Alexander Payne: Nebraska

Bruce Springsteenin levystä nimensä (tai ehkä sittenkin samannimisestä osavaltiosta) ottanut mustavalkoinen road movie vuodelta 2013. Bruce Dernin esittämä lievästi seniili ruotsalaistaustainen herrasmies luulee voittaneensa miljoona dollaria arvonnassa ja voitto pitää käydä lunastamassa Nebraskan pääkaupungissa Lincolnissa. Ollaan Montanan Billingsissä ja matkalle lähtee Subaru-kuskiksi miehen aikuinen eleketroniikkamyyjäpoika. Sattumoisin matkan alkuosa Billingsistä Wyomingin kautta South Dakotan Rapid Cityyn on täsmälleen sama, jonka ajoin toiseen suuntaan 2014. Arkirealismia, mustaa hiljaista huumoria, alakuloinen pohjavire. Ollaan Amerikan tyhjentyvillä syrjäalueilla, Trumpin suosion kasvun ydinseuduilla. Matkalla pysähdytään pitemmäksi aikaa Dernin vanhaan kotikylään Nebraskassa, jossa hampaankoloja aletaan kaivella puolin ja toisin. Oikein näppärä elokuva, en ole kunnolla saanut Paynen tuotantoon otetta. Viiniroadmovie Sidewaysin tietysti tunnen ja samantapaista fiilistä tässäkin on.

Tornio Maistila Routa BA Imperial Stout

Tornion ja Maistilan yhteistyöstoutia Routaa on ehkä ollut liikkeellä jo erilaisessa formaatissa, mutta nyt törmäsin tähän versioon, jota kypsytetty Guyanan rommitynnyreissä. 9,5 %, hyvin mustaa. Paahteista suklaata tuoksussa, maussa kahvia ja suklaata. Makeaa hedelmääkin on, aika pehmeää, monimuotoisuuttakin. Oikein näppärää, ei makeutta erityisemmin, ei jälkimakua. Kuivaa on, makeus ei häiritse. Pikkulintu Ruttopuisto, 30.1.2021.

La Rulles Triple, hanaversio

Tujun Pullakahvistoutia lähdin Ruttolinnusta hakemaan, mutta se oli ehditty imeä parempiin suihin. Harvinaisen vaikea tilaustilanne Pikkulintu-baarien historiassa. Mielenkiintoista ennen juomatonta olutta nyt oli vaikea löytää. En tosin huomannut Routaa, joka täytyy ottaa seuraavaksi. Rullesin tripeliä en kuitenkaan ilmeisesti ole ennen hanasta juonut, 8,4 %, 39 IBU. Kaunis väri, lähes kirkas. Tuoksussa sitrusta, maussa esteriä. Kuivahkoa hedelmäisyyttä, yllättäen vähän katkeroakin jälkimaussa. Hyvin puhdas vahva belgiale. Huipputripel ilman muuta. Pikkulintu Ruttopuisto, 30.1.2021.

Anarchy Hopped Up And Ready To Go

Newcastlesta kevyttä IPA-kamaa, 5,3 %, 50 IBU. Samea, Sabron kookosta ja anista tuoksussa. Vähän tillimäistä mausteisuutta maussa. Sitrusta on, mutta liikaa hiilihappoa. Ohut runko, kyllä tämä aika pettymykseksi kääntyi edellisten caskien jälkeen. Black Door, 30.1.2021.

Olari Hopz ’N The Hood, cask ale

Selailin blogia ja pahasti näyttää siltä, että en ole arvioinut aiemmin Olarin Hopz ’N The Hoodia. Nyt sitten tarjolla cask-versio oluesta. Ei ole ensimmäinen Olarin kokeilu tähän suuntaan, samassa baarissa oli viime syksynä tarjolla Pacific Gnarwestiä samassa muodossa. 5,5 %, kirkasta vaalean ruskeaa olutta. Sitrustuoksua hyvin, pehmeyttä on, kuivaa sitrusta, vähän brittiläistä golden ale -tunnelmaa. Mallas tulee hyvin esiin, ehkä paremmin kuin perusversiossa, jota nyt en tosin ilmeisesti olekaan juonut. Katkeroakin on, hyvin toimii. Olari jatkaa kovaa menoaan usealla rintamalla. Black Door, 30.1.2021.

Fuller's Vintage Ale 2019, cask ale, vuotta myöhemmin

Japanilaisomistukseen siirtynyt Fuller's on odotetusti ryhtynyt karsimaan bisnesrönsyjä. Cask-oluiden vienti osui kirveen alle ensimmäisenä. Ei siis Suomessakaan ole tarjolla mm. ESBiä enää cask-muodossa. Runsaan vuoden takaista Vintage Alea saatiin vielä maahan ja Black Door jemmasi yhden caskin nyt nautittavaksi. Somessa oli jo pöhinää, olisiko kyseessä viimeinen Fuller's -cask Suomessa. Mahdollisesti, mutta epäilyjä on myös, että HOK-Elanto olisi Angleterressa pistänyt astiaa säilytykseen. Joka tapauksessa nyt sitten Black Doorin varasto-olutta riilinä lasiin. Kuohkeaa, vähän kitkerän oloista, ehkä ei ole ikääntynyt optimaalisella tavalla. Makeahkoa pähkinäisyyttä, kuivempi maltainen jälkimaku. Pehmeää, mutta ei täysin miellyttävää. Jotain nihkeyttä on, en tykännyt. Ei sentään niin kehnossa etikkaisessa kunnossa kuin viime helmikuussa Angleterressa. Black Door, 30.1.2021.

