavoin. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

RCH Old Slug Porter, pulloversio

Real alena hyvässä kuosissa vuosia sitten kohtaamani brittiporter Bristolin alueelta nyt bottle conditioned -muodossa. Paksua vaahtoa ja hirvittävän voimakasta paahtoa, maltaat on taatusti käristetty napalmilla. Kahvisuuden takaa nousee myös kypsää hedelmää ja mukava katkeroveto lopussa. Vain 4,5% ja näin kovat tehot, silti tasapainoa esimerkillisesti. Maitohappoisuutta ja toffeeta myös. Benchmark-tyyppinen suoritus ja tätä kovempaa kamaa on vaikea löytää suomalaisesta maitokaupasta. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Don Winslow: The Kings of Cool

Winslow'n Savages kolahti minulle todella kovaa, joten asetin suuria odotuksia tälle edeltävälle jatko-osalle (vai miten prequel pitäisi suomentaa?). Samat huumekauppiaspäähenkilöt, joiden vaiheita seurataan noin vuonna 2005 Laguna Beachissä, sekä takaumia edeltävään sukupolveen 60-luvulle asti. Alku ei rullannut yhtään, tuntui väkisin uudelleenlämmitetyltä ja 1960/70-luvun tapahtumat liian ohuilta ja kliseisiltä. Winslow saa kuitenkin sakkauksen oikenemaan ja ryhtiä alkaa kerääntymään. Pienissä sivurooleissa vilahtaa aiempien romaanien päähenkilöitä, jopa Frankie Machine.

Winslow jatkaa ytimekkään kerronnan tiivistämistä, nyt kokonainen luku voi koostua kahdesta merkistä. Tästä on vaikea enää kovemmaksi keittää. Jos kerronta on aiemmin ollut elokuvamaista, niin nyt kokeillaan rock-musiikin tapaista proosaa ja jotain kuvataiteellistakin hahmotusta asettamalla sanoja omille riveilleen eri kohtiin sivua. Siis lievää kikkailun makua, mutta kyllä tarina kestää sen. Winslow ottaa hieman perinteisempää sanomakirjailijan rooliakin ja pyrkii kronikoimaan kuinka 60-luvun ihanteet vähitellen transformoituivat kyyniseksi individualismiksi. Ei mitenkään omaperäistä otetta tässä. Isän ja pojan suhteita peilaillaan Springsteen-sitaattien lomassa ja tässä teemassa löytyy tuoreuttakin. Loppuratkaisussa irtonyörit solmitaan näppärästi yhteen, mutta Savagesin tasoa ei kuitenkaan nyt tavoiteta.

Sidney Lumet: Before the Devil Knows You're Dead

Olen tätä ennen missannut Sidney Lumetin 83-vuotiaana ohjaaman jäähyväisleffan. Lumetin tuotannon taso tunnetusti vaihteli reippaasti, mutta mahtavaa jälkeä syntyi reippaasti. Viime vuosien kohtaamisista The Deadly Affair ja The Anderson Tapes ovat vakuuttaneet perusteellisesti. Tämä lähtee liikkeelle brasilialaisella seksillä, sitten heist movieta, aikatasoa rikotaan, kääntyy psykologiseksi draamaksi, tragikomediaa peliin ja makaaberilla vedolla loppuun. Tämmöinen cocktail toimii harvoin, ei nytkään. Hyvin epäuskottava tarina, mutta sentään Marisa Tomei lähes ilman vaatteita ja Boardwalk Empire -tv-sarjan Aleksa Palladino ja MIchael Shannon pienissä rooleissa. Löysä vire, muutenkin tasapaksu elokuva, väistämättä pettymys.

Predatory Fish Bum Ale

Ehkä hieman totuttua tavanomaisempaa olutta Kaijonrannasta, kalapummieili on noin kuusiprosenttisen ruskea pintahiivaolut. Tumma ESB? Suurikuplaista vaahtoa, ei kovin kestävää. Pähkinätoffeeta maussa, trooppista hedelmää, hiivaleipää, hillitysti katkeroa. Karamellisuuttakin, kohtuullisen makea runko. 6% ja 58 IBUa. Humalat ovat amerikkalaiset Cascade ja Citra sekä uusiseelantilainen Nelson Sauvin. Silti tämä on ehkä englantilaisin maistamistani Esox-oluista, jotain winter warmer -tyyliäkin. Toimii hyvin ilman mitään virheitä, mutta real-käsittely voisi tuoda tällaiseen tapaukseen pehmeyttä ja pyöreyttä lisää. Suunniteltu kalareissuilla nautittavaksi ja soveltunee siihenkin erinomaisesti. 

