Robert Wise: Born to Kill

Kaikki film noirit eivät ole hyviä ja tässä on vaihteeksi heikompi tapaus tyylisuunnan huippukaudelta 1947. Ensimmäisellä katsomisella tämäkin RKO-tuotanto vaikutti kiehtovalta, mutta nyt heikkoudet korostuivat. Mielenkiintoisia yhtymiä Murder My Sweet -klassikkoon, Claire Trevor molemmissa pääroolissa ja aiemman elokuvan rappioalkoholisti Esther Howard esittää tässä oluesta tykkäävää yksityisetsivän asiakasta. Leidi kiskoo olutta suuresta kahvallisesta tuopista. Born to Killin alussa on muutenkin tunnelmaa Renossa, Lawrence Tierney on varsin hyytävä tappajana, mutta jatkossa hänen taitonsa jäävät liian yksiulotteisiksi. Jännite katoaa muutenkin kerronnan siirryttyä San Franciscoon, tässä ei ole katu-uskottavuutta, liikaa salonkidraamaa. Edes kulttinäyttelijä Elisha Cook Jr. ei pelasta kokonaisuutta, ei myöskään terhakka Audrey Long. Tarina on liian dialogivoittoista, visuaalinen ote on tylsä ja juoni todella epäuskottava. Henkilöhahmojen totaalinen kyynisyys on virkistävää, mutta siihen tämän leffan noir-ansiot pysähtyvät.

Ajax - Milan 1-1

Tainio ja Ronaldinho poissa, mutta avointa innokasta peliä Amsterdamissa. Selostaja huvittavasti kertoi, miten joukkueet erottuvat toisistaan mustavalkoisissa vastaanottimissa. Entiset Ajaxin pelaajat Seedorf ja Ibrahimovic Milanin avauksessa, mutta Milanin keskikenttä varsin puolustuksellisessa asetelmassa. Ajax hallitsikin, MM-tähti Luis Suarez avainpelaaja. Milan kuitenkin terävämpi, Robinho ja Zlatan olivat paikoissa. 23. minuutilla Ajax ratkaisi, Suarezin syötöstä sentteri El Hamdaoui maalin kattoon. Milan ei hätkähtänyt, tasoitus 37. minuutilla, Seedorfin syötöstä Zlatan vapautui. Ajaxin nopea lyhytsyöttöpeli toimi ihailtavan hyvin. Toisella jaksolla ei paikkoja, Ajax väsähti, Milanille otetta. Lopussa Milanilla kohtuupaikka, vaihtopelaaja Boateng laukoi, mutta Stekelenburg pelasti.

Robert De Niro: The Good Shepherd

Varsin kunnianhimoinen vakoiluelokuva, jonka päähenkilön esikuvana selvästi CIA:n pitkäaikainen vastavakoilupäällikkö James Jesus Angleton. Sijoittuu pääosin toisen maailmansodan alun ja Sikojenlahden fiaskon väliin. Ensimmäisellä katselulla tämä oli kohtuullisen mielenkiintoinen, mutta toisintona heikkoudet korostuvat. Tai eivät ne varsinaisia heikkouksia ole, vain keskinkertaisuuksia. Elokuva on visuaalisesti tylsä, edes Washington DC:n miljööstä ei irtoa tehoja. Kerrontaratkaisut ovat tavanomaisia, näyttelijäsuoritukset melko apaattisia, intensiteetti keskitasoa. Käsikirjoituskin varsin yllätyksetön, vaikka inspiraationa on kai ollut Norman Mailerin Harlot's Ghost. De Niron kannattaisi varmaan pysytellä näyttelijänä, ohjauksena tämä on persoonatonta jälkeä. Säästeliäästi annosteltu väkivalta puraisee kuitenkin terävästi ja mukavasti Suomen passi esiintyy ratkaisukohtauksessa. Matt Damon tuntuu pääosaan liian nuorelta, mutta hyvin hän hahmottaa toimistopöytävakoojan arkisen toimenkuvan, varsinkin välähdykset työmatkabussista muiden palkkaorjien seassa ovat herkullisia. Pienenä goofina huomasin vastapuolen tiedustelupalvelua nimitettävän KGB:ksi vuonna 1953, sen nimen virasto sai vasta seuraavana vuonna.

John Fogerty: The Blue Ridge Rangers Rides Again

Creedence Clearwater Revivalin hajoamisen jälkeen John Fogerty julkaisi 1973 Blue Ridge Rangers -levyn ilman omaa nimeään. Levy sisälsi kantrikovereita, melko perinteisellä otteella esitettynä, en koskaan ole levystä innostunut. Viime vuonna Fogerty julkaisi siis jatko-osan, s-kirjain verbin perässä tarkoittanee, että soololevystä on jälleen kyse. Formaatti nyt periaatteessa sama, mutta isommalla saundilla ja hieman modernimpaa , osittain popahtavaa, materiaalia. Viulu, steel-kitara ja mandoliini soivat maukkaasti. Homman potkaisee käyntiin John Prinen Paradise, perinteisellä bluegrassilla. Popimpaa, jopa hipahtavaa, otetta edustaa Delaney & Bonnien Never Ending Song of Love. Synkempiä sävyjä tuo Rick Nelsonin merkillinen, kyyninenkin Garden Party, jossa Fogertya avustavat Eagles-heebot Henley ja Schmitt. Kappaleessa viitataan Nelsonin siloposkiaikojen hittiin Hello Mary Lou, jonka CCR:kin koveroi. Fogerty saa mukaan rokkaavampaa Bakersfield-fiilistä Buck Owensin kautta, mutta hukkaa aloitteen John Denver -kaihoiluun. Teksasilainen honky-tonk-shuffle rullaa I'll Be Theressa, mutta Fogerty siirtyy siitä omituiseen versioon omasta Change in the Weatherista. Tulkinnassa on kitaroita feidattu alkuperäisestä, mutta juuri muuta eroa ei ole. Vielä heikompi valinta on kulunut Moody River. Iso 70-luvun hitti Heaven's Just a Sin Away kulkee kohtuudella, samoin pari seuraavaa tuntemattomampaa valintaa. Everly Brothersin When Will I Be Loved on ehkä levyn paras sävellys, mutta Fogerty sai sen paremmin lentoon Porissa isolla bändillä, tässä se jää ulkokohtaiseksi, vaikka laulamassa Springsteenkin. Levy on tietysti hieno kunnianosoitus Fogertyn yhden suunnan vaikutteille, mutta muuten motiivia julkaisuun voi ihmetellä. Fogertyn tuotannossa tämä on pelkkä marginaaliviite, mutta ehkä inspiraatiota odotellessa on ollut mukava fiilistellä kantrin parissa.

