John Ford: Wagon Master

Hämmästyttävän intiimi persoonallinen elokuva Fordin westernien joukossa, kaikki ohjaajan teemat tiivistyvät häkellyttävästi tässä runoelmassa. Ennen alkutekstejä tapahtuu western noirin hyytävin kohtaus, täysin ilman varoituksia tai pehmennyksiä. Sävyt harmonisoituvat huomattavasti tämän jälkeen, mutta tumma pohjavire kannattelee elokuvaa lähes loppuun asti. Mormonifundamentalistikristittyjen romantisointi tuntuu nykynäkökulmasta pöyristyttävältä, mutta asia on suhteutettava ympäristöönsä. Juonta ei ole, mutta kyseessä on uudisasukkaiden siirtymä länteen Utahin eteläosiin sen jälkeen, kun Brigham Young oli saanut perustettua moniavioisen mormoniyhteisönsä Salt Lake Cityyn 1800-luvun puolivälissä. Navajot ja rosvojoukkiot häiritsevät, mutta mikään ei voi estää itseensä uskovien matkaa. Huumori on jäyhää, musiikki ja tanssikohtaukset koko jutun ydinmehua. Nuorempana pidin elokuvaa liian tunteellisena ja sokeroituna, mutta nyt kaikki kolahtaa täysillä. Tuotantotauolla nopeasti ja halvalla tehty mustavalkoinen elokuva toimii paljon paremmin kuin Fordin monet suuret spektaakkelit, paradoksaalista.

Nynäshamns Valsviken Vinterporter

Näyttävästi pakattu musta vahva porter, nyt ei mausteilla pelata, alkoholia 9,1%, eli oikeampi tyylisuunta on russian imperial stout. Paahteisuus on pehmeää, kahvia ja tummaa suklaata, luumua ja muita kypsiä hedelmiä. Viskositeetti hyvin juoksevaa, tahmaista siirappia ei tästä löydy, mutta silti hyvin täyteläinen. Humalointi ei korostu, mutta on näin vahvaksi stoutiksi hyvin havaittavissa. Nautinnollinen olut, hieman anakronistisen oloinen, tällaisia juomia oli tarjolla silloin joskus, kun ekstreemioluita ei vielä tunnettu. Niitä ei ollut paljon, mutta ne olivat sitäkin arvokkaampia. Nykyään imperial stouteja tulee joka suunnalta ja koko tyylisuunnan pointti on hukassa. Nykynäkökulmasta tässä ei ole mitään ihmeellistä, tavanomainen ja vähän tylsäkin olut, kun mausteita, savua, marjoja, happamuutta tai rommitynnyrikypsytystä ei ole mukana. Silti tykkään juoda tällaista olutta paljon mieluummin kuin niitä moderneja jännittäviä innovaatioita. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Sigtuna mnm Midvinternattens Mörker 2010

Kolmen eleettömän ruotsalaisoluen jälkeen lopulta temperamenttisempaa kamaa, keskitalviyöpimeys tuottaa ensimmäisellä kaadolla lasiin lähes pelkkää vaahtoa. Oluen taustalla on Mohawk-brändistään tuttu Wicked Wine/Stefan Gustavsson -yhtymä, joka on yleensä saanut aikaan mielenkiintoista jälkeä. Tämäkin on maustettu musta olut, siis joulusysteemiä edelleen. Tuoteseloste on lähes pelottava, muskottia, kanelia, pomeranssia, neilikkaa ja kardemummaa. Mausteiden kanssa on kuitenkin pidetty järki kädessä, tämä on vähemmän mausteinen kuin äsken juotu Mysingen. Pehmeää tämäkin on, mutta hieman Mysingeniä makeampi, humalat jäävät kauemmas taustalle. Alkoholia on 6,2%, mutta täyteläisyyden perusteella sitä voisi olla selvästi enemmän. Periaatteessa mukava olut, mutta makeus yhdistyneenä häiritseviin mausteisiin pudottaa tämän statuksen kertakokeilun asteelle. Ei siis innosta uudelleenhankintaan. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Nynäshamns Mysingen Midvinterbrygd 2010

Nynäshamnin höyrypanimo on ollut Ruotsin ilahduttavimpia olutuottajia jo pitkään. Keskitalven tuotos on mustaa ja kohtuudella vaahtoavaa. Maussa on suhteellisen voimakkaasti inkiväärin ja kanelin kaltaisia mausteita, tämä toimisi jouluoluenakin. Mallasrunko pitää mömmöt aisoissa ja taustalta nousee suolaista salmiakkia esiin. Kuohkeaa, pehmyttä, tuoretta. Resepti ilmeisesti hieman vaihtuu vuosittain Anchorin sesonkioluen tapaan, keitoksessa on viiden spesiaalimausteen lisäksi kuusi mallaslajiketta ja viisi humalatyyppiä. Alkoholia on vain 6%, mutta täyteläisemmältä kokonaisuus tuntuu. Humalat näyttelevät sivuroolia, mutta kyllä nekin lopussa hetkensä saavat. Hyvin miellyttävä olut, tänä vuonna kokeilemistani jouluoluista ehkä vain islantilaiserikoisuus nousi tämän tasolle. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Dugges Kals Stout

Göteborgilainen oatmeal stout ei vaahtoa käytännössä ollenkaan. Kaurajuoma on kevyesti maltaista, mutta poikkeuksellisen vetistä ja vähähiilihappoista. Nuorempana en tykännyt amerikkalaisista oatmeal stouteista niiden makeuden takia, mutta nykyiset versiot ovat paljon kuivempia. Niin tämäkin, makeus ei häiritse, mutta yleensä jotain makua saisi stoutissa olla. Ei tunnu tuoreelta, mutta säilyvyyttä kuitenkin ensi maaliskuulle. Etikettiteksti lupaa Pioneer-, EKG- ja Centennial -humalien puraisua, mutta sekin jää pelkäksi lupaukseksi. Ihmettelin ensin EKG:tä, mutta se tarkoittaa tietenkin East Kent Goldingsia. Alkoholia on 5%, se riittäisi hyvin stoutille, mutta ehkä muita raaka-aineita on liian vähän. Lämmetessä maltaan perusmaku nousee enemmän pintaan, mutta kovin yksiulotteiseksi ja selvästi odotuksia heikommaksi olut jää. Kal on ilmeisesti jokin myyttinen göteborgilainen henkilöhahmo, nimen merkitys jää epäselväksi. Dugges väläyttää joskus, mutta harmittavan monta kertaa on joutunut pettymyksen toteamaan. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Nils Oscar Brown Ale

Vuoden viimeisen illan teemana on ruotsalaiset tummat talvioluet. Aloitukseen valikoitui ennalta arvioiden vähiten tumma tapaus, brown ale hieman väsähtäneessä maineessa olevalta Nils Oscar -valmistajalta. Loppujen lopuksi mahonginruskea olut sopii teemaan hyvinkin, tämä on varsin paahteisen maltainen, pähkinäinen myös. Runko ei maukkuudestaan huolimatta ole kovin täyteläinen, mutta jälkimaku yllättävän humalainen, Fuggles ja Amarillo nousevat hyvin esiin. Ei muistuta pätkääkään nykyistä Newcastle Brown Alea ja hyvä niin. Vertailukohtana voisivat olla jotkin humaloidut jenkki-brownit, miksei altbierkin. Nils Oscar ei ole tämän perusteella mikään menetetty lupaus, toki onnistunutta tavaraa on tullut ulos ennenkin. Alkoholia vain 4,6%, tätä on ilmeisesti tarjolla laadukkaissa suomalaisissa maitokaupoissakin. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Felix Feist: The Threat

Toinen tuntematon Feist-noir 40-luvun lopulta. Yksittäiset kohtaukset eivät kohoa Devilin tasolle, mutta kokonaisuutena hallitumpi tapaus. Kostolla uhannut vanki pakenee Folsomista ja kidnappaa uhrinsa vaivattomasti. Tapahtumat keskittyvät Palm Springsin seudulle, jännite välillä löystyy, mutta loppua kohti tihenee uudelleen naisenergian kautta. Perhearvoja huokuva loppukevennys lähes identtinen Devilin kanssa, Feist alkaa vaikuttaa kaikkivoivalta auteurilta. Charles McGraw ei psykopaattina tavoita Lawrence Tierneyn pimeysastetta, mutta todella vakuuttava silti elokuvaa kannattelevassa roolissa. Treasury Department (valtiovarainministeriö) kääntyy suomalaisteksteissä huvittavasti pankin turvamiehiksi, jopa kaksi kertaa, sitäkin merkillisemmin kun kolmannella kerralla se saadaan oikein. Muutama epäloogisuus ja hätäinen loppu, mutta silti positiivinen yllätys kaikin puolin. Nämä kaksi Feistin leffaa jättävät kihelmöivän tunnelman, että b-elokuvien joukosta löytyisi vielä lisääkin noir-helmiä.

Fuller's Vintage Ale 2010

Lontoolaispanimon vahva ale on Suomessakin nykyään jokavuotinen tapaus. Kovin paljoa resepti ei ole viime vuosina vaihdellut ja peruselementtien on tietysti tarkoituskin toistua. Väri on samaa kaunista meripihkaa kuin aina ennenkin. Hedelmää ja toffeista makeutta, tällä kertaa humalaa tuntuisi olevan enemmän, loppumaku on pitkän katkeroinen. Pakkauksesta selviääkin, että kuivahumalointi on mukana reseptissä Golding- ja Target-lajikkeilla. Joskus makeus on pilannut itseltäni nautinnon tästä oluesta, mutta tämä vuosi on onnekkaampi. Tämän oluenhan on tarkoitus parantua aikaa myöten, joten pehmeys tästä leimallisesti puuttuu, rungossa on tiettyä kovahkoa nahkeutta, jos ei aivan karkeutta. Ikäännyttäminen arvattavasti tietysti leikkaa humalaakin pois. Kuten aina, hillittyä charmia huokuva luksustuote, jota juodessa on helppo kuvitella nojaavansa kyynärvarrella Rolls-Roycen takapenkin pähkinäpuisiin sisustuselementteihin. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.

