Salama Impostor India Pale Lager

 Huomasin lähialkossa espoolaisen IPL:n. 7,0 %, joten oikeastaan bock, humalina Citra, Bru-1, Loral, Simcoe, Amarillo, tölkitetty 14.01.2021. Vaalean ruskea, kirkas, runsaasti paksua valkeaa vaahtoa. Ruohoaromia, bensiiniä, pihkaa, mutta ei oikeastaan hedelmäisyyttä. Kuiva maltainen maku, aika runsaasti hiilihappoa. Edelleenkään ei sitrusta tai trooppisia hedelmiä, ei ainakaan paljoa. Täyteläinen, mutta yksiulotteinen. Jälkimaku ei ole täysin tyhjä, mutta hyvin heiveröinen se on. Oletan, että aromaattisuus on kahden ja puolen kuukauden aikana kadonnut. Olut ei ole nytkään epämiellyttävä, mutta ei varmaan enää tarkoitetussa muodossa. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Vinohradský Vinohradská 12

 Tämä prahalainen pilsner on saanut myönteistä huomiota, joten nappasin sen mukaan eilisellä growlerin hakumatkalla. 4,8 %, tölkitetty 10-02-2021. Ei aivan vesikirkas, mutta melkein, kultainen väri, kohtuullisen reippaasti vaahtoa. Tuoksu on maltaisen täyteläinen. Maku on ruohoinen, kirpeähkö, viljaisen maltainen, lievää yrttistä mausteisuutta. Raikasta ja puhdasta on, ei diasetyyliä, riittävän täyteläinen, mutta jälkimaku on kyllä pettymys. Paljon enemmän böömipilsnerissä katkeroa pitäisi olla. Ostopaikka Helsinki, Pien Brewpub.

Verdant Putty DIPA

 Helmikuussa huomasin alan harrastajien some-ryhmässä kiihdyttävän tiedon. Alko olisi lopulta saamassa myyntiin ensimmäistä kertaa hyvämaineista NEIPAa suhteellisen tuoreena. Valmistauduin kotiuttamaan oluen niin nopeasti kuin mahdollista. Sen jälkeen tapahtumien eteneminen oli niin kovin tuttua. Alko voisi tässä yhteydessä siteerata hengenheimolaistaan Venäjän ex-pääministeri Viktor Tšernomyrdiniä rahauudistuksen yhteydessä: "Halusimme parasta, mutta kävi kuten aina". Kello käy, mutta Hakulista ei näy. Aikaa kului ja tuoreolut pääsi kulahtamaan toivottomassa logistiikkaketjussa. Aprillipäivän jo kolkuttaessa olut lopulta saapui lähi-Alkooni ja hain sen samalla reissulla kotiuttaessani lähipanimon samana päivänä growleriin lasketun NEIPAn.

Ulkonäkö varsin sama kuin mainitussa Pienen tuoreoluessa, sameaa vaaleankeltaista runkoa valkealla vaahdolla. 8,0 %, Mosaic, Azacca, Galaxy.  Aromeina on nyt tukkoisempaa yrttiä, jonka taustalla kyllä appelsiinista sitrusta. Maku on makeahkon sitruksista, myös trooppisempaa hedelmää, mutta selvästi raikkaus ei ole enää kohdallaan. Mukaan tulee myös karamellisempaa makeutta, joka ei kokonaisuutta paranna. Tuli aika raaka vertailutilanne erittäin tuoreen samana päivänä käymistankista lasketun kotimaisen NEIPAn ja 77 päivää sitten tölkitetyn kansainvälisesti maineikkaan tupla-NEIPAn välillä. Ja Suomi-poika voittaa 6-0. Alko ei voi pärjätä tässä asetelmassa, olisiko jo aika nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa näiden juomien jakelu ketterämmille toimijoille? Yrttitukkoisuuden takaa on jo oppinut aistimaan, millainen olut parhaimmillaan on voinut olla. Ja hyvä olut Putty varmaankin on, täyteläisyyttä on, tässä vahvuudessa saadaan mallaskin hyvin tukemaan. Katkeruuden Verdant kuitenkin on unohtanut, se on harmittavaa monilla eurooppalaisilla NEIPA-valmistajilla, ei sitä kokonaan kannattaisi unohtaa mehufanaattisuudessakaan. Ostopaikka Alkon verkkokauppa.

Pien Thrillhouse Single Hop Citra NEIPA

 Pien Brewpubin kolmas olut valmistui sopivasti growler-myyntiin pääsiäisviikolla. Nyt olin hereillä ja ehdin myynnin avausaikaan kolmantena tiskille. Maksun jälkeen growler oli noudettavissa alakerran panimosta mahdollisimman läheltä valmistuspaikkaa. Leivonnaisstoutin ja tupla-NEIPAn jälkeen Pien keventää edelleen tyyliä ja nyt vuoroon Citralla sinkkuhumaloitu NEIPA, 6,5 %. Nimi Thrillhouse ehkä viittaus tyylisuunnan kulttipanimoista palvotuimpaan Tree Houseen. 

Ulkonäkö on viimeisen päälle, läpitunkemattoman sameaa, vaalean keltainen väri, kestävä lumivalkea vaahto. Tuoksussa on sitrusta, sitrusta ja sitrusta. Greippiä, klementiiniä, satsumaa, appelsiiniakin. Maku on keskitasoisesti hapotettu, mehuinen, kuiva, sitrushedelmäinen. Peräkärry ei ole unohtunut, kohtuullisen voimakas ja ehkä yllättävän pitkäkestoinen katkeruus tekee hörppynautinnosta kauemmin kestävän. Katkeruus on jo lähes Olari-tasoa. Jos maltaisuutta lähtee hakemaan, niin silloin ollaan ehkä ohuimmalla pohjalla. Näin humaloidussa perus-IPAssa mallasrunko jää väkisin pieneen rooliin. Sanoisin sen kyllä tuntuvan, ei tätä aamiaismehuksi erehtyisi luulemaan. Hyvin raikkaalta ja tuoreelta maistuu, erittäin nautinnollista hyvää oluttahan tämä on. Korona-ahdinkoa kyllä helpottaa kummasti, että tällainen panimo syntyi melkein kulman taakse. Ostopaikka Helsinki, Pien Brewpub.

Hartwall Lahden Erikois Mild Ale

 Brittiläisen perinneoluen lobbausjärjestön CAMRAn Good Beer Guide vuodelta 2012 kertoo mildista: "It was developed in the 18th and 19th centuries as less aggressively bitter style of beer than porter and stout, and was primarily drunk by industrial and agricultural workers to refresh them after long hours of arduous labour. Modern interpretations tend to fall in the 3 % to 3,5 % category. Mild is usually dark brown in colour, due to the use of well-roasted malts or roasted barley. Look for rich malty aromas and flavours, with hints of dark fruit, chocolate, coffee and caramel, with a gentle underpinning of hop bitterness." 