Náchod Primátor Exkluziv 16%

Alkon valikoimiin vaivihkaa saapunut kuparinvärinen tšekkibock, numero 16 viittaa kantavierreväkevyyteen, lopputuotteessa tilavuusprosentteja on 7,5. Tämähän voisi olla ajankohtaan sopivasti märzen/oktoberfestbieriäkin, kun perinteiset müncheniläispanimot tuntuvat kadottaneen tyylistä loputkin särmät. Slaavityyliin Reinheitsgebotille viitataan kintaalla, keittoa on maustettu sokerilla ja E300-lisäaineella. Mukavasti vaahtoava olut näyttää hyvältä, maku voisi olla maltaisempi, myös alkoholi maistuu läpi. Humalointi on varsin tanakkaa, jälkimaku on katkeroinen. Tuoreena Náchodissa Puolan rajan kupeessa tämä voisi olla melkoinen nautinto, mutta nyt kokonaisuus jää hieman puolivillaiseksi. Sokerin kanssa ei ole onneksi intoiltu, olut ei ole erityisen makea, vaikka karamellia maussa onkin. Oluesta löytyy netistä arvoituksellinen luonnehdinta mid-fermented, olisiko tässä nyt lopulta käsillä erään tuttavani pitkään peräänkuuluttama välihiivaolut, pinta- ja pohjahiivaoluiden sekasikiö? Onko tämä siis bock ollenkaan, vaan jonkinlainen hybridi? Alelle tyypillistä hedelmäisyyttä en kuitenkaan oluesta löydä. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

Robert Altman: A Prairie Home Companion

Altmanin viimeiseksi elokuvaksi jäänyt teos radioasemasta Minnesotan St. Paulissa. Hyvin näyttämöllinen teatterimainen leffa, paljon musiikkia, jonkinlaista folk-kantria. Altmanille tyypillisesti hajanaista tyylikirjoa, tämä jää tavallistakin epämääräisemmäksi. Mukana on Kevin Klinen esittämä yksityisetsivä Guy Noir, joka harrastaa film noir -tyyppistä yksinpuhelua. Virginia Madsen ruumiillistaa hyvin kohtalokkaan oloista enkeliä. Alussa ja lopussa näkyvä diner on suoraan Edward Hopperin maalauksista. Keskilännen americana on siis vahvaa, kohtuullisen viihdyttävä elokuva, mutta kaukana Altmanin latautuneimmista töistä. Red River Valley on poikkeuksellisen kaunis laulu.

Sam Peckinpah: The Deadly Companions

Peckinpahin ensimmäinen elokuva ei ole vielä kovinkaan persoonallinen, kostoa ja hyvitystä vaellustarinassa Budd Boetticherin tyyliin. Kirkasvärinen scopeleffa hehkuu Arizonan maisemissa, erityisen näyttäviä kaktuksia. Punatukkainen Maureen O'Hara aina yhtä upea, irlantilaisnäyttelijä täytti äskettäin 90 vuotta. Miesnäyttelijät harmittavan yksiulotteisia ja tarinakin hieman laahaa, käsikirjoitus on liian suoraviivainen ja vähän tylsäkin. Parasta elokuvassa on todella tiheä avauskohtaus saluunassa, se on ehkä ainoa väläys Peckinpahin lahjoista tässä työssä.

Sarah Share: If I Should Fall From the Grace

Näin Poguesin Helsingin Tavastialla 1993, melko pian sen jälkeen kun Shane MacGowan erotettiin bändistä. Keikka on yksi vauhdikkaimmista todistamistani, missään muualla en ole nähnyt yhtä paljon lentävää Guinnessiä. Oulun Irlanti-festivaalin lämmittelynä Studiossa esitettiin tämä Shane McGowan -dokumentti vuodelta 2001. DVD:ltä videotykillä, katsojia noin kuusi. MacGowanin ura käydään varsin perinteisesti läpi lapsuuden muutosta Irlannista Lontooseen (mies on syntynyt Englannissa, mutta asui lapsuuden Irlannissa, vanhemmat irlantilaisia), punk-vuodet Nipple Erectorsissa, Pogues-huuma ja sitten vajoaminen päihdeongelmien pariin. MacGowan näyttää varsin huonokuntoiselta vuonna 2000 kuvatuissa osissa, mutta on siis onnistunut pysymään hengissä 10 vuotta sen jälkeenkin. MacGowan on hyvä laulunkirjoittaja, parhaat teokset tulevat sykähdyttävästi esiin. Ehkä enemmän olisi saanut olla aineistoa Poguesin keikkatunnelmista, luulisi sellaista olevan riittävästi.

King Vidor: The Fountainhead

Ayn Rand on viime aikoina kohonnut USA:ssa kulttihahmosta yleisempään tietoisuuteen. Pietarissa syntynyt kirjailijatar on yksilökeskeisyyttä korostavien tahojen keskuudessa suuri sankari. Tämä Randin romaanin elokuvasovitus on vuodelta 1949 ja nyt näkemäni kopio todella kirkas. Robert Burksin kuvaus on häkellyttävän hienoa Citizen Kanelle velkaa olevalla syvätarkalla fokuksella ja mukana myös ekspressionistista ajan hengen mukaista film noir -tunnelmaa. Kyseessä on kuitenkin melodraama ja varsinkin alkupuolen kiihdyttävä hullun rakkauden kuvaus on suhteellisen ainutlaatuista Hollywood-studiotuotannossa. Lähes pornografista aineistoa ristikuvissa kiviporista ja ratsupiiskoista. Ratsastuskohtausten kiihko lähestyy jo Vidorin aiempaa western-draamaa Duel in the Sun. Patricia Nealin viileä eroottisuus on vakuuttavaa ja mätsää näyttävästi Gary Cooperin tarjontaan. Koomisuutta ei voi täysin välttää, sehän tuhoaa väistämättä kohtalonomaisen tunnelman. Nopeat leikkaukset ja aikasiirtymät tehostavat katselukokemusta. Modernin arkkitehtuurin puolustuspuhe realisoituu monissa hienoissa New York -kuvissa, vaikka mitään uskottavaa realismia elokuvassa ei olekaan. Draaman huipentuma rakentuu hieman harmittavasti parvekkeiden rakentamiseen kerrostaloihin. Arkkitehtonisen harmonian uhraaminen asuinmukavuuden alttarille ei välttämättä saa katsojia vuodattamaan kyyneliä. Monenlaisista aineksista huolimatta Randin filosofia lyö hyvin läpi loppupuolen oikeudenkäyntikohtauksessa. Hieman väkinäisesti, mutta kuitenkin.

Grant Gee: Joy Division

Dokumentti englantilaisesta post-punk/uuden aallon bändistä, tai oikeastaan laulusolistista Ian Curtisista. Joy Divisionin kotikaupunkia Manchesteriä olisi voinut kuvata enemmän, varsinkin olut ja jalkapallo kaupunkia muovaavina peruselementteinä olisi täyteläistänyt näkökulmaa. Joy Division perustettiin 1976 Sex Pistolsin keikan jälkeen ja taru loppui mm. epilepsiasta kärsineen Curtisin hirtettyä itsensä USA:n kiertueen alla 1980. Kaksi albumia syntyi ja yksi hypnoottinen kappale Love Will Tear Us Apart on jäänyt elämään. En ole bändin musiikin ystävä eikä tämäkään dokumentti erityisemmin mielenkiintoa lisännyt. Curtis ammensi kirjallisuudesta, William S. Burroughs ja J.G. Ballard mainitaan, mutta rock-musiikin klassinen perinne näyttää jääneen vieraammaksi, monen muun brittimuusikon tavoin. Bändin kolme henkiinjäänyttä jatkoivat uraansa New Order -nimellä, huomattavaa menestystä, mutta en tiedä yhtään bändin kappaletta. Elokuva on liiankin perinteinen, haastatteluja, videopätkiä ja muutama suttuinen konserttitaltiointi. Koko Joy Divisionin tuotanto taitaa tulla soitetuksi. Valokuvaaja Anton Corbijn ja radiohahmo John Peel vilahtavat kuvassa.

Saku Rock, hanaversio

Mitätön virolainen olut tuntuu hakevan otetta baarijakeluun. Nimikkolasikin tuotu Leskiseen. Kohtuuvaahto, hyvin kirkkaan keltainen väri. Yllättävän makea lager, hyvin hiilihappoinen. Liian kylmää, mutta harvinaisesti oluessa joutuu hakemaan maltaan makua, tämä tuntuu lähes mansikkalimonadilta. Makeus vähenee jälkimaussa, mutta mitään humalan katkeroa ei nouse esiin. Tämä on varmaan suunnattu sellaisille alkoholijuomien käyttäjille, jotka eivät halua maistaa oluen makua. Oluthuone Leskinen, 24.9.2010.