Felix Feist: The Devil Thumbs a Ride

Liftaava paholainen on todellinen kulttiharvinaisuus film noirien joukossa. Tätä ennen tämän upeasti nimetyn elokuvan näkeminen ei ole ollut lähelläkään. Itse olen kiinnittänyt siihen eniten huomiota käsikirjoittaja-kirjailija Barry Giffordin hehkutuksessa, joka nostaa teoksen Gun Crazy -überklassikon rinnalle. Tunnin mittaisen b-elokuvan ohjaaja Feist on tunnetuin lähinnä Big Trees -metsuridraamastaan, mutta näyttelijä Lawrence Tierney on noirin kovimpia kasvoja kaikilla mittareilla. Leffa starttaa tymäkästi ryöstömurhalla San Diegossa ja hienoja öisiä tienvarsikohtauksia matkalla pohjoiseen humalaisen kuskin kyydissä kohti Newport Beachiä. Hurjassa takaa-ajokohtauksessa moottoripyöräpoliisi asettelee coolit aurinkolasit päähän, kolmen aikaan yöllä! Merenrantahuvilassa tarina kääntyy ikävä kyllä naurettavaksi lukemattomien epäuskottavien tahattoman (?) koomisten käänteiden kautta. Poliisit omituisen rentoja pokerifanaatikkoja. Ensimmäinen puolituntinen hienoa noiria, mutta kokonaisuutena jää harmittavan puolinaiseksi. Veret seisauttavan hyytävä Tierney pitää pintansa katkeraan loppuun asti.

WinterCoat Yule Ale

Tämä tanskalainen tuote jäi ainoana jouluolutuutuutena maistamatta ennen joulua. Hyvin maltainen, leipäinen, makea, poikkeuksellisen lyhyt jälkimaku, pysähtyy kuin seinään. Varsinaista mausteisuutta ei jouluoluiden tapaan löydy. Sen sijaan kylläkin jokin epämiellyttävä sivumaku, tallia, navettaa, jopa jokin lehmänpaskan tapainen vaikutelma nousee mieleen. Ei se vahva vivahde ole, mutta kokonaisuutena kyseessä on harmittavan mitätön olut. WinterCoatin IPA ei aikoinaan erityisemmin kolahtanut, mutta oli se sentään paljon tätä miellyttävämpi. Tanskalla on nykyään kova olutmaine, mutta paljon tauhkaa siellä tehdään. Alkon hankintapolitiikkaa tulee taas miettineeksi, millä perusteellahan valinnat tehdään? Luulisi isolla kannattavalla firmalla olevan varaa lähettää asiantuntija Tanskaan pariksi viikoksi valitsemaan valikoimaan hyvältä ja monimuotoiselta maistuvia oluita tämmöisten sijaan. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko. 

Henninger Premium

Kaikin puolin tavallinen keskitien saksalainen teollinen lager Frankfurt am Mainista, hieman tšekkitapaan diasetyylin vivahdettakin, mitä on pidettävä vääränä makuna tässä yhteydessä. Mallasrunko on kohtuullinen ja humalointi hillittyä. Keskeinen suurkaupunki Frankfurt on jostain syystä varsin mitätön olutkaupunki, joten tuskinpa tämäkään paikan päällä tuoreena kovin paljoa petraisi tölkkikunnostaan. Premium-termin käyttö osoittautuu jälleen varmaksi merkiksi premium-laadun täydellisestä puuttumisesta. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Paul Harrison: Keep Fighting The Billy Bremner Story

Tuore elämäkerta Leeds Unitedin ja Skotlannin 1997 kuolleesta kapteenista Billy Bremneristä. 90-lopulla julkaistu Bernard Balen Bremner-teos ei kovin innostava ollut ja tämä jää vielä vaisummaksi. Harrison kirjoittaa kritiikittömästi fanin näkökulmasta ja omaa kömpelöä tekstiä on kovin vähän, sekin enimmäkseen Bremnerin merkityksettömiltä valmentajavuosilta. Harrison on aiemmin kirjoittanut Leeds-hakuteoksen The Elland Road Encyclopedia, joka on melko kevyttä tasoa. Mielenkiintoisinta uutuusteoksessa ovat omakohtaiset muistot Pariisista katsojan näkökulmasta Euroopan Cupin finaalista 1975. Harrison sälyttää syyn kahakoinnista ranskalaisille poliiseille, tuttu näkemys myöhempienkin englantilaishuligaanien riehumisten yhteydestä. Suurin osa kirjasta on Bremnerin omia sitaatteja, uutta näkökulmaa Super Leedsin vuosiin 1964-75 tulee kovin vähän, ehkä Brian Cloughin kaudesta sentään jotain. Fokus on lähes totaalisesti Leedsissä, Skotlannin maajoukkue ja varsinkin MM-kisat 1974 sivuutetaan pahasti. Bremnerille saatiin nopeasti patsas Elland Roadille, mutta kunnon kirjaa ei vielä ole kirjoitettu.

John Giles: A Football Man

Euroopan Cupin finaali 1975 oli Leeds Unitedin suurkauden 1964-75 viimeinen peli. Leeds hallitsi ottelua Pariisissa suvereenisti, mutta hävisi silti 0-2 Bayern Münchenille mm. tuomarivirheiden takia. Billy Bremner oli Leedsin suurin tähti, mutta pidin irlantilaista Johnny Gilesia ottelun selvästi luovimpana ja parhaana pelaajana. 34-vuotias Giles oli tuolloin jo sivutoimisesti Irlannin maajoukkueen valmentaja ja ottelu jäi hänen viimeisekseen Leedsissä. Gilesia oli veikkailtu myös Leedsin valmentajaksi, kun Don Revie lähti 1974, mutta niin ei käynyt. Leedsin suuruuden ajan pelaajat ovat olleet ahkerasti kirjojen aiheina, omassa hyllyssänikin on niteet Bremneristä, Peter Lorimerista, Eddie Graysta, Allan Clarkesta, Paul Madeleystä, Norman Hunterista ja Joe Jordanista. Johnny Gilesin kohdalla ammottava aukko täyttyy nyt lopulta uunituoreella omaelämäkerralla. Giles tunnettiin pelaajaurallaan Johnnyna, mutta sitä ennen ja jälkeen hän itse on käyttänyt lyhyempää ja virallisempaa John-muotoa. Kirjan johdannossa Giles käsittelee viime aikojen tv-kommentaattorityötään ja esittelee perusteesinsä jalkapallosta. Sitten seuraa kronologisesti etenevä pääosa, joka starttaa Dublinin Ormond Squarelta 1940. Olot olivat karut, leipä tiukassa ja Giles mainitsee äitinsä olleen lukutaidoton. Koulu jää kesken, Gilesia kiinnostaa vain jalkapallo, joka johtaa jo 15-vuotiaana muuttoon naapurisaarelle Manchester Unitedin leipiin. Giles kirjoittaa varsin viileästi tunteilematta liikaa, jalkapalloinnostuksen takia Gilesilla oli vaikeuksia pitää itseään edes irlantilaisena, katolisessa Dublinissa ei "englantilaista" peliä kannustettu. Giles murtautuu vähitellen Münchenin katastrofin jälkeen ManU:n ykkösjoukkueeseen ja Irlannin maajoukkueeseen, mutta todellinen läpimurto jää silti tekemättä. FA Cupin voiton jälkeen 1963 seuraa siirto kakkosdivisioonan Leedsiin. Tässä kohdassa Giles intoutuu kertomaan pitkään ManU:n valmentajalegendasta Matt Busbysta ja omista kommunikaatio-ongelmistaan hänen kanssaan. Vuoden 1966 MM-kisoista Giles kirjoittaa positiivisesti, jos Giles olisi ollut englantilainen, hän olisi luultavasti pelannut voittojoukkueessa, lankomiehensä Nobby Stilesin paikalla. Johnny Haynesin pelitapaa keskikentän hallitsevassa roolissa Giles pitää esikuvanaan.

Leedsin maagisista vuosista olen lukenut/nähnyt niin paljon, että Gilesin versio ei juuri uutta tuo esiin. Kohtalokkaita virheitä tehnyttä maalivahtia Gary Sprakea kohtaan Giles ei tunne armoa, pari mestaruutta menetettiin Gilesin mukaan Spraken takia. Lähimmästä kollegastaan Bremneristä Giles ei kovin paljoa kerro, se kielii jonkinlaisesta skismasta keskikentän jättiläisten kesken. Giles mainitsee Bremnerin oletetun kiinnostuksen Leedsin valmentajan paikasta Cloughin jälkeen, sama paikka jota oletettavasti tarjottiin Gilesille. Sunderland-tappiota FA Cupin finaalissa 1973 Giles pitää uransa masentavimpana. Omaa mainettaan rakentavana, mutta silti väkivaltaisena pelaajana Giles märehtii yllättävän pitkään. Paljon tulee tunnustuksia, mutta Giles myös tuo esiin muiden joukkueiden vastaavan taktiikan ja samankaltaiset pelaajat. Lukijalle jää ristiriitainen vaikutelma, vaikka itse pidän Gilesia ehdottomasti good ladina. Reviestä Gilesilla on pääosin hyvää sanottavaa, taikauskon, mattokeilailun ja bingon Giles sivuuttaa epäolennaisuuksina. Brian Cloughin kuuluisasta 44 päivän jaksosta Leedsin valmentajana Giles antaa yllättävänkin positiivisen kuvan, verrattuna vaikkapa David Peacen The Damned United -fiktioon. Giles lyttääkin Peacen romaanin perusteellisesti. Kuvaus Leedsistä lähdöstä on edelleen katkeran sävyinen, aika ei paranna haavoja. Irlannin maajoukkueen touhuista Giles antaa amatöörimäisen vaikutelman, vaikka päätyi pelaajavalmentajaksi ilmeisen yllättäen 1973 ja vuonna 2004 valittiin Irlannin parhaaksi pelaajaksi viimeisen 50 vuoden ajalta. Kokonaisuutena kirja on ehkä pienoinen pettymys, Giles oli niin keskeinen toimija Leedsissä ja terävä kirjoittaja myöhemmin, joten erittelevämpää analyysia olisi odottanut yhdestä jalkapallohistorian kiehtovimmasta alueesta.