Kun siis Hartwallin uusin Erikois-sarjalainen on mild ale, voisi tuotteen odottaa olevan kevyesti humaloitu matala-alkoholinen paahteisen maltainen tummanruskea olut. Hieman hämmentävästi tölkki on heleästi vaaleanpunainen. Kohdennettu markkinasegmentti ei nyt ehkä olekaan rasvanahkaiset betoniraudoittajat. Tai voihan se olla, eihän nykyään pitäisi stereotyyppisesti ajatella. Alkoholia on 3,8 %, se menee jo aika pahasti överiksi, mutta jopa CAMRA myöntää mildista olevan vahvempia versioita. Alaotsikkona on "kevyt ja hedelmäinen täysmallaspintahiivaolut", se osuu jo paremmin, tummat hedelmäthän kuuluivat makupalettiin. Humalat Topaz ja Galaxy tulevat Australiasta, mutta miksei sellaisia nykyään voisi mildiinkin sotkea. EBU 30 kuulostaa kyllä pahasti katkeropommilta, siinä on taas menty metsään. Eniten hämmentää EBC 7, se ei anna odottaa tummanruskeaa olutta. Mutta CAMRA kertoo mildista olevan vaaleampiakin versioita, tosin silloin alkaa olla jo vaikea olla sotkeutumatta muihin oluttyyleihin. Jos vilkaisee CAMRAn nykyisiä web-sivuja, niin sinne on ilmaantunut pale mild ale. Se on maltainen kevyt ale, jossa ei ole paljoa katkeruutta tai hedelmäisyyttä. Ajat muuttuvat. 

Maistellaan lopulta itse olutta. Hyvin lievästi utuinen, lähes kirkas, hyvin vaaleankeltainen olut, pienikuplaista kuohua. Tuoksu on varsin neutraali, kevyesti hedelmäinen. Maku on kovahkon hiilihappoinen, hyvin hennosti maltainen, ei juuri hedelmäisyyttä. Hyvin vesimäinen, ei jälkimakua oikeastaan ollenkaan. Ei tässä sinänsä mitään epämiellyttävää ole, mutta harvinaisen puhtaasti vähämakuinen olut, etten sanoisi mauton. Vaikka olut tuntuu aluksi älyttömältä, niin ei tämä ehkä sitten kuitenkaan kovin kaukana tuosta CAMRAn nykyisestä pale mildin kuvauksesta ole. Katkeruutta ja hedelmäisyyttä ei ole, mutta ei kyllä maltaisuuttakaan. Ei makeutta tai diasetyylimäistä toffeisuutta, jota CAMRA myös ehdottaa. Itselleni näin mauton olut jää kyllä tähän kokeiluun. Ostopaikka Helsinki, Vallilan S-Market.

Stuart Horsfield: 1982 Brazil: The Glorious Failure

 Kesällä 1982 olin 19-vuotias tuore reservin vänrikki. Syyskuussa odotti opiskelupaikka Oulun yliopiston tietojenkäsittelyopin laitoksella, pääsykokeen olin suorittanut edellisenä kesänä. Sain kesätöitä Kuhmon leirintäalueen talonmiehenä, mutta työtä oli vain neljä tuntia arkipäivisin. Pystyin täysipainoisesti ja rentoutuneesti keskittymään jalkapallon MM-kisoihin Espanjassa. Yle näytti kaikki matsit ja katsoin joka sekunnin. Tilasin jopa kisojen ajaksi itselleni Hufvudstadsbladetin, koska Kuhmon kirjastoon se ei tullut. Höblan jalkapallotoimittaja oli paljon pätevämpi kuin suomenkielisten päivälehtien kollegansa. En muista hänen nimeään, se saattoi olla kuuluisa Göran Wallén, mutta todennäköisemmin ei. Voi kuulostaa hassulta, mutta suhtauduin siihen aikaan alentuvasti suomalaisiin jalkapallotoimittajiin. Olin lukenut vuosikausia englannin- ja saksankielisiä jalkapallolehtiä ja luulin tietäväni paljon jalkapallosta. Toki vain teoreettisesta ja kapeasta näkökulmasta, sen ymmärsin. Arvostin Yrjö Lautelaa, muita en. 

Olin jo kolmen MM-turnauksen veteraani. 1970 näin vain joitakin yksittäisiä otteluja, mutta 1974 jo kaiken, mitä Yle näytti. 1978 valvoin yöt katsoen Argentiinan kisoja, silloin varmaan näytettiin useimmat matsit. Vuoden 1982 kisojen asetelmista olen jo aiemmin kirjoittanut blogiin 2010, kun katsoin finaalin uudelleen dvd-tallenteelta. Vuoden 1970 Brasilian joukkue oli jo silloin myyttinen tavoittamaton legenda, jonka tasolle ei mikään joukkue enää nousisi. 1974 ja 1978 Brasilia yritti pelata kurinalaisempaa "eurooppalaista" peliä, mutta huonolla menestyksellä. 1982 uusi valmentaja Telê Santana lupasi paluuta vanhaan loisteliaaseen jogo bonitoon ja joukkueessa vaikutti olevan tarpeeksi taitoa toteuttaakin se.

Englantilainen Stuart Horsfield on nyt kirjoittanut kirjan vuoden 1982 Brasilian MM-joukkueesta, jota hän kutsuu parhaaksi joukkueeksi, joka ei koskaan voittanut mestaruutta. Horsfield oli 1982 vain 10-vuotias, joten näkemys on ymmärrettävä. Itse väittäisin samaa kisojen 1974 Hollannin joukkueesta ja minua 20 vuotta vanhemmat varmaan valitsisivat Unkarin 1954. Perusteluja voisi löytyä jopa Tanskan ja Neuvostoliiton joukkueille 1986. Horsfieldin kirja on kyllä varsinaista herkkua retrojalkapallofanille. Heti alkusanat säväyttävät, niiden kirjoittajiksi Horsfield on saanut Abraham Kleinin ja Aleksandr Tšivadzen. Klein tuomaroi Brasilian viimeisen kohtalokkaan Italia-pelin ja Tšivadze oli Brasilian avausvastustajan Neuvostoliiton kapteeni. 

Horsfield kasvoi Koillis-Englannin Scarboroughissa ja kirjassa on pitkä pohjustus koulupojan jalkapalloharrastuksesta. Brasilian joukkuetta Horsfield taustoittaa 1958 MM-kisoista asti ja varsinkin Meksikon turnauksesta 1970 eteenpäin. Hekumallinen kuvaus finaalin viimeisestä Carlos Alberton maalista pakottaa katsomaan sen jälleen kerran Youtubesta. Itse asiassa Horsfield suoraan kehottaakin tekemään näin, jotta ylisanoille löytyy katettakin. Horsfield kuvaa jonkin verran Brasilian yhteiskunnallista kehitystä, jättiläisvaltiohan oli tähän aikaan sotilasdiktatuuri ja kenraalit eivät malttaneet olla sotkeutumatta jalkapalloasioihinkaan. 1982 demokratia alkoi hieman häämöttää ja Telê Santanan joukkue edusti asenteellaan avoimempaa positiivista tulevaisuudenuskoa. 