Sam Wanamaker: The Executioner

Eurooppaan sijoittuva kirkasvärinen vakoiluleffa vuodelta 1970. Tunnelma on lähempänä Len Deightonia kuin Ian Flemingiä tai John le Carréa, mutta George Peppard ei ole näyttelijänä mikään Michael Caine. Ohjaaja Wanamaker oli tunnetumpi näyttelijänä ja ohjaus onkin melko anonyymiä. Pinnallinen fiilis on kyllä nautittavaa, kaupunkikuvia on Wienistä, Lontoosta, Istanbulista, Ateenasta ja Korfusta. Lontooseen sijoittuu aito pubikohtaus, snookeria pelataan, autot ovat hienoja. Paljon lentokenttäkohtauksia, kovin paljon ei 40 vuodessa tunnu meininki muuttuneen, turvatarkastuksia lukuunottamatta. Joan Collinsin seksikkyyttä ei ole pystytty kunnolla hyödyntämään. Juoni on löysähkö, joko enemmän huumoriin tai ahdistavuuteen olisi pitänyt panostaa.

John Brahm: The Locket

Näin tämän elokuvan ensi kerran Oulun Elokuvakeskuksen pienessä teatterissa Heinäpäässä joskus 80-luvun puolivälissä 16 mm himmeänä kopiona. Se kolahti kovaa, yksi muistettavimmista film noir -kokemuksistani. Pari kertaa olen päässyt leffan näkemään uudelleenkin ja edelleen arvostukseni on säilynyt, vaikka ensikohtaamisen sykähdyttävyyteen ei tietenkään enää voi päästä. Robert Mitchum on noirin myyttisin miesnäyttelijä ja tässä Mitchumin lakoninen raskasluomisuus on ikonisimmillaan. RKO:n perusnoirlahjakkuudet, kuvaaja Musuraca ja säveltäjä Webb ovat taas asialla. Tämä Ylen kopiokaan ei ikävä kyllä ollut kovin terävä. New Yorkin yläluokka ei ole parasta noir-ympäristöä. Laraine Day on muovisen nukkemainen, ei oikein sovi femme fatalen rooliin. The Locket on kuuluisa sisäkkäisestä takaumarakenteestaan, tapahtumat liikkuvat neljällä eri aikatasolla. Kakkostasolla siirrytään Miamin auringonpaahteeseen, kolmannella tulevat mukaan ekspressionismin valot ja varjot, syvin neljäs kerros tuo mukaan viktoriaanisen gotiikkakauhun. Toisen maailmansodan jälkeinen Hollywood-trendi psykoanalyysi leikkaa kuviota ja voice-over kantaa kerrontaa koko ajan, kohtalonomaisimmillaan Mitchumin tummalla äänellä. Ei tämä noirin suurimpia teoksia ole, mutta aina yhtä nautittava silti.

Sam Peckinpah: The Killer Elite

Peckinpahin trillerin aiemmasta näkemisestä on paljon aikaa, en muistanut elokuvasta juuri mitään. Ohjaajan vaikean kauden tuotoksia vuodelta 1975, tosin Peckinpahilla ei tainnut koskaan kovin helppoa olla. Mutta Peckinpah oli viimeinen aito western-ohjaaja. Kun rahoitusta ei enää westerneille saanut, mies ajautui muihin ympäristöihin. Tässä toimintajännärissäkin on western-kaikuja tyypillistä kostoteemaa myöten. Alkutekstien aikana kuuluvat lasten leikkimisäänet vievät ajatukset heti Peckinpahin pääteoksen The Wild Bunchin tunnelmiin. Siellä ei ikävä kyllä kauaa pysytä. Epämääräisten turvallisuusorganisaatioiden ympärille kiertyvä käsikirjoitus on harmittavan puolivillainen ja toteutuskin on löysähkö. Kulttiohjaaja Monte Hellmanin leikkaus yrittää pelastaa jotain. Mukana hyviä näyttelijöitä, James Caan ja Robert Duvall, mutta varsinkin Duvallin henkilö jää täysin pinnalliseksi. Pitkä kuntoutusjakso on varsin tylsää seurattavaa, jonkinlainen terävämpi jännite tähän olisi pitänyt kehittää. 70-luvun San Francisco elää kuvissa hyvin, Chinatownissakaan ei tyydytä pelkkään turistieksotiikkaan ja aikakauden upeita autoja on aina yhtä haltioittavaa seurata. Peckinpahin sairaahko huumori ja suhteellisen yksiulotteinen naisnäkemys on ennallaan. Loppuhuipennus tapahtuu mielenkiintoisesti Suisun Bayn sotalaivojen hautausmaalla, kohtuullisen näyttävää seurattavaa, vaikka itämaisten taistelulajien ymppääminen on lähinnä naurettavaa. Sivuhenkilö haaveilee Oregonin humalaviljelmistä hetki ennen kuolemaansa. Tom Clancy -niminen näyttelijä toisessa sivuroolissa, kyseessä ei ole myöhemmin tunnetuksi tullut kirjailija, jonka teokset ovat aihepiiriltään samanlaisia kuin tämä elokuva. Tämä Tom Clancy oli tunnettu irlantilainen folk-muusikko Clancy Brothers -yhtyeessä.

Martens Lasso Lager

Ei ole olutuutuuksia viime aikoina Oulussa silmiin sattunut. Kuivana kautena on tyydyttävä vaatimattomaankin saaliiseen. Ja nyt kyllä raavitaan jo laarin pohjaa. Lasso taitaa edustaa oluthifistelijöiden, jollainen varmasti olen itsekin, eniten halveksimaa oluttyyppiä, markettiketjun anonyymiä halpaolutta. Tällainen olut on nykyään lähes aina tölkissä, joskin joitakin muovipullojakin on ollut. Alkoholipitoisuus on lähes aina 4,5%-4,7%, vahvempaahan se ei marketissa voi olla ja laimeampi ei kiinnostaisi suurta yleisöä. Panimoa ei yleensä mainita. En ole varma mistä se johtuu, mutta panimo on luultavasti ihan kunniallinen valmistaja ja koska halpaoluessa nimenmukaisesti säästetään mm. raaka-aineissa, valmistaja ei halua pilata hyvää mainettaan tunnustautumalla heikompilaatuisen tuotteen tekijäksi. Voi olla toki muitakin syitä. Valmistuttaja on Kirkkonummelle sijaintinsa ilmoittama Lasso Drinks. Valmistusmaaksi kerrotaan Belgia. Belgia on tunnettu laadukkaista eikoisoluistaan, mutta siellä valmistetaan paljon myös tällaisia bulkkioluita. Pienellä nettihaulla todennäköiseksi panimoksi osoittautuu Martens, jolta on tuotu ennenkin Suomeen vastaavia tuotteita. Tölkin kyljessä on hieman hämmentävästi tuotteen historiaa, "resepti on muotoutunut nykymuotoonsa Belgiassa 1888, maku edelleen täyteläinen, pehmeä ja kevyesti maltainen". Markkinoinnissa on siis haluttu tämmöisiä aspekteja tuoda esille, siitähän voisi jo hieman nostaa odotuksia, että tuote ei olisikaan aivan hirvittävää kuonaa. Tölkistä löytyy myös termi "premium beer", sekin on puhdasta markkinointibullshittiä, se ei merkitse mitään. Tuoteseloste on sitten jo masentavampi, sieltä löytyy tällaisille tuotteille tyypilliset maininnat mallastamaton vilja ja humalauute, jotka merkitsevät siis halvempia raaka-aineita. Viljaakaan ei tarkenneta, se siis voisi olla vaikka riisiä tai maissia. Marketin halpaolut on lähes poikkeuksetta vaalea lager, koska se on suosituin oluttyyli. Niin on tämäkin ja värikin on totutun keltainen. Ja lopulta itse oluen makuun. Maltaan makua on, kyllä tämän olueksi tunnistaa. Hieman makeutta, humalan katkeroa ei jälkimaussa käytännössä ollenkaan, hyvällä mielikuvituksella jotain voi ehkä aavistaa. Makukin on siis tyypillinen markettioluelle, voimakkaita makuja ei missään nimessä saa olla, ne karkoittaisivat jälleen suuren yleisön. Täysin mautonkin on ok, mutta tässä siis hieman makua on. Monesti halvat raaka-aineet tuovat nahkeaa pahvisuutta esiin, mutta tässä sellaista ei huomaa. Ei kyllä mitään tuoreutta, raikkautta tai pehmeyttäkään. Siis lajissaan ihan ok-olut, jonka voinkin nyt sitten loppuelämäkseni unohtaa. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Prisma. 

