Karhupanimo Kesäyö

Suodattamattomalta vaikuttava vehnä, makeahko, vähän tahmeutta, hieman mausteisuutta wit-tyylin tapaan. Yllättävän monimuotoinen, baijerilaista banaania ei löydy, vaikka saksalaisesta vehnälasista tarjoiltiinkin. Tämä Sinebrychoffin porilainen sivufirma ei ole täysin mitätön tuottaja. Kesäyöhän tämä viimeinenkin on, mutta melko viileänä tuuli lännestä niemelle tunkee. Syksy käynnistynee lämpimämmissä tunnelmissa. Makeus kyllä häipyy jälkimaussa, loppujen lopuksi tämä on varsin miellyttävä. Helsinki, Villi Wäinö, 31.8.2009.

Malmgård Ulpukka Bitter

Oikea bitterin väri, liian kylmää, hedelmäinen, ilmeisesti Savonlinnan panimo on nyt lopullisesti muuttanut tuotannon Huvilasta Pernajalle, Malmgårdin kartanoon. Bitter on miellyttävä, tasapainoisen humalainenkin, mutta ei mitenkään poikkeuksellinen tai merkittävä olut. Helsinki, Angleterre, 31.8.2009.

Schlafly Winter ESB Ale

St.Louisista kesän viimeisenä päivänä talvi-esbiä. Missourilaiset ovat lisänneet ruista mukaan, varsin hedelmäinen, täyteläinen, maltaisuus ei nouse esiin, mäntyistä humalaa reippaasti jälkimaussa. Helsinki, One Pint, 31.8.2009.

O'Fallon Smoke

Smoked porter Missourista. Kevään HBF-jäämistöä, ei erityisen tuoreelta tietenkään maistu. Savua on reippaasti, paahteisen kuiva, jälkimaku ohut. Vertautuu hyvin samantyyppisenä tyylin benchmark-tuotteeseen Alaskan Smoked Porteriin. Helsinki, One Pint, 31.8.2009.

Laitila Kievari Kekri

Varsinaissuomalainen oktoberfestbier tarjoutuu esille jo elokuun puolella, olut näyttää suunnilleen altbieriltä, hintaa peräti 6,90€. Pehmeän maltainen, pähkinää kevyesti, maku katkeaa kesken. Ohuen makea, jälkimaun katkeruus on kovin hentoa. Kokonaisuutena metallisen nihkeä. Helsinki, William K Tennispalatsi, 31.8.2009.

Mikkeller Drink' in the Sun

Tanskalainen kesäolut, vain 3,9%, Amarillo-humalaa todella reippaasti, ei uskoisi vehnäolueksi. Muistuttaa hieman Huvilan HODAa, jotkin modernit brittiläiset real alet ovat myös tätä lähellä. Pehmeys toki puuttuu tästä pullo-oluesta. Mallasrunkoa ei paljon erotu näin kevyestä oluesta, mutta ei sitä oikeastaan kaipaakaan. Amarillo toimii hyvin omillaankin. Etiketissä hahmoja, joilla keltainen afro. Helsinki, Hilpeä Hauki, 31.8.2009.

Highgate Ruby Mild

Mild on vaativa oluttyyli, joka on yleensä kolahtanut minulle vain pehmeänä real alena. Tämä Highgaten tuote on ensinnäkin liian vaaleaa, punaisenruskeaa, varmaan toki harkitusti kun nimessäkin on ruby-liite. Mildin pitäisi olla paahteinen, tämä on vain sokerisen makea. Mallasta on maussa kohtuullisesti, mutta se jää siirapin varjoon. Siirappi ja karamelli jopa mainitaan etiketissä. Muistuttaa enemmän sokerisia tummia tšekkilagereita kuin mildia. Tuoteseloste hehkuttaa englantilaisia humalia, mutta katkerasta humalaisuudesta ei ole aavistustakaan jälkimaussa, sikäli yhtymäkohtaa on mildiin. Tämä pettymys on harmittava, kun Highgate on kotoisin mild-oluen vahvalta ydinalueelta Englannin West Midlandsista. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

Laitila Harald Viikinkien Voimaolut

Liukkaan makea lager, tuoksussa voimakkaasti hunajaa. Hunajan makeus laskeutuu makuunkin ja janttautuu limakalvoille äiteläksi jälkimauksi. Aiemmin on eteen osunut niljakkaita hunajaoluita mm. Belgiasta, mutta tämä on kyllä yksi pahnan pohjimmaisia. Ravintolaketjulle suunniteltu, mutta jos jakelu on Kainuuta myöten, niin puolustelu on turhaa. Etiketissä rehvastellaan oluen täysmaltaisuudella, mutta se jää ontoksi näin pilalle maustetussa kokonaisuudessa. Hunajakaan ei liene aitoa, vaan jotain aromivalmistetta. Laitilan pahin harha-askel sitten mitättömän mämmioluen. Ostopaikka Kajaani, Citymarket.

