Olutnautiskelija, hophedonisti, kulkumies. Huomioita myös jalkapallosta, kirjoista, elokuvista ja musiikista.
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
Rainer Werner Fassbinder: Martha
Yksi Fassbinderin julmimmista elokuvista. Taustalla Cornell Woolrichin tarina ja mustaa makaaberia huumoria riittää armottomassa kierteessä. Alkupuoli on suhteellisen kepeä, absurdia komiikkaa, Roomasta startataan ja suurin osa elokuvasta sijoittuu Konstanzin vehreisiin maisemiin, miehillä todella paksuja solmioita, se oli ehkä muotia 1974. Ote synkkenee vähitellen, hieman samaan tyyliin kuin Polanskin Repulsionissa. Neuroottinen poukkoilu, sadismi ja naisen alistaminen menee ehkä överiksi, mutta aitoa traagisuuttakin kuviossa on. Ihonpalamiskohtaus todella hyytävä. Jälleen suora Detlef Sierck -viittaus ja itse melodraamakuviossakin tietysti heijastumia Sierckin/Sirkin tuotannosta.
Jandrain Jandrenouille IV Saison
Uusi valloonipanimotuttavuus Liègen ja Brysselin puolivälistä. Panimon osoite on Jandrain-Jandrenouille, mutta kartasta löytyy kaksi erillistä kylää, Jandrain ja Jandrenouille. Panimo, joka on tiettävästi hyvin pieni, näyttää olevan lähempänä Jandrainia. Pullon etiketissa panimon nimi kirjoitetaan ilman yhdysviivaa. Mutta sillä ei ole mitään merkitystä, koska olut on loistavaa. Kullankeltaista saisonia, kevyesti vaahtoa, alkoholia 6%. Sitrushedelmää, belgihiivaa, hieman kirpeää mausteisuutta, pihkaista humalaa, harmoninen tasapaino. Erityisesti ilahduttaa sokerin puuttuminen, kevyt makeus on puhtaasti hedelmäistä, ei siirapin tahmeutta. Mausteitakaan tuskin on lisätty, vivahde lienee peräisin amerikkalaistyyppisestä humalasta. Humalointi on selvästi runsaampaa kuin saisonissa tavallisesti, tätä voisi pitää jopa jonkinlaisena IPA-saison -hybridinä.
Georges Franju: Pleins feux sur l'assassin
Franju on ranskalaisen elokuvan historiassa jonkinlainen väliinputoaja, ei kunnolla uutta aaltoa, nouvelle vaguea, mutta ei mikään perinteisen pönötysleffan pukkaajakaan. Tämä rikoselokuva vuodelta 1960 ei tunnu erityisen persoonalliseltakaan. Enemmän tämä tuntuisi heijastelevan kirjoittajien Boileau ja Narcejac muita leffoja. Hieman goottilaisella kauhulla leikittelevä makaaberi komediallinen arvoitusdekkari, jossa kalistellaan haarniskoita, mutta ajetaan myös avoautoilla. Ilahduttavan kepeä tunnelma, mutta varsin yhdentekevää viihdettä, satiiri ei tunnu oikein purevan. Kopio ei kovin terävä, mutta näyttävän linnan visuaalisuus tulee hyvin esiin. Taas kerran voi vain hämmästellä miten upeita naisia 50 vuotta sitten elokuvissa esiintyi, kontrasti nykytarjontaan on masentava. Suurisilmäinen Dany Saval, herkkävarpainen Marianne Koch ja surumielinen Pascale Audret ovat tässäkin toinen toistaan viehkeämpiä.
lauantai 30. lokakuuta 2010
Rainer Werner Fassbinder: Angst essen Seele auf
Varhainen puumanaiskuvaus vuodelta 1974, edelleen ajankohtaiset maahanmuuttoteemat myös keskiössä. Hyvin kirkkaat värit, hieno kopio. Olen nähnyt tätä ehkä useammin kuin mitään toista Fassbinder-elokuvaa, tämä saattoi olla myös ensimmäinen leffa, jonka ohjaajalta näin. Ei ehkä kestä kovin hyvin toistuvia katseluja. Vastakkainasettelut on kuvattu liian mustavalkoisesti kärjistäen, komediaa varmaan tavoitellaan, mutta nauru kyllä hyytyy kurkkuun. Tragediasta kuitenkin pohjimmiltaan kyse ja loppukin on varsin fataalinen Sirk-tyylisessä melodramaattisuudessaan. Münchenin oluista nyt Löwenbräu parhaiten esillä.
De Dolle Oerbier Special Reserva
Tammitynnyrissä kypsytetty vahvempi (13%) versio Dollen ensimmäisestä maitohappobakteerilla terästetystä tuotteesta. Punaruskea olut, selvästi hapan, mutta ei päällekäyvästi. Kuivan sherryn kaltainen maku, lämmetessä mukaan nousee hedelmäisyyttä, marjoja, ehkä vähän yrttejäkin. Tamminen kuiva puumaisuus selvästi esillä. Kuivuudesta huolimatta ei juurikaan katkeroa. Hyvin miellyttävä lämmittävä olut, alkoholi peittyy viinimäisesti täysin ulos mausta. Todella vaikuttavaa, aivan samanlaista toista olutta ei heti tule mieleen, yksi parhaista viime aikoina juomistani belgeistä.
De Dolle Special Extra Export Stout
Dolle Brouwers, Hullut Panijat, alkaa olla jo veteraanipanimo moderneista Belgian valmistajista. 1980 perustettu laatupanimo oli hyvin edustettuna Juha Lehdon ensimmäisten kalaravintoloiden tarjonnassa Helsingissä 1990-luvun alussa. Tennispalatsin Vastarannan Kiiskessä minäkin vedin ensimmäiset ikimuistoiset Arabierini, Oerbierini ja Stille Nachtini. Tätä stoutia en ole ennen juonut. Musta olut, ruskea massiivisen runsas vaahto. Alkoholia 9%, joten imperial stout varsinainen tyylisuunta. Voimakkaan kahvipaahtoinen paksu olut. Keittoa on täydennetty sokerilla, mutta mitenkään makea tämä ei ole. Hieman maitoista happamuutta, jälkimaku on kapeahko, mutta varsin humalainen. Ehkä yllättävän suoraviivainen, odottelin mausteita ja vahvempaa happamuutta. Tasapainoinen nautittava olut, ehkä voimakkaammalla humaloinnilla olisi saanut lisää tenhoavuutta.
Sinebrychoff Suklainen
Keravan jättitehtaan tuotekehittelyn uusin hedelmä. Keskiruskea väri on tavallista tummempi, jos nyt ei aivan yleisimpien dunkelien tummuustasoa. Nimi antaa odottaa todella erikoista nautintoa, vaikka onhan monenlaisia suklaaoluita jo maailmalta tännekin tuotu. Maku on sitten joltinenkin pettymys, neutraalia makeahkoa mallasta, suklaa tulee hailakkaana mukaan jälkimaussa. Etiketin mukaan valmistuksessa on käytetty suklaa-aromia. Värikään ei tule paahtomaltaasta, vaan sokerikulööristä. Mallasta on jatkettu halvalla tärkkelyksellä. Eli se tavallinen tarina. Pieni muutos reseptiin, tarpeeksi suuri, jotta saadaan nimi muutettua ja markkinointikoneistolle jauhettavaa, tarpeeksi pieni, jottei oluenkuluttajamassat säikähdä. Tuskin tästä kestosuosikkia tulee, poistunee tuotannosta ennen jäiden lähtöä. Ostopaikka Oulu, Välivainion K-Supermarket.
Ridgeway Querkus
Porterin tyyliseksi mainostettu olut, jossa pitäisi olla savua ja puumaisuutta. Maku on kohtuullisen paahteinen ja hieman sokerinen. Muistuttaa ehkä enemmän skottialea kuin porteria, savua en rekisteröinyt. Melko tasapaksu, mutta jälkimaku on miellyttävän katkeroinen. St. Michaelin laajennus valmistunut räntäsateen ruoskiman Letkunpuiston laidalla, tyylikästä jälkeä, nahkaa, puuta, kuparia, tiiltä ja lasia. St.Michael, 30.10.2010.
perjantai 29. lokakuuta 2010
Edgar G. Ulmer: Ruthless
Yle Teeman noir-sarjassa on esitetty RKO-klassikoita, mutta nyt esillä pienen Eagle & Lion -yhtiön tuotantoa. Ohjaaja on Detour-noirklassikosta kuuluisa Ulmer, mutta tämä elokuva ei ole mitenkään leimallisesti film noir. Enemmän melodraamaa, minkäänlaista katurealismia tässä yläluokkaisessa tanssahteludraamassa ei ole. Kopiokin kovin himmeä, mukavia yökohtauksia on mukana, mutta tehot ei välity riittävästi. The Maltese Falconin arkkikonna Sydney Greenstreet hoitaa roolinsa kunnialla, mutta The Big Sleep -nymfi Martha Vickers tuhlataan pahasti, kilttiä tyttöä esittävä Diana Lynn pääsee paljon enemmän esille. Rakenne lainataan kylmästi Citizen Kanesta, jopa alkukohtauksessa nähtävä kartano muistuttaa Xanadua. Kohtuullisen ryhdikkäästi tarina etenee, ei turhaa lässytystä, mutta ei tämä kovatasoisella noir-asteikolla kohoa oikein minnekään.