Sampdoria - Napoli 1-2

Sampdoria ja Napoli eivät ole Italian suurseuroja, mutta molemmat olivat eliittiä noin 20 vuotta sitten Diego Maradonan ja Gianluca Viallin huippuaikoina. Sampdorian olen nähnyt kahdesti livenäkin, 1992 Euroopan Cupin finaalissa Wembleyllä ja pari vuotta sitten San Sirolla. Nyt on huippuajat molemmilta kaukana, vaikka kohtuuryhmät molemmilla kasassa. Sampdorialla sentterina vanha ongelmalapsi Antonio Cassano, Napolilla mm. MM-tähdet Edinson Cavani ja Marek Hamsik. Fyysistä peliä, Napoli vahvempi, varsinkin Lavezzi ja Dossena laukoivat toistuvasti, 10 kulmapotkua, mutta ei tulosta, ei läheltä piti -tilanteitakaan. Sampdoria omituisen passiivinen. Toisella jaksolla peli muuttui kiiihkeämmäksi ja tasaisemmaksikin. Molemmat saivat pallon ylärimaan. Sitten Sampdoria pääsi johtoon hieman vastoin pelitapahtumia, vaihtomies Pozzin kaadosta rangaistuspotku, jonka Cassano pussitti 77. minuutilla. Tasoitus viisi minuuttia myöhemmin, Gargano hienosti vapautti vapaapotkusta Hamsikin laatikossa. Heti perään voittomaali, Cavani ohjasi helpohkosti luukulta Lavezzin keskityksen sisään. Sampdorian 29 peliä kestänyt tappioton kotiputki katkesi. Italian peliksi yllättävän vauhdikasta ja kiihkeää peliä.

Atletico Madrid - Barcelona 1-2

Eloisaa kamppailua La Ligassa huippujoukkueiden parhailla kokoonpanoilla, tosin Aguero toipilaana. Vihreäpaitainen Barcelona selvästi taitavampi ja aktiivisempi. 13. minuutilla Barcelonan suoraviivainen tyyli puri, Messin nerokas pystysyöttö vapautti Villan, joka täräytti tolppaan. Jatkotilanteessa Pedro vapautti yhtä hienosti Messin laatikkoon, jok aulkosyrjällä ohjasi takanurkkaan. 25. minuutilla Atletico hieman yllättäen tasoitti kulmapotkusta, Valdes arvioi väärin ulostulonsa, Raul Garcia puski tyhjiin. Barcelona kuittasi myös kulmpaotkusta. Atleticon uruguaylainen MM-sankari Godin arvioi nyt väärin, Pique sai taidolla pallon alas ja vei katalonialaiset taas johtoon. Toisella jaksolla Atletin maalivahti David De Gea teki kymmenkunta paraatitorjuntaa ja piti joukkuettaan pelissä. Tunteet kuumenivat, Ujfalusi yliajalla ulos Messin telomisesta, peli puuroutui, Atleticolla ei montakaan tasoitusmahdollisuutta.

Chelsea - Blackpool 4-0

Tasoerot ovat suuret Englannissa. Tämä ratkesi jo minuutin jälkeen, Drogban kulman jatkoi Ivanovic päällä luukulle, Kalou vapaana, 1-0. Sitten maaleja tuli tasaisin väliajoin. Drogba oikealta läpi, Maloudalle vapauttava syöttö. Sitten Drogban kääntölaukaus kimmokkeella onnekkaasti verkkoon. Neljäs maali lähes toisen toisinto, nyt läpiajajana Kalou, Malouda viimeisteli taas. Blackpool hyökkäsi pari kertaa, yksi laukaus, ei muuta. Toisella jaksolla Chelsea löysäsi, ei enää maaleja. Laiskaa peliä, Blackpool sai muutaman paikan.

Manchester United - Liverpool 3-2

Englannin isojen seurojen väliset ottelut ovat usein tarkkaa nyhjäämistä ja siltä tämäkin aluksi näytti. Ryan Giggs avauksessa, Joe Cole nyt Liverpoolissa. Tarkkaa keskikenttäpeliä, ManU virkeämpi, mutta maalitilanteita ei syntynyt. 42. minuutilla Liverpoolin puolustus aukesi kulmapotkussa, Berbatov puski sisään. Toisella jaksolla peli näytti jo ratkeavan, ManU hallitsi ja Nani kiskoi tolppaan. 59. minuutilla Berbatovin saksipotku pilkun kohdalta  upposi poikkipuun kautta, lähes Litmasen eilisen suorituksen veroinen uroteko. Kolme minuuttia myöhemmin kuitenkin käänne, Cole vapautti hyvällä syötöllä Torresin boksista, Evans kaatoi tyhmästi espanjalaisen, Gerrard kavensi 11-metrisellä. Melko pian vapaapotku Liverpoolille 20 metristä, Fletcher väisti pöljästi muurissa, Gerrardin veto siis muurin läpi maaliin, harvinainen tapaus. Berbatov ei antanut periksi, hattutemppu 84. minuutilla, kun Carragher hävisi ilmataistelun 6-0. Nautinnollista, että Hodgsonin ura Liverpoolissa on käynnistynyt näin surkeasti.

Milan - Catania 1-1

Hienoa peliä Serie A:sta. Milanilla veteraanipitoinen ryhmä kentällä, uutta kevättä elävän Ronaldinhon lisäksi Inzaghi, Seedorf ja Nesta. Catania on tunnettu hyökkäysvoittoisuudestaan ja Giampolon ryhmä aloitti San Sirollakin ennakkoluulottomasti. Milan kuitenkin alussa terävämpi, kohusiirrolla Milanoon palannut Zlatan vapautti luukulta taskuvaraseläkeläisen Inzaghin, joka hukkasi avopaikan. Ronaldinho todellakin taas huippuvireessä. Catania kuitenkin rakensi aktiivisesti paikkoja, myös vastahyökkäyksiä. Palkinto tuli 27. minuutilla vasen pakki Ciro Capuano vasurilla volleysta 35 metristä alanurkkaan pomppasi ennen maaliviivaa, täydellinen unelmamaali. Catanialla paikkoja useampaankin maaliin, mutta viimeistelyherkkyys puuttui. Jakson viimeisellä minuutilla Milan nousi tasoihin, Ronaldinhon nerokas syöttö vapautti paitsion rajalta Inzaghin, 37v, joka ei enää erehtynyt. Catania edelleen hyvä toisella jaksolla, mutta kunnon tilanteita ei enää syntynyt kummallekaan joukkueelle.

