Alvinne Morpheus Dark

Taas pääsi Alvinnen olut yllättämään tarjoiluvaiheessa. Tällä kertaa ylivuotoa aiheutti viivästynyt vaahtokiihdytys (aivan liian pienessä) lasissa itse kaatovaiheen onnistuttua tyylikkäästi yli odotusten. Litran massiinhan tätä olisi pitänyt suunnata, sillä juoma porisee lasin pohjalla papupatatyylisesti. Pienikuplaista paksua vaahtoa syntynee suotuisissa oloissa useita litroja pikkupullosta. Kyseessä pitäisi nyt olla imperial stout, joka on kuitenkin väriltään yllättävän hailakan ruskea. Tuoksussa taas tuttua satulanahkaista hevoshikistä happamuutta, joka maussa häipyy karamellisen maltaan taakse. Makeutta korostettu kandisokerilla, tämä on selvästi makeimpia kokeilemiani Alvinnen oluita. Alkoholia on reippaasti 10,2%, mutta juotavuus säilyy hyvänä, hiilihappoa varsin vähän. Lakritsaa ja kypsiä hedelmiä nousee esiin, jopa suolaisuutta paradoksaalisesti, mutta ei humalia. Kohtuullisen mukava monimuotoinen makea hapan vahva ale, jos sellaisesta sattuu tykkäämään.

Alvinne Chelmsford Oak Smoked Porter

Odottelin, että Alvinnen tammisavuporter olisi hapan panimon monien muiden tuotteiden tapaan. Näin onkin, mutta kovin hillitysti, lähes brittiläisen maitohappoisesti. Paahteisuus on päällimmäisenä ja 5,1-prosenttiseen olueen on saatu mukavasti kahvimaista täyteläisyyttä. Tammista puumaisuuttakin löytyy, mutta savua saa etsiä kunnolla. On sitä jonkin verran taustalla, mutta humalat keitoksesta on jäänyt vähiin. Kohtuullisen keskinkertainen porter, lähes mainstreamia kaikin puolin. Mausteet ja makeus loistavat poissaolollaan. Särmää ei oikeastaan tule myöskään lisäämällä lasiin pullon pohjalta Morpheus-hiivaa, joka pikemminkin pyöreyttää makukokonaisuutta.

Fulham - Tottenham 4-0

Huomasin vasta nyt, että Nelosen maksukanava on näkynyt tammikuun ilmaiseksi. Onneksi ehdin sentään tsekkaamaan tämän Lontoon FA Cup -kamppailun tunnelmalliselta Craven Cottagelta. Tottenhamin tähtisikermä, tosin ilman loukkaantunutta Gareth Balea, aloitti vireästi, mutta 10. minuutin jälkeen toistuvat puolustusvirheet romahduttivat pelisysteemin totaalisesti. Kaksi rangaistuspotkua, jotka Fulham-kapteeni Danny Murphy varmasti viimeisteli. Toisesta tilanteesta Spurs-kapteeni Michael Dawsonille suora punainen. Sinettinä vielä 23. minuutin kohdalla norjalainen toppari Hangeland lakaisi kolmannen maalin kulman jälkitilanteesta. Spurs tuntui saavan jakson lopussa otetta, mutta yliajalla Fulham-sentteri Dembele upealla yksilösuorituksella alanurkkaan lukemat 4-0. Toinen jakso pelkkä muodollisuus.

Alvinne Pipedream

Alvinnen oluiden yliaktiivisuus on jo tuttua, mutta tällä kertaa pullo olisi pitänyt avata kylpyammeessa tappioiden minimoimiseksi. Sisältö räjähti käsille ja tiskipöydälle välittömästi korkin raotuksen jälkeen. Paljon meni tärviölle ja kyseessä vielä etiketin mukaan suosikkityyliäni IPAa. Yhteistyö Struisen ja chicagolaisen aloittelevan yrittäjän Pipeworksin kanssa. Maisteltaessa happamuus haihduttaa heti IPA-mielikuvat, tämä on tavanomaisempi hapan belgiale. Orval-tyyppistä hevosensatulaa, vahvasti belgihiivaa, nahkeaa hedelmää, humalaakin kohtuullisen voimakkaasti. Muistuttaa Alvinnen Centennial-olutta varsin paljon. Jatkossa happamuus ja hiiva korostuvat, humalat jäävät taustalle, amerikkalaisuus ei tunnu maussa, se jää pelkäksi markkinointikikkailuksi.

Nokia Keisari Luomu

Nokian suodattamaton luomu-uutuus on kerännyt jonkinlaista myönteistä huomiota eteläsuomalaisten olutharrastajien keskuudessa. Oulusta olutta on joutunut turhaan pitkin talvea etsiskelemään. Lestadiolaiskaupungin olematonta olutkulttuuria kuvaa hyvin se, että olut tuli nyt ensi kertaa vastaan syrjäisessä itäisessä körttikylässä Kajaanissa. Tuoteselosteessa kiinnittyy huomio hapettumisenestoaineeseen E300, se ei oikein synkkaa luomumaltaan ja luomuhumalan kanssa. Samaisessa tuoteselosteessa selvästi harhaanjohtava maininta suomalaisista raaka-aineista, sillä humalat eivät taatusti ole suomalaisia. Fiilis siis pääsi heikkenemään huomattavasti jo ennen maistelua. Olut näyttää witbieriltä, makukin on kohtuullisen hedelmäinen viljaisuuden ohella. Humalointi on olemassa, mutta se on aivan liian kevyttä pilsiksi, jälkimaku on lyhyt ja karu. Tuoreus ja täyteläisyys eivät riitä saksalaiseen kellerbier-tuntumaan. Luomuoluissa monesti aistittu nahkeus ja tunkkaisuus tulee tässäkin esille. Hygieniamielessä kaikki kunnossa, ei virhemakuja, paljon mielenkiintoisempi kuin suomalaisten suurpanimoiden oluet, mutta loppujen lopuksi selvä pettymys kaikin puolin. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

Alvinne Caper Fumatis

Belgisavubock, tervaista esanssista savua nahkeassa sameassa ruskeassa liemessä. Valmistettu ilmeisesti yhteistyössä hollantilaisen De Molenin kanssa, alkoholia 6,7%. Hienoinen happamuus taustalla, kuten Alvinnen tapauksessa jo osaa odottaa. Savua saisi olla enemmän, nyt se sekoittuu jotenkin suolaiseen lakritsimausteisuuteen, siis lähes salmiakkimaiseen vivahteeseen. Etiketin mukaan humalia pitäisi olla reippaasti, mutta ei ne oikein pinnalle pääse. Saksalaiseen rauchbieriin verrattuna tämä kalpenee pahasti eikä toimi kunnolla muillakaan ulottuvuuksilla. Täyteläisyyttä sentään löytyy suomalaisen Korpisavu-sarjan ylitykseen, mutta kokonaisuutena tämä on melko kevyt saavutus.

Baltasar Kormákur: Mýrin

Suhteellisen tunnetun islantilaiskirjailijan Arnaldur Indriðasonin Räme-teos oli paha pettymys. Tämä elokuvasovitus on varsin uskollinen, mutta ehkä kokonaisuutena toimii kuitenkin paremmin. Epäilen edelleen romaanin suomennosta surkeaksi. Kuva on rosoinen ja kamera liikkuu levottomasti. Räntää sataa, kohtuullisen mukavia ilmakuvia Reykjavikista ja vielä dramaattisempia näkymiä puuttomalta maaseudulta. Synkkää menoa, jota musta raiskaus/rotta/visvahuumori ei juurikaan raikasta. Patologi tykkää syödä maiskutellen jotain epämääräistä kamaa ruumiinavauksen lomassa. Musiikkikin on tummaa kirkkoslaavisysteemiä. Pureva viima tunkeutuu lähes katsojan sohvalle. Perinnöllisten sairauksien geenitutkimusteema hautautuu taustalle ja loppuosa on hieman liian nopeaa läpijuoksua. En oikein saanut kiinni näyttelijöiden tyylistä, kulttuurierot ovat ehkä liian suuret. Tavallaan vakuuttavaa jälkeä, mutta ei erityisen miellyttävää, innoittavaa tai viihdyttävää.