Ulu Grosbard: True Confessions

Ulu Grosbard on melkoisen omalaatuinen nimi Hollywood-ohjaajalle. Viime vuonna kuollut matalan profiilin auteur olikin Antwerpenissä 1929 syntynyt juutalainen timanttikauppiaan poika, varsinainen etunimi Israel. Perhe muutti sattuneesta syystä Kuuban kautta Chicagoon 1940-luvulla. Varsinainen ura teatterissa, leffapuolella mm. kulttimainetta nauttiva Edward Bunker -tulkinta Straight Time, jota en ole onnistunut näkemään. Tämä tutumpi teos vuodelta 1981 perustuu John Gregory Dunnen romaaniin ja vielä merkityksellisemmin James Ellroyn kautta kuuluisuutta keränneeseen Black Dahlia -tapaukseen. Päärooleissa aikakauden suuret tähdet De Niro katolisena pappina ja Duvall LAPD-poliisina. Grosbardin vaimolla Rose Gregoriolla mehukas rooli madamena. Elokuva käynnistyy Kalifornian aavikolla 1960-luvulla, josta takaumana pääosa tapahtuu Black Dahlian ympärillä 1948. Kohtuullisen näppärää miljööotetta, vaikutteita The Godfatherista ja Chinatownista, mutta kunnolla Los Angelesin sodanjälkeiseen tunnelmaan ei päästä. Hämärää kiinteistöbisnestä katolisen kirkon ympärillä, mutta ei riittävää tehoa, ei tarpeeksi intensiteettiä. Kirkonmiehet näyttävät sotkeutuneen prostituoidun paloittelumurhaan, mutta avoimeksi Grosbard ja kumppanit asetelman kääntävät. Ei mitenkään tyydyttävä kokonaisuus, vaikka fiilis onkin nautinnollisesti levottoman hermostuttava.

Sambrook's Pumphouse Pale Ale

Kultaisen väristä alea Lontoon modernin katraan jo vanhemmasta panimosta. Pale ale -termistä huolimatta tämä on tyylipuhdas moderni englantilainen golden ale, sitrushedelmäinen, kukkainen, hieman mausteinen, makean hunajainen ja varustettu katkeralla loppuvedolla. Vain 4,2%, tyypillistä mausteisempi, ilmeisesti uusiseelantilaisen humalan vaikutuksesta. Ei tämä silti tarjoa mitään uutta ja ihmeellistä, mutta valitsemallaan tiellä pääsee hyvin perille. Ostopaikka Oulu, Joutsensillan K-Supermarket.

Tapio Suominen: Syöksykierre

Näin tämän kotimaisen heti ensi-iltakierroksella 1981 ja sen jälkeen ei todellakaan ole haluttanut katsoa uudelleen. Nyt olin jo ehtinyt riittävästi unohtaa, mutta varmaan seuraavaankin katseluun on syytä pitää 32 vuoden tauko. Tarina sijoittuu lähinnä Kemijärven seudulle, Vuotoksen suunnitellun altaan masentamaan yhteisöön. Tukholmasta otetaan vauhtia Taxi Driverin vaikutteilla, mutta löysäksi jää. Näyttelijätyö on todella väkinäistä ja ahdistus monumentaalista. Tässä elokuvassa melkein kiteytyy kaikki se, mikä suomalaisessa elokuvassa oli pielessä ennen Kaurismäkien läpimurtoa.

Stadin Savuruis Portteri

Jyväskylässä join viime kesänä Stadin Savuruisstoutia, jonka vahvuus 5,9%. Tämä Alko-uutuus on 6,5 %, joten sama olut ei siis kyseessä. Ilmeisesti tätä on kuitenkin Jyväskylän seudulla kaupiteltu Palokka-brändillä sekä pääkaupungissa it-firma Reaktorin Serverisavuna. Vaahtoa ei synny paljoa, mutta aivan Stadin latteimpien oluiden hiilihapottomuudessa ei sentään olla. Tuoksussa on salmiakkia ja yrttejä. Maku on myös suolaisen lakritsainen pikemminkin kuin bambergilaisen kinkkuinen. Ruis varmaan tuo karkeutta, jota vehnä ei tunnu pyöristävän. Paljon täyteläisempi kuin isomman yrittäjän taannoinen savuruis, mutta ei niin katkeroinen, vaikka IBUja kohtuudella 40. Etiketissä mainitaan terva, kahvi ja suklaa, joita ilman muuta voi aistia monipuolisesta oluesta, tuoksun yrttisyyttä ja maitohappoa myös. Onhan tämä maukasta, mutta jotenkin tasapainoton fiilis jää. Hyytävän takatalven sääkin suosii tämäntyyppistä juomaa, mutta ei nyt oikein kuitenkaan kolahtanut. Pitkään olen vältellyt kommentoimasta suomalaisoluiden yhdyssana-anarkismia, mutta nyt mitta täyttyy. Ymmärrän kyllä etiketin visuaaliset arvot yms, mutta oluen nimen ainoa oikea kirjoitusasu on Savuruisportteri.  Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.