Olari Ewing Oil Imperial Stout DBA

Muinaisesta tv-sarjasta Dallas nimensä ottanut Olarin Ewing-stout maistettavaksi tuplasti tynnyrikypsytettynä. DBA ei siis tarkoita nyt siviilirooliini viitaten data base administratoria tässä yhteydessä vaan double barrel aged, Jim Beam ja Heaven Hill tynnyrituottajina, bourbon-viskiä siis, viisi kuukautta kypsytystä.  10,4 %, mustaa on. Vaniljaa tuoksussa, mausteita myös. Maussa rommisuutta, karamellia, makeutta, ei kovin moniulotteisesti. Olarin kannattaisi pysytellä IPA-alueella, ei vahva porter tunnu kunnolla toimivan. Jopa ohuelta tuntuu, ei jälkimakua. Kuohkeutta on, mutta kovin vaatimaton kokonaisuus. Ostopaikka Espoo, Olarin Panimo. 

Olari MegaBurner TIPA

Olarin toinen growler-uutuus on tripla-IPA, 10,3 %. Taitaa olla Olarin vahvin IPA so far. Humalina Cashmere, Citra ja Simcoe. Aavistuksen Runawayta kirkkaampi, mutta varsin samea tämäkin on. Tuoksussa on makeampaa hedelmäisyyttä, pistävyyttä myös, olisiko jo alkoholin hönkäystä. Maku on täyteläinen, selvästi makeampaa karamellisuutta, mutta myös hedelmäisyys esillä. Pihkaa on, lievää mausteisuutta. Ehkä alkoholisuus lievästi heijastuu, mutta kohtuullisen hyvin juotavuus säilyy. Jälkimaku on kuivahko, mutta ei varsinaisesti katkera. TIPA on vaikea laji eikä Olari niin hyvin onnistu kuin esim. viime viikonlopun session Cloudwater. Mutta varmaankin Suomen ykkönen tässä tyylissä. Tuskin niitä tosin kovin paljon onkaan. Nopeasti tulee mieleen vain Tujun Tuplaus ja CoolHeadin kehnot yritykset, joista Pop oli sentään kohtuullinen. Kyllä tämä ne peittoaa kevyesti. Ostopaikka Espoo, Olarin Panimo. 

Olari Runaway NEIPA

Craft-salongit ovat auki, mutta oluet kiertävät hitaasti. Päätin ottaa käyttöön koronakevään käyttäytymismallin ja hain panimolta pari growleria kalsarikäyttöön. Olarilta en ole tainnut juhannuksen jälkeen noutohanaolutta hakeakaan. Growler-myynnistähän toivottavasti tulee pysyvä käytäntö koronan jälkeen ja pitäisi itsekin tehdä asiasta säännöllinen käytäntö. Harmittavasti Hartwall osti juuri Bryggeri Helsingin, joten Sofiankadun growlerit joutunee jatkossa unohtamaan. Toivottavasti olen väärässä, mutta en usko Hartwallin säilyttävän Bryggerin tasoa. Otaniemen panimolla pientä jonoa, joten bisnes pyörinee mukavasti. 

Runaway alias Ranikka on jokin olarilainen alikulkutunneli, joka saa kunnianosoituksen uuden NEIPAn nimessä. 7,1 %, Idaho 7, Mosaic ja Wai-iti, kaksi ensimmäistä cryo-versioina. Sameaa kauttaaltaan, vaahtoa syntyy, mutta se ei ole kovin kestävää. Tuoksussa raikkaasti pistävän terävästi tuttua greippimäistä sitrushedelmäisyyttä. Matalahiilihappoinen mehuinen maku, pysyy kuivana, greippimäisyys maussakin esillä päällimmäisenä, mukaan tulee klementiiniä ja ehkäpä vähän trooppisempaakin tvistiä. Maltaisuus ei juhli pääroolissa, mutta kyllä sekin taustalta kurkkii. Potkua jää takamatkallekin, mukavan kuiva pieni terävä katkeropurenta täydentää tasapainoisen kokonaisuuden. Olari tekee itsevarmasti NEIPA-tulkinnan toisensa perään ja onnistuu vaivattoman tuntuisesti. Greippinen NEIPA on kaikin puolin kunnossa, eihän tähän osaa mitään parannustakaan ehdottaa. Ostopaikka Espoo, Olarin Panimo.

Edge When Life Gives You.. Cookies

Barcelonan Edge Brewing taitaa olla jo historiaa, nimi on muuttunut Freddo Foxiksi ja tulevaisuus vähintäänkin epävarmaa. Mutta vielä Edgen nimellä tietysti olutta liikkuu, tässä winter ale, 8,0 %. Tummaa, hyvin tummanruskea väri, runsasta vaahtoa. Tuoksussa vahvasti suklaata, Tupla-patukan pähkinäistä suklaata. Olen varsin yllättynyt, koska koronaoloissa ultranopealla Arkadian ostoreissulla kuvittelin ostavani IPAa myös Edgeltä. Saatan olla väärässä, mutta kuvittelin näkeväni Arkadian Alkon hyllyssä jonkin IPA-leiman tämän oluen kohdalla. Erehdyn usein ja nyt siis maistettavana sellainen olut, jota en suunnitellut ostavani. Maku korreloi hyvin tuoksun kanssa, hyvin voimakkaasti suklaavohvelinen olut, Suffeli-tyylistä makua nesteessä. Pastry stoutejahan näin runsaasti maustetut oluet yleensä ovat, mutta tässä suhteellisen kevyessä winter alessa oluen ominaismaut eivät pysty vastarintaan ollenkaan, suklaisuus jyrää kaiken muun alleen varsin ohuelta maistuvassa juomassa. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko. 