Alvinne Hop Trilogy Simcoe

Viime syksynä join belgialaisen Alvinnen Centennial-humalalajikkeen ympärille kasattua olutta. Nyt sitten vuorossa samaan aikaan hankittu, mutta talven olutruuhkan takia vasta nyt maisteluun pääsevä Simcoe-versio. Varsin eloisaa tavaraa taas, mutta nyt olin hyvin varautunut ja hukkaan ei päässyt pisaraakaan. Hyvin samantyyppisestä voimakkaasti humaloidusta belgialesta on kyse, kuten odottaa saattoi. Happamuus tuntuu selvästi vähäisemmältä kuin Centennialissa. Humala on pihkaisempaa ja mausteisempaa, sitä on myös enemmän tällä kertaa, jos EBU-lukemiin on luottamista (115/83). Koska pidän enemmän humalaisista kuin happamista oluista, niin tämä on yksinkertaisesti paljon parempi olut kuin Centennial. Hedelmäisyys on hiivaisen kypsää, jokin aprikoosi tai luumu tulee mieleen. Jälkimaku on kuitenkin jenkki-IPOihin verrattuna jokseenkin lyhyt, pitkäkestoiseen lähes loppumattomaan nautintoon tällä oluella ei pääse. Positiivinen yllätys kuitenkin ja modernien belgioluiden parasta ryhmää.

Alan Furst: The Spies of Warsaw

Viimeisimmissä lukemissani Alan Furstin periodivakoiluromaaneissa on ollut hieman kelailun makua, mutta tässä 2008 ilmestyneessä tarinassa on taas kunnon draivi päällä. Furst panostaa miljööhön ja tunnelmaan, juonet eivät ole toiminnallisia tai edes kovin mutkikkaita. Nyt ollaan Varsovassa syksyllä 1937, päähenkilö ranskalainen sotilasattasea, joka on osallistunut ns. Veikselin Ihmeeseen, ratkaisutaistelu Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisessä sodassa kesällä 1920. Tuossa taistelussa pysähtyi bolševikkien eteneminen kohti länttä, Baltian ja ehkä jopa Suomenkin itsenäisyys säilyi puolalaisten ansiosta. Saksan vastaiset vakoilukuviot eivät ole kovin omaperäisiä, mutta Furst rakentaa ne todella huolella, henkilöhahmotkin ehkä tavallista moniulotteisempia. Romanttis-eroottiset viritykset aiempaa enemmän esillä, mutta ne istuvat hyvin muuhun aineistoon. Ekskursiot Sleesiaan, Schwarzwaldiin, Berliiniin, Prahaan, Belgradiin ja Pariisiin toimivat näppärästi. Tarina poukkoilee hieman episodimaisesti, tämä ei ole tiivis tiukka mestariteos, mutta hyvin viihdyttävä tunnelmapala. Le Carrén syvällisyyteen tai Amblerin poliittiseen tarkkanäköisyyteen pastisseja rakentava Furst ei yllä, mutta valitsemallaan linjalla Furst on vakoilugenren nautittavimpia kehittelijöitä.

Jim Jarmusch: Broken Flowers

Jarmuschin ote on uran pitkittyessä monta kertaa kirvonnut pahasti, mutta tämä Jean Eustachelle omistettu myöhäiskauden Broken Flowers puraisi mukavasti teatterikierroksella. Homma toimii edelleen näppärästi uusintakatselussa. Bill Murray muistuttaa hieman Lost in Translation -leffan rooliaan Don Johnston -nimisenä ikääntyneenä Don Juanina. Kyseessä on varsin hidasrytminen komediallinen road movie, joka tavoittaa merkillisen hyvin matkailun arkisten yksityiskohtien lumon: lentokoneet, vuokra-autot, motellit, kartat. Tulee lähes vastustamaton halu päästä taas anonyymeihin amerikkalaisiin pikkukaupunkeihin kurvailemaan. Tilda Swinton täysin tunnistamaton biker chickinä. Musiikki on jälleen Jarmuschin hallussa, rockia, soulia, etiopialaista jazzia. Tyypillisen avoin loppuratkaisu ei ole kovin tyydyttävä, mutta menettelee.

Roy Andersson: Du levande

Anderssonin uusin leffa on samaa visuaalista tyyliä kuin Sånger från andra våningen, mutta fiilikseltään tyystin erilainen. Kepeämpi ja komediallisempi, henkilöidenkin tarinat jatkuvat enemmän kohtauksista toisiin kuin aiemmassa elokuvassa. Viimeisen päälle absurdia huumoria yhdistettynä arkirealismin pieniin iloihin. Kuluneita ahtaita kerrostaloasuntoja, hienossa efektissä yksi sellainen muuttuu junaksi. Synkempiäkin pohjavirtoja elokuvassa on, hienosti uhkaava loppukin, mutta kokonaisuutena improvisoidun irtonainen feelgood-leffa. Andersson on todella persoonallinen, harmi että nyt jo ikämieheksi ehtineen individualistin ura on kulunut pääasiassa mainoselokuvien parissa.

Roy Andersson: Sånger från andra våningen

En ole ennen nähnyt Roy Anderssonin kovamaineisia elokuvia. Tyyli muistuttaa hieman Yasujiro Ozua, melko matalalla oleva kamera ei liiku ollenkaan. Sävyt ovat kuitenkin huomattavasti tummemmat ja värit hailakat. Paljon henkilöhahmoja, toisiinsa näennäisen löyhästi liittyviä kohtauksia. Näyttelijät esiintyvät kuin hidastetussa teatterissa. Hyvin epäruotsalainen tunnelma, apaattista mustaa komediaa, slaavilaista melankoliaa. Työelämän kurjistumista, ihmisten arvokkuuden menetys, länsimaisen sivistyksen umpikuja. Yksi absurdeimmista kohtauksista kiteyttää lentomatkailusta kadonneen huvin päräyttävästi. En ymmärtänyt paljoakaan, mutta tiettyä hypnoottista voimaa elokuvassa on.

Fuller's London Porter, real ale

Ilmeisesti ensi kertaa Fullersin porteria realina Oulussa. Paahtoa, pehmeyttä, suklaata, ehkä hieman karamellisemman makeaa kuin pulloversio. Tuoreus ja kuohkeus on kohdallaan. Humalaa ei ole paljoa, mutta aivan tyhjä jälkiosa ei ole. Lievää maitomaista happamuutta leviää oluen lämmetessä. Leskisen vaihtuvat oluet varsin tummia tammikuun lopussa. Tämän ohella Shepherd Neamen porteria, Belhavenin ja Plevnan stoutia sekä Laitilan Savuruista. Oluthuone Leskinen, 22.1.2011.

Box Steam Derail Ale, real ale

Pitkästä aikaa Black Doorissa sattuu olemaan real alea silloin, kun poikkean paikalle. Paikka on laajentunut etuvasemmalle huomattavasti, en ole ennen huomannut moista. Junapanimon sivuraideolut pitäisi olla jonkinlainen IPA, mutta ESB ehkä lähempänä oikeaa tyyliä, 5,2%. Ei selvästikään parhaassa lyönnissään, hieman nahkea vaikutelma. Hedelmäinen runko, humalaa IPAksi aivan liian vähän, kokemus jää kovin keskinkertaiseksi. Helsinki, Black Door, 20.1.2011.

Cheddar Pot Holer, real ale

Tätä mainostettiin golden alena, väri viittaa enemmän kuparisiin bitteriin. 4,3%, hyvin hedelmäinen, jopa makea, pähkinätoffeeta. Jälkituntumassa on humalia, mutta sekin sekoittuu makeuteen. Real-mielessä kohtuukunnossa, mutta aivan liian makea minun makuun. Helsinki, Kitty's 20.1.2011.

BrewDog Sink the Bismarck

Tämä 41-prosenttinen "olut" kai oli jossain vaiheessa kaikkein "vahvin", viimeisintä tilannetta en tässä pellelajissa jaksa muistaa. Näin runsasalkoholista olutta en nyt kuitenkaan ole ennen kokeillut. Asianmukaisesti olutta tarjoillaan 4 cl annoksissa, myytävänä olisi kyllä koko 33 cl pullokin tasarahalla 110€. Alkoholi maistuu voimakkaasti, tuntemuksia on vaikea verrata varsinaisiin tisleisiin. Jonkinlaista hedelmäisyyttä on, jotain brutaalia karvalakkicalvadosia voisi muistuttaa. Humalaa en pysty huomaamaan, vihannesmainen maakellarimainen tunkkaisuus lyö läpi. Olut ei ole tässä juomatyylissä kilpailukykyinen, viskit ja muut tisleet ovat ylivoimaisia. Helsinki, Pikkulintu, 20.1.2011.

Mikkeller Frelser

Tanskalaisparin jälkeen vaihteeksi belgiolutta, toki tätäkin tanskalaisbrändillä myydään. Mikkellerin näkemys saksalaisesta doppelbockista menee jo reseptitasolla hieman överiksi, harvemmin ne näin (11%) vahvoja ovat. Väri ei ole tyypillinen musta, enemmän punaruskea. Varsin hedelmäinen, ei minkäänlaista paahteisuutta. Muistuttaa selvästi enemmän barleywinea kuin doppelbockia. Suhteellisen mukava olut, jälkimaussa kuivaa katkeroakin, mutta yllättävän valtavirtaisen mauttomana tätä voisi pitää. Helsinki, Pikkulintu, 20.1.2011.