Lähes kaikki ovat samaa mieltä, että Brasilian avauskokoonpanon Leandro, Oscar, Luizinho, Júnior, Toninho Cerezo, Falcão, Sócrates, Zico ja Éder olivat äärimmäisen taitavia ja arvokkaita pelaajia. Ongelmiksi jäivät maalivahti Waldir Peres ja sentteri Serginho. Horsfield puolustelee kuitenkin sitkeästi myös näiden valintaa. Itse en jaksa ymmärtää, miksi Telê Santana ei ottanut maalivahdiksi Émerson Leãota, edellisten MM-turnausten tähtimaalivahtia, joka oli tuolloin uransa huipulla 32-vuotiaana. Keskushyökkääjäkysymys on monimutkaisempi. Paras sentteri ilmeisesti oli Reinaldo, jonka poissaolo on jäänyt mysteeriksi. Virallinen selitys oli loukkaantuminen, mutta sille ei löydy todistuspohjaa. Horsfield vihjaa syyksi Reinaldon poliittisia näkemyksiä, maalitykki oli jonkinlainen vasemmistoradikaali. Sekään ei tunnu uskottavalta, kun Santana valitsi jopa kapteeniksi Sócratesin, joka oli vielä avoimemmin marxistihihhuli. Neljä vuotta myöhemmin Meksikossa loistanut Careca olisi ollut 21-vuotiaanakin paljon Serginhoa parempi, mutta nuorukainen loukkaantui kolme päivää ennen Neuvostoliitto-avausta. Tilalle Santana otti 1978 kohtuudella pelanneen Roberto Dinamiten, mutta ei antanut hänelle peliaikaa koko turnauksessa. Pökkelömäinen Serginho pääsi sitten tuhoamaan kymmeniä Brasilian maalitilanteita.

Horsfield käy kirjassa läpi kaikki Brasilian viisi ottelua yksityiskohtaisesti. Erittäin nautinnollista tekstiä ja on hämmästyttävää, miten tutulta kaikki tuntuu. Nämä pelit ovat juurtuneet omaankin tajuntaan pysyvästi. Avausmatsi Sevillassa Neuvostoliittoa vastaan oli heti uskomaton tapaus. Neuvostoliitto oli siihen aikaan merkittävä tekijä jalkapallossa, vaikka sisäiset ristiriidat repivät joukkuetta. Joukkueella ei edes ollut selvää johtavaa valmentajaa, penkillä istuivat Spartakin Beskov, Kiovan Lobanovski ja Tbilisin Ahalkatsi. Horsfield pistää Tšivadzen lausumaksi, että Lobanovski olisi suosinut puolustusvoittoista peliä ja Beskov taas Santanan tyylisesti avointa hyökkäyspeliä. Taisi olla juuri päinvastoin. Horsfieldin asiantuntemus ei vakuuta, kun hän kirjoittaa georgialaiskärjen Ramaz Šengelian (engl. Shengelia) nimen toistuvasti Shengaliaksi. Neuvostoliiton parhaat pelintekijät David Kipiani ja Leonid Burjak puuttuivat. Silti joukkue oli vahva ja meni johtoon Waldir Peresin hillittömän mokan avustuksella. Brasilia meni ohi vasta viimeisen vartin aikana Sócratesin ja Éderin uskomattoman näyttävillä maaleilla. Joukkueen legendaarisuuden perusta laskettiin juuri näillä kahdella maalilla. 

Myös Skotlanti avasi maalinteon Brasiliaa vastaan laitapakki David Nareyn upealla jogo bonito -tyylisellä suorituksella. Toisella jaksolla Brasilia meni menojaan neljällä loistavalla maalilla, joista Santana totesi, ettei heidän peli pysty tästä enää parantumaan. Zico kiskoi vapaapotkun ylänurkkaan, Oscar puski kulmapotkusta skottityyliin, Éder valitsi nyt roikun ja Falcão avasi maalitilinsä näyttävän kuvion jälkeen. Uusi-Seelanti pelasi rohkeasti, mutta ei pystynyt hyökkäämään, taas eteläamerikkalaiset tekivät neljä maalia, muistettavimpana varmaan Zicon saksipotkuviimeistely. Tässä vaiheessa kaikki pitivät Brasiliaa suurimpana mestarisuosikkina, vaikka omalaatuisessa jatkokuviossa samaan lohkoon tulivat alkupeleissään töpeksineet Argentiina ja Italia. 

César Luis Menotti valmensi vielä tässä vaiheessa Argentiinaa, joten sen peli ei vielä ollut niin kyynistä kuin myöhemmin Bilardon aikana. Silti turhautuneet Passarella ja Maradona teloivat ottelun lopulla Zicon ja vaihtomies Batistan pelikyvyttömiksi. Maradona menetti selvän pilkun aiemmin, mutta kokonaisuutena ottelun lopputulosta voinee pitää erityisen oikeudenmukaisena. Brasilian peli mahdollisesti huipentui tässä kovan vastustajan sparrauksessa. Kohokohtana ehkä Éderin kaksoiskierteinen voimavapaapotku Fillolin sormien kautta poikkipuuhun, josta Zico reboundilla vei suosikit johtoon. Yhtä henkeäsalpaava oli taatusti Júniorin kolmas ratkaiseva maali Zicon täydellisestä syötöstä. Jopa Serginho onnistui lopulta puskemaan maalia kohti, kun Falcão tarjoili hopealautaselta. 

Italia-peliä pidetään usein kaikkien aikojen otteluna ja perusteluja taatusti löytyy yhteenoton dramaattisesta kaaresta. Paolo Rossin säkenöivä paluu kahden vuoden pelikiellon ja neljän edellisen pelin zombeilun jälkeen vaikuttaa ekstraterrestriaaliselta. Mutta kuten Horsfield toteaa, Brasilian peli ei enää aivan sataprosenttisesti kulkenut. Zico pelasi, mutta ei varmaankaan ollut täysin toipunut Passarellan pahoinpitelystä. Cerezo teki harvinaisen virheen, samoin Júnior. Silti se oli niin lähellä, kun Brasilialle riitti semifinaalipaikkaan tasapeli. Sócratesin ja Falcãon maalit olivat vielä kerran samaa ylimaallista tasoa kuin kaikki 15 Brasilian tekemää tässä turnauksessa. Santanan taktisia valintoja voi spekuloida, mutta ei tämä kirja muuttanut omaa aiempaa näkemystäni. Valitsemalla Leãon maalivahdiksi Brasilia olisi päästänyt vähemmän maaleja ja valitsemalla Reinaldon sentteriksi maaleja olisi tehty paljon enemmän. 

Horsfield käy pelitapahtumat tarkasti läpi, mutta kovin paljon uutta ei nouse esiin. Hän siteeraa paljon englantilaisten tv-kanavien selostuksia, tavoitteena tietysti luoda samaa fiilistä kuin hän itse koki 10-vuotiaana. Itse pistin aikoinaan Brasilian tähdet paremmuusjärjestykseen Falcão, Zico, Éder, Júnior. Falcão on jäänyt ehkä hieman aliarvostetuksi, pidän häntä edelleen poikkeuksellisen suurena pelaajana. Zicoa pidin 70-luvulla ylimainostettuna, mutta näissä kisoissa hän kyllä loisti ja on tosiaan maineensa ansainnut. Zico oli myös nuoren Horsfieldin ykkössuosikki. Éder on nykyään jo varsin unohdettu, hän pelasi vain tässä yhdessä MM-turnauksessa, mutta nyt Youtubesta uudelleen katseltuna voi vain hämmästellä. Aivan samanlaista pelaajaa ei ole sen koommin nähty, tuskin aiemminkaan. Éder oli mitä ilmeisemmin hankala luonne valmentajien kannalta ja ura ei tämän huipentuman jälkeen enää kohonnut. Sócrates oli kisojen aikana näkyvin ja hehkutetuin Brasilian pelaaja, mutta itse pidin kapteenia melkoisena komeljanttarikuplana. Ehkä vastareaktioni oli ylimitoitettu, nyt nähtynä parhaista paloista välittyy positiivisempi kuva. En kyllä vieläkään pidä Sócratesia lähellekään Falcãon tai Zicon tasoisena.