Stone 10.10.10 Vertical Epic

Yhdeksäs olut Stonen Vertical Epic -sarjassa, en ole aiempia onnistunut saamaan käsiini. Vaalea maustettu vahva olut, 9,5%. Kuiva valkoviinimäinen nahkea suutuntuma, ei kuitenkaan hapan, ei ainakaan paljoa. Tammista puumaisuutta, kuivan sherryn tapaista makua. Etiketin mukaan keitoksessa onkin valkoviinirypäleitä ja kamomillaa. Oluen pohjana belgityylinen tripel, belgihiiva nouseekin vähitellen esiin. Oluen maku on melko hillitty, käytännössä mitättömän vaisu, mielenkiintoinen kokeilu tämä tietysti on, mutta nykyään olen ollut taipuvainen kuittaamaan tällaiset oluet kuriositeeteiksi. Ei mitenkään miellyttävä tai nautinnollinen olut, koska en tykkää valkoviinin tai sherryn kaltaisesta juomasta, mallasta ja humalaa edelleen olen oluesta hakemassa. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Mohawk Stitch Porter

Kaikki ei ehkä toimi aivan suunnitellusti Mohawkin porterissa, kun kaikessa rauhassa levännyt pullo kuohuaa yli heti korkin avauduttua. Vaahtoa syntyy paljon, mutta se katoaa lähes yhtä nopeasti. Sigtunassa tehdyn oluen maku on äärimmäisen paahteinen, hyvin kahvimainen. Muscovado-sokeria ja hunajaa lisätty, mutta makeutta ei juuri ollenkaan havaittavissa. Alkoholia vain 5,3%, mutta täyteläisyyttä löytyy. Humalaa voisi olla enemmän, mutta paahto-oluen himon juoma tyydyttää mallikkaasti. Gustavssonin Mohawk-olut ei vieläkään tuota pettymystä, mutta ehkä tässä kuitenkin on kyseessä jonkinlainen välityö. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Stone 14th Anniversary Emperial IPA

San Diegosta seutukunnan itselleen omimaa oluttyyliä, tupla-IPAa. Tällä kertaa Stone on kirjoittanut juhlaoluensa nimen e:llä tavanomaisemman imperialin sijasta. Etikettitekstin mukaan emperial viittaa brittiläiseen empireen, tässä on käytetty mahdollisimman paljon englantilaisia raaka-aineita, esim. humalina Target, Goldings, Boadicea ja Colorado-joen vettäkin on yritetty burtonisoida. Olut näyttää samealta appelsiinimehulta. Makukokemuskaan ei aluksi vaikutelmaa muuta, sitrushedelmäistä juomaa tämä on ilman muuta. Hedelmän jälkeen suuhun leviää intensiivisen nautinnollisesti kuiva humalan katkeroisuus. Haltioittavaa tavaraa, itse olen yleensä pitänyt perus-IPAa parempana, mutta varsinkin San Diegossa pystytään onnistumaan myös vahvemmalla alueella. Alkoholia on 9,5%, mutta juotavuus on erinomaista. Humalat ovat suhteellisen mausteisen pippurisia loppumaultaan, mutta ero jenkkihumaliin tuntuu hieman hämmentävästi melko vähäiseltä, mäntyinen pihkaisuus syntyy näilläkin aineksilla. Mallasrunko on riittävän vahva, tasapainoisuuden voi noteerata, vaikka tietysti olut on täydellisesti viritetty humalista nauttimiseen. Ehkä tämä ei ole objektiivisesti kaikkein onnistunein olut, mutta juuri nyt parempaa olutta on vaikea kuvitella. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Mohawk Barleywine

Mohawk-brändillä myydään Wicked Wine/Stefan Gustavssonin kehittämiä oluita, jotka yleensä pannaan Uppsalan liepeillä Slottskällansin tai Sigtunan panimoissa. Ne ovat huippulaadukkaita käsityön leimaa kantavia luksustuotteita, joiden status ei jostain syystä heijastu hintaan. Tämäkin Sigtunassa valmistettu barleywine irtosi Haaparannasta 3-4 eurolla, vaikka Ruotsin kruunun kurssi on ennätyskorkealla. Samea punaruskea olut on hyvin hedelmäinen, pehmeä, karamellisen makea, kevyt ja lyhyt humalainen jälkimaku. 10,5 prosentin alkoholi peittyy vaivatta. Pullotekstin mukaan pohjana on skottilaisen imperial alen resepti vuodelta 1835. Humalia on peräti 100 IBUn verran, osa kuivahumalointinakin. Se ei siis maussa erityisemmin heijastu, hedelmäinen ja karamellinen mallaspohja on niin runsas. Säilyvyyttä luvataan reippaasti ja etiketissä ehdotetaan jättämään tämä kypsymään itselle lahjaksi seuraavaan jouluun. Itse olen lyhytjännitteinen ja kärsimätön, joten kulautin oluen kurkkuun saman tien. Eikä kaduta yhtään, loistava olut tyylilajissa, jota en erityisemmin ihaile. Katkerampi olut siis voisi olla, mutta toimii mukavasti tällaisenakin. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Leif Davidsen: Tähtäimessä

Tanskalainen trilleri vuodelta 1998. Päähenkilö minä-muotoisessa kerronnassa viisikymppinen tanskalainen paparazzi-valokuvaaja, joka sotkeutuu 70-luvun poliittisen terrorismin jälkiselvittelyihin 20 vuotta myöhemmin. Kuvioissa on ETAa, IRAa, Stasia, KGB:tä ja Francolle uskollisia espanjalaisia. Tapahtuu pääosin Espanjassa, mutta tapahtumat läikkyvät Kööpenhaminaan, Berliiniin ja Moskovaan. Ei erityisen toiminnallista kerrontaa, mutta ei päästä myöskään vakoilukirjallisuuden parhaiden perinteiden filosofiseen moniulotteisuuteen. Davidsenin teksti soljuu kohtuullisen hyvin, mutta melodramaattiset tapahtumat sotkevat hyvinkäynnistyvän rytmin, eikä hommaa saada enää kasaan. Päähenkilön alkoholismin kuvaus on kokonaisuuden heikoimpia osia, rikoskirjallisuudessa tämä aihe on todella monta kertaa saanut paremman käsittelyn. Kirjailija itse on samanikäinen kuin päähenkilö, työskennellyt niin Espanjassa kuin Venäjälläkin, keski-iän kriisin kuvaus tuntuu silti kovin pinnalliselta. Kokonaisuus jää jotenkin nihkeäksi, mutta saattaa syy olla tietysti suomennoksessakin, joka ei todellakaan vakuuta joissakin yksityiskohdissa. Bazooka-putki kuulostaa omituiselta, kun suomen kielessä olisi olemassa vehkeelle oma sanakin, sinko. Hemingwayn kirjan nimessä aurinko ei laske, vaan nousee.

Ocean Eko Julöl

Göteborgin panimoista Ocean on mielestäni Duggesia mielenkiintoisempi. Ocean on tunnettu luomuoluistaan ja sellainen tämäkin poroaiheinen jouluolut on. Kaksi vuotta sitten join Tukholmassa Oceanin jouluoluen hanaversiota. Kyseessä oli ilmeisesti eri olut, silloin baarimestari rakensi vahvan vaahtokukan ja olutta myytiin ilman eko-liitettä. Nyt vaahtoa ei juuri syntynyt ja värikin vaikuttaa hieman silloista tummemmalta. Jonkinlaisesta brown alesta jälleen kyse, mutta humalointi ei tunnu yhtä voimakkaalta. Maltainen pehmeä olut, mutta myös hyvä humalainen kapeahko jälkimaku. Hiilihappopitoisuus laskettu todella vähiin, toimii tässä hyvin. Alkoholia 5,6%, tasapainoinen, tuo mielleyhtymiä altbieriinkin, mutta ehkä vähemmän ekologisilla aineksilla täyteläisyys olisi saatu tuhdimmaksi. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Dugges Rudolf Ren Ale

Göteborgista tummaa pehmeää porojuomaa. Lähes musta väri, makeaa mallasta, alkoholia 7%. Pehmeys ja kuohkeus parasta, muuten karamellisuus hallitsee liikaa makua. Sokeria on menty lisäämään keitokseen ja se todellakin tuntuu. Miellyttävän vähän hiilihappoa, ei päällekäyviä mausteita, hyvin lakritsainen olut. Lakritsaa on ollut muidenkin Duggesin oluiden maussa, joten kyseessä jo pienoinen talon maku tai tavaramerkki. En tykkää näin makeista oluista, mutta tuntuu silti varsin hyvin onnistuneelta valitsemallaan linjalla. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

BrewDog There Is No Santa

Skotlannista skeptisesti joulutaruihin kantaaottava kevyt (4,7%) maustettu stout. Kaadettaessa lasiin vaahtoa muodostuu huomattavasti, inkiväärin ja kookoksen kanssa ei ole todellakaan säästelty, oluen ensituntuma muistuttaa nestemäistä piparkakkua. Stout ei kuitenkaan ole erityisen makea, tässä on saatu paahtomallasta ja humalaakin mukavasti mukaan, tasapainoinen kokonaisuus. Ilman muuta positiivinen yllätys ja osoitus siitä, että suuriegoisilla skoteilla on ajoittain perusteita pullistelulleen. Sopiva tunnelmanvirittäjä pitkän viikonlopun alkuun ja talven kylmimmän päivän lämmitykseen. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Sam Peckinpah: The Getaway

Peckinpahin illuusioton Bonnie & Clyde -fiiliksinen tulkinta Jim Thompsonin romaanista ei ensimmäisillä katseluilla erityisemmin kolahtanut. Nykyään tykkään leffasta, omassa sarjassaan siinä toimii kaikki, ei ole mitään turhaa. Alun tiivis kuvaus vankilaelämästä on Peckinpahin tuotannon ehdotonta eliittiä. Texasin maisemat Lucien Ballardin kuvaus vangitsee hienosti, San Antonion Riverwalkin turistikuvioista El Pason kuppaisiin hotelleihin. Avioliittodraama nivoutuu kohtuullisen hyvin väkivaltaiseen peruskuvioon. Ali MacGraw ei ehkä ole paras valinta, mutta Steve McQueen sitä on ehdottomasti. McQueenin eleetön karisma tuntuu vain aikaa myöten korostuvan, asenne toimii nykyajassa paremmin kuin yhdenkään muun aikalaisen. Klassiset jäteauto- ja pumppuhaulikon ostokohtaukset pitävät pintansa edelleen. Walter Hillin käsikirjoitus on yksi hänen parhaitaan, kaikki tuntuu menevän pieleen, mutta silti on painettava eteenpäin. Ei ehkä Peckinpahin persoonallisin elokuva, mutta vakuuttava osoitus miehen kyvyistä. Roger Donaldsonin remake ei ole huono elokuva sekään, mutta jää pahasti puremaan pölyä originaalin takana.