Sunderland - Arsenal 1-1

Mestareiden liigan murskavoitolla avannut Arsenal näytti tulleen Koillis-Englantiin lähinnä lepäilemään. Sunderland aloitti virkeästi, mutta lahjotti maalin 13. minuutilla. Toppari Anton Ferdinandin purkuyritys kimmahti Fabregasin jalasta kaukaa roikulla maaliin. Sunderland painosti koko ensi jakson, mutta taito ei riittänyt vaarallisten tilanteiden luontiin. Arsenal ei tuntunut haluavan pitävän palloa, tyytyi vain sparraamaan ja estämään Sunderlandin vaisun punnertamisen. Fabregas loukkaantui lievästi puolen tunnin kohdalla ja tilalle kapteeniksi tuli Rosicky. Toisella jaksolla Arsenal yritti piristyä, Aršavin veti kahdesti ohi ja Chamakhin läpiajon Sunderland-maalivahti Mignolet torjui. Alexander Song sai 55. minuutilla toisesta keltaisesta punaisen ja Arsenalin vauhti hyytyi siihen lopullisesti. Ratkaisun avaimet se sai vielä 73. minuutilla kun Nasri kaadettiin boksissa. Rosicky kiskoi kuitenkin katsomoon ja noutaja tuli yliajan jo päätyttyä 95. minuutilla. Arsenalin puolustajat sekoilivat ja Darren Bent pääsi täräyttämään ansaitun tasoituksen.

Bayern München - Köln 0-0

Oktoberfestin avauksen kunniaksi Münchenin Allianz-areenalla vieraana toisen olutkaupungin joukkue. Bayernilla avauksessa lainalta palannut Toni Kroos ja minulle uusi tuttavuus vasen laitapakki Contento. Zvonimir Soldon valmentamalla Kölnillä Podolskin ohella 39-vuotias kolumbialaiskoppari Farid Mondragon ja suurlupaus Yalcin. Tähtisikermä Bayern hallitsi ensi jaksoa selvästi, mutta ei kyennyt luomaan maalipaikkoja, Bundesligan matsiksi harvinaisen tapahtumaköyhää peliä. Toinen jakso samanlainen, pientä virkistymistä lopussa. Kölnin Sebastian Freisilla hyvä paikka 83. minuutilla, mutta Butt torjui. Yliajalla Mondragon torjui upeasti sekä Riberyn laakavedon että Müllerin rebound-puskun.

AC Oulu - FC Lahti 1-2

Päätin vielä lähteä AC Oulun peliä katsomaan, vaikka HJK-matsi ei kesällä innostanutkaan. Ehkä viimeinen mahdollisuus nähdä Litmanen pelaamassa. Yleisöä nyt kesää enemmän, 3600, kohtuullisen mukava fiiliskin hienossa syyssäässä. Litmanen aloitti penkillä, mutta Lahti pelasi silti paremmin, järkeviä hyökkäysrakenteluja, paljon kulmapotkuja. Paras tilanne Rafaelilla, pallo tolppaan oululaismaalivahdin sormien kautta. Oulun hyökkäykset yksittäisiä roiskaisuja, jolla yritettiin tavoittaa kanadalaista target-tornia Jonkea. Litmanen tuli tauon jälkeen mukaan, mutta Oulu pääsi paremmin peliin mukaan, ei tosin kovin vaarallisia tilanteita. Viimeisiä 20 minuuttia voi pitää jopa dramaattisina suomalaisessa jalkapallossa. Lahti meni helposti johtoon, vaihtomies Shala puski läheltä ilman häirintää. 81. minuutilla upea Nurmelan vapaapotku vasemmalta alueen kulmalta upposi tarkasti ylänurkkaan. Litmanen onnistui vielä paremmin viisi minuuttia myöhemmin, verkko heilahti saksipotkusta. Litmanen muutenkin pelasi lähes parhaiden päiviensä tilanneälyllä. Tuomari menetti otteensa lopussa, lukuisia epämääräisiä varoituksia, joista kaksi hyvin kyseenalaisesti Nurmelalle. Nurmela siis pelikieltoon, ottelu päättyi katastrofaalisesti Oululle. Silti hyvin viihdyttävä peli.

Eintracht Frankfurt - Freiburg 0-1

Vauhdikasta ja viihdyttävää peliä Bundesligan vaatimattomammilta joukkueilta. Frankfurt otti aloitteen ja kreikkalaissentteri Gekasille luotiin useita paikkoja, pallo tolppaankin. Freiburgin 20-vuotias reservikoppari Oliver Baumann kuitenkin hienossa vedossa, ottelun ratkaisupelaaja. Frankfurt rakensi paikkoja harkitummin, mutta Freiburg suoraviivaisempi ja ehkä vähän vaarallisempikin. Toisella jaksolla tempo hieman tasaantui. Baumannin reaktioherkkyys ihailtavaa, huippupelastus omasta pelaajasta kimmonneeseen vapaapotkuun. Frankfurtillakin hyvä maalivahti Nikolov, mutta ratkaisu syntyi 89. minuutilla. Nopea vastahyökkäys, Cissen syötöstä selvä paitsio, josta pallo Rosenthalille, joka viimeisteli Freiburgin voittomaalin. Ehkä julmaa, mutta jalkapallo nykysäännöillä on tällaista, Frankfurtin olisi pitänyt panostaa hyökkäykseen enemmän.

Edgar G. Ulmer: Detour

Halvalla tehty noirklassikko Detour esitettiin nyt ensi kerran Suomen televisiossa. Itse hankin VHS-kopion leffasta joskus 80-luvulla, mutta katsomiskerta oli nyt vasta toinen. Ei siis oikein kolahtanut ensinäkemältä ja ehkä elokuva on sellainen ettei se houkuttele uusintakatseluun. Ei erityisemmin kolahtanut nytkään, illuusioton asenne on kyllä nautinnollista, mutta liian moni asia tökkii. Pieni budjetti ei ole itseisarvo, aina se ei takaa raikasta jälkeä ja tässä rahanpuute on selvästi heijastunut lopputulokseen. Kopiokin melko heikko. Road movie -fiilis ei taustakuvasysteemillä pääse lentoon, jännite ei kanna pitkissä motellihuonedialogeissa ja omituisia yhteensattumia ja epäuskottavia tapahtumia on liikaa. Loppukohtaus on erityisen epätyydyttävä. Paljon on silti hyvää, voice-overin neuroottisuus oli taatusti ennenkokematonta 1945, yö ja usva tunkee selkäytimeen alun New York -kohtauksissa, hauska kuvakompositio kaukopuhelun yhdistämisestä coast to coast. Huvittavia filminkääntökohtauksia, joissa ajetaan vasenta reunaa ja ratti on oikealla. Kohtalokasta aavikkoruusua esittävällä yrmeällä näyttelijällä osuva nimi, Ann Savage. Päähenkilöä esittävä Tom Neal oli aito luuseri, rikollinen tosielämässäkin. Mutta ei tämä minusta millään nouse noirin valioihin, parempia elokuvia tehtiin kymmeniä, jos ei satoja.

Julien Temple: The Future Is Unwritten

Dokumentti The Clashin keskeisimmästä tekijästä Joe Strummerista. 50-vuotiaana synnynnäiseen sydänvikaan kuolleesta Strummerista jäi jäljelle paljon materiaalia, josta Temple on kasannut siistin, mutta hieman tasapaksun leffan. Tyypillinen rakenne, kaitafilmiä lapsuudesta, fiktiopäktiä, animaatiota, konserttitaltiointeja, still-kuvia, haastatteluja. Strummer oli arvoituksellinen juureton hahmo. Diplomaatin poika, asui lapsena eri puolella maailmaa, mielenkiintoinen jakso Walesin Newportin teräskaupungissa. Brittimuusikoksi Strummer ymmärsi harvinaisen hyvin amerikkalaista musiikkiperinnettä, mikä näkyy tietysti The Clashissa, mutta myös yhteistyössä Joe Elyn kanssa. Näyttelijänäkin Strummerissa oli omituisen intensiivistä läsnäoloa. Hankala luonne, ei ilmeisesti pystynyt käsittelemään The Clashin suosiota. Monet varmaan pitävät tyyppiä menetettynä lahjakkuutena, mutta monenlaista ehti syntyä. Harmittaa etten ehtinyt koskaan tsekkaamaan Strummerin viimeisten vuosien pienimuotoista Mescaleros-bändiä. Yhtyeen rennossa asenteessa varmaankin kiteytyi hyvin Strummerin näkemys.