Barcelona - Šahtar Donetsk 1-0

Joskus 1970-luvulla Super Cup oli arvokas ja jännittäväkin ottelu. Nyt osallistujat eivät voisi tuloksesta vähempää välittää, ottelu on sataprosenttisesti harjoitusmatsi. Nyt tempo oli Monacossa tavallistakin verkkaisempaa ja loukkaantumisia varottiin. Barcelona piti palloa, mutta ei riskeerannut mitään, Šahtar makasi alhaalla ja kontrolloi laiskasti Barcelonan hyökkäykset. Ukrainalaisten brasilialaiset erityisen vaisuja, Zlatan otti uudessa seurassaan muutaman spurtin, mutta ei vaikuttanut innostuneelta. Messillä pari paikkaa toisella jaksolla, mutta Šahtarin maalivahti torjui helposti. Matsi oli niin unettava, etten jaksanut seurata jatkoaikaa, Barcelona näkyi lopulta saaneen maalinkin aikaan.

Stadin Amarillo Ale

Stadin Panimon oluita on niin monta eri variaatiota, etten pysty arvioimaan olenko tätä jo jossain muodossa ehtinyt kokeilemaan. Ainakaan blogista ei löydy samalla nimellä. Amarillo Bird -niminen Stadin tuotos löytyy aiemmista muistiinpanoista. 5,2%, vahvan humalainen, paksu täyteläinen amerikkalainen pihkainen pläjäys. Raikkaampi voisi olla, mutta onhan tämä hurja tapaus rautatieaseman pystybaarissa. Mukavaa, että Stadin alkaa nousta taas kunnolla jaloilleen ja toivottavasti vielä ryhdikkäämpään kuntoon kuin takavuosina. Helsinki, Minuuttibaari, 27.8.2009.

RCH Steam Silver, real ale

Kirkas kullankeltainen ale, 4,5%, ei täysin täytä odotuksia, vaikka mallasrunko on suhteellisen roteva ja katkeroinen jälkipotkukin on tanakka. Tasapainoinen, mutta silti jotenkin jää vajaaksi. Helsinki, St. Urho's, 27.8.2009.

Cotswold Spring Codrington Codger, real ale

Suomen ensimmäisessä cask marque -tunnustetussa real ale -baarissa jo tutuksi käyvän panimon bitteriä, 4,2%. Herkullista hedelmää, tanakkaa katkerohumalaa jälkimaussa. Ehkä vakuuttavin kolmesta tämän panimon kokeiluista. Aavistuksen ohueksi runko tässä kuitenkin jää. Baarimestarinainen puhutteli tilauksen jälkeen englanniksi, jatkoin samalla kielellä. Helsinki, Angleterre, 27.8.2009.

Mikkeller Nugget Single Hop IPA

Pitkästä aikaa vierailu Punavuoren kalaravintolaan, viime vuosina tämän ketjun tarjonta on tullut tsekattua Kallion Hilpeässä Hauessa. Tanskalaisen Mikkellerin yksittäishumalasarjassa nyt hieman harvinaisempi Nugget, hieman belgityylistä runkoa, 6,9%, samea kuraveden ulkonäkö, hieman ohut kokonaisuus, vahvaa mäntyistä humalaa jälkimaussa. Aiempi Warrior puraisi kyllä selvästi paremmin, vaikka ei tämä huono ole. Hedelmäisyys on miellyttävää. Helsinki, Punavuoren Ahven, 27.8.2009.

BrewDog Paradox Isle of Arran

Black Doorissa realina samaa Piston Brokea kuin äskettäin Oulussa, joten tartuin pullo-olueen. Nyt jo kolmas kokeilemani versio skottipanimon viskitynnyreissä kypsytetyistä Paradox- imperial stouteista. Niitä on paljon enemmänkin. Tarjoilu hieman brutaalisti Krombacherin pils-huilusta, mutta toimii kohtuudella. 10%. 12€. Melko hillitty maku, Arranin tapauksessa ei savua tarvitse odottaakaan. Makeutta on väistämättä, mutta ei äitelällä tavalla, alkoholia maistuu, jälkimaku on kuivakin. Pehmeyttä löytyy, ehkä speksin ehdottamaa bourbon-tyylistä vaniljaakin, mutta luvattu hedelmäisyys ei kunnolla tavoita minua. Suhteellisen monimuotoinen, mutta silti pienehkö pettymys. En muista ennen nähneeni näin paljon turisteja Hgin keskustassa, kaikki pääväylät tukossa. Black Doorin märälle patiolle ei muita ilmaannu, ehkä etelän ihmiset vieroksuvat kosteutta, lämmintä ainakin on riittävästi pohjoisesta näkökulmasta. Helsinki, Black Door, 27.8.2009.

Cotswold Spring Codrington Royal, real ale

Varsin tummanruskea, 4,5%, makeahko suutuntuma, mutta todella miellyttävä jälkimaku kuivaa humalaa. Oluen tyylisuunta vaikeasti hahmotettava, väri on kuin mildissa, mutta paahtomaltaisuus ei ole vahva ja mildissa ei ole näin paljon humalaa. Tässä on jotain mausteisuuttakin, vähän tervaa ja savuakin mukana. Kitty'sin pintti vähän vajaa. Lämpimän kosteaa keliä sateisen päivän päälle sisäpihalla. Helsinki, Kitty's, 27.8.2009.