Gipsy Hill Ambler IPA

Lontoolaisen Gipsy Hillin oluista olen aiemmin juonut vain maitokauppatavaraa, nyt kokeiluun aavistuksen vahvempaa kamaa. New England IPA, 6,0 %, El Dorado, Azacca, Bru 1, Idaho 7, Sabro. Sameaa olutta, vaaleaa vaahtoa. Tuoksussa kirpeää hedelmää. Maku on marjaisen hedelmäinen, hartsia on, ei kovin raikas. Ei varsinaisesti ohut, mutta 6 % ei oikein IPAlle riitä. Nahkea kokonaisuus, ei katkeruutta, maltaisuus heikkoa, hedelmäisyyskin laimeaa. Voimakkaanmakuisten Anarchyjen jälkeen vaatimattomampaa tavaraa, olisi tietysti pitänyt aloittaa sessio tällä ennen niitä, mutta nyt halusin juoda Anarchyt mahdollisimman nopeasti. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko. 

Anarchy Buried In Hops Double IPA

Arkadian reissulla tarttui mukaan Soul On Firen ohella toinenkin Anarchyn tuote. Upeasti nimetty Buried In Hops on siis tupla-IPA, 8,5 %, Alkon mittaamana vain 56 EBU. Pacific Jade, Comet, Simcoe, Amarillo, Azacca, Cryo Sabro. Heti tölkin narautuksen jälkeen kohoaa mäntyistä pihkaista aromia. Lasissa tuoksussa on enemmän piparminttua, mentholia, miksei kookostakin, varmaan Sabro jyllää. Yrttimäisyyttä enemmän kuin hedelmäisyyttä. Maku on pehmeän matalahiilihappoinen, makean hedelmäinen, jopa toffeisen karamellinen. Todella paksua ja täyteläistä, mutta rasvainen toffeisuus rasittaa runkoa, ei se diasetyyliltä maistu, mutta ei myöskään täysin miellyttävältä. Olut kuivenee voimakkaasti jäljempänä, ei läheskään Soul On Firen katkeruustasoja, mutta kunnon katkeruutta löytyy tästäkin. Silti tämä on liian raskas, ketterämpää otetta tupla-IPAltakin odottaisi, hedelmäisyys puuttuu. Selvä pettymys siis. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko. 

Anarchy Soul On Fire IPA

Nimimerkki $GME vinkkasi blogin kommenteissa, että Alkossa on nyt tarjolla todella voimakkaasti katkerohumaloitu IPA Anarchylta. Alkon mittauksessa katu-uskottavasti 128 EBUa ja Untappdissa ilmeisesti hipsterit ovat tukehtumassa katkeruuteen. Nyt tuli sellainen vinkki, että ponnahdin heti tilaisuuden tullen lähimpään myyntipisteeseen. Newcastle upon Tynen luottopanimo siis kyseessä ja oluen nimi kuulostaa Springsteenin varhaiskauden biisiltä, maahantuojana Brew Seeker. 7,3 %, vehnää ja kauraa, Galaxy mainittu humalista, ilmeisesti sinkkuna aromissa. Keittohumalana todennäköisesti jotain muuta. Tölkityspäivää ei näy, BBE Sep 2021. 

Hyvännäköinen samea olut, muhkea valkea vaahto. Tuoksussa raikkaasti trooppista pehmeää hedelmää, melonia, litsiä ja ananasta. Maku on kuivan hedelmäinen, raikasta säilykeananasta, jos niin voi sanoa, greippiä myös ja hieman kuivahtaneen klementiinin valkoista sidosainetta. Heti kiinnittyy huomiota peräkärryyn, joka tarraa kiinni poikkeuksellisen varhaisessa vaiheessa. Ikään kuin koko olut olisi kärryä, katkeruus on todella tuntuvaa. Onpa riemukas tapaus, itse tykkään juuri tällaisesta limakalvoja kuivattavasta hiekkaisesta otteesta. Kuin nestemäistä santapaperia, nielu (ja sielu?) lähes naarmuuntuu vereslihalle olutta juodessa. No ehkä ei nyt sentään, mutta pitkästä aikaa todella katkera IPA. Ja osoitus, että katkeruus toimii hyvin NEIPAisen mehuisuudenkin kanssa. Parhaissa amerikkalaisissa se on ollut mukana koko ajan, mutta hyvin harvoin eurooppalaisissa tulkinnoissa. Tehojahan mehulta tässä lähtee, mutta aromaattisuus on silti nautinnollista. Tasapainoiseksi tätä ei voi kehua, mutta voimakas katkeruus antaa pelitilaa myös maltaisuudelle paremmin kuin yltiönektarisuus. Vuoden ykkösoluthan tässä on käsillä ilman muuta. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Sydäntalven oluita 2021

Samalla kokoonpanolla oluiden maistelua kuin viime syyskuun alussa. Talvella on luontevampaa juoda vahvempia lämmittäviä oluita, joten tämänkin session 21 oluesta huomattava osa oli vahvuudeltaan 10-15 % ja tynnyrikypsytettyjä. Jälleen suurin osa Janne Keskisarjan ja Matias Kainulaisen hankkimia, muutama myös Matti Saariselta ja Micael Näseltä. Kuvassa näkyvä 22. olut oli Bornemannsin amber ale, jonka olin itse jo aiemmin maistanut. 

Micaelin To Øl Strata Day Right potkaisi istunnon käyntiin. Brändin omassa Kööpenhaminan panimossa tehty tupla-IPA, 8,2 %, Centennial keittohumalana, Strataa kuivana. Tölkitetty 10.12.20, joten vain kuutisen viikkoa vanha. Mehuinen ja kuiva, lähes greippinen, katkeruuttakin on. Strataa en vielä kunnolla hahmota, kuivan sitruksen ohella se tuonee jotain marjaisuuttakin. Valmistaja mainitsee marijuanan, saattaahan senkin aromeja tästä löytyä. Persoonallinen ja miellyttävä olut. 

Sitten heti toisella juomalla luulot pois. Haarlemin Uiltjen Mind Your Step! Peat Smoke Edition, 14,5 %, 70 IBU, Magnum ja Simcoe, tammilastuja, mallaslajikkeiden joukossa Heavy Peated. Turpeisen viskin tuoksua runsaasti, maistuu kuivalta, mutta siirappisuus silti liimaa huulia yhteen. Jotenkin yksiulotteinen, viinainen ja kitkerä, ei miellyttävää. 