Grassroots Fleurs Noires

Musta india pale ale on USA:ssa uudehko kulttivillitys ja näköjään niitä alkaa Eurooppaankin ilmaantua. Tämä tulee Tanskasta, vaikka tässäkin amerikkalaisia taustavoimia. Ei kovin miellyttävä ensivaikutelma, vihannemainen sivumaku, samantyyppinen kuin monissa tanskalaisissa perus-IPOissa. Hedelmäinen, katkeroa on runsaasti jälkimaussa. Edelliseen vaniljastoutiin verrattuna tässä on parempia aineksia (=humalaa), mutta jotenkin huolimaton kokonaisuus tästäkin heijastuu. Helsinki, Pikkulintu, 20.1.2011.

The Evil Twin Soft Dookie

Tallinnan laivasta rantauduttua tuli avattua ilta turhan tanakalla pökäleellä. Pikkulinnun hanavalikoima tuntui muutenkin tavallistakin vahvemmalta, ilmeisesti harkittu vastaisku tipaton tammikuu -epidemialle. Käsillä siis tanskalainen Amagerin panimossa tehty provokatiivisesti nimetty imperial stout, prosentteja toista kymmentä. Todella makea ja kahvinen runko, kuiva jälkimaku. Vaniljainen ja lakritsainen makeus säilyy päällimmäisenä aistimuksena, mutta katkero parantaa mukavasti vaikutelmaa. Ei huono, mutta jotenkin viimeistelemätön kokonaisvaikutelma on. Helsinki, Pikkulintu, 20.1.2011.

Van Honsebrouck Bacchus Vlaams Oud Bruin

Toinen Drink Bar -vierailu myöhemmin illalla. Tunnelma edelleen aika mukava. Nyt juomavalintana hapanta belgiolutta, kun huomasin etten ole Bacchus-brändin tuotteita ennen kokeillut. Marjaisa varsin kuiva juoma, happamuus melko hillittyä. Kohtuullisen miellyttävä sarjassaan, mutta samalla varsin unohdettava, monimuotoisuus ja intensiteetti puuttuvat. Tallinna, Drink Bar, 19.1.2011.

Puls Kerge Sidrun

Sitruunaolutta aperitiivinä ruokaravintolassa Tallinnan sivukujalla. 4,2%, hyvin sitruunainen, kevyesti mallasta. Paremmankin alkudrinkkivalinnan olisi voinut tehdä, ei tämä toimi oikein millään tavalla. Tallinna, Kohvik Moon, 19.1.2011.

Van Pur Karpackie Premium

Drink Barin oluttarjonta jäi pettymykseksi. Ei hanassa joskus täällä olleita kreikkalaisen Craft-panimon oluita, ei löytynyt liitutalulla mainostettuja Puls-tuotteitakaan. Paljon tuttuja belgejä ja brittikegejä, mutta en minä niitä ulkomailla halua juoda. Hätäratkaisuna puolalainen peruslager pullosta, jonka baarimestari ehti poistaa ennen valokuvausta. Kovasti hiilihappoa, aavistus mallasta, melko makeaa, diasetyyliä, ei humalaa. Puistattavan surkeaa kamaa. Fiilis on tullut tutuksi aiemmillakin Baltian reissuilla, olutnautinnot ovat todella vähissä. Se on harmittavaa, koska baarissa mukava fiilis. Baarin yhteyteen on äskettäin avattu kauppa, mutta ei sielläkään mitään mielenkiintoista näkynyt, samoja keskieurooppalaisia oluita, joita Suomessakin tarjolla. Kokeilemattomia oluita Venäjältä, Valko-Venäjältä ja Ukrainasta, mutta ei tulisi mieleenkään raahata niitä Ouluun ja odotella Oulunsalossa ruumasta laukkua ylimääräiset kaksi tuntia. Vilkaisin parin tallinnalaisen ruokakaupan oluttarjontaa, niissä oli Drink Shopia enemmän itäeurooppalaisia eksoottisia oluita. Tallinna, Drink Bar, 19.1.2011.

Sillamäe München Vaskne

Ensivierailu Tallinnan vanhankaupungin kulmabaariin, joka mainostaa tarjoavansa kaupungin laajimman olutvalikoiman. Melko valoisa pitkähkö epämääräisen muotoinen tila, lyhyehkö L-tiski, säkkikankaita katossa, valokuvia ja maalauksia. Äänekkäitä brittiasiakkaita. Tarjolla hanasta Sillamäen olutta, jota join joskus 90-luvulla Tallinnassa kellaribaarissa, jota ei enää ole. Muistikuvat oluesta ovat hyviä. Puolen litran tuoppi 1,90€. Meripihkan väri, diasetyyliä, hieman makeaa, pähkinää, jälkimaussa kohtuudella humalaa. Miellyttävä hillitty olut edelleen, mutta diasetyyliä voitaisiin vääntää himmeämmäksi. Tallinna, Drink Bar, 19.1.2011.

Espen Sandberg & Joachim Rønning: Max Manus

Tuore ultramielenkiintoinen elokuva Norjan vastarintaliikkeestä. Käynnistyy brutaalisti Sallan rintamalta Suomen talvisodasta, jossa nimihenkilö on vapaaehtoisena. Pienten Oslo-episodien ja Skotlannin koulutusjakson jälkeen elokuva paneutuu sodan kahteen viimeiseen vuoteen Oslossa. Sabotaasi-iskut saksalaisia miehittäjiä vastaan kuvataan suhteellisen tavanomaisesti, mutta todella ammattitaitoisesti ja soljuvalla rytmillä. Päähenkilöt vaikuttavat aluksi partiopojilta sekä iältään että asenteiltaan, mutta todelliset henkilöt olivat taatusti yhtä nuoria ja moraalinen asetelma oli Norjassa harvinaisen selväpiirteinen. Tietysti monimuotoisemminkin asiaa olisi voinut tarkastella, mutta kyllä esimerkiksi sotasankarin paluu katkeraan rauhaan tulee kohtuullisesti rakennettua.

Mika Kaurismäki: Honey Baby

Kaurismäen vanhempi veli on tehnyt pitkin uraansa mielenkiintoisia, mutta jotenkin puolinaisia elokuvia. Melkein aina tuntuu jokin osa-alue, resurssi tai motiivi hiipuvan ja homma lässähtää kasaan. Se on hassua, koska se oikea Kaurismäki on aina tehnyt viimeistä piirtoa myöten viimeisteltyjä töitä. Tässäkin nyt käsillä mielenkiintoinen aihe, Orfeuksen ja Eyridikeen yltiöromanttisen legendan siirto moderniksi road movieksi Hallesta Murmanskiin halki postkommunistisen Itä-Euroopan. Ohjaajalla on aina ollut wendersmäinen miljöön taju ja se toimii tässäkin kohtuudella varsinkin alussa ja Pietari-kohtauksissa. Elokuva romahtaa jännitteellisesti kuitenkin noin kolmen vartin kohdalla Kaliningradin ja Riikan jälkeen todella kuluneisiin Kari Väänäsen sirkuskuvioihin. Siitä leffa ei enää mihinkään nouse, loppu on vaivaannuttavaa ja tuskaistakin katsottavaa. Pääparina on suhteellisen näppärästi amerikkalainen has-been-soft-rokkari ja itäkarjalainen "showtanssija". Irina Björklund on hehkeä, mutta silti jotenkin viileän poissaoleva. Pahan pojan roolissa vanha stara Helmut Berger. Ohjaaja itse heittää cameon pietarilaisena piraattilevymyyjänä.

Luis Buñuel: Cet Obscur Objet du Désir

Näin Buñuelin joutsenlaulun lähes 30 vuotta sitten, tammikuussa 1982 tai joulukuussa 1981, Haminan Hiltonissa, Reserviupseerikoulun tykistökasarmin luentosalissa 16-millisenä versiona. Takaumarakenteesta huolimatta elokuva on varsin suoraviivaisen narratiivinen, verrattuna Buñuelin edeltäviin teoksiin. Realistisia katunäkymiä Sevillasta, Pariisista ja Lausannesta. Yli sata vuotta vanhaan Pierre Louÿsin romaaniin perustuva tarina on lähes sietämättömän painostavaa vanhan miehen kiusaamista. Saman tekstin ovat filmanneet ainakin Josef von Sternberg ja Julien Duvivier, mutta Buñuelin työ on omassa sarjassaan, vaikka ei hänen persoonallisimpia olekaan. Merkillisintä varmaan naispääroolin jakaminen kahdelle hyvin erinäköiselle näyttelijälle, Carole Bouquet ja Angela Molina. Ratkaisu toimii silti omituisen hyvin. Kirpeää huumoria löytyy edelleen, papin johtama Jeesus-lapsen Vallankumouksellinen Armeija terrorisoi Länsi-Eurooppaa, ruumiita syntyy läjäpäin. Ensikohtaamisen hypnoottiseen kokemukseen on vaikea päästä, mutta hyvin kiehtova elokuva on edelleen.