Stephen Frears: The Queen

Frearsin ja käsikirjoittaja Morganin jatko-osa näppärälle The Deal -tarinalle on melkoinen pettymys. Kuninkaalliset eivät todellakaan ole yhtä mielenkiintoisia kuin poliitikot. Prinsessa Dianan kuolemaa seuranneet reaktiot on käsitelty niin moneen kertaan eri yhteyksissä, että tässä ei tule mitään erityistä uutta esille. Blairia esittää sama näyttelijä kuin The Dealissä, Blair esiintyy nyt paremmassa valossa kuin aiemmin. Tämän tarinan konnia ovat Blairin häikäilemätön lehdistöavustaja Alastair Campbell ja kuningattaren umpipöhkö metsästäjäaviomies. Helen Mirrenin näyttelijäsuoritus nimiroolissa on hilpeä, mutta muita ansioita tässä ei juuri olekaan.

Dennis Lehane: The Given Day

Massiivinen historiallinen eeppinen romaani, yli 700 sivua. Sijoittuu ensimmäisen maailmansodan viimeisiin hetkiin ja sodanjälkeiseen aikaan, pääasiassa Lehanen kotikulmille Bostoniin, mutta myös Oklahoman öljykaupunkiin Tulsaan. Ajat ovat levottomat. Espanjantauti-influenssa riehuu tuhoa kylväen, joka toinen sairastuneista kuolee. Roturistiriidat kiehuvat, Tulsassa tapahtui 1921 yksi USA:n historian verisimmistä rotumellakoista, mutta sitä Lehane ei käsittele. Päähenkilö on irlantilainen poliisi Bostonissa, poliisien palkat ovat alle nälkärajan ja he menevät lakkoon 1919. Kaikesta huolimatta baseballia pelataan, Babe Ruth esiintyy romaanissa useampaan kertaan.

Realistisen modernin rikosromaanin terävöittäjänä tunnetuksi tullut Lehane tuntuu ajautuneen nyt kovin kauaksi. Genrellä ei kuitenkaan näytä olevan väliä, Lehanen nautittava kirjoitustyyli on entisensä. Teksti soljuu raikkaasti kuin vuoristopuro. Bostonin irlantilaiset saavat nyt raadollisemman kuvauksen kuin nykyaikaan sijoittuvissa romaaneissa. Lehane keskittyy yllättävänkin paljon poliittiseen kuohuntaan. Italialaiset anarkistit räjäyttelevät pommeja tiheään tahtiin USA:n itärannikolla. Lehanen tarinan keskiössä on mielenkiintoisesti Bostonin latvialainen sosialistijärjestö, Roxbury Lettish Workingmen's Society. USA:n ensimmäinen Red Scare huipentui näinä aikoina 1918-20, paniikki hiipui vasta 1920 vapunpäivän jälkeen, kun odotettua vasemmistoradikaalien vallankumousyritystä ei tullutkaan. Tilanne heijasteli mielenkiintoisesti Euroopan tapahtumia Venäjän bolševikkikaappauksen jälkeen, Saksassa ja Unkarissa, miksei Suomessakin. Karismaattisin kumousmies John Reed pyörähtää Bostonissa ja jututtaa Babe Ruthia baaritiskillä, kertoo käyneensä Suomessa matkoillaan. Lehanen vahvinta antia on taas Bostonin paikallisväri, tällä kertaa irlantilaisten South Boston jää hieman North Endin italialaiskorttelien varjoon. Erityisesti Lehane korostaa 1960-luvulla betonilaatikoiden alta jyrätyn keskeisen Scollay Squaren tunnelmaa.

Kirja rakentuu taitavasti, kerronta painottuu pariin päähenkilöön, mutta kuohkeutta saadaan siirtämällä näkökulma Ruthiin ja muihin sivuhenkilöihin, kaiken nivoutuessa silti tiiviiksi kokonaisuudeksi. Jännite säilyy koko ajan ja huipentuu näyttävästi Bostonin poliisilakon kaoottisiin päiviin. Jonkinlaisena epilogina vielä Lehanen ensimmäiset romaanit mieleentuova verinen kreikkalaistyyppinen yhteenotto ja erittäin tyydyttävä loppuratkaisu. Draamallisesta paisuttelusta huolimatta kokonaisvaikutelma on lähes dokumentaarinen ja kaikin tavoin uskottava. Yhtymäkohdat nykypäivään, ensimmäisen maailmansodan ja Irakin samankaltaisuudet, ahneus ja taloustaantuma nousevat vaivattomasti rivien välistä, silti hienovaraisesti. Lehane kirjoittaa hyvin elokuvallisesti ja hänen tuotannostaan on jo tehty pari onnistunutta elokuvaa. Tämä romaani tuntuu kyllä liian lavealta, jotta sen voisi typistää tyydyttäväksi kahden tunnin tarinaksi.

Lehane väittää hilpeästi, että ensimmäisen maailmansodan aikana hotdog-nakkeja, siis frankfurtereita, kutsuttiin Liberty Sausageksi, vapausmakkaroiksi. Samaan tapaan kuin lähes sata vuotta myöhemmin Irakiin hyökkäyksen aikana ranskalaisten perunoiden nimi muuttui vapausperunoiksi, Freedom Fries. Googletuksen perusteella Lehanen väite on oikea. Sen sijaan on vitsi tai virhe, kun Lehane mainitsee Boston Beer Companyn, Samuel Adams -oluita valmistavan panimon, joka perustettiin 1980-luvulla. Sen pilottipanimo toimii vanhassa panimorakennuksessa, mutta 1919 ei sennimistä firmaa ollut.