Haagin Kompaan on ennestään tuntematon panimo itselleni. Jimmy Gemini kuuluu valmistajan Foreign Legion -sarjaan, portviinitynnyreissä kypsytetty barley wine, 13 %, 30 IBU. Paksu tuoksu, maltaisuus todella täyteläistä, mutta makea toffeisuus ja tympeä puumaisuus hallitsevat kokonaisuutta. En tykännyt tästäkään yhtään, näissä sessioissa on harvinaista törmätä peräjälkeen kahteen epämiellyttävään olueen. Ei kerro kovin hyvää Hollannin craft-skenen tasosta, toki voi olla vain harmittava yhteensattumakin. 

Jotta sessio saataisiin takaisin oikeille raiteille, valitsin seuraavaksi olueksi mahdollisimman kovaa sarjaa. Michiganilaisen Bell'sin pääpanimo oli jo vuoden 2010 Kalamazoo-vierailulla viereisessä Comstockissa, jossa tämä Vanilla-versio Black Note Stoutista on tehty. Madagaskarilaisia vaniljapapuja, bourbon-tynnyrikypsytystä, 11,3 %. Pullotettu marraskuussa 2019, joten tämä on pullossakin saanut kehittymisaikaa. Mustaan olueen ei juuri vaahtoa synny, voimakkaasti vaniljaa tuoksussa. Pehmeän täyteläinen maku, vaikka kahden edellisen jälkeen ehkä aluksi tuntuikin aavistuksen ohuelta. Kuivattua hedelmää, kuivahkoa, oikein tasapainoinen. Makeus ei kohoa onneksi millekään pastry-tasolle. Tämä todellakin palautti hymyn naamalle kahden edellisen jälkeen. 

Tanakan startin jälkeen pieni hengähdystauko Konalasta Espoon Keraan Tired Unclen viereen muuttaneen 8-Bit Brewingin pilsin parissa. En ole tykännyt yhtään 8-Bitin oluista, mutta tämä on ensituntuma Keran panimosta. Easy Mode Classic Pilsner, 5,4 %, 30 IBU, saksalaisia ja amerikkalaisia humalia. Hieman utuinen ulkonäkö, kuiva ja maltainen, kohtuullisen täyteläinen. Ei peräkärryä, mutta oikeastaan ihan ok. Selvästi paras juomani 8-Bit -olut, toivottavasti homma on saatu nyt toimimaan. 

Mikkellerin ja indianalaisen Three Floydsin kööpenhaminalaisen Warpigs-brewpubin Sky Burial on vuoden bourbon-tynnyrissä kypsynyt barley wine, 12,8 %. Sain vahalla suojatun korkin auki yllättävän helposti. Tumman ruskeaa olutta, puuta ja hedelmää tuoksussa, sama jatkuu maussa, mukaan tulee myös pehmeää karamellisuutta. Huh, onpa tasapainoista ja täyteläistä, erittäin miellyttävää, session paras toistaiseksi. Warpigsin oluista en ole aina tykännyt, mutta tässä todella erinomainen onnistuminen. 

Verzet on belgialaispanimo Anzegemissa, Gentin ja Lillen puolivälistä, oluisiin olen törmännyt aiemmin vain 2015 Brysselissä. Tykkäsin silloin kovasti oud bruinista. Kameradski Balsamico on tyyliltään jotain sinne päin myös, tosin paljon vahvempi, 12,5 %. Epämääräistä Neuvostoliitto-teemaa etiketissä, sirppiä ja vasaraa karvalakin kokardissa, "Chocolate Stalin", pyllistävä paholainenkin. Kyseessä on jonkinlainen oud bruinin ja imperial stoutin hybridi. Hapan tuoksu, makeaa, tukkoista, punaviinimäisyyttä, tanniinia. Omaperäinen, mutta ei kovin miellyttävä. Alkoholi peittyy ja mielenkiintoinen olut, mutta tästä puuttuu sekä imperial stoutin täyteläinen paahteisuus että oud bruinin intensiivinen happamuus.  

Leedsistä Northern Monk Heaven 2020 Bourbon BA imperial stout, 11,0 %. Lisäaineina vaahterasiirappia ja Madagaskarin vaniljaa. Mustaa tavaraa, vanilja maistuu, pehmeää, makeaa hedelmäisyyttä. Suklaatakin, ihan ok, hyvää on näin makeaksi. 

Bostonin kulttipanimo Trilliumilta Oenobier, american wild ale, aged on Semillon juice. Sémillon siis viinirypälelajike. 10,8 %, vaalea, kirkas. Hapan fankinen tuoksu, maussa kovasti hiilihappoa, kukkainen, hapanta, kukkaisuutta. Omalaatuinen maku, vertaismaistelijat löysivätt säilykepäärynää. Hyvää oli, vaikka ei suosikkityylejäni. 

Michiganin Foundersin Kentucky Breakfast Stoutista on lukuisia versioita, nyt vuoroon Maple Mackinac Fudge. Vahvassa kahviporterissa nyt siis Mackinac Fudge -kahvia, suklaata ja vaahterasiirappia, bourbontynnyrikypsytystä. Pullotettu 09.25.20.  11,0 %, suklaata, toffeeta, vaniljaa. Hyvin makea alun kahvisuuden hiipuessa. On tämä sentään parempi kuin pari vuotta sitten Oslossa juotu Canadian Breakfast. Ei tarpeeksi pehmeyttä vielä tässä vaiheessa.