Luis Buñuel: Le Fantôme de la Liberté

Buñuelin toiseksi viimeistä elokuvaa ei kovin usein esitetä, olen nähnyt sen tätä ennen vain kerran, Wienissä 90-luvulla. Leffa etenee unen logiikalla, kohtauksia ei kehitellä loppuun, jollakin sivujuonteella tai aasinsillalla siirrytään muualle muiden henkilöiden pariin. Henkilöitä on paljon, niin eläimiäkin, hämähäkkejä ja strutseja. Liikkeelle lähdetään Todedosta 1808, Goyan kuuluisan maalauksen maisemista. Buñuel ammuttaa taas itsensä teloitusryhmällä. Enimmäkseen liikutaan nyky-Pariisissa. Vanha suosikkinäyttelijättäreni Marie-France Pisier todella pienessä roolissa pahamaineisessa vessanpönttökohtauksessa. Elokuva ei nähdäkseni toimi alkuunkaan. Vaikka kohtaukset jäävät kesken, niitä toisaalta pitkitetään täysin tarpeettomasti, eikä vitsitkään ole hauskoja. Niin sanotut surrealistiset kohtaukset tuntuvat päälleliimatuilta, ne eivät istu rytmiin samalla tavalla kuin Buñuelin parhaissa töissä. Buñuel ja Carrière saivat tuottaja Silbermanilta vapaat kädet ja se oli selvä virhe, väsähtäneen välityön maku on vahva koko elokuvassa.

Luis Buñuel: Le Charme Discret de la Bourgeoisie

Kun näin Porvariston hillityn charmin ensi kerran joskus 80-luvun lopulla, pidin sitä kirkkaasti Buñuelin uran parhaana, yleensäkin yhtenä parhaista näkemistäni elokuvista. Teos ei uusintakatseluilla ole ollut yhtä nautinnollinen. Vaikka siitä löytyy joka kerran uutta, kuten tällä kertaa Albert Järvistä muistuttava konepistoolimies, niin samaa yllätyksellisyyttä ei enää voi saavuttaa. Perusasetelmassa on kaikuja kymmenen vuotta aiemmin valmistuneesta meksikolaisesta Buñuel-leffasta El ángel exterminador ja yksittäiset kohtaukset voisivat olla suoraan Buñuelin ensimmäisistä surrealistisista elokuvista 40 vuoden takaa. "Todellisuus", unet ja kuvitelmat sekoittuvat nyt saumattomasti. Vielä Belle de Jourissa ne oli selvästi erotettavissa, mutta tällä kertaa katsoja ei pääse niin helpolla. Eikä haluakaan. Elokuva koostuu toistuvista epäonnistuvista ruokailu- ja paritteluyrityksistä eri kokoonpanoilla ja ympäristöissä. Rytmi on juuri oikea ja näyttelijät suoriutuvat virheettömästi. Buñuel ja Carrière tihensivät tähän alkuperäiskäsikirjoitukseen kaikki pakkomielteensä ja löysivät täydellisen tasapainon. He tekivät vielä kaksi elokuvaa, mutta kulminaatio tapahtui tässä.

Luis Buñuel: Tristana

Tämäkään Buñuelin teos ei ole ollut suuria suosikkejani, jonkinlaisena Viridianan jälkiuunileipänä taisin joskus pitää. Taustalla onkin saman kanarialaisen Benito Pérez Galdósin romaani kuten Viridianassa ja Nazarinissa. Toledon näyttävästä kaupungista upeita miljööotoksia, myös talvisia. Catherine Deneuve tyystin erilaisessa roolissa kuin Belle de Jourissa, ei sovi tähän niin hyvin. Ranskankielinen versio, melko rosoinen kopio, ranskan kieli hieman häiritsee kun Espanjassa liikutaan, dubbauksenkin huomaa joissakin näyttelijöissä. Tämä on yksi Buñuelin streiteimmistä elokuvista, enemmän melodraamaa kuin surrealistista kinkyä. Muista myöhäiskauden elokuvista poiketen tässä ei ole käsikirjoittajana Jean-Claude Carrière, puuttuu selvästi tiettyä kepeyttä, jota Carrière toi teoksiin. Varsin synkkäsävyinen ja alakuloinen tunnelma, sinänsä hyvin professionaali ja hallittu elokuva.

Moortgat Duvel Tripel Hop

Saatanallinen kultainen belgiale Duvel on yksi Belgian suurimmista olutklassikoista ja ehdottomia omiakin suosikkejani. Nyt on Duvelinkin valmistaja lähtenyt varioimaan tuotepalettiaan ja tuloksena on tämä herkullisesti nimetty olut, ensi-ilta tosin näyttää olleen jo 2007. Perus-Duvel on lähellä trappistitripel-tyyliä, mutta hiilihappoisempana ja vehnäisen sitrusmausteisena kuitenkin selvästi omassa sarjassaan. Tässä versiossa on alkoholia hilattu yksikkö ylöspäin lukemaan 9,5%. Tripel taitaa viitata humaliin, niitä on nyt kolmea lajia, Styrian Goldings, Saaz ja uutuutena Amarillo, mielenkiintoisesti siis kolmelta eri suunnalta, Sloveniasta, Böömistä ja US-länsirannikolta. Pakkaus on näyttävä kaikin puolin, väri on edelleen kultainen, vaahtoa syntyy ehkä laiskemmin kuin perus-Duvelissa. Maussa on edelleen belgihiivaa, sitrusta, kirpeää pippurisuutta, mutta kieltämättä jälkimaku on selvästi humalainen, paljon enemmän kuin perusversiossa. Todella loistava hedelmäinen olut, jossa humala leikkaa vehnäistä hiivaa himmeämmäksi. Hopheadinä on pakko tunnustaa, että tässä on tehty alkuperäistä parempi olut. Ostopaikka Haaparanta, Systembolaget.

Luis Buñuel: La Voie Lactée

Tämä Buñuelin Linnunrata-leffa ei kolahtanut ensikatsomalla eikä tehnyt sitä nytkään. Jonkinlainen teologinen road movie -satiiri Pariisista Santiago de Compostelaan klassista reittiä. Hieman huvittavaa, että Buñuel, ateisti Jumalan armosta, teki Jeesus-leffan 1968, kun Eurooppa kiehui hippien vasemmistoradikalismin kynsissä. Buñuel itse näyttelee paavia, jonka teloitusryhmä ampuu. Matkan varrella tapahtuu kaikenlaista, mutta teologinen teoretisointi ei jaksa kiinnostaa. Hieman koomisuutta on mukana, mm. valkotakkimiesten noutama aggressiivinen pappi, mutta mikään Monty Python Buñuel ole. Loppukohtaus on hieno, samanlaista nokkeluutta olisi kaivannut enemmän mukaan.

De Ranke Noir de Dottignies

Jo kolmas paperikääreellinen belgiolut tällä viikolla. XX Bitteristään kuuluisa De Ranken panimo sijaitsee Länsi-Flanderin Wevelgemissä, lähellä Lillen ranskalaista suurkaupunkia. Silti hieman yllättävää, että nimessä ranskalainen noir-sana, Flanderihan on fanaattisen yksikielistä aluetta. Vahva tumma ale, 9%, hyvin monimuotoiselta vaikuttaa. Suklaisen mausteinen, makeahko, mutta myös kuivaa jälkimakua. Jokin hankalasti hahmotettava makea sivumaku, ehkä hiivasta peräisin. Kuohkeaa ja tuoretta, mutta ei nouse suosikkibelgieni joukkoon. Makeus hallitsee liikaa, mausteissa yrttejä ja anista, jotka eivät kokonaisuutta paranna. Humalointi on yllättävän voimakas, mutta se ei pysty pelastamaan liian makeaa runkoa. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.