torstai 28. lokakuuta 2010
Uerige DoppelSticke
Joulu tulee tänä vuonna aikaisin. Juuri kun olen toipumassa parin viikon takaisesta Uerige Sticken ensikohtaamisesta, eteen asettuu nyt panimon vielä vahvempi altbier-variaatio. Alkoholia 8,5%, viskositeetti melko paksua ja väri hyvin tumman ruskea. Ei tämä enää altbieriä paljon muistuta. Maku on hyvin hedelmäinen, maltainen, melko makeakin. Tämä on tavallista stickeä selvästi täyteläisempi, mutta alkoholin makua ei tunnu, lämmittävä olut on selvästi. Jälkimaku on humalainen, sekin ehkä vahvempana kuin stickessä. Makeus laskee henkilökohtaista nautittavuutta, mutta tässä on jotain rypälemäistä makua, jopa parhaiden konjakkien tai armanjakkien vivahteita. Tyylisuuntavertailukohta brittityyppisissä oluissa voisi olla lähimpänä barley wine, ehkä vahva brown ale, tai tupla-IPAkin. Tummissa doppelbockeissakin ehkä jotain sukulaisuutta, mutta vain hyvin viitteellisesti. Tämä on selvästi omassa sarjassaan. Nämä vahvat alt-mutaatiot ovat hyvin mielenkiintoisia, mutta eivät silti saavuta perus-altbierin huumaavaa kokemusta tuoreena suoraan tynnyristä laskettuna Düsseldorfin Altstadtin panimoravintoloissa.
tiistai 26. lokakuuta 2010
Wöllnitzer Weißbier
Periaatteessa luulin tätä etukäteen tavalliseksi saksalaiseksi vehnäolueksi, baijerilaiseen hefeweizen-tyyliin. Panimon (Gasthausbrauerei Talschänke) sijaintipaikka, Jena entisessä Itä-Saksassa, antoi kyllä aihetta pieneen epäilyyn, että kyseessä voisi olla jotain erikoisempaakin. Vaahtoaminen runsasta, mutta nopeammin häipyvää kuin hefeweizenissa. Väri suunnilleen sama. Maku ei ole. Tämä on hapanta, hetken ehdin jo ajatella saaneeni gosea, perinteistä hapanta vehnäolutta, jota valmistetaan Leipzigissa, suhteellisen lähellä Jenaa. Tämä ei kuitenkaan tunnu suolaiselta gosen tapaan, joten tyylisuunnaksi jäänee sitten berliner weisse, Berliinin kevyt hapan olut, joka usein makeutetaan vihreällä tai punaisella siirapilla. Alkoholia on 4,5%, eli hieman enemmän kuin berliiniläisessä yleensä. Äärimmäisen kuivaa, tarttuu kitalakeen, hyvin raikasta. Kuivuus on lambic-tasoa. Oikean berliner weissen juomisesta on yli 10 vuotta, mutta äskettäin join kalifornialaista tulkintaa. Tämä ei ole yhtä hedelmäinen eikä hiilihappoinen, mutta yhtä miellyttävä. Parasta ennen -päiväys on jo pari kuukautta vanha, mutta en usko oluen juuri huonontuneen, ehkä hiilihappoa tulisi olla enemmän.
maanantai 25. lokakuuta 2010
Franches-Montagnes La Meule
Tämän sveitsiläisen panimon olutta olen päässyt ennenkin kokeilemaan, se oli hapanta punaista flanderilaisalea. Ei ole tämäkään aivan bulkkikamaa, salvialla maustettu pullossa jälkikäyvä ale. Samea heikosti vaahtoava oljenvärinen olut, voisi olla vehnäolutta tai saisonia. Alkoholia 6%, tuoksu on hyvin epämiellyttävä. Maku on mausteinen, jonkin verran hapan, varsin kuiva. Mausteisuus on ilmeisesti sitten sitä salviaa, makua on vaikea kuvailla, jotain anikseen viittaavaa siinä on. Maku on paljon tuoksua positiivisempi, se jatkuu jälkimaussakin kohtuullisen vahvana, humalaakin voi olla. Se peittyy kuitenkin mausteiseen makuun, joka ilmenee jopa kirpeän raikkaana hieman piparmintun tai mentholin tapaan. Happamuus on varsin laimeaa, mutta se on ilman muuta miellyttävämpää kuin monien maustettujen oluiden makeus. Kuriositeetti tämä kuitenkin on, vaikea kuvitella juovani tätä useampia esim. baarisessiossa.
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
Rainer Werner Fassbinder: Die bitteren Tränen der Petra von Kant
Ennennäkemätön Fassbinder-leffa, mutta olen saattanut joskus nähdä tästä teatteriversion. Hyvin näytelmällinen on elokuvakin, tapahtuu kokonaan yhdessä asunnossa Bremenissä, pelkästään naisrooleja, paljon dialogia. Alaotsikkona on "sairaskertomus" ja varsin neuroottista meno onkin, lesboerotiikkaa, valtasuhteita, alistamista, ei mitään keittiörealismia. Mieleen tulee jotkin Ingmar Bergmanin elokuvat, Joseph Mankiewicz mainitaan, päähenkilössä onkin jotain samaa kuin Bette Davisin roolihahmossa All About Evessä. Elokuvallisuutta tuovat kirkkaat värit ja Hitchcock-tyyliset kamera-ajot, peilejä on kuin Loseyn leffoissa. Ei nouse minun suosikkeihin, mutta tiettyä vaikuttavuutta ja intensiteettiä tässä on.
Trois Dames India Pale Ale
Sveitsiläisiä oluita olen juonut varsin vähän, mutta viime aikoina on ollut aistittavissa signaaleja, että kannattaisi perehtyä paremmin. Nyt käsillä IPA Sainte-Croix'sta, Jura-vuorilta, Vaud-kantonista, Neuchâtel-järven ja Ranskan rajan välistä. Yleensä eurooppalaisia IPOja juodessa tulee väkisin tehtyä vertailuja USA:n länsirannikon benchmark-tuotteisiin ja pettymyshän usein syntyy. Nyt taitaa käydä toisin, selvästi paras koskaan juomani sveitsiläinen olut. Kevyt vaahto, kuparin väri, hieman samea, alkoholia 6,5%. Hedelmäinen, kypsää persikkaa, jopa luumua, siis kohtuullisen makeaa. Humalointi on nautinnollista, ei päällekarkaavaa, vaan hienovaraisesti hedelmäisyydestä kuivaan katkeraan mäntyisyyteen hiipien etenevää. Aavistuksen rotevampi mallasrunko olisi tasapainottanut kokonaisuutta, mutta se on jo lähes turhaa niuhottamista. Muistuttaa ehkä eniten parhaita ruotsalaisia moderneja IPA-tyylisuunnan edustajia.
Anna-Lena Laurén: Hulluja nuo venäläiset
Olen käynyt Venäjällä yhden ainoan kerran, Neuvostoliiton aikaisessa Leningradissa 1976, samana vuonna kuin tämän kirjan kirjoittaja Laurén on syntynyt. En ole tuntenut tarvetta käydä uudelleen. En tunne yhtään venäläistä, en ole erityisemmin kiinnostunut koko venäläisyydestä. Vanhempani joutuivat lähtemään evakkoon venäläisten hyökättyä Kainuuseen 1939. Tykkään joistain venäläisistä romaaneista ja elokuvista, mutta kiinnostavia teoksia on huomattavasti vähemmän kuin monissa paljon pienemmissä maissa. Venäläiset oluet eivät yleisesti ole mielenkiintoisia, joskin poikkeuksiakin on. Venäläinen rock-musiikki on aivan hirveää. Venäjällä on hyvää jalkapallokulttuuria, mutta Neuvostoliiton parhaista jalkapallosaavutuksista vastasivat ukrainalaiset ja georgialaiset. Käsillä on nyt Venäjällä vuosia asuneen suomenruotsalaisen toimittajan ymmärtäväinen kirja venäläisistä. Silti teos vahvistaa negatiivisia ennakkokäsityksiäni venäläisistä. He ovat ylpeitä puna-armeijan saavutuksista toisessa maailmansodassa, vaikka kyseessä oli mittaamaton rikos ihmisyyttä vastaan. He ovat pinnallisen materialistisia, he arvostavat häikäilemättömyyttä ja röyhkeyttä, heikompia sorretaan tunteettomasti. Venäläiset virkamiehet ja muut palveluammateissa toimivat nöyryyttävät mielellään ihmisiä, varsinkin ulkomaalaisia. Korruptio, byrokratia ja sovinismi ovat mittaamattomia. Toki venäläiset ovat vieraanvaraisia ja yhteisöllisiä, mutta senkin tiesin ennestään. Laurén ohittaa monia epäkohtia kuten väkivallan ja muun rikollisuuden. Köyhyyttä ja alkoholismia sivutaan melko ohuesti. Tekstin maantieteellinen ulottuvuus jää Moskovaan ja Pietariin, vaikka kuvia on Kaukasukseltakin. Hämmästyttävän vähän uusia asioita kirjassa tulee esiin. Yksi mielenkiintoinen huomio löytyy: venäläiset juovat olutta kävellessään kadulla. Laurén kirjoittaa journalistin tyyliin sujuvasti ja vaivattomasti, käännöskin varmaan onnistunut, kun siihen ei kiinnitä huomiota.
lauantai 23. lokakuuta 2010
Struise Oostvleteren Sint Amatus 12
Belgialaisen kulttipanimon ilmeinen taklaus Westvleteren 12 -tyyliseen quadrupel-trappistialeen. Paksua sameaa tummanruskeaa mönjää, hyvältä näyttää. Mausteinen täyteläinen ensituntuma, kypsää hedelmää, mutta välittömästi suuhun leviää makeaa tahmeaa sokeria. Jälkiruokaoluesta siis on kyse. Jälkimaussa on aavistus katkeroa, mutta enemmän se on karamellianista kuin aitoa humalaisuutta. Paahteisuus ja pehmeys jäävät tavoittamatta ja munkkien räväkimpien tuotteiden taso jää haaveeksi. Monien olutharrastajien mielestä Belgia on olutmaailman ykkösmaa, mutta minulle tässä on taas on yksi uusi todiste siitä, kuinka pahasti siellä on menty metsään. Mausteisuus ja makeus on umpikuja.