Sessio jo pitkällä, mutta vasta nyt toinen IPA-tyyppinen olut. Other Halfilta Brooklynista All Galaxy Everything DDH, 8,5 %, victorialaista Galaxya runsaasti, tölkitetty 12/11/20 eli kuutisen viikkoa ikää tälläkin. Samessa oluessa sitrustuoksua, mehuinen ananas tulee sitten pääosaan maussa, jossa on syvyyttä ja pehmeyttä. Jälkimakuakin löytyy Other Halfin tapaan, oikein miellyttävää, joskaan ei mikään täydellinen mestariteos. 

Eindhovenilainen Van Moll aiemmin tuttu itselleni vain Tanker-kollabosta. Shadow Assassin on Bourbon Barrel Aged Black Barley Wine, 11,0 %. Tanker tässäkin mukana yhteistyökumppanina, mutta valmistuspaikka siis Eindhoven. Ei aivan mustaa, vaikka melkoisen tummaa onkin. Aika laimea tuoksu, maku kuiva ja pehmeähkö, ei kovin täyteläinen, mutta dokabiliteettia löytyy. Moniulotteisempaa otetta voisi toivoa. 

Istunnon ensimmäinen TIPA Newcastlesta, Wylamin Tales of Majestic Puck, 11,0 %, Citra Leaf & Cryo, Idaho7 Cryo, El Dorado T90, Strata T90, Nelson Sauvin T90. Katu-uskottava humalaresepti siis. Tölkityspäivä ei tiedossa, parasta ennen 1.6.2021. Sameaa on, vähän yrttinen tuoksu, bensiiniä myös. Sitruksinen maku peittää hyvin alkoholin, hyvältä maistuu, vaikka peräkärry puuttuukin. Ei kuitenkaan kolahtanut erityisemmin tällä kertaa.  

Sessioon kuului haastavasti myös kaksi isoa 75 cl pulloa Tampan Cigar Cityltä. Ensimmäisenä tyhjennykseen Power of Friendship, Brandy Barrel Aged Imperial Stout, 12,0 %, kollabo 7eventh Sun -panimon kanssa. Pullossa ei Floridan tyyliin alkoholipitoisuutta, mutta se lienee 12,3 %, IBU 48. Tämä on musta olut, brandysta huolimatta bourbon-tyylistä vaniljan tuoksua. Makeahkoa suklaata, hedelmäisyyttä, pehmeyttä, ei huono. 

Maisteluillan toinen pils tulee Herttoniemestä, Etkon uutuus on nimeltään Finest Laser, 5,0 %, humaloitu Saazilla ja NZ-kuivahumaloitu Motuekalla. Ei siis puritaaneille. Hieman samea, kissanpissan tuoksua, ehkä etiketin kissakuva edesauttoi mielleyhtymää. Maltaisuutta ja hedelmäisyyttä, hieman karkeaa eikä jälkimaun katkeruutta. Varsin yllättäen tuntui nyt selvästi huonommalta kuin 8-Bitin Easy Mode.

Jyväskyläläiseltä Panimoyhtiö X:ltä Jaman BBA Wheat Wine, 11,5 %. Bourbontynnyrikypsytetty vehnävariaatio barley winesta siis, mukana myös perusvehnän lisäksi spelttiä, kauraa ja ruista, IBU 32. Vaalea, lievästi samea. Marjainen tuoksu kääntyy maussa ylikypsäksi hedelmäisyydeksi, märkää kiiviä, toffeisuutta, mutta yllättävänkin viljainen. Ohkaisuutta on, alkoholikin vähän tuntuu läpi. Ihan mielenkiintoinen, mutta särmiä vielä on. 

Session viimeisenä IPAna manchesteriläinen TIPA Cloudwater Thank Again For Your Support, Motueka ja Sabro, 10,0 %. Tölkitetty 14.12.20 eli istunnon kaikki IPAt olivat kuuden viikon ikäisiä. Tuoksussa mukavaa hedelmänektarisuutta, joka jatkuu harmonisesti maussa. Kevyt kärrykin löytyy, tuoreutta, raikkautta, juotavuutta. Oikein hyvää, olisi varmaan pitänyt nauttia session aikaisemmassa vaiheessa, jotta olisi päässyt parhaimmilleen. Kovasti rasittuneilla aisteillakin siis erinomaista. 

Haarlemista Uiltje Mind Your Step Imperial/Double Stout Coffee Edition, 14,0 %, 75 IBU.  Musta olut, vähän viinainen tuoksu. Kahvi maistuu intensiivisesti, mutta yksiulotteisesti. Kuivattuja hedelmiä, puhdasta, alkoholi ei maussa tunnu. Selvästi parempi kuin session alun Uiltjen turveversio. 

 

Session kolmantena Uiltje-oluena Meneer de Uil, lowland-viski Auchentoshanin tynnereissä kypsytetty imperial stout, 12,2 %, 50 IBU. Etiketissä tosin puhutaan highlandista ja savuisuudesta, jota myöskään ei Auchentoshanissa ole. Mustan oluen tuoksussa todellakin savuisuutta löytyy hedelmäisyyden ja yleisen viskimäisyyden ohella. Ehkä panimolla on menneet tislaamot sekaisin. Maussa on turvetta ja siirappia, ei kitkeryyttä, oikein mukavaa, paras tämänkertaisista Uiltjeista.  

Norjalainen jo perinnepanimoksi laskettava Nøgne Ø on nimennyt savuisen barleywinensa Ghost Shipiksi. Samannimisiä oluita on ainakin Suffolkin Adnamsilla ja Wisconsinin Capitalilla. Vuoden kypsytys amerikkalaisissa bourbon- ja whiskey(?)-tynnyreissä. 13,0 % ja 50 IBU. Lähes musta, turvetta ja savua on tuoksussa, vaikkei niitä yleensä jenkkiviskeistä löydy. Makeahko, hyvin puhdas, tuhti. Odottamattoman hyvä, positiivinen yllätys. Muistuttaa vahvaa stoutia. Palauttaa uskoa Nøgnen nykyisiin omistajiin. 