Olvi Suomalainen Juhlaolut

Iisalmelaispanimolla on ollut viime aikoina tapana tuottaa mielikuvituksellisesti nimettyjä juhlaoluita, itse tuotteet eivät ole olleet täysin tylsiä. Tämä uusin muistuttaa jonkin verran viimevuotista 130-olutta, mutta on kuitenkin laimeampi kaikilla osa-alueilla. Väri on vaaleampi, halpa korvikemateriaali (tärkkelys) tuo pahvisuutta ja kovuutta, humalaa ei Olvi ole ennenkään rohjennut käyttää. Hieman makea, nihkeä mitäänsanomaton olut. Ostopaikka Oulu, Välivainion K-market.

Ettaler Kloster Edel-Hell

Tyypillinen baijerilainen hell-tyylin edustaja. Täyteläisen pehmeä, maltainen, leipäisellä tavalla makeahko. Humalaa on vain tasapainottamassa kokonaisuutta, jälkimaku on suhteellisen lyhyt ilman katkeruutta. Benediktiinimunkit mahtavassa luostarissaan Oberammergaun ja Garmisch-Partenkirchenin välissä eivät tee radikaaleja innovaatioita, mutta perinteisestä laadusta ei tingitä. Saksalainen olut Molotov-Ribbentrop -vuosipäivänä ei ehkä ole soveliain valinta, mutta tuskinpa munkeilla oli natsien kanssa tekemistä. Hitler ja Goebbels kyllä kävivät katsomassa Oberammergaun (juutalaisvastaisen?) kärsimysnäytelmän 1930. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.

Stephen Frears: The Hit

Brittiläisen gangsterielokuvan muotovalio vuodelta 1984. Starttaa Eric Claptonin kitaralla ja Ford Zephyrillä, mutta muuttuu nopeasti road movieksi Espanjaan, alle valkoinen pystylamppumersu ja kitaraan Paco de Lucía. Yksi kaikkien aikojen roolituksista, alan miehet Terence Stamp, John Hurt ja vakuuttavan debyytin heittävä Tim Roth Boetticherin westernit mieleen tuomassa asetelmassa, jota sekoittaa vielä terävähampainen Laura del Sol. Carlos Sauran Carmenina läpimurron tehnyt del Sol käyttänee taiteilijanimeä, eikä siis ole sukua Real Madrid -legenda Luis del Solille. Leffa on innoittanut paljon Espanjaan sijoittuvia brittileffoja, esim. keväällä näkemäni The Business. Tarina ei ehkä kunnolla kanna koko kestoa, mutta hienovaraista Beckett-tyylistä tiheää tunnelmaa saadaan aikaan. Liverpooliin sijoittuvalla Gumshoella (1971) läpimurron tehnyt Frears heittää sekaan useampia John Lennon -viittauksia. Elokuva on suhteellisen tuntematon laatuunsa nähden.

Cotswold Spring Gloucestershire's Glory, real ale

Uusi panimotuttavuus Bristolin läheltä, hieman samea punaruskea väri, hyvin pehmeä ponnahteleva suutuntuma, makeahko, hedelmää. Ei aivan kypsää ehkä, pientä karkeutta havaittavissa. Humalaa ei ole tarpeeksi, jälkimaku on pitkä, mutta pikemminkin makean pistävä kuin katkeran humalainen. Muistuttaa yllättävän paljon baarin edellistä realia, Piston Brokea. Ehkä tässä humalaa kuitenkin on hieman enemmän, alkoholia vain 4,1%. Varsin lämmin päivä Kirkkokadulla näin loppukesästä. Oluthuone Leskinen, 22.8.2009.

Meantime London Pale Ale, hanaversio

Kaunis vaalean meripihkan väri, maussa mäntyä ja pihkaa, muistuttaa ehkä joitakin tanskalaisia moderneja pale aleja. Hedelmäisyys ei ole pinnalla, humalaa on riittävästi, mutta olut ei ole tarpeeksi tasapainoinen. Never Grow Old näyttää hieman petranneen oluttarjontaansa, tämän lisäksi tiskillä oli VASP-kausioluthana, jossa nyt Prykmestar Vehnää. Join Meantimea heti perään Leskisessä hieman isomman annoksen, tosin jätin noin viidenneksen juomatta, kun yksi Leskisen patiota viime aikoina terrorisoineista ampiaisista päätti ruveta polskimaan oluessa. Joka tapauksessa tässä jälkimmäisessä annoksessa oli ehkä hieman enemmän alt-tyyppistä toffeeta, joka maistui pulloversiossakin. Never Grow Old ja Oluthuone Leskinen, 22.8.2009.

Koff 3

Keravalainen keskiolut on näköjään 40-vuotispäivien kunniaksi pakattu retropulloon. Kylläpä etiketistä tulvahti mukavat muistot mieleen, tältä tämä olut varmaan näytti 1969. En juonut olutta 1960-luvulla, mutta näitäkin tyhjiä pulloja tuli kerättyä tien pientareilta, lisätienestiksi noina karuina aikoina. Itse olutta en (nytkään) maistellut, tuskinpa maku tai oikeastaan sen puute on miksikään muuttunut. Ostopaikka Oulu, Raksilan Euromarket.