Lammin Pöllö
Lammin Sahti on yrittänyt hakeutua laajemmille markkinoille tekemällä tavanomaisempia oluita, kuten Puhti ja Käki. Ne eivät ole olleet innostavia ja nyt tarjolla on uusin Pöllö-variaatio. Punaiseen vivahtava kellertävä olut, heikko vaahto. Makeahko, ei mitenkään raikas, nahkean hedelmäinen, suhteellisen täyteläinen 4,5 -prosenttiseksi olueksi. Jälkimaku on yllättävän kuiva ja pitkä. Selvästi Hämeenlinnassa on heitetty humalia raskaammalla kädellä kuin sahdin teossa. Tämä on selvästi onnistuneempi olut kuin Puhti tai Käki, hienoa. Tästä kunnon imperial-versio ravintoloihin ja Alkoon, niin taas Suomen olutskenessä mentäisiin eteenpäin. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.
Hacker-Pschorr Anno 1417 Kellerbier
Harvinaista saada baijerilaista suodattamatonta lageria, kellerbieriä, hanasta Suomessa, ja vieläpä Kainuussa. Asianmukaisen sameaa, mutta tätähän ei perinteiden mukaan pitäisi tarjoilla kirkkaasta lasista, sameus tulisi kätkeä keraamiseen tuoppiin. Pientä kovuutta ensituntumassa, ei ehkä täysin tuoretta. Hedelmäisyys kääntyy hieman sitruksen suuntaan, ripaus makeaa vehnäolutmaisuutta. Jälkimaussa on humalaa odotettua enemmän, katkerot leikkaavat mukavasti hedelmäisyyttä oluttyylin parhaiden edustajien tapaan. Tuoreus ja täyteläisyys tästä puuttuvat, mutta mukava yllätys lumisessa Kajaanissa kuitenkin. Kajaani, Hospoda Koruna, 23.10.2010.
perjantai 22. lokakuuta 2010
Rocs Grand Cru
Hyvämaineinen belgipanimo, vahva ruskea ale. Terhakkaasti pullosta ulospäin suuntautuva juoma. Hyvin maltainen, hyvin täyteläinen, hyvin makea. Belgihiivan hedelmäisyys sekoittuu maltaisuuteen, kevyttä anista, mutta sokerinen makeus silti hallitsee. Alkoholia on 9,5%, mutta sitä ei huomaa siirappiliemen seasta. Monet tällaisesta tykkää, mutta minulle tämä ei kerta kaikkiaan sovi. Happamuus voisi toimia näissä oloissa, mutta kun sitä ei ole, tämä kääntyy niljakkaan epämiellyttäväksi. Aivan liian makea olut, näitä tulee Belgiasta aivan liian usein.
keskiviikko 20. lokakuuta 2010
Rainer Werner Fassbinder: Händler der vier Jahreszeiten
Fassbinderin ensimmäinen Douglas Sirk -tyyppinen melodraama ja ensimmäinen kaupallinen menestys Länsi-Saksassa. On hieman sääli, että Fassbinder tässä vaiheessa hylkäsi irtonaisemman ilmaisun ja lähti formaalisempaan ja, öh, keskiluokkaisempaan suuntaan. Kerronta on hallittua, mutta kovin hyvin tämä ei tunnu aikaa kestävän, selvää tylsyyttä teoksessa on havaittavissa. 50-luvulle etäännytetyssä tarinassa on lähes suomalaistyyppistä juoppohulluutta ja perheväkivaltaa. Biseksuaalin (?) Fassbinderin naisystävä Irm Hermann ensi kertaa pääroolissa, tiettävästi vastahakoisesti, ja rooli on todella vaivaannuttavan nöyryyttävä. Takaumat on toteutettu ihailtavan eleettömästi, mutta yleisemmin elokuva tuntuu liian steriililtä, siistiltä, jopa kylmältä. Melankolia hiipii hitaasti elokuvaan, mutta se ei saa aikaan mitään kiinnostavaa reaktiota aikaan, elokuva vain hiipuu hiljaa loppuun. Olutpuolella Spaten taas esillä Münchenin kaduilla, muutamia E Pils -pulloja näkyy myös, mutta saattaa olla hilpeä viittaus e-pillereihin.
Stallhagen Celebration
Stallhagenin uutuus lienee muunneltu painos taannoisesta Oktoberfestbieristä. Alkoholia nyt 6%, keskiruskea olut, heikohko vaahto. Makeahko maltainen olut, ohut runko, kapeasti humalainen jälkimaku. Ei aivan mitätön tai mauton olut, mutta liian vaisu kompromissi kaikin puolin. Mallaskosken tavoin ahvenanmaalainen Stallhagen näyttää yrittävän kilpailla suurten panimoiden kanssa niiden omilla aseilla. Tuskinpa onnistuu. Pienen panimon pitäisi erottua jotenkin ja suositeltavin tapa olisi tehdä hyvänmakuisia oluita. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.
Lancaster Black
Lancasterin musta pääsee hieman yllättämään, kun panimon blonde oli hieman vaisu. Tässä kuivassa stoutissa on mukavasti särmää, paahtomallas on todellakin paahteista, kahvin maku nousee esiin ja varsinkin jälkimaku on ryhdikkään katkeroinen. Simppeli ja yksiulotteinenkin olut, mutta onnistuneella konstailemattomalla tavalla. Ostopaikka Oulu, Stockmann.
tiistai 19. lokakuuta 2010
Real Madrid - Milan 2-0
Milan aloitti yllättävän hyökkäävällä asetelmalla ja se kostautui. Madrid hallitsi alkua, 13. minuutilla Pato kaatoi Alonson, vapaapotku keskeltä 17 metristä, Cristiano ampui muurin läpi alanurkkaan. Vaikutti harkitulta, ilmeisesti oli vakoiltu Milanin muurin liikkeitä. Heti perään vastahyökkäyksestä Cristiano vapautti keskeltä Özilin, laukaus kimposi Bonerasta verkkoon. Milan kokosi itsensä, mutta Madrid edelleen parempi, Mourinho on koonnut hajanaisesta materiaalista hyvin yhteen soivan orkesterin. Puolen tunnin kohdalla Milanille vapaapotku, mukavasti virkistyneen Pirlon nerokas ylänurkkaveto, mutta Casillas torjui. Seedorfilla vielä avoin kavennuspaikka, mutta veteraanin ratkaisu selvästi yli. Ibrahimovic hyvässä vireessä Milanin kärjessä, mutta ei saanut tarpeeksi tukea. Toisella jaksolla Madrid jäädytti peliä, mutta Angel Di Maria ja Mesut Özil edelleen todella hyviä. Madrid tulee lopulta tällä kaudella olemaan todella hyvä kandidaatti kaikkein suurimpien tittelien metsästyksessä. Alkupuolella kentälle juosseelta häiriköltä järjestysmies melko tylysti taklasi jalat alta.
Beck Trabelsdorf Lisberger Bock
Tämä Beck Bock ei ole Bremenin kuuluisasta suuresta panimosta vaan Baijerin Frankenista, kaikkein tarunhohtoisimmalta olutseudulta. Trabelsdorf on noin 15 km Bambergista länteen. Olen juonut suhteellisen paljon alueen bockeja, koska taannoin osuin Bambergiin bock-festivaalin aikaan. Tämä on hyvin samantyyppinen muihin kokeilemiini verrattuna, vahvuudeltaan lähellä Etelä-Baijerin tummia doppelbockeja, mutta oluena tyystin erilainen. Samea punaruskea väri, varsin vähäinen vaahto. Alkoholia tanakasti 7% ja se tuntuu pehmeän hedelmäisen maltaisessa makeahkossa maussa jotenkin kirpeänä mausteisuutena, ei vastenmielisenä pistävyytenä kuten vaikkapa suomalaisissa IVB-oluissa. En ymmärrä miten se tehdään, mutta Frankenissa se jotenkin osataan. Humalointi on melko kevyt muuhun runkoon verrattuna, mutta kyllä katkerot jäävät kevyesti lepäilemään nielaisun jälkeen limakalvoille. Tämmöinen bock ei ole suurimpia suosikkejani Frankenin oluista, mutta todella hieno esimerkki usein väärinymmärretystä oluttyylistä.
sunnuntai 17. lokakuuta 2010
Rainer Werner Fassbinder: Warnung vor einer heiligen Nutte
Fassbinderin metaelokuva teki ensinäkemällä kauan sitten suuren vaikutuksen. Nyt todella kirkas kopio, Michael Ballhausin upeaa kuvausta. Katsottuani nyt putkeen Fassbinderin edeltäviä elokuvia tämä ei tasollisesti nouse selvästi muita korkeammalle. Ajattelin ensin, että tässä olisi vaikutteita Truffaut'n La nuit américainesta, mutta Fassbinderin elokuva on tehty aiemmin. Truffaut'n leffa on ehkä parempi, mutta molemmissa on hauskasti tavoitettu elokuvan tekemisen kaaosta ja kuvausryhmän ihmissuhteiden kompleksisuutta. Fassbinderin leffaa tunnutaan kuvaavan Espanjassa, mutta metaelokuva on tehty Italiassa Napolin seudulla. Wuhrer-olutta nappaillaan. Alkuteksteissä kanadalainen lauluntekijä kirjoitetaan muodossa Leonhard Cohen. Tässäkin elokuvassa puhutaan Peruun lähtemisestä kuten Rio das Mortesissa. Fassbinder itse loistava neuroottisena tuottajana ja Eddie Constantine patsastelee ulkopuolisena tähtenä. Ensemblen naistähdet tässä ehkä kauniimpia kuin aiemmissa elokuvissa. Mahdollinen tarina jää hieman junnaamaan, mutta kyllä tämä on silti Fassbinderin alkuvaiheen parhaita tuotoksia. Tämän jälkeen maestro alkoikin suunnata lähemmäs mainstreamia.