Ölvisholt Jólabjór

Keflavikin lentokentällä olen tainnut joskus jonkin islantilaislagerin kiskaista, mutta käytännössä tässä on ensimmäinen kokeilu oikeasta islantilaisesta oluesta. Ja heti todella mielenkiintoinen tyylisuunta, jouluinen olut on luokiteltu smoked bockiksi. Etikettiin painettu alkoholipitoisuudeksi 5,6%, mutta se on vedetty tussilla yli ja kirjoitettu viereen 6,5%. Loistava idea, varmaankin täysin harkittu. Tuoteselosteessa vehnää ja neilikkaa. Kirkas juoma, tumman punainen ruskeaan vivahtava kaunis väri. Hedelmäinen, pehmeä, savuinen, jotain altbierin tapaista pähkinäpuutoffeeta. Hiilihappoa hyvin vähän, öljyinen viskositeetti, karamellista mallasta, savua ei ole kovin paljon, mutta mukavasti ryhtiä luomassa. Jälkimaussa nahkeaa kuivattua hedelmää sekoittuneena hillittyyn katkeroon. Toimii todella hyvin, lämmetessä mausteisuus nousee enemmän esiin. Yksi kauden positiivisista yllättäjistä, kaikki pohjoismaat ovat nyt tukevasti olutkartalla. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Samuel Smith's Winter Welcome Ale

Perinteikkään Yorkshire-panimon talviolut. Kuparin väri, nahkeaa kuivaa hedelmää, toffeista mallasta, keksiä, jälkimaussa kevyesti humalaa. Tavanomainen tylsä brittiläinen pullo-olut, englantilaisen oluen olennaiset piirteet eivät kertakaikkiaan toimi tässä muodossa ollenkaan. Poikkeuksia on, mutta tässä tapauksessa voi vain haaveilla miten tämä toimisi real alena. Ei tietenkään välttämättä sen kummemmin, mutta ainakin tässä pullomuodossa paha pettymys. Täysin turha lanseeraus Alkolta, tämä tuskin ilahduttaa ketään. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

Anchor Our Special Ale 2010

San Franciscon ihmepanimo Anchor uusii joka vuosi sesonkioluensa reseptin, jota se ei spesifioi erityisen tarkasti, luonnonmukaisia aromeja on vain lisätty perusraaka-aineisiin. Tulos on yleensä ollut hyvin voimakkaasti mausteinen, mutta silti omalaatuisen tasapainoinen. Kaksi vuotta sitten kokeilin hanaversiota Tukholmassa. Tänä vuonna tuote saapui Alkoonkin muutaman vuoden tauon jälkeen. Alkoholia vain 5,5%, tummanruskea hyvinvaahtoava olut. Mausteisuus on vahvaa, inkivääriä ainakin. Leipäistä mallasta on tanakasti, kypsää hedelmää, varsin hyvin vastaa kahden vuoden takaisia muistiinpanoja. Ehkä hieman makeammalta tuntuu tällä kertaa, humalaa ei nytkään ole mainittavasti. Menettelee pakkasen kiristyessä, mutta edelleenkään en pidä tällä tavalla maustettuja oluita miellyttävinä. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Grebbestad Julöl

Länsi-Ruotsista tummaa jouluolutta, kevyesti paahtoa, asettunee hieman lähemmäs schwarzbieriä kuin makeampaa dunkelia. Jälkimaku ei ole voimakas, mutta mukavan katkeroinen kuitenkin. Varsin suoraviivainen käyttöolut, joka voisi olla täyteläisempi. Alkoholia 5,2%, se on jouluolueksi turhan vähän. Muutaman otoksen perusteella Grebbestad alkaa asemoitua Ruotsin pienpanimojoukon vaatimattomampaan osaan, ryhdikkäämpää poikkeamaa valtavirrasta kaipaisi. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Steven Spielberg: Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull

En ole aiemmin nähnyt Indiana Jones -sarjan tuoreinta osaa. Naurettava nimi, mutta itse leffa käynnistyy ryhdikkäästi Nevadasta 1957. Kirkkaat värit, hienoja maisemia, mukavia viittauksia Atomic Cafe -ydinkoefiilistelyyn ja äskettäin näkemääni Split Second -elokuvaan. Kylmä sota Neuvostoliiton vakoojineen ja 50-luvun pop-ilmiöt elävöittävät hienosti antia. Cate Blanchett Stalinin suosikkijazztyttönä on elokuvan parasta visuaalista ainesta. Yalen kampuksen ja New Havenin katunäkymistä irtoaa mukavaa paikallisväriä. Sitten ikävä kyllä Spielbergin ja Lucasin lapsekkaat päähänpinttymät saavat vallan ja leffa romahtaa tyystin kasaan. Täysin epäuskottavia kohtauksia Havaijilta, hömppäfantasiaa, toimintakohtaukset näyttävät ostetun halvimman tarjouksen tehneeltä alihankkijalta. Spielbergin perhearvojen ylistykselle tämmöisessä kontekstissa ei jaksa edes nauraa. Kokonaisuutena varmaankin jää koko sarjan heikoimmaksi.

Mikkeller Santa's Little Helper 2010

Mikkellerin jouluolut teki hyvän vaikutuksen viime vuonna. Onkohan tämänvuotisen version korkki pitempi kuin aiemmin? Ainakin korkkia sai vääntää irti näppylähanskan kanssa hikeen asti. Tällainen ponnistelu on toki vain omiaan nostattamaan odotuksia ennen oluen kimppuun pääsemistä. Hyvin tummanruskea olut kehittää suurikuplaista vaahtoa melko runsaasti, mutta se on lyhytikäistä. Ulkonäkö siis kutakuinkin sama kuin viime vuonna, samoin alkoholimäärä 10,9%. Pehmeä, makea, maltainen, marjaista mausteisuutta. Onneksi tälläkään kertaa ei belgihiiva maistu, vaikka belgialeksi tuotetta etiketissä luonnehditaan. Belgian Proef-panimossa tämä on tietysti tehtykin. Humalointi ei tunnu niin voimakkaalta kuin viimeksi, tässä on enemmän marjaista hedelmäisyyttä. Lämmetessä mausteet nousevat enemmän pintaan, mutta humalat pysyvät poissa. Alkoholi peittyy jälleen täysin, vaarallisen helppo juotavuus tottumattomien käsissä. Makeampi ja yksiulotteisempi tällä kertaa, ikävä kyllä. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

St. Eriks IPA

Toinen St. Eriks -kokeilu osuu pilsnerin jälkeen toiseen suosikkityyliini, india pale aleen. Molemmat ovat voimakkaasti humaloituja tyylisuuntia ja mielestäni humalointia voidaan näissä oluissa kasvattaa lähes äärettömiin kokonaisuuden säilyessä mielenkiintoisena. Alkoholia on tässä samat 5,3% kuin pilsissä, pilsille se on asteikon yläosassa, mutta IPAksi aivan liian vähän. Olut on kirkkaampi ja punaisempi kuin pils. Humalalajikkeet Amerikan tunnetuimpia Centennial ja Amarillo. Asialla jälleen Jessica Heidrich, valmistuspaikka edelleen Slottskällans. Maku on välittömästi pettymys, vetisen ohut, hedelmää aivan liian vähän, sekin enemmän kuivattua lajia kuin mehukasta sitrusta. Onneksi humalaa on jälkimaussa, se kasvaa mukavan pitkäksi katkeroiseksi vedoksi, tosin hieman ohuena. Jotain on tällä kertaa mennyt pieleen, onko painettu sordiinoa liian onnistuneen pilsnerin jälkeen? Lämmetessä oluen tuntuma hieman paranee, mutta liian kevyeksi tämä väistämättä jää. En erota pullosta BBE-merkintöjä, erityisen tuoreeltakaan tämä ei tunnu. Ei huono olut, mutta Ruotsissakin moni on onnistunut tekemään parempaa IPAa. Toteutunut tyylisuunta on ehkä pikemmin brittityyppinen pale ale. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

St. Eriks Pilsner

Ruotsin mainstream-valmistaja Three Towns näyttää markkinoivan St. Eriks -brändin alla ns. laatuoluita. Hieman samantyylinen konsepti kuin Carlsbergin Jacobsen-oluet. Tämä olut on tehty Uppsalan Slottskällansissa, pullon kyljessä maininta Jessica Heidrich, flying beermaker. Ehkä kyseessä on enemmänkin Mohawk-tyylinen kuvio, jossa soolotaiteilijan tapainen panimomestari kiertää eri panimoissa pyöräyttämässä ilmoille mestariteoksen. Pullon muotoilussa Meantime-vaikutteita. Hieman samea pils, alkoholia suhteellisen reippaasti 5,3%, hedelmää pilsneriksi todella runsaasti, sitruspitoisuus kohoaa IPA-tasolle. Maun taustarunko on kuitenkin selvästi lagerin viljainen, ruohoinen ja voimakkaasti humaloitu. Loistava epäortodoksi pils, muistuttaa enemmän joitakin moderneja jenkkipilsejä kuin klassisia keskieurooppalaisia. Hinta-laatusuhde on ehkä Pohjois-Euroopan paras, Systembolagetin hinta 15,90 SEK. Kaiken lisäksi olut on hyvin tuoreen makuinenkin, taas vakuuttava osoitus Ruotsin olutkulttuurin nykyisestä syvyydestä, mikä tuntuu jääneen suomalaisten harrastajienkin keskuudessa hieman paitsioon. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Keystone Christmas Pale Ale, real ale

Sesonkiriili Wiltshirestä ehti Ouluun juuri ja juuri ennen joulua. Itse oluessa ei nimen lisäksi ihmeempää jouluisuutta havaittavissa, mikä ei tietenkään haittaa. Golden ale, pehmeän hedelmäinen, keksimäistä melko tanakkaa mallasta taustalla, alkoholia 5%. Hyvä humalointi, mukana kevyesti mausteisuutta katkeron lisäksi. Varsin tasapainoinen, mukava olut, mutta ei sen enempää. Oluthuone Leskinen, 20.12.2010.