James Ivory: The White Countess

Viime talvena lasketteluonnettomuudessa kuollut Vanessa Redgraven tytär Natasha Richardson oli hyvin kaunis nainen. Juuri muuta hyvää tässä elokuvassa ei olekaan. Tuottaja Merchant ja ohjaaja Ivory ovat jo ikuisuuden väsänneet tappavan tylsiä epookkileffojaan. Nyt ollaan venäläisten emigranttien parissa Shanghaissa 1936, vähän ennen japanilaisten hyökkäystä. Vähäverisen kankea tarina, ei kehity mihinkään, löysiä mitäänsanomattomia kohtauksia. En tiedä mistä näiden elokuvien rahoitus tulee, ei ainakaan katsojatuloista.

Stephen Frears: The Deal

Mielenkiintoinen tv-elokuva Tony Blairin ja Gordon Brownin merkillisestä vallanjakosopimuksesta. Vaikea sanoa, kuinka autenttinen Peter Morganin käsikirjoitus on, todella uskottavalta se kyllä vaikuttaa. Varsinainen päähenkilö on Brown, huipputaitava skotti menettää tilaisuutensa pelimies-Blairille, tosin asetelma ei ole näin yksiulotteinen. Elokuvan valmistumisvaiheessa Blair oli vielä vallassa, mutta sopimus tuntuu pitävän kutinsa Brownin lopulta noustua pääministeriksi 10 vuoden odotuksen jälkeen 2007. Näyttelijät ovat täysin ilmiömäisiä, varsinkin Brownia esittävä David Morrissey, jonka kannattaisi ehkä ryhtyä poliitikoksi itsekin. Draaman kaari kehittyy mallikkaasti pitkinä Labourin oppositiovuosina dokumenttipätkien ja tiheiden neuvottelujen kautta. Erityisen maukkaita ovat junamatkat Skotlantiin, McEwan's Exportin tölkkiversio tuntuu maistuvan. Samaa olutta kippaavat molemmat sankarit yhteisessä työhuoneessaankin. Tätä terävämpää pienimuotoista elokuvaa ei heti tule mieleen. Frearsin CV:ssä on toki kaikenlaista hienoa, mutta varsinainen auteur lienee Morgan, joka tiettävästi valmistelee elokuvaversiota John le Carrén vakoiluklassikosta Tinker, Tailor, Soldier, Spy.

John Guillermin: The Bridge at Remagen

Suuren budjetin sotaelokuva pienimuotoisesta aiheesta, viimeinen ehjä silta Reinin yli maaliskuussa 1945. Amerikkalaiset onnistuivat valtaamaan kapean sillan, joka kuitenkin romahti 10 päivää myöhemmin. Elokuva ei yksityiskohdissa vastaa todellisuutta, esim. puolalaisten toiminta räjähteiden eliminoinnissa ei tule mitenkään esille. Elokuva on muutenkin harvinaisen kehno, jäykkää paatoksellista näyttelijätyötä, rytmi on laahaava, leppoisa viihdemusiikki helähtelee karujen tapahtumien taustalla. Elokuva valmistui 1969 keskellä Vietnamin sotaa ja aikakausi heijastuu hyvä/paha-rajalinjan hämärrytyksenä, kaikki amerikkalaiset eivät ole pulmusia ja kaikki saksalaiset eivät ole natsisikoja. Se on kuitenkin oikeastaan elokuvan ainoa ansio. Kuvaukset tehtiin ironisesti 1968 Tšekkoslovakiassa Vltavan sillalla viimeisinä päivinä ennen Neuvostoliiton suorittamaa miehitystä. Kuvausryhmä vetäytyi epäjärjestyksessä Itävallan puolelle viimeistelemään elokuvaa.

Michael Mann: Public Enemies

Olen sattumalta nähnyt John Miliusin harvoin esitetyn esikoisohjauksen Dillinger vuodelta 1973. Nimiroolissa Warren Oates ja rosoinen vaihtoehtokulttuuriin nojaava leffa muistuttaa muutenkin Sam Peckinpahin elokuvia. Michael Mannin uusi tulkinta pula-ajan suurrikollisesta viittaa nimellään alkuperäisen gangsterielokuvabuumin perusteokseen, William Wellmanin The Public Enemy (1931), pääosassa James Cagney. Uutuus on omituisen hengetön ja jää selvästi näitä kahta elokuvaa heikommaksi. Epookkilavastukseen, autoihin ja vaatteisiin on panostettu, kun kunnon käsikirjoitusta ja henkilöhahmoja ei pystytty kehittämään. Päällimmäinen katsojan päälle kaatuva ominaisuus on levoton käsivarakuvaus, joka on nykyään jostain syystä suosittua. Tässä se pelkästään häiritsee. Omaperäinen idea on Dillingerin viimeiseksi leffakokemukseksi jääneen Manhattan Melodraman Myrna Loyn ja Dillingerin tyttöystävän yhdistyminen mustavalkokuvassa. Dillingerin tarinan päävaiheet tulee kerrattua kohtuullisen uskollisesti, mutta Pretty Boy Floyd ja Baby Face Nelson on otettu mukaan reippaalla taiteellisella vapaudella.