Barcelona - Panathinaikos 5-1

Panathinaikosilla nykyään paljon ulkomaalaisia, varsinkin ranskalaisia, mutta ei aivan ykkösketjun staroja. Barcelona painoi alusta asti täydellä voimalla ja taidolla, Panathinaikos pelkkä vastaantulija. Barcelona näytti kuitenkin liian nätiltä, viimeistelyssä ei tahtoa. Sitten Panathinaikos sai pallon 20. minuutilla ensi kerran yli keskiviivan, nopea vastahyökkäys, Govou iski heti maalin, Abidal surkea puolustamisessa. Tämä paradoksaalisesti vapautti Barcelonan pelin. Xavin nerokas syöttö vapautti Messin boksissa, tasoitus heti. Kymmenen minuuttia hieman sekavampaa peliä, vaikka Barcelona hallitsi totaalisesti edelleen. Johtomaali kulmasta, uusi poika Villa viimeisteli kliinisesti. Jakson lopussa ensin taivaallinen hyökkäys, josta Messi täräytti poikkipuuhun. Lopussa sitten henkeäsalpaava maali, ehkä vuoden paras. Keskeltä läpi kahdella seinäsyötöllä kolmen pelaajan kautta, Messi viimeisteli taas. Barcelona on aivan uskomattomassa vireessä, vaikka onnistui viikonloppuna häviämään kotonaan Hercules Alicantelle.

Toinen jakso jo sitten jarruttelua uneliaasti. Rangaistuspotku 55. minuutilla, kun Boumsong kaatoi Messin. Messiltä heikko pilkku, Panathinaikosin suvereenisti ottelun paras pelaaja maalivahti Tzorvas torjui helposti. Eläinvertauksistaan tunnettu selostaja Juusela arvioi Simaon Xavi-vartiointityyliä hirvikärpäsmäiseksi. Tunnin kohdalla Pedro ehti hukata avopaikan, mutta onnistui 20 minuuttia myöhemmin viimeistelemään, kun Bojanin syötön vapauttama Messi pisti nollakulmasta kahden tolpan kautta pallon Pedron juoksulinjalle. Yliajalla vielä upea maali, Messi roikulla pystyyn puskupaikka Daniel Alvesille, siellä lepäsi viidennen kerran. 

Boris Ingster: Stranger on the Third Floor

Amerikkalaisen film noirin syntyhetket on ajoitettu toisen maailmansodan aikaan ja perinteisesti varhaisimpina on pidetty vuonna 1941 ensi-iltansa saaneita Humphrey Bogart -leffoja High Sierra ja The Maltese Falcon. Monenlaisia esiversioita tietysti löytyy mykkäajoilta asti, mutta ensimmäiseksi todelliseksi noiriksi on nykyään yleisesti tunnustettu tämä latvialaisen Boris Ingsterin 1940 ohjaama B-leffa. Elokuvassa on viatonta 30-luvun tunnelmaa ja varsinkin loppu on kovin konventionaalinen. Silti useimmat film noirin tunnusmerkit ovat jo esillä. Maltese Falconiin tämän yhdistävät sivuosanäyttelijät Peter Lorre ja Elisha Cook, Jr, kuvaaja on noir-legenda Nicholas Musuraca, tekstiä on muokannut Nathanael West ja hyytävästi kehräävän musiikin on tehnyt Laura-säveltäjä Roy Webb. Voimakkaan ekspressionistinen unijakso sähkötuolineen on elinvoimaisinta noiria, sälekaihtimet leikkaavat valoa, voimakkaita kontrasteja ristikuvineen on muutenkin, takaumia on useampia ja ihanan raikas Margaret Tallichet ennakoi Phantom Ladyn Ella Rainesia. New Yorkin näkymät on selvästi studiossa kuvattu, huumori on vanhakantaista ja pääosanesittäjä John McGuire on poikkeuksellisen kankea. Silti tämä toimii nautinnollisen hienosti, yhdessä parhaista välähdyksistä nähdään rehdin vaakansa mukaan nimetty hedelmäkauppias Giuseppe.

Ramsbury Sun Splash, real ale

Syyskuu jatkuu Oulussa melko lämpimänä, mutta auringosta ei kunnolla ole havaintoa. Kesäisempää tunnelmaa virittää tämä golden ale Englannin Marlboroughista, Bristolin ja Readingin puolivälistä. Marlborough on pikkukaupunki Wiltshiressä, josta viime aikoina lähes kaikki Suomeen tuodut real alet ovat peräisin. Ramsbury on jo monin tavoin tuttu laatupanimo. Sitrushedelmäinen olut, taustalla viljaisempi maltainen runko. Ilahduttavinta reippaampi humalointi, se on nautinnollisen tanakka, katkera puraisu kestää jälkimaussa pitkään. Alkoholia vain 4,0%, mutta täyteläisyys tuntuu vahvemmalta. Real-käsittely toimii, mutta ei pehmeys vielä aivan huipussaan tunnu olevan. Oluthuone Leskinen, 13.9.2010.

Reza Bagher: Populärmusik från Vittula

Mikael Niemen romaanin sovitus, kasvutarina Torniolaakson Pajalasta, 1960-70-luvuilta. En ole romaania lukenut, mutta ehkä tulkinnan tyyli on samanlainen, Niemi itse näkyy olleen elokuvan teossakin mukana. Suomea ja ruotsia puhutaan sekaisin, tunnelma on varsin suomalainen. Tyylisuuntana on lähinnä groteski komedia, joka viinan, mystiikan, lestadiolaisuuden, väkivallan ja visvaisen erotiikan kautta muistuttaa Mollbergin Mukka-leffoja. Onneksi rock-musiikki tuo mukaan keveyttä ja vapauden tuulia, jonkinlaista kaihoisaa nostalgiaa myös tunnelmassa. Katkelmallinen elokuva on ikävä kyllä harmittavan huono, yksittäiset onnistuneet kohtaukset eivät löysää kokonaisuutta pelasta. Näyttelijäsuorituksetkin pääosin kankeita. En ole Pajalassa koskaan käynyt, mutta mielenkiintoiselta saamelaisuuden, suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden väliin pudonneelta peräkylältä se vaikuttaa.

Lewis, Falling Darkness

Synkkä ja raskassuotuinen tarina, jota keritään liian hitaasti ja kaukaa rönsyillen. Paljastuu sitten kovin epäuskottavaksi, mutta tällaisia menneisyyden haamuja harrastettiin paljon Morseissakin. Takavuosien stara Lynsey Baxter esittää trendikästä puumanaista. Oluttakin päästään hieman juomaan ja Oxfordin paikallisväri yhtä vahvaa kuin ennenkin. Hathaway nyt pienemmässä roolissa, mutta patologi Hobson nyt tarinan keskiössä. Ei kovin vakuuttava päätös sarjalle, tämä siis toistaiseksi uusin episodi, mutta ehkä jatkoa vielä seuraa.