Terry Jones: Life of Brian

Välimeren itärannalle noin vuoteen 33 sijoittuva komedia. Elokuva on saanut mainetta jumalanpilkasta, mutta ansaitsemattomasti, terävimmät piikit osuvat 70-luvun vasemmistoradikalismiin. Tykkään Monty Python -huumorista, mutta yhtään kunnollista elokuvaa ryhmä ei saanut aikaiseksi. Tämäkin on löysä sketsikokoelma eikä erityisen hauska. Yksittäisiä teräviä oivalluksia on, mutta eivät ne kanna elokuvaa alkuunkaan. Lopputeksteissä vinoillaan Antonionin La Nottelle, ei ole kanttia, La Notte on ylivoimainen elokuva tähän verrattuna.

Svaneke Julebryg

Jouluolutta Bornholmista, tummanruskea suodattamaton lager, alkoholia 5,7%. Vaahtoaa kohtuudella, kuohkea tuntuma, maussa kevyesti paahtoa, maltaista makeutta, mutta hyvin kevyesti. Humalointikin kevyttä. On hieman paradoksaalista valittaa runsailla mausteilla pilatuista jouluoluista ja sitten kritisoida mauttomuutta. Tämä nyt kuitenkin on vallitseva tilanne, varsinkin Alkon jouluvalikoimassa. Tämä on jouluolueksi aivan liian vaisu, vaisu oikeastaan yleensäkin. Alko on tuonut useammankin oluen tältä panimolta, motiivia voi vain hämmästellä. Tanskasta löytyisi paljon parempaakin menemättä silti hypetettyihin ekstreemivalmistajiin. Ei mitenkään huono olut, mutta liian tylsä. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko. 

Ditteke Mensink: Farewell

Hämmästyttävä dokumentti Graf Zeppelinin maailmanympärimatkasta elokuussa 1929. Kertojana ainoa naismatkustaja, mediamoguli Hearstin rekrytoima toimittaja Grace Hay. Ilmalaivassa mukana naisen ex-rakastaja, noin 70-vuotiaalta näyttävä saksalaisreportteri. Grace toteaa jääneensä juuri leskeksi, mies oli häntä 50 vuotta vanhempi! Gracen ikä näyttää olleen 34, puumanaiset eivät todellakaan tuohon aikaan juhlineet. Ilmalaiva lähtee liikkeelle New Yorkin liepeiltä, todella upeita kuvia ajan Manhattanilta. Suunnataan kohti Eurooppaa, Berliinissä poliittisia katumellakoita. Moskovaan tarkoitus laskeutua, mutta saksalainen kapteeni päättää ohittaa neuvostometropolin. Japanin kautta päädytään Tyynelle merelle ja Los Angelesin kautta takaisin New Yorkiin. Hayn voice-over kuvailee kiehtovasti ajan poliittisia intohimoja ja kipeitä ihmissuhteita. Pari kuukautta lennon jälkeen pörssiromahdus, suuri lama, toinen maailmansota. Hayn kerrotaan jääneen japanilaisten vangiksi Filippiineillä ja menettäneen terveytensä. Paluu kuitenkin New Yorkiin, jossa elämä päättyy 1946.

Heller Aecht Schlenkerla Eiche Doppelbock

Kolmisen vuotta sitten pääsin Helsingin Black Doorissa maistelemaan suoraan tammitynnyristä laskettua Schlenkerlan Urbockia. Paikan päällä Bambergissakin olen käynyt muutaman kerran, mutta esim. kevään paastonajan Fastenbieriä en ole koskaan onnistunut maistamaan sinnikkäistä yrityksistä huolimatta. Nyt sitten ensi kerran käsissä panimon vahvinta olutta Ruotsin alkoholimonopolin välityksellä. Tässä Eiche ei viittaa tammitynnyriin, vaan tammen polttamisesta syntyneellä savulla tapahtuneeseen maltaiden kuivatukseen, Schlenkerlan muut oluet on valmistettu pyökkisavun avulla. Jännityksestä tärisevin käsin tuoppiin kaadettu olut on selvästi odotettua vaaleampi, kirkkaan kuparin värinen. Liukas öljyinen viskositeetti, pehmeä runko, savuinen ja makea. Alkoholia on 8%, vahvan vaalean bockin tapaan se makeuttaa olutta huomattavasti. Hallertau-humala tuntuu, mutta jälkimaku ei ole erityisen pitkä. Olut ei varsinaisesti tuoreelta vaikuta, vaikka sellaista varmaankin on, säilyvyyttä tarjotaan huhtikuulle asti. Suhteellisen suoraviivainen olut, savuisuus ei ole niin päällekäypää kuin esim. normaali-Märzenissä, ehkä pyökkisavu on sittenkin se ainoa oikea valinta. Tuore Schlenkerla Märzen säilyykin edelleen suosikkinani panimon tuotteista, siinä savuoluen ihanne täydellistyy. Pieni pettymys siis, mutta onneksi aitoa laatuolutta viimeaikaisten norjalaisten tuotteiden masentavuuden jälkeen. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Nøgne Ø Jolly Pumpkin Stone Special Holiday Ale

Nøgne Ø:n, michiganilaisen Jolly Pumpkinin ja kalifornialaisen Stonen San Diegossa pantu juhlasesongin olut toissa syksynä kokeiltuna oli mausteinen, mutta silti miellyttävä. Tässä Alkon valikoimaan tulleessa uutuudessa ovat asialla samat panimot, mutta nyt olut on tehty Norjassa. Tummanruskea vaahdoton olut, hyvin mausteinen, kardemumman ja neilikan kaltaisia makuja. Paahtomallasta jonkin verran, mutta silti kokonaisuus muistuttaa enemmän maustettua kola-juomaa kuin olutta. Jälkimaku on melko lyhyt, sekin mausteinen. Hiilihappotaso on melko alhainen, mutta se ei kumoa limsavaikutelmaa. Alkoholia on peräti 8,5%, sitä ei huomaa mausta ollenkaan. Etiketin mukaan mausteet ovat samat kuin aiemmassa versiossa, eli kastanjaa, salviaa ja katajanmarjoja. Joulun juhlaoluissa on hyvä olla mausteita, mutta tässä ne pääsevät liian keskeiseen asemaan. Stonen tekemä tulkinta oli ilman muuta parempi kuin Nøgne Ø:n. Tämä ei ole niin masentava juoma kuin eilen kokeillut Horizonit, mutta kyllä Nøgne Ø:n arvostus on kohdallani romahtanut varsin perusteellisesti. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Nøgne Ø Red Horizon

Odotukset eivät voi muuta olla kuin pelonsekaiset, kun edellisen Sweet Horizonin jälkeen aromilasiin kaatuu saman valmistajan samanlaiseen peltitötteröön pakattua lähes samannimistä olutta. Alkoholia on punahorisonttiin puristettu hieman lisää, nyt 17%. Vaalean punaruskea kellertävä väri, muistuttaa lähes wiener-tyyppistä lageria. Öh, siis tavanomainen kuparin tai meripihkan väri. Vaahtoa ei juuri muodostu. Norjan pojat ovat hankkineet sakehiivaa Naganosta, oikeastaan pysytellään siis Reinheitsgebotin puitteissa, vehnääkin mukana. Maku on mielenkiintoinen, aluksi mieleen tulee karvas balttiviinalagerin pontikkamaisuus, jotain karvaan makuista marjaa tai kirpeää hedelmää myös. Sakea olen juonut hyvin harvoin, muttei muistikuvat tätä erityisemmin muistuta. Ehkä viilensin olutta liikaa, lämmetessä jonkinlaista yskänpastillimaista mentholia nousee esiin, alkoholin purenta pehmenee. Makeuttakin on, mutta ei onneksi lähellekään Sweetin tapaan. Tämä on kohtuullisen mielenkiintoinen juoma, mutta mallas ja humala tässäkin ovat pelkkiä statisteja. Ilmeisesti sakehiiva pystyy ottamaan makumaailman lähes täydellisesti haltuunsa. Ei kuitenkaan millään tavalla miellyttävä juoma, mieluummin joisin vaikka kuivaa sherryä kuin tätä. Pelkkä kuriositeetti siis ja lisää edelleen huolta siitä, onko Nøgne Ø:ltä kadonnut kokonaan mielenkiinto oluen tekoon. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Nøgne Ø Sweet Horizon

Sokeroitu kahviolut Norjan etelärannikolta. Alkoholia 14%, vertautuu todella selvästi makeisiin jälkiruokaviineihin. Maltaasta ei ole paljoa jäljellä, ei humalakaan juuri erotu, vaikka IBUja kohtuulliset 65. Ehkä kevyttä katkeroa on jälkimaussa, jos pystyy mielikuvaharjoitteisesti siirtämään tahmaisen siirapin taka-alalle, todennäköisemmin se tulee kahvin kautta. Tämä jää kuitenkin liian kevyeksi portviinityyliseen käyttötapaukseen ja oluena tälle on vaikea keksiä käyttöä. Tuote on tietysti luonteva tuotos ekstreemiolutajattelussa, johonkin uuteen suuntaan on mentävä. Ei se minusta huono asia ole, ehkä tällekin juomalle ystäviä löytyy. Itse taatusti jatkossa jätän suosiolla tämän "oluen" muiden nautittavaksi. Paljon on äklömakeita oluita vuosien varrella tullut kokeiltua, mutta tässä lienee uusi benchmark. Se on myönnettävä, että kyseessä on sentään paljon parempi juoma kuin esim. itäsaksalainen fariinisokeriliuos, tosin se voi johtua pelkästään suuremmasta alkoholipitoisuudesta. Olut näyttää saaneen huomattavan hyviä arvioita olutharrastajien keskuudessa, varsinkin Suomessa. Pidän jokseenkin yllättävänä, että maltaan ja humalan ystävät tykkäävät näin sokerisesta juomasta. Ehkä kuulun sitten vieläkin pienempään vähemmistöön kuin olen kuvitellut, tosin muuan ruotsalainen alan hörhö pitää tätä enemmän kemiallisena kokeena kuin oluena. Rohkenisin arvailla juoman saavan huonompia arvioita, jos valmistajan nimi olisi tuntematon ja hinta halpa. Se on tietenkin turhaa spekulointia. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.