Luis Buñuel: Belle de Jour

Päiväperho on Buñuelin tunnetuin elokuva, sensaatiomaisen aiheensa takia tietysti. Se on myös yksi parhaista, varsinkin fantasiakohtauksissa kiteytyy monet Buñuelin surrealistiset teemat. Pohjana Joseph Kesselin romaani, mutta elokuva on käsittääkseni huomattavasti parempi. Käynnistyy räväkästi brutaalilla eroottisella kuvitelmalla, hypnoottisia kamera-ajoja, Catherine Deneuven epätodellinen kauneus, unenomaisuus kannattelee koko leffaa. Buñuel itsekin vilahtaa cameona terassilla hitchcockmaisesti. Tarina ehkä muuttuu lopussa liian elliptiseksi, mutta se on taatusti ollut Buñuelin tarkoituskin. Aasialaisen bordelliasiakkaan laatikon mystinen sisältö, jota ei katsojalle paljasteta, on upea oivallus. 60-luvun Pariisistakin hienoja näkymiä, jos pystyy irrottamaan katseen Deneuvesta.

Luis Buñuel: Le Journal d'une Femme de Chambre

Alkuvuodesta 1982 näin Haminassa Luis Buñuelin viimeisen elokuvan Cet obscur objet du désir, joka teki suuren vaikutuksen. Katsoin leffaa niin lumoutuneena, etten huomannut kahden eri näyttelijän esittävän naispääroolia. Myöhemmin minulla oli suuria vaikeuksia Buñuelin kanssa, vanhimmat surrealistiset teokset ja myöhemmät Viridianan tapaiset kristinuskolle vinoilut eivät kolahtaneet. Los Olvidadosin meksikolainen realismi hätkäytti, muttei sekään täysin vakuuttanut. Vasta luettuani Buñuelin muistelmateoksen Viimeinen henkäykseni aloin päästä kunnolla miehen ajatusmaailmaan sisään. Tuo kirja on ylivoimaisia suosikkejani kaikki kirjallisuudenlajit mukaan lukien. Kirja on harvinaisen selkeä ja suorapuheinen keskittyen hyönteisiin, alkoholiin, naisiin ja muihin elämän nautintoihin. Kirjaa lukiessa joutuu väkisin harmittelemaan, ettei ole koskaan tullut aloittaneeksi tupakanpolttoa. Tämän jälkeen monet Buñuelin elokuvat saivat uusia ulottuvuuksia ja nykyään pidän Buñuelia yhtenä mielenkiintoisimmista elokuvantekijöistä.

Kamarineidon päiväkirja vuodelta 1964 käynnisti Buñuelin viimeisen ranskalaisen kauden, joka on hänen tuotantonsa ehdoton huipentuma. Saman Mirbeaun romaanin filmasi jo ranskalainen Renoir Hollywoodissa 40-luvulla. Elokuva ei ole Buñuelin tunnetuimpia, mutta se tärähti kunnolla jo ensikatsomalla ja uusintatsekkaus vahvistaa näkemystä, että tämä on Buñuelin avainteoksia. Elokuva käynnistyy suhteellisen suoraviivaisesti, mutta kinkkisyys kasvaa koko ajan, irstaita pappeja ja eläkeläisten kenkäfetisismiä nousee esiin. Upeaa mustavalkokuvausta talvisesta Ranskan maaseudusta, sijoittuu romaanista poiketen 1930-luvun alkuun, antisemitismi leimaa ilmapiiriä, mutta Buñuel ei ole siitä erityisen kiinnostunut. Merta ei näy, mutta lähes kanaalin rannalla käsittääkseni liikutaan, Dieppen ja Cherbourgin seuduilla. Loppukohtauksessa nousee esiin ranskalaisen fasismin sankari Jean Chiappe, joka junaili Buñuelin elokuvien sensurointeja 30-luvulla. Italian sankarilliset ilmavoimat ampuivat Chiappen koneen alas vahingossa 1940. Viittauksia myös Buñuelin kotijumalaan kirjailija Huysmansiin. Kamera liikkuu alusta alkaen, junassa, hevoskärryissä, ympäri porvarillista kartanoa. Romaanin päiväkirjarakenteesta ei ole jälkeäkään, vaikka kamarineito Jeanne Moreau hallitsee jokaista kohtausta. Juonen keskiössä on poikkeuksellisen raaka lapsen raiskaus ja murha, elokuva lienee Buñuelin uran synkin. Elokuvan loppuosassa intensiivisyys löystyy, mutta pysyy silti kasassa.

Fürstenberg Weizen Hefe Hell

Alkoholillinen (5,4%) hiivavehnäolut Tonavan latvoilta. Baarimestari rakensi vaahtopäätä pitkään, mutta kyllä siitä kaunis ja kestävä tulikin. Purukumin maku lähes hyppää lasista esiin, tämä on suhteellisen makea hefe, mutta ei silti erityisen banaaninen, enemmän sitruspainotteinen. Hieman pippurista maustettakin havaittavissa, mutta muuten ennustettava vehnäolut. Lajissaan näppärä, varsinkin alkoholfrein jälkeen, mutta en ole tyylisuunnan ystäviä, varsinkaan talvella. Oluthuone Leskinen, 13.1.2011.

Laitila Kievari Savuruis

Uutuus Varsinais-Suomesta on tummanpuhuva kauniin punaruskea olut. Kevyesti vaahtoa, savuisuus lyö leimansa ensipuraisussa selvästi. Leipäisen maltainen, vähän toffeetakin ja yllättävän voimakkaan kirpeä humalainen jälkimaku. Alkoholia 5,3%, tuntuu hyvin tasapainoiselta kaikin puolin. Savuisuus katoaa taustalle ja häipyy lähes olemattomiin tuopin tyhjetessä. Varsin maltillinen ja hillitty olut kyseessä on, ei varmaankaan säväytä voimakkaampiin makuihin mieltyneitä. Sessio-oluena toimii baarioloissa hyvin. Oluthuone Leskinen, 13.1.2011.

Tucher Hefe Weizen Alkoholfrei

Oluthuone Leskisen kanta-asiakkaiden keskuudessa järjestettiin kilpailu, jossa oli tunnistettava uudessa Alkoholittomien oluiden kampanjajulisteessa esiintyvä televisiojulkkis. Onnistuin arvonnassa voittamaan kilvan jaetun pääpalkinnon erään toisen herran kanssa. Epäilen tosin, että olimme kilpailun ainoat osanottajat. Ykköspalkintona oli mahdollisuus kiskoa Clausthalerin alkoholitonta hanaolutta ilmaiseksi niin paljon kuin ehtii. No, en ehtinyt paikalle ajoissa, innokkaimmat juovot olivat rahalla maksaen kiskoneet jo Clausthaler-tynnyrit kuiviin. Lohdutukseksi Oluthuone tarjosi palkinnoksi alkoholitonta Tucherin vehnäolutta. Tässä vaiheessa ehdotin, että palkinto olisi kohdistettu johonkin hitaammin kiertävään vahvempaan olueen, koska alkoholittomat tuotteet näköjään revitään väkisin käsistä. Ehdotus torjuttiin, joten niinpä asetuin nauttimaan alkoholivapaata hefeweizenia. Ulkonäkö todella hieno, hyvä vaahto, samea väri. Maku on puhdas, hieman nahkean kuiva, ei hedelmää, banaania tai esteriä. Jälkimaku jokseenkin tyhjä. Vehnämallasta tässä selvästi on, mutta jotain oleellista tuntuu puuttuvan. Ei juoma mitenkään surkea ole, mutta en olisi tästä valmis mitään maksamaan. Pullolla hintaa 4€. Oluthuone Leskinen, 13.1.2011.

Mikko Niskanen: Pojat

Näin tämän Niskasen pelinavauksen 70-luvulla vaikutteille alttiissa iässä ja vaikutus olikin sitten niin tyrmäävä, että olen tietoisesti vältellyt elokuvaa sen jälkeen. Arvioin nyt saavuttaneeni tarpeeksi paatuneen tilan, jotta pystyn käsittelemään leffaa vetistelemättä. Erityisesti kiinnosti Oulun näkymät, tämähän sijoittuu jatkosodan aikaiseen Ouluun ja kuvaukset tehty 60-luvun alussa. Paljon on Oulu sen jälkeen muuttunut, joitakin Raksilan kulmia, tuomiokirkon ympäristöä, Merikosken siltoja ja Hupisaaria on tunnistettavissa. Huvittavasti pojat juoksevat Raksilasta Intiön hautausmaan kautta asemalle, vaikka todellisuudessa pääsisi tietysti suoraankin. Elokuvan fiilis on hämmästyttävän moderni, mitään juonta ei varsinaisesti ole, seurataan lähinnä Raksilan poikien pikkubisnestä saksalaissotilaiden kanssa eri vuodenaikoina. Toppilan vaalea olut hieman hilpeästi suosittu vaihtoväline. Iskon metsät yllättävän synkkiä siihen aikaan. Joku Kalle Juntunen -niminen sankarivainaja haudataan elokuvan alkupuolella. Tyttöjä ei näy jostain syystä ollenkaan, vain hieman vanhempia naisia saksalaisten seuralaisina. Paljon on elokuvassa puutteitakin, saksalaisia näyttelevien aksentti karmeaa ja oululaispoikia esittävienkin suusta kaikuu enemmän Helsingin slangia kuin Oulun murretta. Loppukohtausta lukuunottamatta sävy on suhteellisen komediallinen, poliittisia jännitteitä Niskanen, ehkä Rintalan tekstin kautta, nostaa esiin aika näppärän hienovaraisesti. Rakenne on löysähkön episodimainen, mutta kyllä elokuva aika vaikuttava on edelleen.