Jean Renoir: Le testament du Docteur Cordelier

Renoirin Jekyll & Hyde -versio tuli nähtyä useampaan kertaan 1980-luvulla. Nyt yli 20 vuoden tauon jälkeen 1959 valmistunut tv-elokuva näyttää edelleen varsin virkeältä tulkinnalta. Teos on yllättävän väkivaltainen, mutta kauttaaltaan mustan huumorin sävyttämä. Hyde-hahmo Monsieur Opale on merkillinen karvainen variaatio Chaplinin kulkuriroolista. Toisaalta Renoir ei tuo mitään uutta tarinaan ja tätä voi pitää jopa turhanaikaisena remakena. Alun vieraannuttava tv-studioesittely on täysin tarpeeton, haitallinenkin. Huvittavasti kaikki mieshenkilöt polttavat savukkeita (Gauloise, Gitanes?) kaikissa tilanteissa koko ajan.

Laitila Mufloni Stout

En ole onnistunut juomaan porilaisen Beer Hunter'sin 7-prosenttista lammasstoutia. Nyt on kuitenkin naapurikaupungin isommassa panimossa valmistettu maitokauppaversio samalla nimellä. Hyvin maltainen, paahteinen olut. Tulee aluksi mieleen brittiläinen mild, aavistuksen hapan maitoinen makeus tuo mielleyhtymiä makeisiin skottistouteihin, mutta päällimmäiseksi jää yllättävän kuivan humalainen jälkimaku, kahviakin siinä tuntuu. Makeus ei ole hallitsevaa, Laitilan oma Kukko Portterikin tulee mieleen. Paahteinen kuiva musta olut palauttaa hyvin juoksulenkin jälkeen. Positiivinen tuttavuus, tämä ei oikeastaan tarvitse prosentteja enempää, alkuperäinen meneekin jo imperial-osastoon. Ostopaikka Oulu, Raksilan Citymarket.

Billy Wilder: Sunset Blvd.

Wilderin satiiri säilyy edelleen tarkkanäköisimpänä elokuvana Hollywoodista. Tyylilajit vaihtuvat jopa kohtauksien sisällä. Elokuvan alku on itselleni hienointa, uima-altaassa kelluvan William Holdenin vainaja-voiceover, autokohtaukset Sunset Boulevardilla, Hitchcock-tyylinen kamera-ajo ikkunan kautta Holdenin asuntoon, noiria parhaimmillaan. Sen jälkeen elokuva muuttuu enemmän mustaksi komediaksi ja lopussa traagisuus valtaa alaa. Teos on täynnä klassisia kohtauksia, mutta alakuloisen yleisvireen takia tämä ei ole henkilökohtainen suosikkini Wilderin elokuvista, ainakin Double Indemnity ja Some Like It Hot nousevat edelle.

Löwenbräu Pils

Pitkän tauon jälkeen tarjolle saapuu pilsiä Münchenistä. Ei mitenkään voimakkaasti humaloitu olut pilsiksi, runko on roteva, makeahko viljainen mallas hallitsee makua, alkoholia 5,2%. Tuskin tämä voi paljoa erota panimon perus-hellistä. Jotain ruohoisuutta keventävänä elementtinä. Patiolla vielä tarkenee, mutta syksyinen tunnelma väistämättä tunkee pinnalle. Oluthuone Leskinen, 16.8.2009.

Sam Staggs: Close-Up on Sunset Boulevard

Kevyttä kronikointia Sunset Boulevard -huippuleffan ympäriltä. Kirja alkaa railakkaasti 1948 Beverly Hillsin Romanoff's -ravintolasta, alkoholisoituneen mykkäohjaajaneron D.W. Griffithin ja tuottaja Samuel Goldwynin kohtaamisella. Staggs iskee ohi heti alkusivuilla, Wilder ei tietenkään kirjoittanut hypernoiria Double Indemnity Charles Brackettin kanssa, partneri oli legendaarisesti Raymond Chandler.

Staggs tuntuu korostavan co-writer Brackettin merkitystä ja vähättelee Wilderin myöhempiä ei-Brackett-leffoja. En ole samaa mieltä, esim. Some Like It Hotissa ei ole mitään valittamista ja Brackettin ei-Wilder-leffoista ei kovin terävää särmää löydy. Ainoa kyseeseen tuleva laatuleffa on Niagara, mutta siinäkin Brackettin kontribuutiota on vaikea arvioida.

Juoruiluksi suurin osa kirjasta menee, ei mitään teräviä havaintoja. Alkuperäinen aloitus ruumishuoneella, jossa kuolleet keskustelevat keskenään, poistettiin esinäytäntöjen jälkeen, kun yleisöt naureskelivat traagiseksi tarkoitetussa aloituksessa. Tämä leikattu kohtaus tuntuu yhtä merkittävältä kuin Wilderin Double Indemnityn leikattu sähkötuolilopetus. Kirjassa tylsää aikalaiskritiikkireferointia, jopa maininta, että Sunset sai Suomessa elokuvatoimittajien palkinnon. Kirjan nimi on harhaanjohtava, oikeastaan pääkohde on Gloria Swanson, eikä Sunset-leffa. Loputtomia kuvauksia Swansonin pr-kiertueista ja leffan myöhemmistä musikaaliversioista.