Stadin Vanhan Ajan Jouluportteri

Muutama minuutti aikaa ennen kentälle lähtöä, rautatieaseman todellisesta pystybaarista (ei yhtään tuolia) paikallista sesonkiolutta. Vain 4,3%, nahkea, makea, hedelmäinen. Ruis ehkä maistuu, mutta ei kovin miellyttävänä. Tämä ei tunnu oikealta suunnalta, johon Stadin kannattaisi ohjautua. Mausteena jotain muscovadosokeria, se ehkä maistuukin, mutta ei hyvältä. Periaatteeessa jouluista tunnelmaa, mutta ei minua miellytä. Itse baari kylläkin miellyttää, olen aina tykännyt paikan levottomasta hektisestä tunnelmasta. Mieleen tulee etäisesti myös jotkin Prahan riisutuimmat jakelupisteet, niitäkään ei ole kalustettu epäolennaisuuksilla. Helsinki, Minuuttibaari, 15.12.2010.

Moles Moél Moél

Pitkään jahtaamani Fullersin Bengal Lancer IPAn real-versio oli taas kerran loppunut nenäni edessä Black Doorissa. Takaisin Helsingin hyytävään pakkaseen. Kittysissä ei realia ollenkaan, päädyin skandi-teemaillan romahduttaen Moles-olueen, vaikka Midtfyniä Tanskastakin olisi ollut tarjolla. Alkoholia 6%, pehmeää toffeeta ja pähkinää, tyypillinen vahva brittiläinen talviolut. Tässä on Cascade-humalaakin, mutta loppuveto on suhteellisen tavanomainen. Real-versioon voi helposti kuvitella kuohkeutta ja selvemmin erottuvia vivahteita, pulloversio jää paperisemmaksi hahmotukseksi real thingistä. Helsinki, Kitty's, 15.12.2010.

Mikkeller Gubbe

Mausteinen belgiolut Tanskasta, tai siis Belgiasta, valmistettu Proefin panimossa. Melkoisen kylmä tarjoilu, joten maut jäävät aluksi kauas taka-alalle. Suhteellisen miellyttävä suolaisen ruisleipämäinen suutuntuma. Humalaa on jälkimaussa, alussa tuntuneet mausteiset belgivivahteet väistyvät taustalle. Enemmän brown ale -tuntumaa, varsin mainstream-tyylisesti valmistettu olut, ehkä jopa dedikoitu eteläsuomalaiselle baariketjulle. Helsinki, Angleterre, 15.12.2010.

Nøgne Ø #500

Norjalainen kymmenprosenttinen hanaolut, ehkä jokin uusi tulkinta #100-oluesta, jonkinlainen tupla-IPA varmaankin kyseessä. Samea punaruskea väri, ei juuri vaahtoa. Hyvin sitrushedelmäinen, hieman nahkeaa yrttisyyttä, katkeroisuus ei tiivisty kuivaksi, se pysyy hedelmäisenä. Satasen pulloversion muistikuvat eivät kummoiset ole, mutta tämä tuntuu jonkin verran paremmalta. Yrttisyys tai jokin sitä muistuttava sivumaku tässä tökkii varsin pahasti. Ehkä olen juonut jo liikaa kalifornialaisia oluita, siellä saadaan tämä oluttyyli kunnolla lentoon. Helsinki, Pikkulintu, 15.12.2010.

Beer Hunter's Huurupukki

Maltainen leipäinen samea olut Porista, vain 4,5%. Lievästi etikkainen taustamaku, ei aivan tuoreimmassa iskussa enää. Liian ohut, liian vähän humalaa, jälkimaku lähes tyhjä. Varsin perusteellinen pettymys, ei voi mitään. Suolaa haavoihin heitti baarimestari ilmoittamalla, että netissä mainostettua Beer Hunterin voimakkaasti humaloitua CCCCC IPAa ei ole tarjolla. Helsinki, Pikkulintu, 15.12.2010.

Ægir Julebrygg

Uusi panimotuttavuus Norjasta. Punainen olut, hedelmäisen makea, 4,7%, kevyen katkera jälkimaku. Varsin hillitty ja yksinkertainen olut, mutta kohtuullisen maukas kuitenkin. Tietysti jouluoluelta voisi odottaa korkeampaa profiilia, muistuttaa hieman kotimaisten teollisuuslaitosten jouluoluita. Samassa korttelissa menossa iso poliisi- & palokuntaoperaatio. Helsinki, Hilpeä Hauki, 15.12.2010.

Paul Schrader: Mishima: A Life in Four Chapters

Schraderin episodielokuva japanilaisesta kirjailijasta Yukio Mishimasta teki aikoinaan hyvän vaikutuksen ja kyllä tämä toimii edelleen. Schrader dramatisoi jaksoja Mishiman elämästä ja teoksista, kuulostaa kankealta, mutta mies tiesi mitä teki. Schrader on hyvä elokuvantekijä, noir-fanaatikko ja joidenkin kolleegojensa (Ozu, Bresson, Dreyer) oivaltavimpia ymmärtäjiä. Mishima on tietysti ollut yksi Schraderin kotijumalista. Schraderin Japani-intensiivisyys tuli esille jo 70-luvulla kirjoittamassaan The Yakuza -leffasta. Mishima itsekin oli elokuvamiehiä, mm. näyttelijänä. Jos on vähääkään Mishimaa lukenut, niin huomaa hyvin miten Schraderin elokuva onnistuu tiivistämään momimutkaiseen rakenteeseen Mishiman keskeisimmät teemat: kauneus, kunnia, sanat ja toiminta. Kehyskertomuksena on Mishiman itsemurhapäivä marraskuussa 1970, takaumat elämään ja teoksiin nivoutuvat näppärästi. Philip Glassin musiikki ja noir-tyylinen voice-over tukevat hyvin tyyliteltyä, kirkasväristä ja teatraalistakin elokuvaa. Schrader ei Mishiman päähänpinttymiä ja seppukua ihannoi turhaan, tekeepähän vain onnistuneen filosofisen kunnianosoituksen yhdelle merkilliselle ihmiselle.

Struise Black Damnation IV Coffee Club

Flanderilainen nomadipanimo Struise on tehnyt Black Albert -oluestaan useita Black Damnation -nimisiä sekoitus/kypsytysversioita, joista nyt siis käsillä neljäs. Kypsytysastiat tässä rommitynnyreitä, pohjana pelkästään Black Albertia. Perusversiokaan ei hurraahuutoihin innostanut ja kuuden kuukauden puumärehtiminen ei lupaavalta kuulosta. Oluen musta väri ja 13 prosentin vahvuus ovat säilyneet. Vaahto on hyvin ruskeaa. Maku on kahvinen, hyvin tummapaahtoisen kahvin kaltainen, miellyttävän kuiva, rommin makua on vaikea paikallistaa, jotain nahkaista nahkeutta suutuntumassa on. Nestettä purskuteltaessa suussa jonkinlaista sokeriruokotisleen vaikutelmaa limakalvoille tarttuu, mutta se voi olla mielikuva-aistimus. En erityisemmin edes tykkää perusrommin mausta. Miellyttävän pehmeä kahvimainen jälkiruokajuoma on kyseessä, tosin tämä oluttyyli on nykyään kovasti kilpailtu ja suhteellisen yksiulotteisena Struisen tuotos on säilynyt rommibuustauksen jälkeenkin.

Ernst Lubitsch: To Be Or Not To Be

Yksi Lubitschin pääteoksista, toistuvat katselut tuovat aina uusia hienouksia esiin. 1942 valmistunut (tai oikeastaan 1941, ennen USA:n liittymistä sotaan Pearl Harborin jälkeen) natsikomedia, sijoittuu Varsovaan sodan alkuvuosiin, kuvattu studiossa totta kai. Keskitysleiri-Ehrhardtin tapaisten natsivitsien viljely voi joistakin tuntua mauttomalta, mutta kannattaa muistaa että 1941 natsien pahimmat rikokset eivät vielä olleet tiedossa. Käsikirjoitus on todella nerokkaan moniulotteinen, yksi elokuvahistorian parhaita saavutuksia. Hervottoman hauskaan komediaan on kudottu näppärä vakoilujuoni ja elokuva toimii täysillä trillerinäkin. Lubitschin tyypillisimpiä toucheja on ehkä vähemmän kuin hänen joissakin salonkikomedioissa, mutta tässäkin niitä on riittävästi. Hengästyttävän nopea rytmi, elokuva ei pysähdy hetkeksikään. Carole Lombard hehkuu täysillä viimeisessä roolissaan. Hämmentävää, että Jack Benny ei onnistunut juurikaan muissa elokuvissaan. Nuori Robert Stack ei ollut koskaan parempi ja loput roolit Lubitschin ensemble hoitaa ennennäkemättömällä tarkkuudella. Ensikatsomalla en ehkä pitänyt tätä maineensa veroisena, mutta elokuva tuntuu joka kerta paremmalta aina uudestaan katsottaessa.