Little Valley Hebden's Wheat

Pullossakäyvä maustettu luomuvehnäolut Yorkshiren Hebden Bridgestä. Melko erikoinen tapaus suomalaisessa maitokaupassa, hyllyssä oli saman panimon IPAakin, mutta sen olen ehtinyt tsekata baarijakelussa. Tämän oluen maku on tyylisuuntaa vähemmän eksoottinen. Belgityylinen wit-maustaminen on sameassa oluessa varsin hillittyä, korianderia voi aavistaa ja sitruuna sulautuu pehmeästi vehnämaltaan hedelmäisyyteen. Tämä maistuu lähinnä englantilaisen golden alen ja belgialaisen witbierin sekoitukselta. Sellaisena toimii hyvin, ei ole liian makeakaan. Jälkikäyminen tuntuu onnistuneen hyvin, pehmeys on täyteläistä ja tasapainoista. Kesäinen raikkaus ei enää oikein pure Perämeren rannalla, vaikka sitkeä sumu illansuussa lopulta hälvenikin. Ostopaikka Oulu, Välivainion K-Supermarket.

Hollanti - Suomi 2-1

Suomi on mokannut kaikissa karsintakilpailuissa, mutta ei koskaan ennen näin nopeasti ja totaalisesti. Painajaismainen Moldova-nöyryytys romutti välittömästi haaveet lopputurnauksesta. En onneksi nähnyt peliä, mutta ilmeisesti häpeällinen tappio oli täysin ansaittu ja Suomen peli surkeampaa kuin koskaan ennen. Nyt pitäisi nopeasti päästä eroon Baxteristä ja suunnattava katse Brasilian MM-turnaukseen. Loput EM-karsintapelit on käytettävä vain ja ainoastaan MM-joukkueen luomiseen, Litmanen on otettava valmennuspuolelle, Hyypiälle ei ole käyttöä sielläkään.

De Kuip vain puolillaan, Suomi ei kiinnosta ja miksi kiinnostaisikaan. Hollannilta poissa lopettaneen van Bronckhorstin lisäksi Kuijt, Robben ja van Persie. Surkea aloitus Suomelta, hirveä painostus Hollannilla. Nätti Sneijder-oivallus van der Vaartin kulmassa, puolipitkä kulma, pallo Huntelaarin päähän, verkko heilui. Toinen Huntelaarin maali pilkulta, Heikkinen löi idioottimaisesti nyrkillä boksissa van Bommelia. Sitten yllättäen kulma Suomelle 18. minuutilla, Forssell täysin vapaana, voimapusku sisään. Suomi sai otetta, Hollanti tuli varovaiseksi, hidasti peliä. Suomen joukkuehan ei ole aivan onneton, ongelmat ovat henkisellä puolella, jota Baxter ei tunnu hallitsevan ollenkaan. Forssellille rakentui kolme paikkaa, joista yksi ns. varma. Forssellin terävyys ei vaan riitä. Myös Väyrysellä kaksi maalipaikkaa, mutta viimeistely ei onnistunut. Toinen jakso sekavaa peliä, Hollanti kesäterässä, van Marwijkin Hollanti kehtaa jäädyttää pelin jopa yhdenkin maalin johtoasemassa. Baxteriltä ääliövaihto tauolla, hyvin Forssellia ruokkinut Kasper Hämäläinen pois ja tilalle aina epäonnistunut Porokara. Van Nistelrooij tuli lopussa Huntelaarin tilalle, Litmanen ei pelannut. Se tavallinen tarina, näitä niukkoja tappioita suuria maita vastaan olen kiukkua niellen katsonut 70-luvulta alkaen.

Terrence Malick: The New World

Malickin toistaiseksi uusin teos on taatusti kulttiohjaajan surkein. Elokuva käynnistyy lupaavasti Amerikan mantereen "löytämisen" alkutaipaleelta, tarkkaan ottaen 1607 Virginiasta. Eurooppalaiset rantautuvat ja tutustuvat alkuasukkaisiin. Malickin bravuurimainen visuaalinen runollisuus toimii hyvin, loputtomat ruohikot keinuvat kuin Days of Heavenin viljapellot tai Guadalcanalin kuoleman kentät Thin Red Linessa. Kun uudisasukkaiden välit intiaaneihin kiristyvät, hajoaa Malickin elokuva kokonaan. Tarina, jos sellaista on, on sekavan katkelmallinen ja näyttelijät poikkeuksellisen puisevia. Elokuva on loppujen lopuksi Pocahontas-tulkinta, vaikka nimi mainitaan käsittääkseni vasta lopputeksteissä. Romantiikka ei nouse lentoon, henkilöhahmot ovat pelkkiä symboleja, minkäänlaista jännitettä ei synny, vaikka kuvat ovat kauniita. Loppupuolen seikkailut Euroopassa ovat tuskastuttavaa pelleilyä.

Lewis, Your Sudden Death Question

Varsin viihdyttävä episodi, jälleen Oxfordin yliopistoympäristössä, mutta nyt varsinaisena kohteena visailuviikonlopputapahtuma. Klassinen suljetun huoneen mysteeri, mutta jotenkin hilpeä tunnelma koko ajan. Stanley Matthews mainitaan tietokilpailun pyörteissä, samoin Portsmouthin FA Cup -voitot. Brittiläis-venäläiset yhteistyöbisnekset kytkevät mukaan Helsinginkin. Tavallista vähemmän ahdistuneesti esiintyvän Hathawayn Gibson varastetaan irrallisessa lisäjuonessa, jota yritetään perustella postmodernisti katsojille irrallisena myös murhatutkimuskeinotodellisuudessa. Lewisin patologisuhde romantisoituu lopulta, mutta melko kankealta tämä suunta tuntuu.

Goose Island Honker's Ale

Muistiinpanojeni mukaan olen juonut tätä chicagolaisolutta ainoan kerran 2003 Scholz Garten -nimisessä saksalaisbaarissa Teksasin Austinissa. Panimo pitää tätä englantilaistyylisenä bitterinä, jossa näkyy olevan mukana myös vehnämallasta. Hedelmäisen täyteläinen hieman samea olut, pehmeän makea, raikkaan tuoreeltakin tuntuu. Alkoholia vain 4,3%, ihanteellinen sessio-olut, jos ei rankemmasta humaloinnista välitä. Humalaa on siis varsin vähän, mutta kevyttä katkeruutta kyllä limakalvoille kiertyy nielaisun jälkeen. Ostopaikka Oulu, Stockmann.

Antti Tuomainen: Veljeni vartija

Sain tämän kirjan merkillisellä tavalla. Antti Tuomainen otti yhteyttä pari viikkoa sitten huomattuaan blogista Tom Kakonisin Criss Crossin arvion ja tarjoutui ostamaan kirjan. Vaikka nimi tuntui etäisesti tutulta, kerroin etten yleensä luovu hankkimistani kirjoista. Sitten kävi ilmi, että Tuomainen on itse kirjailija ja hänellä on henkilökohtaisia siteitä Criss Crossiin, koska on asunut kirjan tapahtuma-aikaan Grand Rapidsissä, jonne kirja siis sijoittuu. Tuomainen oli myös juuri lukenut Kakonisin esikoisteoksen Michigan Rollin. Sovimme sitten, että vaihdan Criss Crossin Tuomaisen omaan kirjaan. Kun satuin käymään Helsingissä pari päivää myöhemmin, vaihdoimme kirjat Kitty's Public Housessa. Ehdimme pikaisesti jutella, mm. noir-leffoista, Tapani Baggesta, Elmore Leonardista, Steve Hamiltonista ja Michiganista yleensä; kävi ilmi, että Tuomaisella on paljon samoja rikoskirjailijasuosikkeja kuin minullakin.