Session päätösolut Floridan länsirannikolta Cigar City Across the Alley Bourbon BA Imperial Stout With Chocolatem Vanilla and Coffee. Yhteistyö Floridan itärannikolla Dania Beachillä toimivan 3 Sons -panimon kanssa, nimi viittaa niemimaan halkaisevaan Alligator Alley -asvalttiväylään. 14,3 %, 62 IBU. Pehmeää kahvia ja suklaata. Kuivaa intensiivistä hyvälle maistuvaa tavaraa. Oikein sovelias session päätösolut. Kiitoksia jälleen osallistujille maistuvista oluista ja henkevästä seurasta. Päinvastoin kuin viime syksynä, tällä kertaa ei tarvinnut pullojen pohjia viemäröidä.

Henry Hathaway: 13 Rue Madeleine

Tuottaja Louis de Rochemont ja ohjaaja Hathaway olivat sodanjälkeisen film noirin alagenren semidocumentaryn keskeisiä tekijöitä. Tässä vuonna 1947 valmistuneessa elokuvassa samat miehet asialla vakoilugenressä samoilla työkaluilla. DVD-kopio kirkas, katsoin nyt varmaan leffan vasta toista kertaa, hieman harmittavasti, koska tämähän on kovaa tasoa. Elokuva raportoi USA:n armeijan sotilastiedustelun urotekoja toisessa maailmansodassa. Heti avauskuva näyttää Capitolin Washington DC:stä, harvinaisen ajankohtainen leffa siis taas kerran. Rochemontin elokuvien tuttu ultramaskuliininen bassoselostajaääni esittelee taas aiheen ja sitten seurataan vakoojakandidaattien tiukkaa koulutusta sisäoppilaitoksessa, jossa on hilpeästi tarjolla olutta niin paljon kuin jaksaa juoda. Juoni kääntyy nopeasti myyräjahdiksi, natseilla on soluttautuja jenkkikoulutuksessa. Luopio paljastetaan katsojille varsin nopeasti, mutta suspense haetaankin eri suunnista. Disinformaation syöttö epäonnistuu näyttävästi Hollannin ilmatilassa ja sitten kouluttaja James Cagney joutuu itse likoon. Cagney ei ole vakuuttava Vichyn virkamiehenä ja uskottavuus on elokuvassa muutenkin pahasti koetuksella. Kovilla panoksilla pelataan juuri ennen Normandian maihinnousua. Elokuvan nimi viittaa Gestapon päämajaan Le Havressa. Ranskalaistähti Annabella on erinomainen yhdessä viimeisistä Hollywood-rooleistaan. Richard Conte on aina yhtä vakuuttava päänatsina ja loppuratkaisu on yllättävän ryhdikäs aikakauden Hollywood-leffassa. Ranskaan sijoittuvat kohtaukset kuvattiin Québecissä. Kaikesta horjahtelusta huolimatta erinomaisen nautittava elokuva. 

Walter Hill: The Long Riders

Walter Hillin tulkinta Jesse Jamesin legendasta on sellainen elokuva, jolle voi povata arvonnousua. Hill ohjasi tämän huippukaudellaan 1980, mutta suhteellisen vähälle huomiolle se silloin jäi. Itsekään en ole nähnyt leffaa yli 30 vuoteen. Nyt katsottuna vaikutti lähes mestariteokselta. Hill otti vaikutteita klassisesta Hollywood-westernistä (John Ford -tyylisiä tanssiaisia), spagettiwesternistä (eleginen tunnelma yllättäen räjähtää äärimmäiseen väkivaltaan, rikollisilla pitkät takit) ja 1970-luvun altmanilaisesta westernin uudelleentulkinnasta (karua naturalistista arkirealismia ja äänikikkailuja). Visuaalisesti äärimmäisen nautinnollinen elokuva, lähes pastoraaliset lännen idyllit sekoittuvat sikolätin paskaan. Erityisen innovatiivista Ry Cooderin aikakauteen sijoitetun musiikin saumaton integroituminen muuhun kerrontaan. Peckinpahilaiset hidastukset viimeistelevät suoritusta. Pastellisävyiset värit ovat ruskeavoittoiset ja tukevat hyvin pessimististä tarinaa. Elokuvan miehitys on legendaarinen, neljä veljesparia ja itse asiassa Carradinen veljeksiä on kolme. Elokuvan rytmi on keskitempoinen, rauhallisen menon katkaisevat nopeat toimintakohtaukset. Sijoittuu siis todellisia tapahtumia mukaillen Missouriin sisällissodan jälkeen, välillä käydään Texasin saluunoissa ja loppupuolella katastrofaalisessa pankkiryöstössä havumetsien Minnesotan Northfieldissä. Siellä kuullaan hilpeästi ruotsinkielistä dialogia. Se heijastaa tekijöiden intensiivistä paneutumista aiheeseen. Tässä ei ole mitään klassisen Hollywoodin glamouria, tämä on suorempaa tykitystä, mutta silti tietty romanttisuus säilyttäen. James-Youngerin rikollisjengi saa suurempaa arvostusta kuin lainsäätäjien palkkaama Pinkertonin ryhmittymä. Nyt nähtynä Hillin päätyö, mutta onhan myös The Driver todella kova ja Southern Comfortin katsomisesta on paljon aikaa. 1980-luvun kalifornialainen kitararock-yhtye The Long Ryders otti tästä leffasta nimensä, mutta fiksulla The Byrds-twistillä kuitenkin.