Vuoden 1982 jogo bonito -kokeilu jäi viimeiseksi. Telê Santana houkuteltiin vielä Persianlahdelta vetämään MM-projektia 1986, mutta joukkue oli väsähtänyt ja epäyhtenäinen. Sittemmin Brasilian MM-ryhmiä ovat hallinneet Dungan kaltaiset vastustajan pelin rikkojat. Suuria taitavia yksilöitä on ollut mukana kuten Romário, Ronaldo, Roberto Carlos, Cafu, Rivaldo, Ronaldinho, mutta taktiikka on ollut varovaista ja muiden joukkueiden kaltaista.

Bharat Alluri: Spooks: The Greater Good

 Tv-sarjan jatkoksi rakennettu vakoilutrilleri vuodelta 2015. CIA:n painostama MI5 taistelee islamilaisterroristeja vastaan lähinnä Lontoossa. Nopea rytmi, runsasta toiminnallisuutta, hyvin ohuesti pedattuja henkilöhahmoja, hyvää urbaania paikallisväriä. Aika lailla samanlainen fiilis kuin paraikaa seuraamassani Berlin Station - tv-sarjassa. Sen taustalla vakoilukirjailija Olen Steinhauer samaan tapaan kuin Spooksissa David Wolstencroft, jonka debyyttiteos Good News, Bad News löytyy hyllystä, mutta en ole lukenut. Veteraani Peter Firth on aika sopivan kivikasvoinen väkivallan virkamiehenä, mutta apupoika Kit Harington tuo liikaa mieleen Ismo Leikolan. Viihdyttävää katsottavaa, mutta varsin ennalta-arvattavaa ja persoonatonta. 

Maku Auervaara IPA

 Makun näytepaketin toisen uutuuden Auervaaran olen tainnut jo nähdä jossain baarissa tai kaupassa, mutta ei ole tullut kokeiltua. Juhon saatekirjelmän mukaan tyylisuuntana Vermont IPA, 5,5 %, 40 IBU, Amarillo, Ekuanot, Mosaic. Melkoisen sameaa, ei kuitenkaan aivan läpitunkevasti. Tuoksussa nyt enemmän sitrusta kuin trooppisuutta, hieman karamellia myös. Maku on kuivan sitruksinen, pyöreän maltainen, ei niin raikas kuin edellinen Koste. Ihan kohtuullista pale alea, mutta ei oikein erotu massasta, ei erityisempää persoonallisuutta. Jälkimaku ei ole täysin tyhjä, mutta Kosteessa katkeruuskin tuntui terävämmin.

Maku Koste APA

 Olarin ja Sonnisaaren ohella myös Makun Juho Virtanen muisti koronaeristyksessä kyyhöttävää bloggaajaa, tässä tapauksessa beerfluenceri-tervehdyksellä. Tuusulalaisen näytepaketin mielenkiintoisimmat uutuudet Himerrys IPAn ja PX Imperial Stoutin ehdin tsekata jo aiemmin Saarisen Matin roudaamina, mutta pari ennen kokeilematonta olutta pakettiin sisältyi. Koste on kevyt pale ale, 4,5 %, Magnum, Citra ja Mosaic mausteina. Ei samea, mutta ei kirkaskaan, mukavaa vaahtoa. Tuoksussa kypsiä tropiikin hedelmiä ja karamellisuutta. Maku on samaa suuntaa, persikkaa ja mangoa, pihkaa myös, ei aivan niin ohut kuin pelkäsin. Raikkautta on ja aika näppärä kapea katkera jälkimaku. Enemmän runkoa APA kuitenkin kaipaa.

Olari Tropic Pruno

 Viimeinen Ville Leinon tölkkinäytteistä. American wild ale, 5,1 %, Philly Sour -hiivaa, passionia, mangoa, veripersikkaa, limeä. Samea, keskikeltainen, heikko vaahto. Tuoksussa hapanta hedelmää, tuttua hillosourien nahkeutta. Maku on kuivahko, trooppishedelmäinen, kevyesti hapan. Raikkautta on, jälkimakua ei. Jotenkin yksiulotteisen tuntuinen, vaikka useampi hedelmä käytössä. Varmaan tyylissään ihan mallikas, mutta ei sovellu minulle. Pruno oli uusi termi minulle, mutta se näköjään tarkoittaa vankilaoloissa valmistettua alkoholijuomaa.

Sonnisaari Tropikalija NEIPA

 Sonnisaaren koronapaketin toinen uutuus on NEIPA, jota ei ole vielä myynnissäkään. En siis tiedä oluesta sen enempää kuin pullon etiketistä selviää. 6,7 %, kauraa mukana, humalina Azacca, Idaho 7 ja BRU-1. Hyvin sameaa, ei kovin paljoa vaahtoa. Väri on hieman tummempi kuin NEIPOissa yleensä, kaunista kuulautta ei tästä sameudesta erity. Tuoksu on vahvasti trooppishedelmäinen, makeahko, jopa hieman kinuskinen. Maku on pehmeä, kuiva, sitrustakin on, mutta enemmän kypsää hedelmää kuitenkin. Huomattavan raskas peräkärry, katkeruutta on todella reippaasti, varmaan IBU-mielessä enemmänkin kuin pilsissä. Ei ehkä niin raikas ja kuohkea kuin toivoisi. Toisin kuin pils, NEIPA ei ole Timo Kanniaisen suosikkityylejä, joten ainakaan samaa intohimoa tekemiseenkään ei tietysti siirry. Erittäin nautittavaa olutta tämäkin on, varsinkin katkeruuden myötä, mutta aivan täysosuma ei nyt kyseessä.

Sonnisaari Piiska Craft Pils

 Sonnisaaren Timo Kanniainen lähetti bloggaajalle koronatukipaketin. Päinvastoin kuin puolustuskyvyttömiä pienyrittäjiä ahneuskiimassaan päähän potkiva Kontulan kusettamo valehtelee, suomalaiset pienpanimot tekevät lagereita. Pienosakkuuspanimoni Sonnisaari on tehnyt jo useampia poikkeuksellisen onnistunutta. Piiska on niistä tuorein, pohjoissaksalaista pilsiä tyyliltään lähestyvä, 4,8 %, 60 IBUa katkeruutta, humalina Magnum, Tettnang, Hallertauer Mittelfrüh (ei tosin etiketissä mainittu), Cascade. Ei siis täysin puhdasoppinen, koska amerikkalainen Cascade on mukana, lisäksi olut on suodattamaton ja kuivahumaloitu kypsytysvaiheessa. 