Dennis Lehane: Coronado

Lehane verryttelee seitsemän järeän romaanin jälkeen. Coronado on kaksinäytöksinen näytelmä ja tässä niteessä on lisäksi viisi novellia, joista yksi pitkähkö, 70 sivua. Näytelmiä tulee harvemmin luettua, mutta yllättävän hyvin tarina kulkee pelkällä dialogilla. Yksi novelleista on näytelmän esiversio. Novellit muistuttavat hieman Raymond Carveria, etelään sijoittuvat ehkä jopa Flannery O'Connoriakin, mutta kyllä Lehanen lakoninen iskevä tyyli on hänen omaansa. Tapahtumat sijoittuvat osin 1970-luvulle, osin nykyaikaan. Vietnamin sota ponnahtelee taustalla. Henkilöt ovat enimmäkseen white trashia, rikoksia esiintyy, mutta ne eivät ole välttämättä keskiössä. Teemat ovat karuja, Lehanen näkemys elämänkaaresta on vailla harhakuvitelmia. Lehanen kuusi ensimmäistä romaania sijoittuivat tiukasti Bostoniin, ja siellä vielä tarkemmin Dorchesteriin. Nyt Dorchester nimetään vain yhdessä novellissa ja siinäkin siirrytään nopeasti New Hampshiren puolelle. Teksti on laadukasta, mutta väistämättä tässä on keräilyerän tuntua. Odotukset säilyvät korkeana Lehanen historialliseen uutuusjärkäleeseen The Given Day. Se täytynee ottaa luettavaksi pikapuoliin.

John le Carré: A Most Wanted Man

Vakoilulegenda tallaa tuttuja polkuja uutuusromaanissa. Tapahtumat, joita on hyvin vähän, sijoittuvat Hampuriin, jossa kirjailija itse ehti toimia omalla vakoilijaurallaan. Kaupunkikuvaus onkin teoksen vahvinta antia. Hampuri kohteena tietenkin siksi, että 9/11 -terroristit Mohamed Atta mukaan lukien ottivat sieltä vauhtia. Nimihenkilö on (mahdollisesti) Tšetšeniasta, le Carréhan on pureutunut Pohjois-Kaukasian tilanteeseen usein ennenkin, esim. Our Game -romaanissa. Saksalaisia, amerikkalaisia ja brittiläisiä tiedusteluihmisiä riittää, henkilöhahmot ovat muutenkin hyvin tuttuja le Carrén aiemmista romaaneista. Koukeroinen kieli on pääosin ennallaan, mutta tuntuu nyt puuroutuvan paikoitellen pahasti, le Carré ei malta olla joka välissä kertomatta henkilön ajatuksia monisanaisesti. Juoni siis etenee hyvin raskaasti, tämän täytyy olla heikoimpia le Carrén teoksista. Mies jaksaa edelleen ärhennellä Bush&Blair-pahanakselille, britit ja saksalaiset ovat hyväntahtoisia hölmöjä ja kaikki jenkit haluavat sulkea kaikki muslimit Guantánamon tuhoamisleirille. Asenteellisuus ei sinänsä ole ongelma, mutta kiihko ei siirry romaanin laatuun. Mielenkiintoista nähdä, jaksaako le Carré nousta poterosta USA:n hallintovaihdoksen jälkeen. Lännen ja islamin vastakkainasettelu on nykymaailman hedelmällisin vakoilufiktiokasvualusta, mutta pahaksi pettymykseksi tämä on kirjattava.

John Frankenheimer: The Train

Isolla budjetilla tehty nopeatempoinen mustavalkoinen junajännäri vuodelta 1964, sijoittuu Ranskan miehityksen viimeisiin päiviin elokuussa 1944. Aiemmin en ole onnistunut tätä näkemään, kohtuullista mainetta leffalla, mutta jonkinlaiseksi pettymykseksi jää. Asiaa ei auttanut Ylen koko ruudun kopio scope-leffasta. Junakohtauksissa on kyllä jytyä, pienoismalleja ei käytetty, vaan täräytettiin oikeita junia vastakkain. Joistakin osista tulee mieleen jopa Buster Keatonin The General tai Jean Renoirin La bête humaine. Natsit yrittävät siirtää junalla Jeu de Paumen taideaarteet Saksaan, mutta Burt Lancasterin johtama vastarintaliike pistää hanttiin. Elokuvan vakuuttavinta antia on Dreyer-Vigo-Renoir -stara Michel Simonin ahavoituneen karski suoritus junakuskina. Kaikki kohtaukset eivät ole erityisen uskottavia ja harmittavana goofina saksalaisten komentajana esiintyy kesäkuussa Normandian seurauksena potkut saanut von Rundstedt. Henkilöhahmot ovat pahvia, leffa jää ulkokohtaiseksi rymistelyksi.

Box Steam Piston Broke, real ale

Ei aivan kirkasta kullankeltaista alea, öljyinen viskositeetti, pehmeää kypsää hedelmää, persikkaa tai mangoa, makeahko, alkoholia 5%. Alkoholikin maistuu jonkin verran läpi. Jonkinlaista pihkaisuutta havaittavissa, mutta se ei johda humalaiseen jälkimakuun, joka on yllättävän ohut. Vain kapea katkeruus löytyy, reseptin mukaan tässä oluessa pitäisi olla selvästi enemmän humalaa. Ilahduttavan vahva real ale, hedelmäisyys päällimmäisenä, mutta tasapainoa ei löydy jälkimausta. Pääsin itse valitsemaan tämän maahantuojan listalta, mutta sokkonahan nämä valinnat tulee tehtyä, varmaan parempaakin olisi ollut tarjolla. Oluthuone Leskinen, 10.8.2009.