Juventus - Napoli 2-0

Supercoppa-ottelu Reggio Emilian Mapei-stadionilta, siis Sassuolon ja Reggianan kotikentältä, ilman yleisöä tietysti. Siis Serie A:n ja Coppa Italian voittajat vastakkain, melkein näytösottelu. Tavallaan uusinta viime kevään Coppa Italian finaalista, valmentajina vastakkain hilpeästi Andrea Pirlo ja Gennaro Gattuso. Tunnusteleva alku, jonka jälkeen Juventus ryhtyi pitämään palloa ja oli kohtuullisen aktiivinen ylöspäinkin. Cuadrado aina yhtä nautittava, ohitti vastustajia näyttävästi. Kunnon tilanteita ei kuitenkaan syntynyt ja Napoli pääsi mukaan peliin. Parhaan paikan loi Diego Demme, syöttö luukulle, josta Hirving Lozano puski terävästi, mutta Szczęsnyltä hyvä reaktiotorjunta. Myös Piotr Zieliński Napolilta hyvässä vedossa. Juventus pienoinen pettymys, mutta nuori ruotsalainen Dejan Kulusevski kärjessä aika terävä, parempi kuin kehäraakki Cristiano. 

Mutta Napoli sitten toisella puoliskolla vielä suurempi pettymys. Federico Chiesan tilalle tullut Bernardeschi oli tehdä Juvelle johtomaalin heti alussa. Juventus täysin hallitseva koko loppuosan, Napoli passivoitui omituisesti. Silti ratkaiseva maali tuli puhtaalla tuurilla. 64. minuutilla Napolin puolustus hölmöili kulmapotkussa ja Cristiano pääsi rankaisemaan vapaasti. Gattuso otti lopulta Mertensin kentälle ja belgialainen hankkikin pilkun tulkinnanvaraisesta tilanteesta. Jos jalkapallossa olisi "juoksi nyrkkiin" -tilanteita, niin tässä oli verrannollinen tapaus. Insigne riipaisi rangaistuspotkun alkeellisen karkeasti ohi. Sitten Gattuso heitti jopa Llorenten kentälle ja yliajalla 94. minuutilla tasoitus näytti jo flipperitilanteesta tulevan. Szczęsnyltä kuitenkin hämmentävä jalkatorjunta. Heti perään Cuadrado karkasi vastahyökkäykseen ja älykkäästi savolaiseen tyyliin syötti vaihtomies Moratalle, joka viimeisteli loppunumerot. Pirlolla on selvä suunnitelmallisuus hommassaan, mutta pelaajat eivät vielä sitä pysty kunnolla toteuttamaan. Jatkossa saadaan ehkä nähdä kuitenkin mielenkiintoista jälkeä.

Heart of Darkness BiA

Pitkin viime vuotta saigonilaisen Heart of Darknessin oluita on ollut tarjolla suomalaisbaareissa. Nyt sitten on saapunut maitokauppoihin Czech Pilsner, 5,0 %, 24 IBU. Tšekkityylinen olut sopiikin hyvin vietnamilaiselle panimolle, koska käsittääkseni Itä-Euroopan kommunismidiktatuurin aikana tšekkoslovakialaiset ekspertit konsultoivat Vietnamin panimotoimintaa. Perinteitäkin siis löytyy. 

Heikko vaahto, kirkas kullankeltainen väri. Maltaan täyteläistä tuoksua. Maku on hyvin pehmeä ja matalahiilihappoinen, pilsneriltä odottaisi rapeampaa happoisuutta. Makeahkoa maltaisuutta, keksimäisyyttä, jokin hieman ummehtunut sivumaku. Raikkaus puuttuu. Taaempana olut on hieman kuivempi, mutta ei paljoa. Katkeruutta ei löydy. Joten eihän tämä hyvältä vaikuttanut, pils ei paljoa horjahteluja salli ja tässä niitä tuli aivan liikaa. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Drive-By Truckers: The Unraveling

The Unraveling on viime tammikuussa julkaistu Drive-By Truckersin levy. Bändin kiertue levyn jälkeen katkesi nopeasti koronaan ja yhtye päätyi sitten syksyllä julkaisemaan The New OK -levyn, jonka kuuntelin äskettäin. The Unraveling katkaisi neljän vuoden levytystauon, ilmeisesti bändin pisimmän. Levyllä ei ole samannimistä kappaletta, mutta The Unraveling löytyy The New OK:lta, merkillinen ratkaisu. Levyä on äänitetty pitemmällä aikaa 2017-2019, lähinnä Sam Phillipsin studiolla Memphisissä. 

Levy starttaa Patterson Hoodin lähes akustisella balladilla Rosemary with a Bible and a Gun, pianoa ja jousia. Alakuloista kaihoisaa laulua, jonkinlainen road movie -tarina, nimessä mitä ilmeisimmin suora viittaus Jason and the Scorchersin klassikkoon Bible and a Gun. Hienoa otsikkoa kantava Armageddon's Back in Town on keskitempoista jykevää rockia, synkistelyä tekstissä edelleen. Sävellyksessä on aineksia, mutta ei rullaa tarpeeksi vaivattomasti. 

Mike Cooleyn Slow Ride Argument on ehkä levyn kohokohta, nopeampaa kitararockia, nyt koukkuja löytyy ja rullaavuuttakin. Väliosassa on pientä tökkimistä, mutta kyllä bändi tämän klaaraa hyvin. Thoughts and Prayers tarjoilee kantrahtavampaa rockia, keinahtelevaa hölkkää, joka lopussa paisuu massiivisemmaksi. Liian pitkitetty tarina. 

Hood on parhaimmillaan 21st Century USA:ssa. Tämäkin jousilla maustettu balladi, mutta sävellys parempi kuin avausbiisissä. Hoodin pessimistiset, mutta kryptiset tekstit ovat tässä aavistuksen selkeämpiä ja biisi kulkee pakottomasti. Heroin Again on raskaampaa rockia, kohtuullinen sävellys, mutta hieman saarnaava huumeteksti tuntuu olevan jotenkin väärässä seurassa tällä levyllä. 