De Glazen Toren Cuvée Angélique

Aalstin kaupungin katusoittajien kunniaksi valmistettua sameaa vaaleanruskeaa belgialea, 8,3%. Ehdin jo pelätä oluen vanhentuneen, mutta pullon kääreessä onkin pullotusajankohta 23.2.2010, säilyvyyttä luvataan kaksi vuotta. Belgihiivainen perusmaku leimaa aloitusta ennen jokseenkin ohutta runkoa. Jälkimaussa kapeasti, mutta varsin pisteliäästi maustetta tai kirpeää humalaa. Etikettitekstin mukaan kyseessä on tuote, joka tehty muinaisen "Dobbel Special Belge" -tyylin mukaan. Luostaridubbeliksi olut on vaaleahko eikä erityisen makea, vaikka jälleen on sokeria flaamit lisänneet aikuisten juomaan. Humalointi siis ilahduttavaa, mutta ei se tarpeeksi lämmitä, harmittavan mauttomaksi ja luonteettomaksi tämä kuitenkin jää. Mahdollisen sedimenttihiivan lisääminen saattaa parantaa täyteläisyyttä. 

Arne Dahl: Eurooppa blues

Ensivaikutelma ei ole paras mahdollinen, kun jo kirjan nimessä rötköttää kirjoitusvirhe. Jos siis kyseessä on musiikkityyli tai alakuloinen mielentila, niin pitäisi kirjoittaa Eurooppa-blues. Jos taas tarkoitetaan jääkiekkojoukkuetta, niin Eurooppa Blues. Mutta se on tietysti kääntäjän ja suomalaisen kustantajan moka, ei Dahlin. Virheitä tuntuu kyllä esiintyvän tekstissäkin, jossa suomenruotsalainen hahmo lomailee Toscanassa Adrianmeren rannalla. Toscanahan ei ulotu sille puolelle niemimaata, ehkä suomentaja on sotkenut Adrianmeren ja Tyrrhenanmeren. Dahlin mielestä suomenruotsalaisilla näyttää olevan suomalainen etunimi ja ruotsalainen sukunimi. Tämä on jo neljäs osa sarjassa, joka kuvaa tukholmalaisen poliisin erikoisryhmän työtä. En ole lukenut aiempia osia, joissa todennäköisesti on pohjustettu huomattavasti tässä esiintyviä henkilöhahmoja. Komediallisia piirteitä henkilöissä, mutta melko ohuiksi ja epäuskottaviksikin he jäävät, ruotsalaiset poliisit ovat yleensä fiksumpia. Useita rikoksia tapahtuu eri puolilla Tukholmaa ja niitä selvitellään melko tavanomaisella poliisiproseduraalikuvauksella. Yhteen henkirikokseen liittyvät Skansenin eläintarhan ahmat, joiden kohdalla Dahl viittaa pitkitetysti ja toistuvasti James Ellroyhin, jonka yhdessä pääteoksessa esiintyvät nämä arktiset näätäeläimet. Tapahtumat siirtyvät pikkuhiljaa Ruotsin ulkopuolelle, Milanoon, Odessaan ja Weimariin. Trilleriainesta tulee esille, tutunomaista taustoitusta toisen maailmansodan tragedioihin, jopa talvisotaan ja Suomussalmen taisteluihin. Dahl kirjoittaa vetävästi, mutta kovin omaperäinen tai erityisen hyväkään romaani ei ole. Lopussa mutkat oiotaan suoriksi lähes luettelomaisesti, olisiko jouduttu tekstiä jopa lyhentämään brutaalisti.

Liefmans Cuvée-Brut

Belgialaisen paperikääreellisen kirsikkaoluen korkki oli poikkeuksellisen tiukassa. Ensi kerran jouduin avaaman olutpullon korkkiruuvilla. Liefmans on nykyään Duvelia valmistavan Moortgatin omistuksessa. Mukavasti vaahtoava tummanpunainen juoma on selvästi hapan, mutta myös makean marjainen. Kohtuullisen raikas kuitenkin ja makeus ei ole täysin siirappista. Marjoja on 6%, se ei kuulosta kovin paljolta, mutta maussa tuntuu hyvin. Ei ole lähelläkään parhaiden kuivien kriekien intensiteettiä, mutta ihan siedettävä lajissaan. Laji ei ole millään tavalla suosikkejani, eihän mallas tai humala tule mieleenkään tästä marjamehusta. Huvittavasti Alko toi tämän kesäisen juoman markkinoille jouluoluiden seassa. Ehkä tätä voisi lämmittää hehkukriekien tapaan. Ostopaikka Oulu, Välivainion Alko.

Attila Gigor: A nyomozó

Tuore unkarilainen rikoselokuva. Tavoittelee ehkä kovaksikeitettyä jenkkiperinnettä, mutta ei toimi kunnolla millään osa-alueella. Eleetön makaaberi ote hallitsee koko elokuvaa, henkilöhahmot ja koukeroinen juoni eivät ole kiinnostavia, ohjaus löysää. Fiksuksi brechtiläiseksi etäännytykseksi aiotut kohtaukset, ruotsalaista terveydenhoitofantasiaa ja teatterimainen palautepalaveri, jäävät pelkästään vaivaannuttaviksi. Ehkä koko homma on pelkkää mustaa huumoria, mutta en huvittunut.

Ang Lee: Lust, Caution

Taiwanilainen Ang Lee on saanut aikaan monia hienoja elokuvia ja tämä on näkemistäni ehkä paras. Eeppinen periodivakoilutarina Japanin miehittämästä Kiinasta, Shanghaista 1942 ja pitkä takauma Hongkongiin 1938. Kirkkaat värit, hyvin lavastettu, vanhoja autoja, baareja, kahviloita, ravintoloita, koruliikkeitä, naisten vaatteita, Hollywood-leffoja, mahjongin peluuta. Keskushahmona japanilaisten perustaman kiinalaisen nukkehallituksen salaisen poliisin johtaja, jota teatteriopiskelijavetoinen vastarintasolu yrittää saada hengiltä. Kihelmöivän hitaasti kehittyvä juoni eroottisen houkutuslinnun ympärille, varsinkin elokuvan ensimmäinen tunti on hengästyttävän upeasti toteutettu. Jatkossa väkivalta ja varsinkin seksi nousevat enemmän pintaan ja jännite hieman höltyy. Näyttelijätyö vaikuttaa täysin virheettömältä. Eurooppalaisia ei juuri näy, japanilaisiakin oikeastaan vain yhdessä hienossa kohtauksessa, jossa kiinalaisten ja japanilaisten erot välittyvät hämmästyttävän tiheästi. Vähäeleinen musiikkikin toimii saumattomasti. Tunnelma muistuttaa Alan Furstin romaaneja, yksi parhaista moderneista toisen maailmansodan vakoiluelokuvista. En voi ymmärtää, miksi en ole nähnyt elokuvaa teatterissa. Elokuvan nimeä ei ole Suomessa käännetty, vaikea ymmärtää miksi, niin hieno nimi olisi Himo, harkinta.

Struise Pannepot 2008

Maustettu vahva belgiale, 10%. Olen juonut aiemmin panimolta hieman eri tavalla kirjoitetulla nimellä samankaltaista olutta, vuosiluku silloin 2007. Nimi tarkoittanee jonkinlaista kalastusvenettä. Itse asiassa Struisella ei taida olla vieläkään omaa panimoa, joten tämä on teetetty jossain muualla, ainakin Deca-nimisellä panimolla on Struise-kytköksiä. Suurikuplaista kestävää vaahtoa syntyy massiivisesti, väri on käytännössä musta. Pehmeää ja makeaa, siirappisen tahmaista, jälkimaussa kurkkupastillityyppistä mausteisuutta. Makeudessa mukana hedelmäisyyttä, mutta siihen myönteiset vaikutelmat pysähtyvät. Mallas ja humala jossain kaukana poissa. Varsin monet olutharrastajat saavat lähes orgasmeja tällaisista oluista, mutta omalla asteikollani sokerinen makeus heittää nämä armotta pahnan pohjalle.