 

Hyvin lievästi utuinen, kullanvärinen, valkeaa kestävää vaahtoa. Tuoksussa ruohoisuutta, paahtoleipää ja kevyesti sitrushedelmääkin. Maku on maltainen, lähes täyteläinen, keskiasteisesti hiilihappoa, kuiva, hedelmäisyys ei maussa tunnu. Osasin iskua odottaa, mutta kylläpä se melkein vetäisi ilmat pihalle. Katkeruus hyökkää päälle kuin karkuun päässyt tavarajuna, se leviää ja uppoaa kaikkialle suun ja nielun limakalvoille. Aivoille siirtyvä käsky lähes huutaa seuraavaa hörppyä. Tiedän, että pils on Timon suosikkityylejä ja aiemmatkin pilsit ovat olleet mallikkaita. Ensimmäisestä Viti Pilsistä totesin yli viisi vuotta sitten, ettei tällä vielä Plevnan Petolintua haasteta. Mutta seuraavan vuoden Rivo Pils oli jo erinomainen. Sittemmin on nähty monenlaisia variaatioita, joissa kaikissa on ollut ansioita, mutta aivan kaikki ei ole ehkä koskaan mennyt suunnitelmien mukaan. Nyt en keksi moitteen sijaa, tämä on täysin esikuviensa Jeverin ja Flensburgerin tasoa ja silti omalla persoonallisella otteella. Viimeksi olen innostunut pilsistä yhtä paljon Ilkka Sysilän Hifferhofin kohdalla.  Ja nyt Piiska sivaltaa Petolintua, haastaja antaa selvästi osumaa hallitsevalle mestarille. Sattumoisin Sam Viitaniemi on lupaillut uutta keittoa Petolinnusta tälle keväälle, vieläkö kanveesista noustaan siiville?

Jules Dassin: Du rififi chez les hommes

 Ranskankieliseltä kuulostavasta nimestään huolimatta film noirin ohjaajamestari Dassin oli perusamerikkalainen, jonka vanhemmat olivat Odessan juutalaisia. 1950-luvun mustalistalaisena ex-kommunisti Dassin päätyi kuitenkin Ranskaan, jossa valmistui tämä Auguste Le Bretonin romaanin tulkinta. Jean-Pierre Melvilleä kaavailtiin ohjaajaksi alunperin, mutta jenkkinoirin ihailija luovutti ohjakset Dassinille. Avaus on täydellistä noiria, savu leijailee öisen uhkapelipöydän päällä. Pariisin katunäkymissä on hyvää vetoa ja sitten leffa asettuu arkkityyppiseksi heist movieksi. Ehkä elokuva on aavistuksen ylipitkä, jännite välillä vähän löystyy. Aikalaisleffoista Melvillen Bob le flambeur ja Beckerin Touchez pas au grisbi ovat hieman tiheämpiä. Dassinin jenkkileffojen tasoa tämä on ilman muuta. Dassin näyttelee itse koplan kaappieksperttiä.

Olari Hazy Hoodz NEIPA 11

 Olari pukkaa Hazy Hoodzejaan niin tiukkaan tahtiin, etten ehdi edes joka kolmatta nappaamaan talteen. Nyt siis tarjolla todellakin 11, kun viime keväänä tempaisin growlerista numeron 7, saman vielä sitten Otaniemen terassiavauksessakin. Taitaa muuten tänäkin keväänä olla realistisesti ajatellen seuraava sosiaalinen oluttapahtuma terassiavaus kesäkuun alussa Olarin Panimolla. Ville Leinon näytepaketissa siis Hoodzista #11, Amarillo, Idaho Gem, Mosaic. Keltaista ja sameaa, ohut vaahto tässäkin. Nyt on trooppiset aromit hallitsevassa asemassa, mangoa ja ananasta. Maku on samoilla jäljillä, kuivana kuitenkin, nytkin katkeruus tulee mukaan yllättävän nopeasti ja tanakasti. Alkaako Olari haastaa Sonnisaarta valtakunnan johtavana peräkärrypanimona? Mehuisuutta on hyvin, mutta oluinen identiteetti säilyy silti kevyesti, matalat hiilihapot antavat makujen loistaa. Tuoreutta, kuohkeutta ja raikkautta on, tässä se edellisessä oluessa kaivattu loksahdus taitaa tapahtua. Oikein nautittavaa, mutta ehkä vahvojen oluiden runsas tarjonta viime aikoina on ohjannut makumieltymyksiä niin, että 6,7 % tuntuu hieman liian matalalta. Vähän enemmän täyteläisyyttä toisi vielä nextin levelin mukaan. Näytepaketista on vielä wild ale jäljellä, mutta uskoisin tämän olevan koko setin paras.

Olari Area 21 IPA West Coast Haze 5th Anniversary Edition

 Ville Leinon näytepaketin tölkeistä seuraavana Olarin peruskamaa, jota join viimeksi tölkissä joulukuussa. Tässä juhlaversiossa enemmän katkeroa Villen mukaan. Humalina siis edelleen Simcoe, Chinook, Warrior, Citra ja Cascade. 6,3 %, IBU 84, se on siis sama kuin joulukuussa. Ehkä Ville sitten vertasi vanhempaan versioon tai uutta mittausta ei tästä sitten tehty. Ei voi sameaksi sanoa, mutta selvästi utuinen kylläkin. Heikko vaahto, tuoksussa kuivahkoa sitrusta ja pehmeämpää kiiviäkin. Maku on keskihedelmäinen, maltaisuus tuntuu lähes yhtä vahvana, mutta runko on silti ohuehko. Jälkimaussa kirpeyttä, lievästi mausteisuutta, kai se pihkaa lähinnä on. Katkeroakin todella on, lähes riittävästi. Aivan tasapainoinen maku ei ole, jokin tässä vähän tökkii. Enemmän juodessa katkeruus tuntuu lisääntyvän, se parantaa kokonaiskuvaa. Varsin mukava american pale ale, mutta aivan kaikki ei loksahda kohdalleen.

Lawrence Kasdan: Silverado

 Lawrence Kasdanin neonoir Body Heat kolahti 1981 niin kovaa, että odotukset seuraaviin elokuviin nousivat pilviin. The Big Chill oli ehkä pieni pettymys, mutta ainakin hillittömästi hyvää musiikkia Kasdan sai boomer-komediaansa. En ole muuten Big Chilliä nähnyt ensi-iltaviikon jälkeen.  Hawksilainen western Silverado täytti sitten ainakin omat odotukseni erinomaisesti. Melko harvakseltaan olen sitäkin kuitenkin jälkeen päin nähnyt. Nyt nähtynä televisiossakin säväyttää visuaalisuus, tämä western näyttää todella hyvältä. Rytmi on nopea, huumori on nokkelaa ja monipolvinen juoni klassisen oikeamielinen. En pitänyt leffaa tuoreeltaan mestariteokselta ja ei se siltä tunnu nytkään. Jotain mekaanista ja kylmää siinä on, ei yhtä intensiivinen kuin Body Heat. Omasta näkökulmastani Kasdanin ura kääntyi tässä alamäkeen, vaikka vielä muutamia mukavia teoksia valmistuikin. Vuoden 1994 Wyatt Earpin jälkeistä harvalukuista tuotantoa en ole tainnut nähdäkään.