Babies in Cages on Hoodin jo tuttua Trump-kritiikkiä, psykedeelisempi tunnelma, ei meinaa millään päästä liikkeelle, mutta kehittyy sentään kohtuullisesti. Tämäkin kappale olisi selvästi kaivannut tiivistystä. Levyllä on toinenkin Mike Cooleyn kontribuutio, Grievance Merchantsissa on Morriconen spegettiwesternkitaroiden korkeita kaikuja, noirahtava kohtalokas tarina, nopeaa menoa tämäkin, mutta ei aivan yhtä hyvä Slow Ride Argument.

Levyn päättää Hoodin lähes Tom Waits -tyylinen Awaiting Resurrection, mutinaa ja huokailuja, pahaenteisiä tummia dystooppisia sävyjä, saa vähitellen voimaa alleen ja saavuttaa kohtuullisesti maalin, tosin tässäkin mittaa selvästi liikaa. 

Tämä on yhtenäisempi levy tuotannoltaan ja tyyliltäänkin kuin The New OK, mutta ei välttämättä parempi. Patterson Hoodilla on bändissä selvästi liian suuri rooli, Mike Cooleyn harvat biisit ovat musikaalisesti paljon parempia. Hoodilla on selvästi enemmän sanottavaa ja se ei ole välttämättä hyvä asia. Varsinkin kun Hood ei ole kaikkein selkeimpiä kommunikoijia. Ihan mukavaa musiikkia bändi tekee, vaikka en vielä ole valmis faniksi ryhtymäänkään. Toivottavasti orkesterin Euroopan kiertue kesäkuussa toteutuu, olisi ilman muuta kiinnostavaa nähdä yhtye Tavastian lavalla.

Emelisse White Label Imperial Russian Stout Belize Rum BA 2019 Nr. 3

Hollantilainen Emelisse on modernissa olutskenessä jo veteraani, ainakin 10 vuotta oluita on ollut tarjolla Suomessakin. Nyt pakkassession päätteeksi vahvaa porteria, 13,5 %, 40 IBU. Belizeläistä rommitynnyrikypsytystä on päästetty tapahtumaan. Musta, ei vaahtoa. Puumaisuutta kovasti tuoksussa, vaniljaakin. Maku on yllättävän kuiva, varsin kylmää kyllä. Rommin otetta löytyy, hedelmää, ei paljoa paahteisuutta, yllättävän ohut kokonaisuus. Lämmetessä paahde lisääntyy, mutta ei katkeruutta, alkoholi peittyy. Baarissa selän takana viriteltiin teistingiä, hämmennyin sen verran, etten saanut otettua itse oluesta kuvaa. Mustaa se siis kuitenkin oli. Pikkulintu Ruttopuisto, 16.1.2021. 

Tuju Full HD 8K Ultra DIPA

Uusi tupla-IPA Lappeenrannasta, 8,0 %. Hyvin samea, päällekäyvä sitrustuoksu. Ehkä ananasta myös. Maussa on nektarimaista mehuisuutta, alkoholi peittyy hyvi. Erittäin kuivaa, jopa katkeruutta riittää takamatkalla. Tuoreelta tuntuu, raikkautta on tässäkin vahvuudessa. Tässä ei juuri moitteen sijaa ole, Tuju jatkaa huippukuntoaan suvereenisti. Tämän oluen takia siirryin pakkaspäivänä Helsingin keskustaan ja kyllä kannatti. Maltaisuus ei ole päällimmäisenä, mutta sekin tukee hyvin oluen runkoa. Olueen on käsittääkseni tungettu Citra-humalaa eri muodoissa massiivisia määriä. Lopputulos on mainio. Pikkulintu Ruttopuisto, 16.1.2021. 

Takatalo & Tompuri Kaski Savubock

Monet vertaisolutharrastajat, tai lähipiirin ihmiset tai mitä ne nyt on, tuntuvat arvostavan kovasti Takatalo & Tompurin lagereita. Itse en ole ollenkaan saanut niistä otetta useista yrityksistä huolimatta. Niinpä päätin Ruttolinnussa taas kerran kokeilla, tätä rauchbockia en muista ennen maistaneeni. Siis 6,5 %, kaunis meripihkainen väri. Savua on, mutta jotenkin nihkeästi. Maltaisuuttakin löytyy, sinänsä puhdasta, mutta ei katkeruutta yhtään. En vieläkään innostu, en odota savuoluilta Schlenkerlan tiheyttä, mutta Spezialin tasolle pitäisi päästä. Tämä jää siitä pahasti jälkeen ja kokonaisuutena olut ei kertakaikkiaan maistu hyvältä. Pikkulintu Ruttopuisto, 16.1.2021. 

Wittorfer Wittorfator Dunkler Doppelbock

Hampurin seudulta tummaa vahvaa bockia,  8,0 %, maltaisen makea tuoksu. Kuohkeaa, pehmeää, mallasta, ei paahdetta. Kevyesti makea, aika simppeli, lievä leipäisyys, vähän kärryäkin, ei metallisuutta. Hyvä juotavuus näin vahvassa oluessa. Kunnon talviolutta, mutta ei tyylin klassikoiden monimuotoisuutta. One Pint, 16.1.2021. 

Anarchy Hollow Heroes

Talvi Helsingissä taas viime vuoden tauon jälkeen. Helsinki tuntuu tilanteesta yllättyneeltä, edelleen useita päiviä lumisateen jälkeen keskeisiä jalkakäytäviä auraamatta. Tällaista en muista koskaan Oulussa tapahtuneen 1982-2014. Ruoholahdessa pohjoisenglantilaista NEPAa, 5,3 %. Sabro ja Idaho 7, sameaa on, sitrusta kirpeästi. Mausteisuutta, piparminttua, ehkä sitä Sabron kookostakin. Säilykeananas tuntuu myös. Muotihumala Sabro ei ole suosikkejani, mutta vähän katkeroakin. Kohtuullisesti täyteläisyyttä, ei ihan huono. One Pint, 16.1.2021.