Kari Hotakainen: Ihmisen osa

90-luvun alussa luin tuoreeltaan Hotakaisen ensimmäisen proosateoksen Buster Keaton: elämä ja teot. Se teki hyvän vaikutelman, vaikka en kirjasta paljoa muista. Romaani teki hauskasti kunniaa Keatonille kertomatta silti hänestä juuri mitään. Sittemmin Hotakaisesta tuli jonkinlainen mediapersoona, johon törmäsin ajoittain. Vakavalla naamalla esitetty ironinen vino huumori toimi jossain määrin, mutta Hotakaisen kirjaan tartuin uudestaan vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin Juoksuhaudantien saatua kaikki mahdolliset palkinnot. Romaani oli musertava pettymys, Hotakaisen koominen tulokulma oli jo tullut tutuksi ja se ei pitkälle kanna. Rintamamiestalon remonttipuuhat ja kuluneet parisuhdeongelmat eivät kiinnostaneet vähääkään. Siispä aloitin Hotakaisen uudemman romaanin lukemisen melko vähäisillä odotuksilla. Kirja käynnistyy 80-vuotiaan pienyrittäjänaisen omaelämäkerronnallisena vuodatuksena, jossa on Hotakaisen ominainen nyrjähtänyt ja teräväkin särmä, mutta melko tylsää kuitenkin. Vaikutelma raikastuu, kun kertojaksi vaihtuu vuorotellen naisen lapsia. Romaanin rakenteessa on näppärää metaotetta, ns. kirjailija esiintyy yhtenä hahmona. Kokeneelta Hotakaiselta tällaista voi odottaa ja kuvio toimii kyllä varsin hyvin. Teemat ovat ajankohtaisia ja pureutuvat ensimmäisen 2000-luvun vuosikymmenen lopun taloustaantumaan ja työelämän yleiseen illuusiottomuuteen. Eivät ehkä erityisen omaperäisesti ja varovasti annosteltu huumorikin on tuttua aiemmista yhteyksistä. Suhteellisen irrallisia mustaksi huumoriksi tarkoitettuja kohtauksia, joita kustannustoimittaja olisi voinut karsia. Loppupuolella Hotakaiselle tyypillinen melodraama astuu kuvaan, kun vastenmielisin bisnesnero tappaa pikkutytön ajamalla ylinopeutta päin punaisia. Tyyppi korjaa poliisikuulustelussa auton mallin Audi A3:sta sporttisemmaksi Audi S3:ksi, aivan kuten tositapauksessa Helsingissä Huopalahdentiellä 2002. Hotakainen pohjustaa tragediaa alusta asti, mutta silti se nyrjäyttää romaanin (mahdollisen) tasapainon. Pidin loppuosaa harvinaisen mielikuvituksettomana ja ennustettavana kelailuna. Liian helppo ratkaisu, alussa viritetyt teemantyngät unohtuvat. Yksityiskohtana häiritsi 80-vuotiaan naisen lasten iät, jotka vaikuttivat paljon loogista ikää nuoremmilta. Vanhimman tyttären olisi kuulunut olla kuusikymppinen, silti hänellä oli alle 10-vuotias lapsi. Teos ei mitenkään parantanut käsitystäni Hotakaisesta.

Dupont Moinette Brune

Saisonistaan kuuluisa Dupontin panimo sijaitsee Länsi-Valloniassa lähellä Ranskan rajaa. Tämä ruskea Moinette on tuttu olut vuosien takaa, mutta muistikuvat ovat hataria. Eloa oluessa on, vaahto kohoaa hiljalleen lasin reunan yli. Samea, vaaleanruskea väri. Maku on belgihiivainen, kevyen yrttinen, sokerisen makea, mutta jälkimaku tavallista humalaisempi. Tämäkin on periaatteessa vieroksumaani dubbel-tyyliä, mutta vahvuudeltaan lajin yläreunassa, 8,5%, värikin hailakka ja tällaista humalointia ei yleensä dubbeleissa ole. Pikemminkin hedelmäinen kuin maltainen. Ilman hiivan makua ja makeutta voisi olla mukavakin olut, mutta nyt jää kovin keskinkertaiseksi kokemukseksi.

Clint Eastwood: Letters From Iwo Jima

Japanilaisten näkökulmasta kuvattu elokuva Iwo Jiman taistelusta. Eastwood teki aiheesta samoihin aikoihin toisenkin leffan, joka hajosi omituiseksi mediasatiiriksi. Tämä toimii huomattavasti paremmin, elokuva ei rönsyile kovinkaan paljoa saarelle ulos, vaikka selvästi ylipitkä tämäkin on. Tarinan keskiössä joukkojen komentajaksi saapuva runoilija-diplomaatti-kenraali Kuribayashi, josta annetaan liiankin kirkasotsaisen suoraselkäinen kuvaus. Tarinaa ryhdistää voice-overina leipurisotilaan vaimolleen kirjoittamat kirjeet, jotka löydettiin sodan jälkeen. Japanilaisten itsemurhainnokkuutta käsitellään perusteellisesti, mutta kovin uutta analyyttista tuotosta aiheesta ei tule esille. Amerikkalaisten brutaalius esitetään hieman kömpelösti ja ehkä tuottaja Spielbergin koulupoikauhmakkuutta ilmentäen. Ensimmäiset taistelukohtaukset näyttäviä, mutta jatkossa nekin hiipuvat luolahiiviskelyksi. Allan Dwanin Iwo Jima -elokuva säilyy tämänkin jälkeen parhaana aiheeseen liittyvänä.

Rochefort 6

Kyllä tässä naama venyy pitkäksi, kun arkistojen penkomisen jälkeen on todettava, etten ole tätä ennen juonut Rochefortin trappistiluostarin panimon olutta numero 6. Olut on panimon kaupallisista tuotteista kevyin ja heikoimmin saatavilla oleva, mutta kyllä yli 20 vuoden olutharrastuskauden aikana sitä on ollut tarjolla useita kertoja. Jotain muuta on tullut esteeksi ja riittävää intohimoa ei ole ollut tämän maistamiseen. Merkittävin motiivi tietysti mielikuva, että tämä olut olisi jotenkin laimeampi versio oluista 8 ja 10, joita on ollut hyvin tarjolla Suomessakin viime aikoina. Nyt on siis korkea aika lopettaa spekulaatiot ja tarttua itse olueen. Tuoteseloste ei odotuksia kohenna, siellä lukee normaalien aineiden lisäksi mallastamaton vilja ja sokeri, alkoholia 7,5%. Keskiruskea olut reagoi astiavaihtoon reippaasti muodostamalla paljon vaahtoa, pullon pohjalla tavallista runsaammin sedimenttiä. Tässä vaiheessa tuli mieleen lisäsyy miksi olen Rochefort 6:ta väistellyt. Se on nimittäin ns. dubbel, joka on yksi vastenmielisimmistä oluttyyleistä. Vaikka dubbel olisi hyvin tehty, niin yleensä siinä korostuu belgialehiivan luontainen luotaantyöntävyys, tahmaisen siirappinen makeus ja keinotekoinen mausteisuus. Usein ne ovat myös paradoksaalisesti vetisen ohuita, vaikka periaatteessa tältä raaka-ainepohjalta pitäisi syntyä täyteläistä maltaisuutta. Tässä Rochefortissa hiivan maku jää aika lailla taustalle, mutta suklainen makeus on enemmän mukana. Pehmeää täyteläistä kuohkeutta, munkkien maine ei todellakaan ole turhaa, kyllä ammattitaito loistaa tästäkin tuotteesta. Vahvempien Rochefortien anis ja lakritsa tuntuu puuttuvan tyystin. Humalaa on vain aavistus jälkimaussa, mutta on kuitenkin. Helppo myöntää, ettei tämä vastenmielinen ole, ehkä ei ole tyypillisin dubbelkaan. Makeutta löytyy, mutta ei erityisen häiritsevästi, tasapainoisuus ja täyteläisyys paljon leimaavampia piirteitä. Olisi pitänyt kokeilla jo kauan aikaa sitten, mutta elämä on liian lyhyt, hyviä oluita on niin paljon. Huonompi tilanne toki olisi, jos hyviä oluita olisi niin vähän, että ne ehtisi tsekata helposti.

Hanssens Artisanaal Oude Gueuze

Dworpissa, Beerselin ja Waterloon välissä toimiva Hanssens ei ole varsinainen panimo, se vain sekoittaa muiden lambiceja. Oude-versiossa on oranssi väri, ei juurikaan vaahtoa, paljon hiilihappoa,  voimakkaan kirpeän hapan maku, tammista lähes hirsimäistä puista viinisyyttä. Raikkaus on hieman vähäisempää kuin monilla kilpailijoilla, nahkeus tuo mukaan aavistuksen tunkkaisuuttakin. Miellyttävän kuivaa silti tämäkin, hedelmäisyys häilähtelee vain hiipivästi taustalla. Alkoholia on lambiciksi reippaammin 6%, se tuo täyteläisyyttä. Alkuvuoden kevyessä lambic-teemassa tämä ei jää yhtään Girardinin tai 3 Fonteinenin kyydistä, vaikea nostaa näistä yhtä muiden edelle.