Alvinne Hop Trilogy Centennial
Alvinne on moderni flanderilaispanimo, jonka tuotteisiin olen tutustunut hyvin satunnaisesti. Tätä olutta luulin jonkinlaiseksi IPAksi, koska Centennial-humalaa mainostetaan nimessä. Kyseessä on kuitenkin hyvin tyypillisempi belgiolut, Orval tulee välittömästi mieleen. Samea vaaleanruskea olut, vaahtoaa voimakkaasti. Olut pääsi melkein yllättämään, sillä tyhjensin pullosta noin kolmasosalitran ja siirsin katseeni pullosta hetkeksi muualle. Sillä aikaa pulloon jäänyt osuus ryhtyi hitaasti, mutta varmasti vyörymään vaahtona ulos pullosta. Ehdin hätiin ja vahinkoa ei syntynyt. Syypää levottomuuteen varmaan pullon kyljessä mainittu Morpheus-hiiva, joka tuntuu klassisen Brettanomycesin sukulaiselta. Tämä on siis selvästi satulannahkaisen hapan olut Bretta-Orvalin tapaan. Tuhdimpi tapaus kuitenkin, alkoholia 7,1% ja katkeropitoisuus 83 EBUa. Humalia onkin huomattavasti. Kyseenalaisempaa on sitten, onko Orvalin kaltaista tasapainoa saavutettu. Sitrushedelmäisyttä on, mutta mausteisuus hieman tökkii, pientä alkoholin poltettakin on havaittavissa. Happamuutta on ehkä Orvalia enemmän. Kohtuullisen miellyttävä olut, mutta ehkä Orvalin sittenkin valitsisin jos hapanta humalaista olutta mieli tekee.
Michael Connelly: Nine Dragons
Uusi jakso Harry Bosch -saagaan. Teemana kiinalainen järjestäytynyt rikollisuus, romaanin tapahtumapaikkana Los Angelesin ohella Hongkong. Nimikin on käännös Kowloonista. Vietnamin veteraani Boschin rasismi nousee pintaan ja myös Connelly itse tuntuu loppuratkaisun pyörteissä vetoavan laskelmoidusti amerikkalaiseen nationalismiin. Teksti rullaa edelleen vaivattomasti, mutta jonkinlaista autopilottituntumaa uusimmissa Connellyn teoksissa on ollut. Tiheä, jännittävä ja vauhdikas juoni kiertyy Boschin lähipiiriin ja tapahtumat tuntuvat ylidramaattisilta. Loppuratkaisussa on väkisin vääntämisen nihkeä jälkimaku. Tämä romaani ei tuottanut samanlaista mielihyvää kuin useimmat Bosch-romaanit. Jazz-viittauksissa hieman yllättävä maininta puolalaisesta Tomasz Stańkosta. Connellyn viime aikoina harrastamat halpahintaiset itsekeskeiset metakommentoinnit jatkuvat, romaanissa esiintyy näyttelijä Matthew McConaughey, joka esittää pääroolia Connellyn Lincoln Lawyerin tulevassa filmisovituksessa. Paikallistuntuma on ollut Connellyn suurimpia vahvuuksia ja se tuntuu pätevän Hongkongiinkin, jossa en tosin ole itse käynyt. On hyvä, että Connelly yrittää tehdä muutoksia, mutta miljöön vaihto ja Boschin luonteen kärttyisyyden lisääminen ei ehkä tuo toivottuja vaikutuksia.
lauantai 16. lokakuuta 2010
Rainer Werner Fassbinder: Rio das Mortes
Ennennäkemätön pienimuotoinen Fassbinder vuodelta 1971. Arkirealistinen draama rakennustyöläisistä, jotka suunnittelevat muuttoa Peruun. Tyhjänpäiväistä jutustelua, kaikissa Fassbinderin elokuvissa esiintyvä Hanna Schygulla nyt pääroolissa. Fassbinder itse käy tanssimassa rockia. Günther Kaufmanin omituinen pitkä laivastomonologi nousee godardmaisesti esiin pienenä tyylittelynä. Lopun lentokenttäkohtauksessa pientä kaikua Casablancasta. Muuten yllättävän tavanomainen teos.
Good Beer Guide 2011
Jokasyksyinen brittiläisen kuluttajajärjestöjätti CAMRAn real ale -raamattu on jälleen ilmestynyt. Kannessa näyttävä kuva Conistonin panimon päätarjoilupaikasta Cumbrian jylhistä maisemista. Sivukoko ja -määrä on identtinen viime vuoden painokseen verrattuna. Kirjan rakennekin on täysin ennallaan, valtaosan kirjasta vie hyvälaatuista riiliä tarjoavien pubien esittely. Teoksen alussa on muutama ajankohtainen lyhyt artikkeli Britannian oluttilanteesta. Pubeja kuolee tiheään tahtiin, elämäntavat muuttuvat, kotijuominen lisääntyy kun markettiketjut myyvät kuraa halvalla. Britanniassa on voimakas verotus, olut maksaa nyt pubeissa seitsemän kertaa enemmän kuin marketeissa. Toisaalta pubien määrä on edelleen valtava, eivät ne kuolemassa ole, vaikka tulisi suurikin vähennys. Itse riilillä menee hyvin, sen osuus nautitusta oluen määrästä on edelleen kasvussa. Parhaiten menee panimorintamalla, uusia panimoita syntyy taantumasta huolimatta, oluita on tarjolla enemmän kuin koskaan ennen. Suomessakin tunnetut Dark Star ja Meantime esitellään lyhyesti. Parhaista olutkaupungeista nostetaan Derbya esiin. Pubiesittelyjä kahlatessa on mukava tarkistaa, ovatko vanhat vierailukohteet säilyttäneet tasonsa ja pysyneet oppaassa. Aina näin ei ole käynyt, esimerkiksi Hampshiren antiikkikauppakylä Hartley Wintneyn Waggon & Horsesin tippuminen osuu silmään harmittavasti. Matkaoppaana parhaiten toimivan kirjan hyödyllisintä antia Suomessa on panimoiden ja kaikkien tuotannossa olevien riilien esittely. Niitähän tuodaan jonkin verran Suomeenkin, mutta verraten ohut siivu koko kirjosta tänne päätyy.
Lefebvre Floreffe Blonde
Belgiolut hieman brutaalisti tarjoiltuna perustuopista. Kevyt vaahto, kirkas lagerin väri. Belgihiivan nahkean hedelmäistä makua, mutta varsin kevyesti. Ohut kokonaisuus muutenkin, ei erityisen makea, hieman mausteisuutta, jälkimaku totaalisen tyhjä. Suurten panimoiden belgialet lähestyvät nykyään mauttomia lagereita heikoimpien brittigoldenalejen tapaan. Suuren asiakaskunnan tavoittelussa tehdään kompromissi toisensa jälkeen ja lopulta päädytään oluisiin jotka eivät ärsytä ketään, eivätkä maistu miltään. St. Michael, 16.10.2010.
perjantai 15. lokakuuta 2010
Rainer Werner Fassbinder & Michael Fengler: Niklashauser Fart
Yksi Fassbinderin tuntemattomimmista elokuvista, ja varmaan aivan syystä. Toinen yhteistyö Fenglerin kanssa, seitsemäs pitkä elokuva vuoden sisään 1970, samanikäinen John Fogerty oli samaan aikaan lähes yhtä tuottelias rockin puolella. Alkuteksteissä matka-sana on tosiaan kirjoitettu Fart eikä Fahrt. Kyseessä on ehkä jokin muinaissaksalainen kirjoitusasu tai sitten vain matalaotsainen vitsi sanan englanninkieliseen merkitykseen liittyen. Elokuvan aihe on keskiaikainen tarina Neitsyt Marian ilmestymisestä lammaspaimenelle Würzburgin seudulla. Tämä on ensimmäinen Fassbinderin elokuvista, joka ei sijoitu leimallisesti Münchenin alueelle. Aiheesta Fassbinder ei saa kunnon tehoja aikaan, tässä lajissa protestanttimestarit Dreyer ja Bergman etenivät aivan eri tasoille. Fassbinder heittää soppaan alusta asti vallankumousteoriaa, lauluja, runoja. Miljööt vaihtuvat tiilikellarista kirkon portaille, pellolle, lammaslaumoihin, maareformisuunnitelmiin, kaivoksiin, kaatopaikoille. Anakronismit lisääntyvät vähitellen, mukaan tulevat kommunistit, hipit, autot, rock-musiikki, voimalaitokset, Mustat Pantterit, olut, ranskalaiset perunat, kiväärit, Pullman-Mersu. Kävellään samalla patovallilla kuin Fassbinderin edellisessä Jenkkisotilaassa. Fassbinder itse kekkuloi taas yhdessä pääroolissa nahkatakissa ja lököttävissä farkuissa. Ristiinnaulitsemisen absurdismi ennakoi Monty Pythonia. Mustien sotapoliisien ja nahkatakkisten natsien esilletulo johtaa verilöylyyn leirintäalueella, Vietnamin sodan tyyliin. Fassbinderin visuaalinen ote alkaa vapautua, kamera liikkuu ketterästi. Silti dramaturginen jännite puuttuu totaalisesti ja varsinainen pointti koko hommasta jää epäselväksi. Tästä Fassbinderin oli helppo jatkaa, alemmas tällä suunnalla ei ainakaan voinut päätyä.
