2018 luin tuoreeltaan Robbie Robertsonin muistelmateoksen Testimony, joka pysähtyi The Bandin hajoamiseen 1976. Ismo Eriksson vinkkasi syksyllä, että The Bandin Richard Manuelista on julkaistu uusi elämäkerta. Manuel on jäänyt jossain määrin Robertsonin ja Levon Helmin varjoon, mutta kieltämättä Manuel oli avainhahmo varsinkin The Bandin alkuvaiheessa. Kirjoitti lauluja, oli useissa päälaulaja, soitti koskettimia Garth Hudsonin kanssa ja jopa rumpuja. Päihdeongelmat sitten vetivät sivullisemmaksi ja lopulta itsemurhaan 42-vuotiaana 1986. Lewisin kirja käy yksityiskohtaisesti läpi miehen elämän ja teot, ehkä liiankin tarkkaan. Lähes jokainen konserttikin tulee käsiteltyä.
Manuel syntyi 1943 Etelä-Ontarion Stratfordissa, Detroitin ja Toronton puolivälissä. Ei oppinut koskaan nuotteja lukemaan, soitti korvakuulolta. Ray Charles ja Bobby "Blue" Bland suuria esikuvia, heidän kappaleitaan Manuel usein esitti livenä. Ensimmäinen paikallinen bändi Revols, jossa soitti myös tuleva Janis Joplinin kitaristi John Till. Lewisin kirjoitustyyli alkaa jo tässä vaiheessa hieman ärsyttämään. Vähän lapsellista Suosikki-lehden tapaista kerrontaa, erityisesti holtittoman seksi- ja päihdehurjastelun kuvauksessa. Alkoholia tosiaan kului paljon jo varhaisessa vaiheessa. Kanadassa vaikuttanut Ronnie Hawkins järjesti Revolsille Arkansas/Texas/Oklahoma -kiertueen, tukikohtana marraskuun omalta reissulta tuttu Fayetteville ja keikkoja mm. Tulsassa. 1962 Manuel sitten liittyi Ronnie Hawkins and The Hawksiin, jossa jo olivat Robertson, Helm ja Rick Danko. Hudson tuli heti perässä.
Vaiheet Hawksissa ja The Bandissa ovat jo suhteellisen tuttuja monista dokumenteista ja kirjoista. Kun Helm kyllästyi säestämään Dylania, Manuel siirtyi rumpuihin. The Bandin debyyttilevyllä oli tosiaan Manuelin kirjoittamia biisejä neljä, yhtä monta kuin Robertsonilta. Kakkoslevyllä kaikki oli sitten Robertsonilta, tosin kolme yhdessä Manuelin kanssa. Tätä on selitetty Manuelin päihdeongelman pahenemisen seurauksena. Toisaalta ykköslevyltä jäi pois laadukkaita Manuel-biisejä, joita olisi voitu hyödyntää myöhemmin. Lewis vihjailee myös manageri Grossmanin suosineen Robertsonia. Woodstockissa ei näytä 1968 olleen minkäänlaista rattijuoppouskontrollia. Manuel kolaroi jatkuvasti kännissä baarista palatessaan vuokra-autoja ilman mitään merkittäviä seurauksia. Ensimmäinen The Bandin kiertue 1968 tosin peruuntui Rick Dankon murrettua niskansa omasa kolarissaan. Tähteys tuli nopeasti, 1969 The Band soitti sekä Woodstockissa että Isle of Wightilla. Manuel meni naimisiin, sai lapsen ja alkoi käyttää heroiinia. Sitten Robertsonillekin iski writer's block ja uutta materiaalia tuli hitaasti. Bändi siirtyi Kaliforniaan, jossa päihdekuviot eivät ainakaan helpottaneet. Lewis pitää Robertsonia jonkinlaisena tarinan konnana, joka painosti Manuelin pienempään rooliin. Välit kuitenkin pysyivät kunnossa, toisin kuin Helmin ja Robertsonin välillä.
The Bandin hajoamisen jälkeen Manuelin vaikeudet jatkuivat, musiikin teosta ei tullut juuri mitään. Sitä en muistanut, että Manuel laulaa Tom Pettyn huippubiisillä The Best of Everything, jonka Robertson tuotti. 1983 The Band koottiin uudelleen kiertuebändiksi ilman Robertsonia. Manuel pääsi välillä kuiville, mutta kiertueilla vanha meno jatkuu. Manuelin itsemurhalle ei Lewis löydä mitään yksittäistä ilmeistä syytä. Vanhojen biisien kelaaminen tuntui tylsältä ja yhden keikan jälkeen sitten hirttäytyminen kylpyhuoneessa. Yleinen masennus varmaan oli ollut jo pitempään. Masentava tarina siis enkä oikein kirjoittajan tyylistäkään tykännyt. Kiinnostava teos kaikesta huolimatta.