Tuomainen on juuri julkaissut kolmannen romaaninsa, tämä Veljeni vartija on toinen. Kyseessä on Helsinkiin ja Porkkalan edustan ex-neuvostosaarelle sijoittuva tiheä rikostarina. Isien ja poikien suhteeseen teemat kietoutuvat, sukupolvia on kolme, romaani liikkuu eri aikatasoilla, vaikkakin painotus on nykyajassa. Liikkeelle lähdetään 40-luvun lopulta poikkeuksellisen latautuneella korttipelikohtauksella, elokuvallista otetta on koko romaanissa, mutta varsinkin tässä alussa. Uhkapeli on muutenkin esillä, samoin huumeet ja aseet. Väkivalta tulee äkillisesti ja voimalla, seuraukset ovat lähes raamatullisen pitkät. Amerikkalaiset vaikutteet ovat selviä, ehkäpä juuri Leonardin vähemmän koomiselta kaudelta, dialogi hallitsee, tyypillisesti puhelinkeskusteluina, ja se on iskevän lyhyttä, näin lakoniseen tyyliin en muista suomalaisromaaneissa törmänneeni. Tuntuu että Helsingissä sataa koko ajan, Tuomainen sijoittaa tapahtumat tarkkoihin osoitteisiin, nimeää paikkoja, mm. Janoinen Lohi -olutravintolan. Päähenkilö yrittää olla rehellinen kiinteistönvälittäjä ja hänen isänsä on rehellinen autokauppias, samoin isoisän otteissa on ollut korkean moraalin tavoittelua. Se tuntuu olevan mahdotonta kyynisessä ympäristössä, varsinkaan naisilta ei tunnu tukea tulevan näissä pyrkimyksissä. Suppeassa romaanissa kaikkia henkilöitä ei ehditä tarpeeksi taustoittaa ja loppuratkaisuissa Suomenlahdella on ehkä mekaanistakin väkinäisyyttä. Silti tämä on kovaksikeitetyssä sarjassa Suomessa rullaavinta jälkeä, jota olen päässyt todistamaan. Kansainvälistä tasoa tämä on taatusti myös, ehkä Lasse Pöysti -vertailuille pitäisi käännöksiin keksiä jotain muuta. Täytyy hankkia Tuomaisen muutkin kirjat.

Niels Mueller: The Assassination of Richard Nixon

Poikkeuksellisen epämiellyttävällä tavalla masentava tuore draama. Periaatteessa tykkään erityyppisestä synkistelystä, mutta tässä ei ollut mitään mielenkiintoista. Vuosiin 1973-74 sijoittuva tarina Sean Pennin esittämästä luuserista, jolla menee huonosti alussa ja tilanne huononee koko ajan loppua kohti. Pohjautuu tositapahtumiin, mutta silti näin katsojaepäystävällistä elokuvaa ei pitäisi päästää tuotantoon. Tässä on avioeroa, työpaikkakiusaamista, eläinrääkkäystä ja sitten rankempaa ahdistusta. 70-luvun ajankuva on tavoitettu autoja ja vaatteita myöten kivasti, tarina on selvästi saanut vaikutteita Scorsesen Taxi Driverista, Naomi Wattsin sääriä näkyy ja noirahtavaa voice-overiakin heitetään laahustelun päälle. Silti tämä ei toimi millään tasolla, nimikin typerän harhaanjohtava.

Emile de Antonio: Millhouse, A White Comedy

Pilkkaelokuvaksi tarkoitettu dokumentti hyytävästä Richard Nixonista. Olen nähnyt tämän ennenkin ja täytyy jälleen ihmetellä miten kesy tämä on. Elokuva koostuu lähes kokonaan Nixonin puheista, jotka ovat kyllä lievästi koomisia, mutta ei niillä kunnon parodiaa saa aikaan. Michael Moore vei tämän tyylisuunnan paljon kärjistetymmällä asenteella mielenkiintoisemmaksi. Aivan liian pitkä ja tylsä, Nixonin vaiheet ovat jo liian tuttuja, varsinkin kun tämä on tehty ennen Vietnamin joulupommituksia ja Watergatea.

Santiago Alvarez: 79 primaveras

Kuubalainen propagandaleffa, kommunistista henkilöpalvontaa, nyt kohteena Ho Chi Minh. Elokuva on käytännössä mykkä, ei kertojaääntä tai repliikkejä, vain välitekstejä. Hieman yllättäen Alvarez ei erityisemmin kollaasitekniikassaan hyödynnä venäläistä nopeaa montaasia vaan enemmän psykedeelistä musiikkia muistuttavia kuvan vääristyksiä. Ääniraidallakin varsin paljon sähkökitaraa. Rytmitys hieman nopeutuu lopun sotajaksoissa.

Richard Leacock & Rolf Liebermann: Ein Strawinsky-Portrait

83-vuotias Igor Stravinsky vireässä kunnossa vuonna 1965. Elokuvan alkutekstit ja kertojaääni saksaa, Stravinsky puhuu lähinnä englantia, mutta myös saksaa, ranskaa ja venäjää. Säveltäjä näyttää olleen poikkikulttuurinen hahmo, mieheltä löytyy Cocteau-anekdootteja ja yksi teos on omistettu Aldous Huxleylle, kirjailija Christopher Isherwoodkin piipahtaa paikalla. Boulez löytää painovirheen 40 vuotta vanhasta Stravinsky-sävellyksestä ja Balanchine puuhaa balettia uutuussävellyksen pohjalta. Harmittavasti musiikki ei vain puhuttele henkilökohtaisesti vähääkään. Stravinsky muistuttaa ulkonäöltään hätkähdyttävästi KGB-kenraali Viktor Vladimirovia.

Robert Drew: Crisis, Behind a Presidential Commitment

Melko harvinaislaatuinen dokumentti, jossa päärooleissa oikeusministeri Robert Kennedy ja Alabaman rotuerottelukuvernööri George Wallace kansalaisoikeustaistelun kuumimpina hetkinä 1963. Liikkuvaa kameraa, se käy Valkoisessakin talossa ovaalissa huoneessa presidentin ohimolta hikeä nuuskimassa. Robert Kennedyn jättiperhe rinnastetaan Wallacen mustien palvelijoiden hyysäämään talouteen. Kennedykin käyttää negro-sanaa. Ehkä liian epädramaattinen kuitenkin, puhelimiin puhutaan ja valmistaudutaan loputtomasti yhteenottoon, joka on melko vaisu. En muista ennen nähneeni näin läheltä "todellista" huippupolitiikkojen touhua, todellisuus tietenkin voi olla suhteellista. 

Chris Marker & Alain Resnais: Les statues meurent aussi

Hienovaraista kolonialismikritiikkiä vuodelta 1953. Ilmeisesti lähinnä Belgian Kongosta kuvaa, mutta pääasiassa dokumentti on afrikkalaisen taiteen esittelyä. Paljon puhetta kuolemasta ja Resnais'n tutusta muisti-teemasta, mutta ajatus tuntuu välillä katkeilevankin. Kovin kaukana ollaan kummankin ohjaajan parhaista teoksista.

Georges Franju: Hôtel des Invalides

Dokumentti Pariisin näyttävästä sotamuseosta 50-luvun alusta. Melko heikko kopio, mutta ehkä synkän harmaan rakeinen kuva harkittu ratkaisu. Saarnaavaa paatosta ei täysin vältetä, kyyhkysten kaartelu Pariisin yllä melko kovakätistä symboliikkaa. Muutama pysäyttävä kuva, lapsen haarniska ja Napoleonin täytetty koira, jotka ennakoivat Franjun fiktioleffojen absurdismia. Ensimmäisestä maailmansodasta rintamakuvaa, toinen maailmansota sivuutetaan. Ei minusta oikein maineensa veroinen.