Olari ThiCCC Double NEIPA 2021

 Paluu Olarin viimeviikkoisen näytepaketin pariin, tuoreena tölkityksenä nyt viime juhannuksena growlerista nautittu tupla-IPA. Ville Leinon mukaan tämänvuotisessa versiossa on eri hiiva. Myös alkoholipitoisuus näyttää hieman nousseen, 8,1 %. Humalina siis Cashmere, Centennial ja Citra. Samea vaalean keltainen väri. Ohut nopeasti katoava vaahto. Tuoksussa on greippiä runsaasti, kuivaa sitrushedelmää. Maku on täyteläisen hedelmäinen, kuiva, paksuhko, kirpeyttä myös. Alhainen hiilihappotaso, hyvä juotavuus, erittäin raikasta, ei alkoholin makua. Pienellä viiveellä tuleva peräkärry, juuri kun reitti näyttää selvältä ja astut suojatielle, se jyrää ylitse. No ei sentään, ei se mitään jyrää, mutta tuntuu kuitenkin miellyttävänä katkeruutena. Katkeruutta on siis selvästi enemmän kuin tällä viikolla kokeilluissa Salaman oluissa. Makuarvio siis hieman erilainen kuin juhannuksena, ehkä hiivan vaihto vaikuttaa, mutta arvioon vai vaikuttaa moni muukin tekijä. Oikein hyvää olut on, tuntuu siis paremmalta nyt.

Salama Pinkdozer Double NEIPA

 Ja sitten kolmas ja viimeinen ostos Bembölestä Matias Kainulaisen kuljettamana. Gold Dozerin tapaan tupla-IPA, 8,0 %, Citra, Mosaic ja Enigma. Goldissa olivat samat, mutta varmaan painotus siellä Motuekassa ja Vic Secretissä. Harmittavasti tässä tölkityspäivä on 17.12.2020, eli ikää on jo yli kolme kuukautta. Nyt vaahtoa muodostui huomattavasti vähemmän kuin edellisissä ja se oli nopeasti häipyvää suurikuplaista. Ei siis kevään trendityyliin pienikuplaista, kuten tripla-version kommentoija totesi. Sameaa on, mutta ei läpitunkevasti, keskikeltainen tai vaalean ruskea väri. Tuoksu on odotetusti melko hailakka, kuivaa sitrusta siitä kuitenkin erottuu. Maku on kuivan hedelmäinen, appelsiinia ja mandariinia, ehkä myös kuiviin puristettua aprikoosia. Vähän samanlainen liitutausta kuin Gold Dozerissa, se vähän nahkeuttaa kokonaisuutta. Aromit ovat väistämättä kadonneet ja kun tukevaa peräosaakaan ei ole, niin aika vähän makua on jäljellä. Hyvä juotavuus on tallella, ei alkoholikaan ole kohonnut pintaan. Tässä muodosssa tämän tyypin oluen nauttimisessa ei ole oikein järkeä, mutta näin kävi tällä kertaa. Lievästä nahkeudesta huolimatta ei olut epämiellyttävältä tunnu, ei tukkoisuutta tai juuresmaisuutta. Vaikuttaa siis, että ainakin Salaman oluiden kohdalla tapahtuu merkittävä heikkeneminen toisen ja kolmannen kuukauden välillä. Ostopaikka Espoo, Salama.

Salama Gold Dozer Double NEIPA

 Toinen Matias Kainulaisen Espoosta roudaamista Salama-oluista. Tupla-IPA, 8,0 %, nyt Oseania-painotteisesti Motueka, Vic Secret ja Enigma vastuunkantajina luottojenkkien Citran ja Mosaicin tukiessa humalakuormaa. Tölkityspäivä 27.1.2021, joten ei ikäloppu vielä, mutta tässä lajissa kaksi kuukauttakin yleensä tuntuu. Panimon Dozer-sarjasta olen aiemmin juonut hanasta Bluedozeria. Samanlainen vaahto kuin eilisessä oluessa, paljon vähemmän sameutta, ei kuitenkaan kirkas. Vaaleamman keltainen väri. Tuoksua on onneksi varsin runsaasti jäljellä, sitrusta ja herukkaa nytkin varsin kuivasti, ei trooppisia sävyjä. Maku on pehmeän mallashedelmäinen, maltaisuus nyt siis selkeämmin esillä, se voi johtua jo parin kuukauden iästä. Mutta se ei välttämättä huonoa tarkoita, hyvin kuiva runko jatkuu pitkään ja muuntuu lieväksi katkeruudeksi. Ei tunkkaisuutta, vihannesta tai pahvia, mutta aavistus liitua tai kalkkia sivuun on tarttunut. Selviä yhtymäkohtia kuitenkin eiliseen olueen nähtävissä, talon tyyliä tai talon makua, se on aina hyvä merkki, kun se on miellyttävä maku. Ei kokonaisuutena kohoa eilisen tasolle, mutta vertailukelpoisiahan oluet eivät ole ikäeron takia. Hyvä juotavuus nytkin, alkoholi on saatu kätkettyä. Ostopaikka Espoo, Salama.

Salama Not Rich Just Drunk Triple NEIPA

 Salaman oluita en vieläkään ole perusteellisemmin päässyt tsekkaamaan. Ymmärrän kyllä, että Espoossa kulkee busseja raideliikenneasemilta syvemmälle ghettoihin, mutta varsinkaan korona-aikana ajatus ei erityisemmin houkuttele. Onneksi Matias Kainulainen sattui liikkumaan sekä Salaman panimokaupassa että Vallilassa, joten hän pystyi kuljettamaan ostokseni saataville. Ensimmäisenä maistettavaksi tuorein tölkeistä. Tripla-IPAt tuntuvat nyt yleistyvän ja sellainen tarjolla Salamallakin. 10,0 %, 71 IBU. Citra, Nelson Sauvin, Idaho 7, Amarillo ja Hüll Melon. Untappdissa mainitaan myös Galaxy, tölkissä ei. Tölkityspäivä 5.3.2021.

Hyvin sameaa, erittäin hyvä väri, aavistuksen tummempi ehkä kuin NEIPOissa keskimäärin. Paksua tiheää pienikuplaista valkeaa vaahtoa. Aromeja on runsaasti, sitrushedelmää, herukkaa, bensiiniä. Raikkaalta tuntuu. Maku on runsaan hedelmäinen, ehkä hieman makeammasti kuin tuoksussa, trooppisempia mangon ja ananaksen vivahteita. Hyvin puhdas, keskitason hiilihappoisuus. Suun keskivaiheilla alkaa hedelmäisyys jo kuivumaan, kovin voimakkaasti se ei enää katkeroidu loppumatkalla, mutta selvä peräkärry tässä on. Ei alkoholia, jopa hieman pelottava crushabiliteetti, juotavuus erinomainen. Maltaisuus on esillä, pelkkää hedelmämehua olut ei ole, vaikka se täydellisesti olutta hallitseekin. Selvästi paras juomistani Salaman oluista, ollaan jo lähellä Olarin tasoa. Ehkä niitä Espoon bussiaikatauluja pitää ruveta tutkimaan sittenkin. Ostopaikka Espoo, Salama.