Lancaster Blonde
Uusi panimotuttavuus, öh, Lancasterista. 2005 perustettu toimija, vaikuttaa panostavan markkinointiin ja virtaviivaiseen pakkaukseen. Sehän ei mitään haittaa, jos olut on kunnossa. Kirkas golden ale, 4,1%, nahkeahkoa kuivaa esanssista hedelmää, melko ohut kova runko, jälkimaku on lyhyt, kevyesti humalainen. Ikävä kyllä tässä on aineksia kritiikkiin, jota bitterpuristit ovat kaataneet golden alen niskaan. Laimean lagerin ystävien suosiota tässä ehkä kalastellaan näin kevyesti maistuvalla alella. Kunnon golden alen pitäisi olla tuoreemman hedelmäinen ja paljon tanakammin humaloitu. Ostopaikka Oulu, Stockmann.
torstai 14. lokakuuta 2010
Rainer Werner Fassbinder: Der amerikanische Soldat
Yksi Fassbinderin hienoimmista elokuvista. Aloitus on upea, München 1970, mustavalkokuvaus, pimeä huone, pelipöytä, yksi lamppu, leijaileva tupakansavu, pornopelikortit, hikeä pyyhkiviä miehiä, varpaankynsiä lakkaava nainen, olutpulloja. Miehet ovat poliiseja, olut harvinaista X. Münch Bräu -merkkiä, kohtaus suora kunnianosoitus John Hustonin The Asphalt Junglelle. Tämä on yksi Fassbinderin noireimmista elokuvista, gangsterielokuva western-vivahteilla. Tapahtuu lähes kokonaan yöllä, halpa hotelli, viskiä, aseita, flippereitä, märkiä pimeitä katuja, avoautoja, 40-luvun hattuja. Weill/Brel-tyyppistä musiikkia Morricone-tyyppisesti nivottuna elokuvaan. Fassbinder esittää jälleen kerran Franz Walsch -nimistä henkilöä, ilmeisesti viittaus Raoul Walshiin. Lola Montez -baari taas mukana, Murnaukin mainitaan. Merkillisimmässä kohtauksessa sängyllä istuva Margarethe von Trotta kertoo yksityiskohtaisesti neljä vuotta myöhemmin valmistuvan Angst essen Seele auf -elokuvan juonen. Täydellinen mestariteos tämä ei ole, lyhyen elokuvan jännite lopahtaa loppua kohti, tarina jää junnaamaan, tyylittely muuttuu ontoksi, kliimaksin hidastettu Peckinpah-koreografia hukataan loppumattomaan toistoon.
De Molen Zomer Hop
Hollantilaista india pale alea, ärhäkkä suurikuplainen vaahto, punaruskeaa sameaa olutta. Valmistettu kesäkuussa, katkerolukema 41 EBUa, alkoholia 6,2%. Päähumalalajikkeena harvinaisempi Premiant, mukana myös Saazia, Columbusta ja Amarillloa. Mukava suutuntuma, hedelmää, pihkaa ja kuivaa humalaa. Eiliseen kalifornialaiseen verrattuna tämä jää väistämättä ohuemmaksi ja kevyemmäksi. Tuntuu, että melkein kaikkea on vähemmän. Pihkaisuus kääntyy ehkä mausteisuudeksi oluen lämmetessä, makeutta tulee hieman mukaan. Kuitenkin tämä on hyvin miellyttävä tasapainoinen olut.
Anthony Mann: Desperate
San Diegossa syntynyt itävaltalaistaustainen Anthony Mann on Hollywood-westernin suuria ohjaajia 1950-luvulta, mutta aiemmin Mann sai aikaan monia loistavia film noireja. Raw Deal on näkemistäni paras ja Side Street keikkuu keulilla listalla, jossa on ne elokuvat, jotka haluaisin nähdä. Tämä Desperatekin oli uusi tuttavuus. Sotaveteraani morsiamineen joutuu vedetyksi ryöstöjengin touhuihin ja edessä on klassinen pakomatka Hitchcock-tyyliin kaikkien vainoamana. Tyly ja tehokas tarina, aurinkoinen idylli vaihtuu hetkessä tummaan epätoivoon. Roistojen näyttelijät ovat paljon parempia kuin pääpari, varsinkin Raymond Burr on harvoin ollut yhtä hyytävä. Matkaa tehdään Chicagon oloisesta kaupungista Minnesotan tšekkitaustaisen maatilan kautta kuvitteelliseen Mountain Cityyn kohti Kaliforniaa. Juonen käänteet eivät vauhdikkaassa menossa ehkä täysin uskottavia, mutta Mannin visuaalinen tyyli on kohdallaan. Ei läheskään Raw Dealin tasoa, mutta keskitasoa tiukempi noir joka tapauksessa.
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
Rainer Werner Fassbinder & Michael Fengler: Warum läuft Herr R. Amok?
Pikkuporvarillisen oravanpyörän tarkastelua Münchenissä 1970. Fassbinderin ensimmäinen värielokuva, tyyli on rauhallisempi ja tavanomaisempi kuin aiemmissa elokuvissa, vaikea sanoa johtuuko se co-ohjaaja Fengleristä, joka ei myöhemmin ihmeempää persoonallisuutta osoittanut. Lunta kadulla, vaihteeksi nyt juodaan Spatenia, ei Löwenbräuta. Tämä elokuva ei tehnyt suurta vaikutusta 80-luvulla, mutta ajallinen etäisyys tuntuu tehneen hyvää, nyt tätä voi katsoa kuin historiallista dokumenttia. Ilman tietokoneita tehtävää toimistotyötä on hauska katsella, savukkeita palaa työpäivän aikana 40 kappaletta. Levykaupassa hauska kohtaus, mutta jää irralliseksi. Työpaikan pikkujoulumaisen kosteiden juhlien kuvaus on vaivaannuttavampaa ja sävyjen synketessä elokuva jää junnaamaan paikalleen. Karu lopetus tulee karkeana kontrastina varsin perustelemattomasti, Fassbinder ajautui tässä lupaavan uran alun jälkeen paitsioon.
Port Wipeout I.P.A.
Vierailin San Diegossa pikaisesti syksyllä 2002. Kaupunki ei silloin vaikuttanut erityisen mielenkiintoiselta olutkohteelta, verrattuna vaikkapa Pohjois-Kalifornian San Franciscoon. Tilanne on sittemmin muuttunut, nyt San Diego kamppailee Oregonin Portlandin kanssa USA:n kiehtovimman olutkaupungin maineesta. Kehitys oli toki käynnissä jo 2002, mutta se ei näkynyt kaupungin keskustassa ja ei ehkä näy leimallisesti vieläkään. Sitä vastoin kaupunkia ympäröivä San Diego County on täynnä toinen toistaan maineikkaampia panimoita, Stone, AleSmith, Port/Lost Abbey, Green Flash, Ballast Point, Alpine. San Diegoon yhdistetään jopa yksi moderni oluttyyli, india pale alen (IPA) vahvempi variaatio tupla-IPA (Double IPA, DIPA, Imperial IPA, IIPA), jonka uskotaan kehittyneen San Diegossa. Nyt käsillä oleva San Diego -tuote on kuitenkin perinteisempi perus-IPA. Vahva paksu vaahto, bensiininkeltainen sameahko väri. Sitruunat ja männynkävyt suorastaan hyppäävät lasista esiin. Todella herkullinen hedelmäinen ja pihkainen maku, länsirannikon IPA on ehkä kaikkein suurin suosikkini oluttyyleistä ja tämä on lajin ehdotonta huippua. Alkoholia ihanteelliset 7% ja humalalajikkeina dream team -tyyppisesti täyskädellinen Amarillo, Cascade, Centennial, Simcoe ja Summitt. Maku kyllästää suun kaikki pinnat sitrushedelmän katkeralla maulla, se jatkuu nielussa ja tuntuu leviävän puhtaana mielihyvänä kaikkialle kroppaan. Lähes orgastisesta nautinnosta siis kyse. Humalointi tuntuu täydellisen tasapainoiselta, mallasrunkoa on täyteläisen riittävästi, vaikka ei tämä varmaan voimakkaan maltaisesta oluesta tykkäävälle maistuisi. En löydä pullosta minkäänlaisia päiväysmerkintöjä, mutta varsin kohtuulliselta tuoreus tuntuu. Jos tämä toimii näin hyvin pullossa toisella puolen maapalloa, niin melkein alkaa huimaamaan ajatus, miltä tämä maistuisi valmistuspaikalla San Marcosissa. Yksi parhaista tänä vuonna, tai minä tahansa vuonna, juomistani oluista.