Ernst Lubitsch: Angel

Pitkän tauon jälkeen nähtynä Lubitschin Angelissä kiinnittyy huomio alkuasetelman samankaltaisuuteen paria vuotta myöhemmin valmistuneen tunnetumman Ninotchkan kanssa. Ollaan Pariisissa, venäläisiä emigrantteja, samankaltaisia autoja ja lavasteita, jopa sama näyttelijä Melvyn Douglas. Marlene Dietrichin ja Greta Garbon hatutkin muistuttavat toisiaan. Angel toki kehittyy sitten aivan eri suuntaan, kääntyen enemmän aiemman Trouble in Paradise alueelle. Se on Lubitschin julmahkoista avioliittokomedioista hallituimpia, täynnä toinen toistaan klassisempia kohtauksia. Liikkuva elastinen kamera kuohkeuttaa kokonaisuuden kuin kerma. Kepeä romanttisuus kaartuu vähitellen tummemmaksi uskottomuusdraamaksi, mutta loppuratkaisu ei sittenkään ole täysin ennakoitavissa. Ehkä nykykatsannossa kaikki käänteet eivät ole täysin uskottavia, mutta uskomattomalla taidolla (Lubitsch touch) ne on tehty. Ei Lubitschin parhaita, mutta selvästi aliarvostettu ja melko tuntematonkin teos.

Port Old Viscosity

Vahvaa tummaa alea San Diegosta. Etiketin kuva viittaa moottoriöljyyn ja nimikin on muunnelma tunnetusta skottioluesta Old Engine Oil. Vahvuutta tasan 10% ja vanhennettu tammitynnyreissä. Etiketin selostustekstissä valmistaja kieltäytyy tarkkaan kuvaamasta minkälaisesta oluesta on kyse, vetoaa vain vanhojen hyvien aikojen koeteltuihin laatutuotteisiin. Tällainen ei välttämättä nosta odotuksia oluen laadusta. Väri on tummanruskea, lähes musta ja vaahtokin hyvin ruskeaa. Maku on pehmeä, paahteinen, kuivattua hedelmää, kahvia ja tummaa suklaata. Alkuvaikutelma on hyvin lähellä monia imperial stouteja. Jälkimaku on hyvin kuiva, katkeroinen ja pitkä. Kovin harvoin näin maltaisessa ja paahteisessa saadaan aikaan näin IPA-tyylinen loppuveto. Paahteisuus on juoman päällekäyvin ominaisuus. Viskositeetti ei ole niin paksua kuin odotin, siirappinen tahmeus tästä puuttuu kaikeksi onneksi kokonaan. Puumaista nahkeutta ei myöskään ole kovin paljoa. Oluessa on hyvin paljon ominaisuuksia, joita pidän kaikkein parhaina oluessa. Port Brewing on tehnyt useita loistavia oluita ja tämä menee kevyesti niiden joukkoon. Ei varmaankaan nouse Wipeoutin suosikkitasolle, mutta eihän tätä siihen kannata verratakaan, täysin erisuuntaiset tavoitteet. Talven toistaiseksi kylmimmän päivän loistava seuralainen, Oulussa on tänään 50 astetta kylmempää kuin San Diegossa.

Lars von Trier: Direktøren for det hele

Toimistohuumoria Tanskasta. Ulkopuolinen tietämätön näyttelijä palkataan firmaan esittämään pomoa. Todella rasittavaa teatterimaista metaleikittelyä katsojan kanssa. Tarkoituksellista kameran rajaamista henkilöistä sivuun. Islantilaisia pistetään halvalla, siinä on ehkä tiettyä tuoreutta, kun elokuva valmistunut 2006. Joitakin teräviä huomioita, mutta kokonaisuutta leimaa akateeminen keinotekoisuus.

Dick Powell: Split Second

Nicholas Musuracan kuvaama lievästi noirahtava trilleri Nevadan ydinkoealueelta. Vankilapaolla käynnistyvä tarina tihenee aavekaupungissa panttivankidraamaksi western-tyyliin, lopussa suspense kiihtyy lähes sietämättömäksi pommin räjähdyshetken lähestyessä. Murder My Sweetillä noir-näyttelijäläpimurtonsa tehnyt Powell ohjaa intensiivisen napakasti ja ja elastisen eloisasti, vaikea uskoa että tämä oli Powellin esikoisohjaus. B-sarjan näyttelijät suoriutuvat varsin hyvin useimmissa tapauksissa, joukossa on varsin poikkeuksellisia hahmoja, kuten joukkomurhaajan kyytiin hyppäävä lääkärimiehensä liukkaasti hylkäävä vaimo, Alexis Smith. Yli 20 vuotta myöhemmin Hawksin El Doradossa esiintyvä Arthur Hunnicutt täysin samankaltaisessa roolissa. Paljon odottamaani parempi elokuva. Hieman hyytävästi Powell ja monet muut kuvausryhmän jäsenet mitä ilmeisimmin kuolivat säteilyn aiheuttamiin seurauksiin muutamaa vuotta myöhemmin erään toisen pommileffan kuvauksen jälkeen.

Esox Vahva Belgiale

Tällä erää viimeinen otos oululaisesta kotioluttuotannosta. Hyvin suklainen makeahko täyteläinen ale. Nimestä huolimatta ei mitenkään leimallisesti belgihiivan makua, voisi olla myös makea vahva stout. Väri on tummanruskea ja alkoholia noin 8,5%. Resepti näyttää hiivaa lukuunottamatta hyvin samanlaiselta kuin Bretta-olut, mutta lopputulos on siis varsin erilainen. Humalalajikkeet ovat Challenger, Target ja Styrian Goldings. Humalan katkeruus tuntuu jossain määrin jälkimaussa, mutta vahvan mallasrungon makeusvaikutelma tuntuu sielläkin. Esoxin oluista nämä viimeiset oluet eivät tehneet niin suurta vaikutusta kuin ensimmäiset, mutta ainakin osaksi syynä omat makumieltymykset. Samoin tietenkin odotukset nousivat kerta kerralta korkeammiksi kun taso oli niin hyvää. Voi helposti ja perustellusti ennustaa, että Esoxista kuullaan vielä lisää olutympyröissä.

Edmund Coulthard: Lennon Naked

Draamaleffa Beatlesin hajoamisesta Lennonin näkökulmasta. Keskittyy enemmän Lennonin isäsuhteeseen kuin Yoko Onoon. Pääosanesittäjä aivan liian vanha (46) rooliin. Hämmästyttävän jahkailevaa keittiörealismia, luulisi Lennonin elämän hieman värikkäämpää olleen 60-luvun lopulla. Musiikki jälleen surkeaa, ei sitä tosin paljoa kuullakaan. Elokuvan pointtia vaikea löytää.

Michael Epstein: LennoNYC

Tuore dokumentti John Lennonin New York -vuosista 1971-80. Musiikki on kehnoa, ei kovin uutta tietoa miehen vaiheista, mutta materiaali on silti kohtuullisen mielenkiintoista. New Yorkin 70-luvun kuvat raikkaita. Ensimmäiset vuodet sekavia, lähinnä poliittista osallistumista Vietnamin sodan ja Nixonin vastustukseen, karkotusuhkaa, levyt juosten kustuja. Sitten pitkä ryyppyputki Los Angelesissa ja vakiintuminen koti-isäksi Central Parkiin 1975-80. Double Fantasyn syntyvaiheiden kautta voi spekuloida jatkouran musiikillisia vaiheita, mutta ei ne minusta kovin lupaavilta vaikuta. Olen aina pitänyt Lennonia enemmän julkisuuspioneerina kuin merkittävänä musiikintekijänä eikä tämäkään elokuva muuta käsitystä.

Brooklyn Local 2

Amerikkalaisten belgioluet tuntuvat jostain syystä paljon väkinäisemmän keinotekoisilta kuin saksalais- ja brittivariaatiot, vaikka samanlaista eurooppalaisen perinteen kierrätystä belgitulkinnatkin periaatteessa ovat. Ehkä saksalaisen ja brittiläisen kulttuurin jatkaminen on kuitenkin luontevampaa, koska sillä on USA:n panimoalalla jo pitkät perinteet ennen kieltolakia. Belgivariaatioita ei käsittääkseni Amerikassa ole tehty ennen modernia pienpanimokautta. Siksi niissä ei ole samaa uskottavuutta, ne ovat vain trendikästä matkimista.

Newyorkilaisen panimon Local 1 on tyylikäs belgityylinen olut, vaikkakaan ei sekään erityisemmän persoonallinen. Nyt sitten tarjolla sarjasta (?) seuraava olut. Tämä on ykköstä tummempi, ehkä jonkinlainen dubbel, tosin alkoholia melko paljon, 9%. Selvä belgihiivan maku, hieman mausteinen, appelsiininkuorta. Kohtuullisen makea, mutta ei erityisen täyteläinen, lämmittävää alkoholia. Hunajaa ja sokeria perusaineiden lisäksi, onneksi ne eivät makeuta liikaa. Jälkimakua ei kunnolla havaittavissa. Tylsähkö olut, voisi ehkä toimia jonkin ruuan kanssa, mutta sellaisenaan liian yksiulotteinen. Ostopaikka Oulu, Linnanmaan Alko.

John Dower: Thriller in Manila

Loistava dokumentti Muhammad Alin ja Joe Frazierin kolmannesta kohtaamisesta Manilassa 1975. Keskitytään Smokin' Joen näkökulmaan. Ali ja Frazier olivat hyvissä väleissä Alin ottelukiellon aikana, mutta Alin suunsoitto 70-luvulla pilasi välit. Philadelphian ghetossa nykyään asusteleva Frazier on edelleen katkera ja vahingoniloinen, kutsuu Alia Clayksi ja rehvastelee aiheuttaneensa Alin nykyiset sairaudet. Hyvää materiaalia muualtakin kuin Manilasta. Ensimmäinen ottelukin 1971 oli legendaarinen, molemmat olivat sitä ennen voittamattomia ja Frazier voitti. Hämmästyttävä Kingstonin matsi, jossa George Foreman löi Frazierin kahdessa erässä kahdeksan kertaa kanveesiin. Haastateltujen joukossa mm. Imelda Marcos ja Alin kyyninen lääkäri. Manilan 14. erä nähdään lähes kokonaan, Frazierin avustaja ehtii keskeyttää kaksisuuntaisen teurastuksen ennen kuin luovuttamassa ollut Ali ehtii saada leiriään päätöksen taakse. Lähes sokea Frazier olisi halunnut jatkaa. Tätä dramaattisemmaksi nyrkkeily ei koskaan enää "kehittynyt". Alin näkemyksiä ei esitellä, mukana omituinen viittaus Alin ja Ku Klux Klanin veljeilyyn, mutta unohdetun Frazierin palauttaminen julkisuuteen on ansiokasta.