Karyn Kusama: Destroyer

 Uusi (2018) noirahtava elokuva alkoholisoituneesta losangelesilaisesta keski-ikäisestä poliisista, jolla on rikkinäinen perhe, traumaattinen kokemus uran alkupuolelta ja pakkomielteinen taipumus rikkoa työyhteisön normeja. Vastaavia on nähty taatusti jo kymmeniä, mutta tässä päähenkilöä esittää Nicole Kidman. Pakko myöntää, että twistillä saadaan uusia tehoja aikaan. Tyypillinen noirin takaumarakenne, johon tosin lopussa tehdään vielä ylimääräinen kierre. On oikeastaan makuasia, pitääkö sitä näppäränä vai teennäisenä. Kidman ei alussa täysin vakuuta, mutta kyllä suoritus ihan ryhdikäs on. Elokuva taitaa sisältää mainstream-Hollywoodin muistettavimman handjob-kohtauksen. Kokonaisuutena varsin onnistunut leffa, Los Angelesin paikallisvärikin on riittävää, jos nyt ei erityisen persoonallista.

Peter Lorimer

 Leeds Unitedin parhaiden vuosien pelaajien rivistö on viime aikoina harventunut kiihtyvää tahtia ja nyt saapui pelätty uutinen Leedsistä. Pitkään sairastanut Peter Lorimer on kuollut. 1970-luvun alussa Leedsin pelejä esitettiin melko usein Suomen tv:ssä ja kiinnitin Lorimeriin huomiota jo ennen kuin varsinaisesti ryhdyin Leedsin kannattajaksi 1973. Joukkueen kokoonpano vaihteli aika usein, mutta Lorimer tuntui olevan kentällä joka pelissä. Lorimer teki niin paljon maaleja että mielsin pelaajan laitahyökkääjäksi. Oikeastaan hän oli hyökkäävä keskikenttäpelaaja oikealla laidalla. Lorimer ei ollut teknisesti yhtä taitava kuin vasenta laitaa hallinnut Eddie Gray, mutta suoraviivaisuutta ja tehokkuutta löytyi. Erityisen kuuluisa Lorimer oli voimakkaasta laukauksestaan. Youtubesta löytyy hämmästyttäviä Lorimerin lähettämiä tykinkuulia. Kun Leedsin keskikentän keskellä pelasivat Johnny Giles ja Billy Bremner, niin tätä nelikkoa voi pitää yhtenä brittifutiksen kaikkien aikojen parhaista. Vaikkei Leedsin fani olisikaan. Kukaan ei ollut englantilainen, Giles Irlannista ja Lorimer, Bremner ja Gray skotteja. Lorimer pelasi erinomaisesti MM-kisoissa 1974, mutta maajoukkueura jäi selvästi vajaaksi, vain 21 ottelua. Osasyynä oli Etelä-Afrikka -kuvioista aiheutunut pelikielto 1971. Leedsin historian katkerimmassa ottelussa vuoden 1975 Euroopan Cupin finaalissa Lorimer oli taas huomion keskipisteessä. Lorimer teki Leedsille johtomaalin 63. minuutilla ja tuomari hyväksyi sen. Bayern Münchenin tähtikapteeni Franz Beckenbauer otti tuomarin puhutteluun ja tuomio muuttui paitsioksi. Seurauksena Leedsin kannattajat hajottivat Parc des Princesin stadionin ja Leeds suljettiin Euroopan kentiltä vuosikausiksi. Lorimerinkin uran tähtihetket päättyivät tähän. 1979 Lorimer siirtyi jäähdyttelemään Kanadaan, mutta palasi vielä Leedsiin 1983 pelaten lähes 40-vuotiaaksi. Lorimer on myös Leedsin historian nuorin pelaaja. Uran jälkeen Lorimer tunnettiin mm. pubinpitäjänä.

Lopputalven oluita 2021

 Talvi ei anna periksi ja baarit kiinni. Tässä lopputalven maistelukatsauksessa oli mukana lähemmäs 30 vaihtelevan tyylistä olutta, ehkä vahvat stoutit taas enemmistönä.

Talerock Savu. Järvenpää oli Hämeenlinnan jälkeen suurin panimoton kaupunki, mutta nyt sieltäkin panimo löytyy. Omituinen nimi on englanniksi käännetty Satukallio, kaupunginosa siis, jossa panimo sijaitsee. Ensimmäisenä maistoon savuolut, 4,5 %. Voimakas savun tuoksu, hieman epämiellyttävästi. Maussa savua vähemmän, hieman hedelmäisyyttä, lähes flätiltä tuntui. Ei oikein vakuuttava startti.

 

Talerock Stout. Toisena järvenpääläisenä kevyt stout, 5,0 %, EBU 35. Tässäkin jotenkin epämääräinen tuoksu, ei vaahtoa. Paahteisuutta hieman, lakritsaa, ohut. Kuiva olut, hieman parempi kuin Savu, kuivattua hedelmää ja vähän katkeroakin. 

Talerock Satukallion IPA. Järvenpäässä tehdään myös kauppavahvuuden ylittäviä oluita, IPAssa 6,2 %, Chinook, Cascade, Citra, Galaxy. Vain vähän vaahtoa, matalat hiilihapot. Trooppista hedelmäisyyttä, persikkainen, ei paljoa katkeroa. Ihan ok, Talerockin trion paras.  

UG Old Kemi Stout. Kemiin on käsittääkseni perusteilla Old Kemi -niminen panimo, mutta tämä kevyt stout tehty vielä Lohjan UG:llä. 4,8 %, nyt miellyttävä puhtaampi maltainen tuoksu, makeaa, lievästi paahteisuutta. Ehkä enemmän brown ale kuin stout, mutta Talerockin stoutia parempi. 

Zomin Original Pilsner. Session eksoottisin olut tulee Uzbekistanista, Zominin panimo sijaitsee Gallakorin kylässä Samarkandin ja Taškentin välillä. Vaalea lager 45 cl tölkissä, 4,5 %. Täysin kirkas, hyvä vaahto, ruohoa tuoksussa. Pahvinen ja ohut maku. Liuotinmaisuutta, ei maltaan makua, makeahko, ei katkeroa. Melko hirveä. 

Narrow Gauge King OJ Run. Oli niin masentava session avaus, että pakko kääntää huomio vähän parempaan tavaraan. Missourilaisen Narrow Gaugen oluita oli Sori Taproomissa tarjolla pari vuotta sitten. Imperial IPA, 10,0 %, Amarillo, Galaxy, Citra. 70 IBU, tölkitetty 01/04/21. Samea, melko raikas sitrustuoksu. Kuivaa sitrusta maussa, ei täyttä mehua, mallaskin tuntuu. Ei alkoholisuutta, vähän katkeruutta. Tasapainoinen ja miellyttävä, oikein hyvää.

Superflux Double Infinity Citra. Vancouverin Superfluxin tuotantoon sain tuntumaa pari vuotta sitten Timo Alasen British Columbia -spesiaalissa. Nyt vuoroon Citralla maustettu tupla-IPA, 8,0 %. Samea, ananastuoksua. Vähän makeampi ja täyteläinen, katkeruutta on mukana säästeliäästi. Ei päiväystä, lähes yhtä hyvä kuin edellinen.

BramBrass Brewer's Nightmare Peated Speyside BA. Belgiasta Tomintoul-viskitynnyrissä kypsytetty imperial stout, 10,0 %. Savuviskituoksua. Hyvin paksua ja täyteläistä, kuivaa maitoisuutta. Ei janojuoma, mutta ei oikein viskiä maussa, enemmän tervapastillisuutta. 