tiistai 12. lokakuuta 2010
Uerige Sticke
Sticke on altbierin vahvempi variaatio, jota Düsseldorfin perinteiset alt-panimot valmistavat kausiluonteisesti. Tämä pitäisi luonnollisesti nauttia paikan päällä, mutta stickeä ei ole ollut tarjolla Düsseldorfissa käydessäni. En ole ennen saanut käsiini pulloversioitakaan, joten pientä jännitystä on ilmassa takuukorkkia auki vääntäessä. Uerige on kaikkein kuuluisin Düsseldorfin klassisista panimoravintoloista, mutta itselleni se ei aivan ykkössijalle kohonnut. Tämä Uerigen Sticke on pullotettu 15.1., joten harmittavasti ei siis ole kovin tuoretta. Alkoholia on 6%, joten ehkäpä säilyvyys on hieman parempaa kuin perusaltissa. Väri on varsin tummanruskea, selvästi normialtia tummempaa. Vaikuttaa myös suhteellisen samealta, joten suodattamaton olut lienee kyseessä. Maku on leipäisen maltainen, myös hedelmäinen, mutta ei niin pähkinäinen kuin normaali alt. Pehmeää pyöreyttä löytyy, hiilihappoa yllättävän paljon, raikkaus tuoreus odotetusti on varsin vähäistä. Jälkimaku on aluksi melko kapea, humalan katkeruutta on varsin vähän, maltaisuus hallitsee tätäkin osa-aluetta. Jälkipolte on kuitenkin suhteellisen pitkä, humala kiertyy hieman nauhamaisesti nielupinnoille. Makeampaa tämä on kuin perustavara, ehkä jopa alkoholiakin voi aistia, mitenkään täyteläiseksi tätä ei voi luonnehtia. Mielenkiintoinen johdatus sticke-maailmaan, mutta tosiaankin vain lähinnä maistiainen, ei tästä voi oikein johtopäätöksiä tehdä koko tyylisuunnan kiinnostavuudesta. Uskaltaisin ehkä epäillä, että perusalt pitää pintansa, sticke on mukavaa vaihtelua, mutta ei loppupeleissä kohoa samalle nautittavuustasolle.
Suomi - Unkari 1-2
13 vuotta ja yksi päivä sitten olin Helsingin Olympiastadionilla suomalaisen jalkapallon katkerimpana päivänä. Selän takana istui nuori Shefki Kuqi. Nyt taas Unkari vastassa ja tunnelma ehkä vieläkin masentavampi alusta asti, Moldova-tappion takiahan peli oli jo pelattu lopputurnausta ajatellen. Suomella aluksi peli enemmän hallussa, mutta terävyys kärjessä puuttui. Paras tilanne ensi jakson lopulla Väyrysen riman päälle pudonnut laukaus. Unkari tuli hakemaan tasapeliä, mutta 50. minuutilla kentän kuninkaaksi osoittautunut vaihtomies Vladimir Koman nerokkaasti vapautti Mainzin sentteri Szalain, 0-1. Suomi lamaantui totaalisesti, kuinkas muutenkaan. Baxter harkitsi asiaa kylmän viileästi yli 20 minuuttia, sitten Eremenko Jr, Litmanen ja Kuqi sisään. Ote hienoisesti Suomelle, mutta Unkari oli karata, kulmasta pusku hieman ohi ja väärä paitsiotuomio hienoon hyökkäykseen. Suomi onnistui tasoittamaan, Eremenko Jr:n taidokas pystysyöttö Forssellille, kliininen viimeistely. Sitten Kuqi ryösti Litmaselta vetopaikan. Suomelle niin tyypillinen totaalinen uinuminen neljännen yliaikaminuutin viimeisillä sekunneilla. Unkari päästettiin vastahyökkäykseen, Balázs Dzsudzsák kiskaisi takakulmaan. Ehkä tämä lopulta herättää, valmentaja ja vanhat pelaajat pois, tähtäin 5-10 vuoden päähän.
maanantai 11. lokakuuta 2010
Rainer Werner Fassbinder: Götter der Pest
Näin tämän varhaisen Fassbinderin joskus 80-luvun alussa 16 mm kopiona. Franz Biberkopfiksi itseään kutsuva pikkurikollinen pääsee müncheniläisestä vankilasta. Hidasrytminen rikoselokuva muistuttaa jonkin verran Godardin A bout de soufflea. Noirahtavaa kuvausta, teräviä kontrasteja. Juonesta ei voi paljon puhua, kenellekään ei hyvin käy. Viittauksia Ophulsin Lola Montesiin ja Sternbergin Der blaue Engeliin. Tuleva ohjaaja Margarethe von Trotta yhdessä pääroolissa. Pienoinen pettymys, muistelin tätä hieman mielenkiintoisemmaksi.
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Rainer Werner Fassbinder: Katzelmacher
Fassbinderin toinen vuonna 1969 valmistunut elokuva, tämäkin minulle ensi-ilta esikoisteoksen tapaan. Elokuvasta on aluksi vaikea saada otetta, mitään pointtia ei tunnu olevan, mutta teatterinomainen kohtausten toisto alkaa toimia ja leffaan syntyy omalaatuista kiehtovaa jännitettä. Suurin osa elokuvasta tapahtuu müncheniläisen kerrostalon sisäpihalla, ihmiset istuvat rinnakkain ja katsovat kameraan, kukaan ei hymyile, vähäpuheista juoruilua naapureista. Arkipäivän rasismia ja naisten pahoinpitelyä ilman kulmakarvojen kohottelua. Miehet juovat Löwenbräu-olutta koko ajan, kaikilla naisilla lyhyt löysä mekko. Kaikki vaikuttavat suhteellisen joutilailta, vaihtuvien parisuhteiden problematiikka kiinnostavampaa kuin työnteko. Idyllin katalyytiksi saapuu Fassbinderin itsensä esittämä kreikkalainen vierastyöläinen, elokuvan nimi tarkoittaa Baijerin murteella juuri sitä. Muukalainen sotkee kuvioita hetkellisesti, tässä suhteessa elokuvassa on pientä ennakointia Angst essen Seele auf -teoksen teemoista. Sen kummempaa ratkaisua ei kuitenkaan tarjota, elämä soljuu eteenpäin.
Antti Tuomainen: Parantaja
Tuomaisen edellinen romaani Veljeni vartija sijoittui osin menneisyyteen, tämä uutuus puolestaan tulevaisuuteen, ehkä noin vuoteen 2025. Runoilija etsii kadonnutta vaimoaan Helsingissä joulunaluspäivinä. Ilmastonmuutos on muuttanut oloja huomattavasti, kaoottisesta Helsingistä ihmiset pyrkivät pohjoiseen, lähinnä Norjan tuntureille, jos vain mahdollista. Rikkaimmat ovat paenneet Pohjois-Kanadaan. Yhteiskunta on romahtamassa, poliisi ei ehdi tutkia kuin pahimpia rikoksia. Koko ajan sataa, ranta-alueet ovat osittain autioituneet, metrotunneli tulvii. Näkökulma on koko ajan runoilijan, synkkä tiivis trilleri ei tarjoa hengähdystaukoja, ei edes huumorin kautta. Henkilöt ovat kyynisiä, ainoa positiivinen seikka tuntuu olevan runoilijan rakkaus vaimoonsa. Helsinki-kuvaus on ajankohdasta huolimatta edelleen vakuuttavaa, liikaa ei hehkutella Keski-Pasilan pilvenpiirtäjillä. Menneisyyden haamut nousevat tässäkin esiin, valinnoilla on seurauksensa. Tuomaisen tyyli on hieman muuttunut edellisen romaanin jälkeen. Lakonisuutta on avattu enemmän auki, dialogia on vähemmän, tapahtumia kerrotaan pitemmällä lauseella enemmän päähenkilön tajunnan kautta. Teksti on silti edelleen eleettömän rullaavaa, se etenee tehokkaasti ja vaivattoman tuntuisesti. Merkillinen yksityiskohta on hän-pronominin korvaaminen se-sanalla. Niinhän usein puhekielessä tehdään, mutta juuri muita puhekielisiä ilmauksia ei ole, varsinkaan epäsuorassa kerronnassa. Ehkä asialla on jokin merkitys, mutta itsestäni se tuntui hieman vaivaannuttavalta jipolta. Henkilökohtainen ongelmani on se, että en välitä tulevaisuustarinoihin väistämättä liittyvästä spekulaatiosta, scifi-tyyppisestä aineistosta. Se tuo tähän romaaniin paljon sisältöä ja Tuomainen tekee sen vakuuttavasti, mutta silti se vie minusta huomion epäoleellisuuksiin. Tässä mielessä romaani oli lievä pettymys Veljeni vartijaan verrattuna, vaikka kokonaisuutena ja objektiivisemmin tarkasteltuna romaani onkin varmaan edeltäjäänsä vahvempi. Loppuratkaisu on suhteellisen tavanomainen, jossain vaiheessa odottelin rankempaa yllätyskäännettä, mutta ehkä parempi näin.