Traquair 2010

Skotlannin perinteinen panimo ei kovin usein uutuuksia lanseeraa, mutta nyt sellainen on tarjolla. Housea ja Jacobitea vahvempi olut, tasan 10%. Samantyyppistä tyylisuuntaa olut silti edustaa kuin muutkin panimon tuotteet, jonkinlainen barleywine mahdollisesti. Leskisen baarimestari fiksusti tarjosi oluen huoneenlämpöisenä. Tummanruskea, öljyinen, pehmeän hedelmäinen, kevyesti makea. Tiettyä tammista puumaisuutta on, muttei läheskään niin häiritsevänä kuin monissa moderneissa puuoluissa. Jälkimaussa on hienostuneesti humalaa, ei paljoa mutta tasapainoisesti. Pähkinää, kuivattua hedelmää, mutta ilman nahkeutta. Ei mausteita, vain mallasta ja humalaa, ehkä aavistus suklaisuutta. Kokonaisuutena hillittyä brittiläistä menneen ajan yläluokkaista laatua positiivisessa mielessä henkivä tuote. Vertautuu pikemmin Bentley'hin kuin Aston Martiniin. Pullon kaulassa kuva kruunusta ja arvoituksellinen teksti judge nought. Se liittynee jotenkin Traquairin panimorakennuksen historiaan, joka ei suoraan sanoen vaikuta kovin kiinnostavalta. Säilyvyyttä oluelle luvataan vuoteen 2020. Oluthuone Leskinen, 8.12.2010.

FC København - Panathinaikos 3-1

Melkoisen hyvä kenttä talven runtelemassa Parkenissa, varmaan näin nyt ensi kerran FC Københavnin peliä. Melko tuntemattomia pelaajia Jesper Grønkjæriä lukuunottamatta. FCK rakensi hallitusti hyökkäyksiä, mutta ei päässyt laatikkoon. 26. minuutilla ratkaisu, Vingaardin kaukolaukaus upposi melko helposti taka-alanurkkaan. Tilanteita syntyi tämän jälkeen lisää, mm. Grønkjærin hieno pusku kulmasta selän taakse. Panathinaikos todella apaattinen. Lopullinen ratkaisu 49. minuutilla, Grønkjær kaadettiin alueella, pussitti itse pilkulta. 77. minuutilla kolmas maali, Cissé puski kulman omiin. FCK:lla paljon useita muitakin tilanteita. Yliajalla Pana kavensi vapaapotkun jälkitilanteesta. Tanskalaisjoukkue meni tyylikkäästi pudotuspeleihin.

Toccalmatto Surfing Hop

Italialaisen Toccalmatton aiemmin kokeilemani jalkapallo-olut oli varsin miellyttävä. Nyt käsillä samasta panimosta Imperial IPA, vahvuutta 8,5%, joten ei aivan ekstreemeissä lukemissa. Väri on kuitenkin hyvin tumma IPAksi, syvän punaruskea. Maussa erittäin vahvasti karamellisoitunutta mallasta, samaan tyyliin kuin monissa skottialeissa. Voisi epäillä ylimääräistä sokeria, mutta sitä ei ole etiketin perusteella. Karamellisuus peittää hedelmäisyyttä, eikä humalan katkeroitakaan nouse esiin. Paljon enemmän barleywinea kuin tupla-IPAa. Todella paha pettymys tällä kertaa, toki monesti ennenkin italialaiset ovat osoittautuneet liian makeiksi, mutta Zona Cesarini pisti jo toivomaan, että sokeritaudista olisi toivuttu. Ylikypsää, pehmeää persikkaa, karamellia, alkoholia, siirappia, toffeeta, fariinisokeria. Yak.

Gordon Douglas: Kiss Tomorrow Goodbye

Film noirin ydinkaudella 1950 valmistunut teos, mutta selviä heijastumia 20 vuotta vanhempaan gangsterileffabuumiin. Muistuttaa myös paljon edellisen vuoden räjähtävää James Cagney -elokuvaa White Heat. Aivan White Heatin hurjuuteen ei ylletä, mutta samankaltaista hysteeristä väkivaltaa on tässäkin. Perustuu Horace McCoyn romaaniin, McCoy on varmaan tunnetuin lamaeepoksesta They Shoot Horses, Don't They? Hieman samaa melodramaattisuutta on tässäkin, nopeita avioliittoja ja niiden purkamisia, rankkaa poliisikorruptiota ja useimmat henkilöistä ovat sadisteja. Värikkään elämän viettänyt norjalaistaustainen Barbara Payton ei onnistu täysin kovapintaisena blondina. Käynnistyy oikeudenkäynnistä, josta takaumia rikosten syntyvaiheisiin. Juoni ei ole millään tavoin uskottava, Cagney on liian vanha rooliinsa, mutta melkoisen vakuuttavaa kierrettä Douglas saa aikaan. Douglas teki 60-luvulla hienoja Frank Sinatra -rikoselokuvia, samanlaiseen visuaalisuuteen ei nyt ylletä, varsinkin kun kopio on todella suttuinen. Kokonaisuutena kuitenkin hieman parempi kuin muistelin.

Esox Barleywine

Vahvin käsiini saamista Esox-oluista, n. 9%. Tummanruskea samea väri, hyvin vähän vaahtoa, voimakkaan maltainen. Reseptissä sahti-, karamelli- ja suklaamaltaita. Suklaisuus hieman tuleekin esille suutuntumassa, tämä on varsin makea olut. Kaurahiutaleita mukana, tässä on ehkä aavistus makeahkon oatmeal stoutin piirteitä. Neljää eri humalalajikettakin, ne kasvattavat jälkimaun pituutta. Lievää karkeutta varsinkin viilennettynä, ikäännyttäminen luultavasti parantaisi kokonaisuutta. Aivan nuorta tämä ei ole nytkään, pantu viime helmikuussa. Lämmetessä maku pyöreytyy, mutta samalla esiintyy jo tahmaista siirappisuutta. Tässä on taustalla hieman epämiellyttävää nahkeutta, joka on ehkä kaurasta peräisin. Barleywine ei ole suosikkityylejäni ja sen huomaa tälläkin kertaa. 

Andrea Arnold: Red Road

Ahdistavaa arkirealismia Skotlannista, Glasgow'n saastaisimmista kerrostaloslummeista. Hyvin hitaasti kehittyvä tarina, katsoja pidetään elokuvan pointista pimennossa lähes loppuun asti, mielenkiinto herpaantuu auttamatta, katsoja kyllästyy ja lähes kiukustuu koko juttuun. Kyseessä on perinteinen kostotarina, mutta sitä ei katsojalle kerrota. Todella ärsyttävä vastenmielinen elokuva. Päähenkilö valvontakameroita seuraava virkailija, hyödyntää asemaansa henkilökohtaisiin ongelmiinsa. Käsivarakamerakuvaus ei katsomiskokemusta kohenna. Tunnelmassa hieman Antonionin Blowupia, mutta vastaavaa moniulotteisuutta tähän ei saada. Lopputeksteissä soiva Joy Divisionin itsemurhamusiikki kiteyttää osuvasti koko surkean elokuvan.

Mike Hodges: Pulp

Merkillinen parodinen rikoselokuva rikoskirjailijasta Italiassa 1972, kuvattu Maltalla. Michael Caine loistovedossa pääroolissa, jonka teosten joukkoon kuuluu mm. My Gun Is Long ja Kill Me Gently. Mukana joukko ikääntyneitä amerikkalaisnäyttelijöitä, Mickey Rooney, Lizabeth Scott, Lionel Stander, Al Lettieri. Pitkäsäärinen Nadia Cassini seksiobjektina. Täysin hillitön väkivaltainen juoni, Cainen ilme ei värähdäkään vaikka ruumiita syntyy läjäkaupalla. Hyvin samantyyppinen ammekuolema kuin 30 vuotta myöhemmässä Hodges-leffassa. Cainen voice-over kannattelee varsin sekopäistä elokuvaa, joka ei erityisemmin muistuta mitään aiemmin näkemääni. Jopa snookeria pelataan seesteisimpinä hetkinä. Ei nouse Hodgesin parhaiden elokuvien tasolle, mutta hyvin viihdyttävä silti.

Koskipanimo Siperia Imperial Stout 2010 Hanniku

Hanniku tarkoittaa Hannu Nikulaista, jyväskyläläistä olutlegendaa, joka sai viime keväänä täyteen 10 000 erilaista maistettua olutta. Tamperelaisolut on valmistettu Nikulaisen saavutuksen kunniaksi. Kyseessä on erikoisversio loistavasta Siperiasta, kypsytetty viisi kuukautta viskitynnyrissä. Alkuperäinen Siperia kolahti aikoinaan kunnolla ja kun puukypsytysoluet eivät ole suosikkejani, niin melko epäluuloisesti tartuin nyt lasiin. Alkuperäinen olut on harvinaisen kuiva no-nonsense imperial stout, alkoholipitoisuus näyttää pudonneen kypsytyksessä yhden kymmenyksen tasan kahdeksaan. Originaalin paahteisuus on tallella, mutta viskimäisyys tuo välittömästi uutta leimaa makuun, ehkä jonkinlaisena vaniljamaisuutena. Makea tämä ei ole vieläkään, jonkinlaista nahkeutta on tullut mukaan, ei kuitenkaan niin pahana puumaisuutena kuin joissakin tammioluissa. EBUja on tasan sata, mutta katkerot peittyvät varsin perusteellisesti muihin aineksiin, jälkimaku on melko pitkä, mutta ei erityisen humalainen. Originaalissa oli katkeroa selvästi enemmän. Positiivista on ilman muuta, että makeutta ei syntynyt vaikkapa Goose Islandin tunnetun viskitynnyrioluen tapaan. Miellyttävä huippuolut tämäkin on, mutta häviää selvästi perus-Siperialle. Olut oli huomiotaherättävän kallis, puolen litran pullo yli 18 euroa. Tietysti voisi toivoa, että vaatimaton Nikulainen saisi myynnistä provisiota, mutta tuskinpa niin on. Ostopaikka Helsinki, Arkadian Alko.