Cesar Rosas: Soul Disguise

Los Lobos –keulamiehen soololevy, julkaistu jo 1999, mutta tarttui vasta nyt mukaan nettikaupan alennuskaukalosta.

Los Lobosin ote kirposi minusta jo parin levyn jälkeen 1987, seuraavat levyt The Neighborhood ja Kiko ovat tylsiä ja teennäisiä. Ne olivat niin katkeria pettymyksiä, että en ole edes kuunnellut 1992 jälkeen julkaistua tuotantoa. Siksi kiinnosti olisiko Rosas säilyttänyt särmänsä, ehkä ne oli bändikaverit, jotka löystyivät. Rosas kirjoitti Susille tiukkoja R&B –paloja (rhythm ’n’ blues –termi vanhassa Fabulous Thunderbirds –tyyppisessä merkityksessä, en tarkoita termiin nykyään yhdistettyä Beyoncé Knowles –musiikkia) kuten My Baby’s Gone, I Got to Let You Know, Set Me Free (Rosa Lee), Shakin’ Shakin’ Shakes. Tuotteliaampi kaksikko Hidalgo&Perez vastasi balladeista ja mainstream rockista.

Soul Disguisen rakenne muistuttaa aika lailla varhaisia Lobos-levyjä. Pari espanjaksi laulettua norteñoa ja loput angloamerikkalaisten juurimusiikkityylien parhaiden perinteiden variaatioita. Mutta on uuttakin, muutamassa kappaleessa toisena tekijänä western swing –bändi Asleep at the Wheelin Leroy Preston. Niistä Racing the Moon rokkaa raikkaimmin ja parissa muussa on Lobosille vieraampia kantrikoukkuja. Flaco Jiménezin texmex-haitari siirtää painopistettä Kaliforniasta Rio Granden rantatörmille. Rosasin R&B junttautuu tantereeseen raskaasti, ehkä funkimmin kuin bändilevyillä ja lauluääni muistuttaa enemmän Stevie Ray Vaughania kuin aiemmin. Toinen teksasilainen Stephen Bruton tulee myös mieleen. Toisaalta balladit on levyn heikoin osa, David Hidalgon intensiiviseen kaihoon ei päästä lähellekään. Hidalgo ja Perez ovat myös kirkkaasti parempia tekstintekijöitä, East L.A.:n kovat kadut eivät elä Rosasilla yhtä hyvin. Yllättävä versio Ike Turnerin You’ve Got to Losesta on loistava.

Särmä on siis tallella, mutta uudempia soololevyjä ei ole tullut. Ehkä pitäisi tsekata Los Lobosin viimeisimpiä äänitteitä.