The Dove
Amerikkalaisen Men's Journalin toimittajat ovat valinneet 25 parasta olutta. Näkökulma on sikäläinen, mutta varsin monipuolisia tuotteita listassa on, yksi jopa Suomesta. Huomiota herättää brittiläisten tuotteiden puuttuminen. Se voi olla harkittuakin, koska tasapainottavasti toimittajien mielestä maailman paras baari on The Dove, pubi Lontoosta. Kolmesta muustakin mainitusta baarista, Toronado, Blind Tiger ja Weihenstephaner on hyviä muistoja, mutta erityisen lämmin suhde itselläni on Doveen. Keväällä 1997 olin kiertänyt pari viikkoa Pohjois-Kaliforniaa haltioitumassa paikallisista huippuoluista, mm. tuossa Toronadossa. Lensin San Franciscosta Lontoon Heathrowiin, jossa oli viiden tunnin odottelu ennen Helsingin koneen lähtöä. Siihen aikaan ei ollut nopeaa Heathrow Expressiä, joten kolkuttelin hitaalla tavallisella metrojunalla Thamesin rannalle Hammersmithiin, jonka pikaisesti arvioin lähimmäksi laadukkaaksi pubialueeksi. Ja päädyin Doveen. Olin käynyt Englannissa usein jo 80-luvulta alkaen, mutta vasta näinä vuosina aloin ymmärtää, mistä brittiläisessä real alessa on kyse. Ilmeisesti juuri Dovessa pääsin ensimmäistä kertaa maistamaan huippukunnossa olevaa Fuller's ESB:n riiliversiota. Olin siis vasta sulattelemassa ällistyttäviä kokemuksia Kalifornian india pale aleista ja muista herkuista, jotka ovat varsin erilaisia kuin perinteiset englantilaiset oluet. Tuo ESB ei kuitenkaan kalvennut yhtään kalifornialaisten rinnalla ja hieman helpottuneesti aloin vakuuttua, että huippuoluita löytyy Euroopastakin. Tuossa vaiheessa olin jo jokseenkin kyllästynyt belgialaisiin ja tšekkiläisiin oluisiin enkä ollut vielä koskaan käynyt Baijerissa, en Saksassa muutenkaan. Dove on kaikin puolin klassinen pieni moniosainen huippupaikka, söin jotain puddingia, rentouduin pikaisesti joenrantaterassilla ja käväisin viereisessä The Blue Anchorissakin Charles Wellsin olutta juomassa. Dove on peräisin 1700-luvulta ja pitää nimissään Guinnessin ennätystä pienimmästä baarialueesta, baaritiskejä on kuitenkin useampia. Paikassa on käynyt muitakin kirjoittajia, kuten Men's Journalin jutusta huomaa.
lauantai 9. lokakuuta 2010
Stephen Gaghan: Syriana
Kunnianhimoinen elokuva, joka yrittää hahmottaa suurvaltapolitiikan ja öljybisneksen toimintaa Lähi-idässä. Mukana on terroristeja, emiirejä, siirtotyöläisiä, vakoojia, pankkiireja, lakimiehiä, öljyfirmoja, poliitikkoja, asekauppiaita jne. Useita lomittuvia tarinapätkiä samaan tapaan kuin Gaghanin kirjoittamassa huumeleffassa Traffic. Nyt kohde on ehkä liian suuri puraistavaksi, elokuva jää katkelmalliseksi, mutta ehkä asetelman kompleksisuus tulee viestitettyä. Näyttelijöistä Christopher Plummer ehkä vakuuttavin pahimpana jenkkiniljakkeena. Tapahtumat liikkuvat ympäri maapalloa, Dubaista Washingtoniin. Erityisen harmittavasti mielenkiintoisin alkupuolen sivujuonne Iranin sisäpoliittisesta tilanteesta unohdetaan kokonaan.
Rainer Werner Fassbinder: Liebe ist kälter als der Tod
24-vuotiaan Fassbinderin esikoiselokuva vuodelta 1969. Luultavasti en ole ennen nähnyt tätä. Vahvasti vaikutteita Ranskan uudesta aallosta, leffa on omistettukin Rohmerille, Chabrolille ja Straubille. Hyvin teatterimainen alku, mutta ilmavoituu jatkossa, tämä on yllättävänkin vauhdikas verrattuna Fassbinderin joihinkin muihin varhaistöihin. Kamera ei juuri liiku, mutta leikkaukset nopeita. Jonkinlainen gangsterileffa Godardin Bande à partin hengessä, Fassbinder itse Franz Biberkopf -pääroolissa, ennakoiden siis Berlin Alexanderplatzin filmatisointia. Poikkeuksellisen eroottisesti latautunut junakohtaus, Münchenin laatikkokerrostalokaduista tunnelmallisia otoksia. Paljon vieraantunutta seisoskelua ja tuijottamista, mutta myös flipperin peluuta, ehkä tehnyt vaikutuksen Wendersiin ja Kaurismäkeen.
perjantai 8. lokakuuta 2010
Jacques Tourneur: Out of the Past
Jacques Tourneurin nimi ei varmaan ole tuttu muille kuin elokuvaharrastajille, mutta kyseessä on yksi suurimmista elokuvaohjaajista. Ranskalaissyntyisen Tourneurin isä Maurice oli maineikas mykkäohjaaja, mutta hänen teoksiaan en ole nähnyt. Juniori ajautui 30-luvulla Hollywoodiin ja pääsi tuottaja Val Lewtonin kontrollissa toteuttamaan näkemyksiään. Jälki oli heti vakuuttavaa, hienovaraiset kauhuklassikot Cat People ja I Walked With a Zombie. Tourneurin ura oli hankala, mutta mm. kohtuuwesternejä syntyi 50-luvulla ja Englannissa vielä kulttileffa Night of the Demon. 40-luvun lopulla Tourneur osallistui luonnollisesti film noir -buumiin, jota hänen Lewton-elokuvansakin jo ennakoivat. Vuoden 1947 Out of the Past on ällistyttävä täysosuma, se on varmasti Tourneurin paras elokuva, mutta se kamppailee myös koko noir-syklin ykkösleffan paikasta, ehkä Billy Wilderin Double Indemnityn kanssa. Out of the Pastin onnistuminen ei tietenkään ole pelkästään Tourneurin ansiota, tässä työssä kohtasivat monenlaiset lahjakkuudet. Tämä on noirin merkittävimmän näyttelijän Robert Mitchumin paras työ ja Jane Greer ja Kirk Douglas tukevat hyvin. Elokuva perustuu Geoffrey Homesin (oik. Daniel Mainwaringin) romaaniin. Olen lukenut sen joskus, mutta siitä on aikaa, elokuvan useat katsomiset ovat häivyttäneet lukukokemusmuistot. Peruskuvio romaanissa on melko samanlainen, mutta elokuvan rakenne on luultavasti mutkikkaampi. Mainwaring kirjoitti itse skriptin, mm. pulp-legenda James M. Cainin avustuksella. Cainin merkkejä on varsinkin Jane Greerin tuuhearipsisessä ultrafatalehahmossa. Kuvaaja Nicholas Musuraca on noir-mestari, jälki on täydellistä. Sama koskee säveltäjä Roy Webbiä. Suhteellisen pienen budjetin elokuvaksi Out of the Pastin tapahtumat liikkuvat laajalla säteellä, New Yorkissa, Meksikossa, San Franciscossa, Tahoe-järvellä ja sieltä etelään, samalla Kalifornian vuoristoseudulla, jonne Raoul Walshin varhainen noir High Sierra huipentui.
Kesti melko kauan elokuvaharrastuksen alkamisesta ennen kuin pääsin Out of the Pastin näkemään, se tapahtui 1989 videolta. Ensi katsomalla huomio tietysti kiinnittyi suhteellisen mutkikkaaseen juoneen ja kaikki hienoudet eivät ehkä välittyneet. Juoni ei kuitenkaan ole noirissa oleellisinta, tunnelma on, ja se on tässä täydellisesti kohdallaan. Elokuvassa on suhteellisen valoisia jaksoja, varsinkin Meksikon Acapulcossa ja Bridgeportin pikkukaupungissa. Ne hieman aluksi arveluttivat noirin tummaan synkkyyteen viehtynyttä, mutta kontrasti on sitten sitäkin vahvempi kun sävyt tummuvat Mitchumin matalan voiceoverin murahtaessa käyntiin auton ratissa kohti Lake Tahoeta. Jo sitä ennen kahvilakohtauksessa on samaa pahaenteisyyttä kuin Siodmakin The KIllersissä. New Yorkin ja San Franciscon sisäkohtauksissa on selviä kaikuja Hammett/Hustonin The Maltese Falconista, kovaksikeitetyn sarjan avausmatsista. Punatukkaisen Rhonda Flemingin kampaus lähes leiskuu mustavalkoleffassakin. Jazzklubissa mieleen tulee Siodmakin Phantom Lady, saman kohtauksen pariskunta voisi olla Curtizin Casablancasta. Hitchcock-tyylistä suspensea on Meksikon jäljityksessä. Tämä ehkä kertoo, että Out of the Past on film noirin parhaiden ainesten harvinainen tiivistymä ja monet myöhemmät huippuelokuvat viittaavat puolestaan siihen. Elokuva on tässä kaikessa tihentymässään lopulta persoonallinenkin ja loppupuolella nähdään mm. elokuvahistorian näyttävin virveliheitto.