Jakke’s Brewery Nollasarja Vaalea Ale. Jakke's on uusi panimo Klaukkalassa, mutta oluen myyjä oli pyytänyt, etten kirjoittaisi blogiin oluen arviota. Tehdään sitten niin.

Chimay Grande Réserve Fermentée En Barriques (08/2019). Belgiklassikon tarkka identiteetti jäi hieman, mutta jonkinlaisessa viskitynnyrissä olut kai kypsytetty.  Keskiruskea väri, punaviinimäistä tuoksua. Yllättävän hyvä juotavuus, luumuhedelmäisyyttä. Makeahkoa vaniljaa, joten ehkä bourbon-tynnyri kyseessä. Pehmeää mantelimaisuutta, erinomainen kokonaisuus, 10,5 %. 

Maku Imperial Stout PX Malaga Cask. 9,1 %, Pedro Ximenezin malagatynnyrissä kypsynyt imperial stout Tuusulasta. Musta, beige vaahto. Tuoksu vähän epäilyttävä. Paahdetta ja maltaisuutta, hedelmäisyyttä, toffeeta. Ohuehkolta tuntuu näin vahvaksi, vähän karkeuttakin vielä mukana. Saattaa pyöristyä ikääntyessään.

Põhjala Vanilla Pillow American Strong Ale. 12,9%. Tallinnasta bourbon/konjakki/sherry -kypsynyt vahva ale. Viinainen puumainen tuoksu. Maku täyteläistä siirappia, pistävää, karkeaakin. Ei nyt oikein kolissut. 

Brokreacja Potion #15. Krakovasta tobacco barley wine bourbon barrel aged.  13,2 %,  persoonallinen tuoksu. Makeahkoa hedelmää, tupakka (House of Smoke No. 5) varmaan tuo jotain persoonallista vivahdetta. Kuivahko ja mielenkiintoinen. Positiivinen yllätys.

To Øl Natur Porosity. Session ainoa sour Kööpenhaminasta. 6,0 %, kvitteniä. Samea, vaalea, hapan tuoksu. Voimakkaan hapan makukin, kuiva, raikas, hedelmäinen. Sitrustyyppinen, ehkä päärynäisyyttäkin. Hiilihappoa paljon. Ihan mukava.

Cloudwater You're On Mute. Ehkä etätyönettineuvottelujen kommelluksista nimensä ottanyt synttäri-TIPA Manchesteristä. 10,0 %, Idaho 7, Strata, Mosaic, Simcoe Cryo, Nelson Sauvin, Columbus ja Citra Cryo. Samea, hyvää sitrusta tuoksussa, ananastakin. Hyvää on, alkoholi ei tunnu. Monimuotoinen, pihkaa, sitrusta, bensiiniä. Katkeroakin, kyllähän tämä on huippukamaa. Tölkitetty 07.02.2021. Session terävintä kärkeä, jos ei sitten koko setin paras.

Vocation Kirkstall No. 666. Sielunvihollisen numeroa kantava russian imperial stout Yorkshiresta, 10,9 %. Mukana Colliano-kahvia. Mustaa, makea tuoksu, suklaata. Maussa tosiaan kahvia, aika makeaa, marjaista. Ei kovin monimuotoinen, mutta ei sentään ihan pastry-makeutta.  

Kormoran Imperium Prunum 2020 w Ozdobnej Tubie. Kovamaineinen imperial baltic porter Olsztynistä. 10,5 %, ei vaahtoa. Savuinen tuoksu vähän grodziskie-tyyliin.  Erikoinen maku, mausteinen, pistävä, makea, karamellinen, luumusavua, meetvurstia. Monimuotoinen ja persoonallinen.

Other Half Hop Showers Double Dry Hopped w/ Nelson. Session viimeinen IPA Brooklynistä, 7,4 %, Nelson Sauvinin ohella Amarilloa ja Citraa, pakattu 02/04/2021. Samea, sitrustuoksu. Olisi ehkä pitänyt juoda session aiemmassa vaiheessa. Hyvää kamaa, vaikka ei katkeroa paljon. Kuivaa, mehumaisuutta, ehkä liikaa hiilihappoa.

Central Waters Brewer's Reserve Brandy Barrel Barleywine. Wisconsinista vahvaa barley winea, 14,8 %. Keskiruskea, tammen tuoksua. Pehmeää, hedelmää, puuta, lämpöä, kuivaa, vähän katkeroakin. Oikein näppärää, session parasta antia.

To Øl Mexican Hot Chocolate Imperial Stout. 8,5 %, mausteinen tuoksu, hieman chilin poltetta. Vähän ohut paahteinen olut, chili onnistuu häiritsemään. Maussa kahvia enemmän kuin kaakaota.

Frontaal The Bruery I've Got Friends in the Music Business B.A. Blend II. Bredasta  imperial mexican stout, 14,0 %. Kypystystynnyreinä Heaven Hill, Wild Turkey, Early Times, armagnac ja calvados, Warrior-humalaa, 78 IBU. Tanakkaa kahvista paahtoa ja maltaisuutta. Pehmeää, hyvä juotavuus. Tasapainoa on, makeaa vetoa, poltettakin vähän. Ei mitenkään huonolta maistunut. 

Frontaal The Bruery I've Got Friends in the Music Business B.A. Blend I. Toinen versio, tässä kypsytyksessä Early Times, calvados, american apple brandy, Bruichladdich. Vielä pehmeämpää, monimuotoisempi, hedelmäinen. Täyteläistä kamaa, vähemmän poltetta, ei makea. Näppärää. 

Nøgne Ø A Billowing Surge. Norjasta armanjakkikypsytetty maustettu imperial stout, 13,5 %. Mustaa, erikoinen, jopa vähän hapan tuoksu. Suklainen ja mausteinen, kanelia, luumua, jouluista tunnelmaa. Nyt meni mausteisuus jo överiksi. 

De Moersleutel Four Years Dinner. Alkmaarista tynnyrikypsytysporteria, 13,0 %. Paksua ja mustaa, bourbon-tammen tuoksua. Ei kovin makeaa, kuivahko edellisiin verrattuna, mutta ei session huippua. 

Pühaste Maskeraad Bourbon BA. Tarttolaisen panimon Silver Series -oluena bourbonkypsytetty white stout, 13,5 %. Aika vaaleaa siis, vaniljaa tuoksussa. Tuntuu aluksi kuivalta, mutta vähitellen makea hedelmäisyys lisääntyy. Ohut runko, ehkä edellisten stoutien täyteläisyys vääristää vertailua. American strong alen fiilistä, vähän karkeaa vielä, myös karamellia ja toffeeta.

Spółdzielczy Profesja Krasnolód Four Roses BA. Raskaan session huipentumaksi puolalainen bourbon-kypsytetty doppeleisbock, 20,0 %. Ei ihan peruslageria. Tummaa, ei vaahtoa, puun tuoksua. Makeaa, alkoholin polte tulee esiin. Tummaa suklaisuutta, en ymmärrä miten se eisbockiin on ilmaantunut. Hyvä juotavuus tässä vahvuustasossa, ehkä jotain piparmintun kaltaista mausteisuuttakin. Panimo saattaa olla Puolan pohjoisimpia, sijaitsee Puckissa Gdynian pohjoispuolella. Kiitoksia taas juomien toimittajille.