Vuonna 2018 ilmestynyt teos, jonka nimi on hieman harhaanjohtava. Fokuksessa on vasemmistoradikalismi Suomessa koko 1960-luvulla. Se tunnetusti tihentyi 1968 Ranskan toukokuisen kaaoksen inspiroimana ensin Vietnam-painotteisiin mielenosoituksiin ja huipentuen Tšekkoslovakian miehityksen vastareaktioon ja Vanhan ylioppilastalon valtaukseen marraskuussa 1968. Kirjoittajat käyttävät aiheesta nimitystä uusvasemmisto, erotuksena perinteisistä vasemmistopuolueista. He korostavat myös uusvasemmiston riippumattomuutta Neuvostoliiton dogmaattisesta kommunismista ja siten erityisesti eroa 1970-luvun taistolaisiin.
KIrjoittajat eivät ole aikalaisia, Monti syntynyt 1964 ja Purokuru 1987. Monti on italialais-suomalainen, joten ehkäpä sukua argentiinalais-italialaiselle Luis Montille, joka pelasi ensimmäisessä jalkapallon MM-finaalissa 1930 hävinneen Argentiinan paidassa, mutta ns. oriundina oli sitten neljä vuotta myöhemmin voittamassa MM-finaalia Italian joukkueessa. Kirjoittajat ovat aiemmin julkaisseet teoksia kommunismin romahduksen jälkeisestä vasemmistoradikalismista, mutta tässä kirjassa he eivät erityisesti hae yhteyksiä 60-luvulta nykyaikaan. Toki he sellaisen yhteyden olemassaolon mainitsevat.
Suomessa ns. uusvasemmiston liikehdintä ei johtanut 1970-luvulla sellaiseen poliittiseen väkivaltaan kuin esimerkiksi Länsi-Saksassa ja Italiassa, vaikka lähtökohdat olivat samankaltaisia. Tähän on monia syitä, esim. poliittinen johto (Kekkonen ja Koivisto) onnistui tahtoen tai tahtomattaan kanavoimaan radikaalit taistolaisuuteen, joka oli valtion kannalta pienempi harmi kuin avoin terrorismi. Taistolaisten venäläisjumalointihan oli poikkeuksellinen ilmiö, jota ei muualla esiintynyt. Suomalaisilta uusvasemmistolaisilta puuttui myös tarpeeksi karismaattinen johtaja Rudi Dutschken tai Daniel Cohn-Benditin tapaan. Kirjoittajien mielestä Pekka Kuusen poika Antti olisi voinut sellaiseksi kehittyä, mutta hän kuoli 23-vuotiaana 1969 leukemiaan. Sivuhuomiona kirjassa todetaan, että Pekka Kuusi tähtäsi vakavasti presidentiksi 60-luvun lopulla, tavoitteena vuoden 1974 vaalit. Homma hiipui, kun Kuusi ei pystynyt estämään 1968 kilpailijansa Koiviston nousua pääministeriksi. Lopullisesti hanke tietysti kaatui suomalaisen demokratian pohjanoteeraukseen, Kekkosen jatkokauteen poikkeuslailla.
Kirjoittajat pitävät suomalaisen uusvasemmiston lähtökohtana entisen maanalaiskommunistin Jarno Pennasen Tilanne-lehteä, jonka ensimmäinen numero ilmestyi 1961. Siinä esiteltiin samanlaisia vasemmistolaisia ideoita kuin mm. brittiläisessä New Left Review -julkaisussa. Uusvasemmistolaisuus oli siis tuontitavaraa, mutta ei todellakaan idästä eikä varsinkaan Neuvostoliitosta. Vaikutteet tulivat Länsi-Euroopasta, mutta alunperin taustalla oli USA:n länsirannikon toimijoita, joita tosin Monti ja Purokuru eivät juuri mainitse. Pennasen lehden rahoittajaksi epäillään CIA:ta, jonka motiivina oli häiritä venäläisvetoisen kommunismin kannatusta Suomessa. Ensimmäinen kunnon "uusvasemmistolainen" mielenosoitus Helsingissä nähtiin kesällä 1962, kun kaduilla mellakoitiin Neuvostoliiton organisoimaa nuorisofestivaalia vastaan.
Seuraavaksi Suomessa nousi rauhanliike, lähinnä Sadankomitea. Oli olemassa myös stalinistinen Rauhanpuolustajat, joka tuki avoimesti venäläistä kommunistista imperialismia. Sadankomitean vaikutteet tulivat lännestä, mutta ristiriitaisesti samaan aikaan "pasifistinen" uusvasemmisto innostui kolmannen maailman antikolonialismista, Che Guevarasta ja Vietnamin sisseistä. Heidän väkivaltaansa ainakin suvaittiin, jos ei suoraan kannustettu. 1936 syntynyt Pentti Järvinen tuntuu olleen monien liikkeiden avainhenkilö 60-luvulla. Nykyään varsin unohdettua hahmoa ei pidä sotkea samannimiseen 10 vuotta nuorempaan komediakirjoittajaan. Myöhemmin toimittajana ja kirjailijana toiminut Liisa Liimatainen oli tärkeä vaikuttaja, joka piti yhteyksiä Länsi-Euroopan vastaaviin toimijoihin. SDP:stä irtautunut TPSL oli puolueista lähimpänä uusvasemmistoa, esim. Järvinen oli TPSL:n kaupunginvaltuutettu. TPSL:n varsinaisia johtohahmoja Emil Skogia tai Aarre "Sapeli" Simosta ei toki voi millään tavalla pitää uusvasemmiston edustajina. Kirjoittajat asemoivat poliittisella janalla jotkut uusvasemmistolaiset SKP:sta vasemmalle, mutta se on lähinnä määrittelykysymys. Jotkut olivat SDP:n jäseniä Liimataisen tapaan tai lähellä SKDL:n sosialisteja.
Tšekkimiehitys elokuun lopulla 1968 suuntasi uusvasemmiston mielenosoittajat eksplisiittisesti Neuvostoliittoa vastaan, mutta samalla Järvisen ja muidenkin avainhenkilöiden intohimo hämmentävästikin hiipui. Tapaus hajotti SKP:n lopullisesti. Nykynäkökulmasta hämmästyttävästi SKP:n politbyroo tuomitsi venäläisaggression äänin 10-2, vähemmistöön jäivät Taisto Sinisalo ja Markus Kainulainen, jonka Uudenmaan piirin Tiedote-läpyskä muutettiin Tiedonantajaksi ja päätoimittajaksi vähitellen nousi unohtumaton Urho Jokinen.
Vanhan valtauksesta on jälkeenpäin kuultu kaikenlaista. Kirjoittajien mukaan se oli kuitenkin aito mielenosoituksellinen ja ulkoparlamentaarinen aktiviteetti, jolla ei kuitenkaan ollut mainittavia tuloksia. Liimatainen oli Vanhalla vielä keskeinen toimija, mutta vetäytyi heti sen jälkeen maalle opiskelemaan ja muutti sitten ulkomaille. Vuonna 1969 Matti Puolakan johtamilla maolaisilla oli peliliikkeen paikka, mutta homma hyytyi alkuunsa. Suopo oli kuulemma tähän aikaan erityisen huolestunut maolaisista, joilla oli merkittävää kannatusta muissa pohjoismaissa. Suomessa maolaisten kanssa flirttaillut keravalainen 21-vuotias opiskelija Jaakko Laakso alkoi lähestyä Sinisalon telaketjukommunisteja ja kanavoi jäljelle jääneet uusvasemmistolaisten rippeet kohti taistolaista perikatoa.