Aku Louhimies: Käsky

Vastenmielinen elokuva sijoittuu Länsi-Uudellemaalle kevääseen 1918. Perustuu Leena Landerin romaaniin ja epäilen, että suurin osa ongelmista on peräisin alkuperäistekstistä. Mutta ei Rantalan käsikirjoitus tai Louhimiehen ohjauskaan yhtään asiaa edistä. Dramaattisimmat tapahtumat huhtikuussa, mutta uskottavampi ajankohta voisi olla toukokuun loppu. Mutta mitään uskottavuutta tarinassa ei ole muutenkaan, poliittiset ja sotilaalliset teemat hukkuvat kiiltokuvaromansseihin ja provokatiivisiin seksuaalisiin kiemuroihin. Pihla Viitala on aivan liian nätti punasoturiksi ja Samuli Vauramo aivan liian ylevämielinen jääkärinä, tällaisen hahmon on täysin mahdotonta kuvitella selvinneen jääkärikoulutuksesta ja sodasta huhtikuuhun 1918 asti ylenemättä rivimiehestä. Kolmas päähenkilö perustuu selvästi kenttäoikeuden tuomarina Inkoossa 1918 toimineeseen Erik Grotenfeltiin. Näyttelijätyö on kauttaaltaan kömpelöä, eroottisia jännitteitä ei kehitellä, ne vain kaatuvat päälle. Kenttätuomarin kvasifilosofiset jaarittelut hidastavat muutenkin löysän rytmin piinalliseksi ja merkilliset Goethe & Beethoven -viittaukset eivät voisi olla enempää päälleliimattuja. Kaikki positiivisuus kasataan jääkäriin, kaikki negatiivisuus tuomariin, kaavamaisuus leimaa asetelmaa kauttaaltaan. Ylitunteellisilla lapsikohtauksilla yritetään vedota katsojiin kaikkein halvimmilla keinoilla. Oikein tympäisee miten Suomen historian dramaattisimmasta jaksosta voidaan saada aikaan näin surkea leffa.

3 Fonteinen Oude Kriek

Tarunhohtoisen beerseliläisen lambic-panimon vanha kirsikkaolut ei näytä kummoiselta, sameahkoa punertavaa hiilihappoista nestettä. Onneksi ulkonäkö on tällä alalla mitätön sivuseikka, maku ratkaisee. Voimakkaasti hapan, nahkean marjainen, hyvin kuiva. Intensiteetti ei ehkä niin tiheä kuin vaikkapa Cantillonin tulkinnoissa. Oluttahan tämä ei tavanomaisessa mielessä muistuta ollenkaan ja viime aikoina olen alkanut vieroksumaan, jos mallasta ja humalaa ei maussa ole. Lambic on kyllä tässäkin suhteessa poikkeus, varsinkin laatugueuzet, joihin olen kehittänyt intohimon varttuneemmalla iällä. Hedelmä- ja marjalambicit ovat astetta kovempi pala, mutta pakko niidenkin edessä on kädet nostaa pystyyn, jos niitä ei ole makeutettu. Tämä kriek on hieno monikäyttöinen juoma, joskin happamuus varmaankin estää massasuosion. Se on ehkä vain hyvä, lambic ei luultavasti kestäisi suurta maailmanlaajuista kysyntää, parempi säilyttää se pienen eliitin nautintona.

Otter Claus, real ale

Ytimekkäitä nimiä suosivan saukkopanimon jouluolutkaan ei liikaa jaarittele. Ilmeisesti kaikki neljä Otterin talviolutta ovat käytännössä lähes samoja, myydään vain eri nimillä. Aiemmin kokeilemani Otter Head oli yllättävän makea olut ja Claus jatkaa samaa linjaa, tämä on kuin nestemäistä pähkinätoffeeta. ESB-tyylisessä punaruskeassa pehmeän kuohkeassa alessa alkoholia tasan 5% ja jälkimaku on miellyttävän kuiva ja pitkä. Tykkäsin tästä enemmän kuin Headistä, mutta silti liian makeaa minulle. Kymmenen pennyä joka pintistä menee brittiläisten haavoittuneiden sotilaiden tukemiseen. Sitä en tiennyt, kun oluen valitsin maahantuojan listalta ja yllätyksenä kampanja tuli Leskisellekin. Baari oli täynnä venäläisturisteja, venäläisvierailijoitahan on Suomessa tänä talvena eniten sitten talvisodan ja siitä talvesta poiketen osa näyttää päässeen Ouluun asti. Oluthuone Leskinen, 3.1.2011.

Girardin Gueuze 1882 Zwart

Tästä oude gueuzesta käytetään näköjään usein Black Label -nimitystä vaikka etiketissä ei mainintaa olekaan. Ilmeisesti vain etiketin väri erottaa sen muista variaatioista. Belgialaiseen olueen on kuitenkin tarpeetonta sotkea englantia, joten näppärämpi erotin voisi olla zwart tai noir. Mieluummin zwart, koska flaaminkielisessä Pajottenlandissa panimo sijaitsee. Tärkeämpää kuitenkin on, että itse olut on loistavaa. Pientä vaahtoakin muodostuu kauniin tumman keltaiseen tai oranssiin juomaan. Hyvin kuivaa, nahkean hedelmäistä, raikasta. Viinimäinen puuntyyppinen runko. Moderneissa tynnyrikypsytysoluissa puumaisuus monesti häiritsee, mutta gueuzessa se toimii hienosti. Happamuutta ei aluksi kunnolla edes noteeraa, se nousee niin hienosti hedelmien mukana. Alun kuivuusvaikutelmasta huolimatta tämä ei ole kuivimpia lambiceja. Ei missään nimessä makeakaan, mutta hedelmäisyys leikkaa karkeinta santapaperia pois. Hyvin tasapainoinen lambic.

Robert Endeacott: Dirty Leeds

Luin muutama vuosi sitten One Northern Soul -nimisen pienoisromaanin, jonka oli kirjoittanut J.R. Endeacott. Sama mies on nyt Robert-nimellä julkaissut täysimittaisen fiktion. One Northern Soul oli mielenkiintoinen yritys sitoa ilmeisen omakohtainen kasvutarina Leeds Unitedin vaiheisiin Euroopan Cupin finaalitappion 1975 jälkeisissä traumaattisissa tunnelmissa. Teos ei ollut mitään Nick Hornby -tasoa, mutta mukavan vilpitön tunnelmapala kuitenkin. Nyt Endeacott (s. 1965) fokusoi kauemmas Leedsin huippuvuosiin 1961-74. Samantyyppinen haaveilijahenkilö on taas mukana, mutta fiktiivistä osuutta on aiempaa vähemmän, tämä on jonkinlainen Leeds Unitedin historia fiktiivisen henkilön kertomana. Tulee tietysti mieleen David Peacen The Damned United, jossa tiivistettiin fiktiivisesti juuri tätä jaksoa seurannut dramaattinen tapahtumaketju. Ironisella nimellä siunattu Dirty Leeds siis tavallaan kertoo Damnediin johtaneen kehityksen. Endeacott on tiettävästi Peacen ystäviä, mutta kirjoittajana ei samaa tasoa. Kertojahenkilön omat vaiheet eivät ole millään tavalla kiinnostavia ja Endeacottkin unohtaa hänet, kun Leedsin pelit kovenevat. Endeacott kirjoittaa pitkiä kuvauksia tunnetuista otteluista, varsinkin FA Cupin finaalista 1972 ja lahjotun tuomarin pilaamasta Cup-voittajen Cupin finaalista 1973, mutta hän käyttää toisen käden lähteitä. Mitään omaperäistä tai uutta ei tule esille. Aluksi näyttää, että Endeacott saa mukaan Don Revien näkökulman, samaan tapaan kuin Peace käytti Cloughia. Näin ei kuitenkaan käy, Endeacott siirtyy kirjoittamaan ulkopuolisen tarkkailijan suunnasta.  Endeacott on myös ensisijaisesti Leeds-fani, onkin vaikea kuvitella muiden kuin Leeds-fanaatikoiden pystyvän tekstiä lukemaan. Minä sellainen toki olen, joten lukukokemus ei mitenkään vastenmielinen ollut. Tässä on ehkä yksi tarkimpia kuvauksia Don Revien kauden Leedsistä, mutta paremmin lähdeviitattu dokumentaarinen tarkastelu olisi arvokkaampi.