Kesti melko kauan elokuvaharrastuksen alkamisesta ennen kuin pääsin Out of the Pastin näkemään, se tapahtui 1989 videolta. Ensi katsomalla huomio tietysti kiinnittyi suhteellisen mutkikkaaseen juoneen ja kaikki hienoudet eivät ehkä välittyneet. Juoni ei kuitenkaan ole noirissa oleellisinta, tunnelma on, ja se on tässä täydellisesti kohdallaan. Elokuvassa on suhteellisen valoisia jaksoja, varsinkin Meksikon Acapulcossa ja Bridgeportin pikkukaupungissa. Ne hieman aluksi arveluttivat noirin tummaan synkkyyteen viehtynyttä, mutta kontrasti on sitten sitäkin vahvempi kun sävyt tummuvat Mitchumin matalan voiceoverin murahtaessa käyntiin auton ratissa kohti Lake Tahoeta. Jo sitä ennen kahvilakohtauksessa on samaa pahaenteisyyttä kuin Siodmakin The KIllersissä. New Yorkin ja San Franciscon sisäkohtauksissa on selviä kaikuja Hammett/Hustonin The Maltese Falconista, kovaksikeitetyn sarjan avausmatsista. Punatukkaisen Rhonda Flemingin kampaus lähes leiskuu mustavalkoleffassakin. Jazzklubissa mieleen tulee Siodmakin Phantom Lady, saman kohtauksen pariskunta voisi olla Curtizin Casablancasta. Hitchcock-tyylistä suspensea on Meksikon jäljityksessä. Tämä ehkä kertoo, että Out of the Past on film noirin parhaiden ainesten harvinainen tiivistymä ja monet myöhemmät huippuelokuvat viittaavat puolestaan siihen. Elokuva on tässä kaikessa tihentymässään lopulta persoonallinenkin ja loppupuolella nähdään mm. elokuvahistorian näyttävin virveliheitto.
Richard Kelly: Donnie Darko
Jonkinlaista kulttimainetta nauttiva elokuva vuodelta 2001, sijoittuu syksyyn 1988, jolloin Bush Sr. ja Michael Dukakis olivat presidenttiehdokkaina. Keskiluokan lähiöelämää, teiniangstia ja normaaleja high school -rutiineja. Se kulttimaine johtuu unista, kuvitelmista ja, hohhoijaa, aikamatkailusta. En kerta kaikkiaan voi sille mitään, että aina kun elokuvaan ilmaantuu fantasia-elementtejä, menetän mielenkiintoni totaalisesti. Tämä leffa oli tässä unettavassa lajissa tavallistakin valjumpi. Aneemisuutta korosti vielä poikkeuksellisen apaattinen musiikkitausta, brittipoppia pahimmasta päästä, maailman loppua odotellaan Echo & Bunnymenin, Tears For Fearsin, The Churchin ja Joy Divisionin tahtiin. The Evil Dead -pätkä ei virkistä ja arvattava loppukäänne ei ole millään tavalla tyydyttävä.
torstai 7. lokakuuta 2010
Ole Christian Madsen: Prag
Tanskalainen uudehko elokuva, alakuloinen pienimuotoinen parisuhdedraama, sijoittuu talviseen Prahaan. Alun junakohtauksissa on visuaalista dynamiikkaa, joka kuitenkin Prahassa jähmettyy aika lailla sisätilojen kamarinäytelmäfiilikseen. Hieman makaaberia kafkalaista tunnelmaa ruumishuoneen käytävillä, mutta kehittely jää puolitiehen. Pientä huumoria yritetään kiskoa post-kommunistisesta palveluhengestä, mutta ei irtoa kunnolla. Käsikirjoitus on suurin ongelma, terävämpiä koukkuja olisi arkitragediaan pitänyt saada.
Theresianer Strong Ale
Alkon ilmeisesti ensimmäinen tuote pienemmiltä italialaisilta panimoilta. Tunnetumman italialaisen Forst-panimon tapaan tälläkin on juuret aiemmin Itävallalle kuuluneella alueella. Panimon nimikin on Antica Birreria di Trieste, vaikka tuotantolaitos nykyään sijaitseekin lähempänä Venetsiaa kuin Triesteä. Itävallan lippuja heiluttava olut ei ehkä ole kovin edustava esimerkki Italiaa juuri nyt kuohuttavasta olutbuumista, mutta mielenkiintoinen tapaus silti. Kirkas heikosti vaahtoava mahonginruskea olut. Pehmeän pähkinäinen tuntuma, kypsää hedelmää, varsin makea. Jälkimaku on ohuehko, sekin enemmän makea kuin katkera. Alkoholia on 8,5% ja sen voi maussa aistia. Hieman vaikeasti hahmotettava tyylisuunta, voisi olla vaikka imperial alt tai tummahko kevyt barley wine. Hedelmäisyydestä huolimatta tämän voisi juoda bockinakin. Suoraviivainen, liian makea, mutta ei vastenmielinen olut, toivottavasti Italiasta saadaan pian lisää uusia oluita. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.
tiistai 5. lokakuuta 2010
Jean-Jacques Annaud: Enemy at the Gates
Englanninkielinen Stalingrad-elokuva tarkka-ampujista. Alkupuolella varsin näyttävästi annetaan kaunistelematon kuva puna-armeijasta, Stalingradiin saapuville täydennysjoukoille annetaan aseet vasta Volgan ylityksen jälkeen ja sitten politrukit ampuvat selkään perääntyviä miehiä. Tietokonegrafiikkakuvat rauniokaupungista eivät ole kovin uskottavia, eikä realismi muutenkaan loista leffassa. Elokuva tarkentuu yksilötarinaksi ja kaksintaistelua saksalaisen ja venäläisen ampujan välillä tiivistetään lähes western-tyyliseksi. Klassinen musiikki ei toimi alkuunkaan taistelukohtauksissa. Rachel Weisz on liian nätti näin karuihin oloihin eikä Fassbinder-tähti Eva Matteskaan sivuroolissa vakuuta tarpeeksi. Bob Hoskins Nikita Hruštševina on lähinnä vaivaannuttava, muutenkin Hruštševin esittäminen Stalingradin taistelun avainhenkilönä on melko merkillinen ratkaisu. Kokonaisuutena tämä ei ole kuitenkaan aivan surkea, kyllä elokuvassa jotain ideaa on.
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Richard Brooks: Bite the Bullet
Westernin kuihtuminen 1970-luvulla johtui tämänkaltaisista elokuvista. Mitätön puolikomediallinen ja karnevalistinen tarina ratsastuskilpailusta 1900-luvun alussa. Maisemat ovat komeita, junat höyryävät ja hevoset laukkaavat, mutta mitään jännitettä löysässä elokuvassa ei ole ja henkilöhahmot pelkkää pahvia. Eläinrääkkäystä havaittavissa ja todella rasittavaa tekopirteää musiikkia. Harmittavaa, että Gene Hackmanin, James Coburnin ja Candice Bergenin tapaisia näyttelijöitä on tuhlattu tällaiseen hömppään. Peckinpah olisi voinut saada vanhan lännen ja modernin tekniikan törmäysteemasta jotain irti, mutta Brooksin anti on yhden moottoripyörän raahaaminen kuvioissa mukana.
Chotěboř Prémium
Leskinen näkyy nyt pitkän valittelun jälkeen löytäneen puolen litran jalallisia pils-laseja. Ei välttämättä ideaalisia, mutta ainakin parempi näin kuin vehnäolutlasista. Tšekkiuutuus Pardubicen ja Jihlavan puolivälistä, kirkkaankultaisessa oluessa tuntuu vieno voimainen diasetyylivivahde, mutta ei häiritsevästi. Täyteläinen mallasrunko ja varsin voimakas humalointi, kuiva, lähes hiekkainen jälkimaku. Ei Urquell-tason puraisua, ehkä lähempänä vaalean Kozelin rakennetta, kevyemmällä diasetyylillä. Alkoholia katsoin Leskisen liitutaulun perusteella olevan varsin paljon, 5,7%, mutta ehkä oikea lukema on kuitenkin 5,1%. Riilihana edelleen tyhjä, täydennys kuulemma tulossa Bengtskärin kohdalla. Oluthuone Leskinen, 3.10.2010.
lauantai 2. lokakuuta 2010
Williams Midnight Sun
Keskiyön aurinko ei Skotlannissa paista, mutta pohjoiseen eksotiikkaan on helppo turvautua etelämpänäkin. Pullo on mustavalkoisen tyylikäs, tulee mieleen Timo Aarnialan suunnittelemat kannet B. Travenin synkkiin romaaneihin. Hiilenmustassa kauraporterissa on voimakasta makua, kahvia, mausteita, paahteisuutta. Mielenkiintoista, jos mausteisuus on saatu aikaan pelkillä viljatuotteilla, hiivalla ja humalalla, niin kuin tuoteselosteen mukaan on tapahtunut. Kaurako sen tekee? Ei sittenkään, Alkon sivuilta voi lukea, että olueen on lisätty inkivääriä. Alkoholia 5,6%, täyteläisyys antaisi odottaa enemmänkin. Selvästi suunnattu USA:n craft-olutmarkkinoille ja saattaapa menestyäkin hyvin, ei tästä mikään tyypillinen skottiolut mieleen tule. Erityisen makea tämä ei ole, mutta yskänlääkemäinen mausteisuus itseäni häiritsee, varsinkin jälkimaussa se tuhoaa humalan (mahdollisen) nautinnollisuuden. Ostopaikka Kajaani, Citymarketin Alko.