Milos Forman: Hair

Hippimusikaalin elokuvaversio valmistui omituisen jälkijättöisesti vasta 1979 punkin jälkeiseen aikaan. Siksi siitä puuttuu esim. Easy Rider -leffan tunne ajan hermolla olosta ja historiallisen hetken taltioinnista. Elokuva joutuu toimimaan omillaan ja siihen tämä ei pysty. Musiikki on osittain hienoa ja varmaan tanssikohtauksetkin ammattitaitoisia, mutta silti ajoittain tulee koululaisnäytelmän fiilistä, esim. New Yorkin Central Park -kohtauksissa. Treat Williams kyllä yrittää kovasti, mutta lopputulos on jotenkin tahattoman huvittava. Kuolemansairas Nicholas Ray kenraalina joutuu vaivaannuttavaan kohtaukseen. Elokuvan teemat eivät ole sinänsä vanhentuneet, mutta ulkokohtaiseksi tämä tulkinta jää.

Chelsea - Manchester United 2-2, rpk 4-1

Kauden avaava Community Shield -harjoitusmatsi. Avointa peliä, vielä ei aivan verenmaku suussa pallon perässä juostu, 10. minuutilla Nanin matala laukaus 20 metristä upposi takanurkkaan. Chelsea meni toisella jaksolla johtoon, Carvalho puski maalinedustaflipperistä ja Lampard unohdettiin laukaisupaikkaan. Rooney toi ManU:n tasoihin yliajalla, paitsiolta näyttänyt läpiajo. Rangaistuspotkukilpailussa kaikki lontoolaiset onnistuivat, mutta Giggs ei keskittynyt ja Evrasta näki naamasta, ettei usko itsekään häkittävänsä. Paljon tilanteita, mutta jotenkin tihein tunnelma oli ennen alkuvihellystä Bobby Robsonin muistohetken aikana. Tuttuja naamoja kentällä, Cristianon ja Tevezin tapaisia pelaajia on lähtenyt, mutta uusia pelaajia nämä joukkueet ovat hankkineet kesällä varsin vähän. ManUun tullut Michael Owen yhtä surkea kuin aina, ecuadorilaista vaihtomiestä Antonio Valenciaa ei kentällä huomannut.

William Wyler: The Big Country

Westernissäkään koko ei ratkaise, pienimuotoinen tiivis tarina peittoaa helposti suuret tuotannot. Budd Boetticher teki uskomattomia pienen budjetin westernejä samoihin aikoihin, kun tämä Wylerin mammutti valmistui. Wyler teki seuraavaksi Ben-Hurin ja samanlaista jähmeyttä on tässäkin. Väkivallan ja kunnian teemoja vastakkainasetellaan kuluneen väkinäisesti. Gregory Peck onnistui 10 vuotta aiemmin The Gunfighterissa, mutta tässä suomivävy on vaivaannuttavan kankeaa katseltavaa. Charlton Heston on mahdollisesti vielä jäykempi katkeran pehtorin roolissa. Todella hitaasti ylipitkä tarina raahautuu eteenpäin. Aivan surkea leffa ei ole, maisemat ovat komeita ja Ylen kopio on onneksi scopea. Hahmot eivät ole täysin mustavalkoisia ja yllättävän avoimesti heijastellaan insestin tapaisia tabuja. Leffan kirkkaasti parasta antia on Burl Ivesin monumentaalinen suoritus.

Aarne Tarkas: Hän varasti elämän

Tarkaksen musta komedia on alkanut kerätä kulttimainetta ja kyllä teoksessa onkin ainesta. Noirahtava tarina, yllättävän makaabereja kohtauksia, varmaan aikalaisilla oli jonkinverran nieleskelemistä roiseimmissa vaiheissa. Koko elokuva on Risto Mäkelän sooloa ja hyvin hän onnistuukin. Kokonaisuus ei tietenkään eheä ole, juonenkäänteet voisivat olla uskottavampia ja varsinkin arvokuljetuksen turvallisuustoimissa on toivomisen varaa 1960-luvun alkuunkin suhteutettuna. Erittäin viihdyttävä kuitenkin ja varsinkin loppukohtaus omaperäinen. Tuoreelle Psycholle näyttävä kunnianosoitus ja nuori Rose-Marie Precht on myös nähtävyys.

John Irvin: The Boys from County Clare

Musiikkielokuvan nimi viittaa Irlannin tasavallan länsirannikolle, mutta silti leffa on kuvattu brittien hallitsemilla alueilla Pohjois-Irlannissa ja Mansaarella. Sijoittunee 1960-luvulle Beatles-tarinoista päätellen, mutta elokuvassa mainitaan Kevin Keeganin siirtyminen Scunthorpesta Liverpooliin, joka realisoitui 1971. Melko löysää kerrontaa, perinteisen irlantilaisen musiikin bändikilpailun ympärille kiertyvä komediallinen löyhä tarina kahden veljeksen johtamista yhtyeistä, toinen tekee paluun Liverpoolista vihreälle saarelle. Keittiörealismia, paljon pubikohtauksia, loppuu töksähtäen. Hyvää fiilistä ja Andrea Corr on ihana, silti elokuvana melkoisen keskinkertainen kokemus.

Carlow O'Hara's Irish Red

Tätä irlantilaista olutta on varmaan ollut pullossa tarjolla vuosien mittaan, mutta ei ole tullut kokeiltua. Tartuin nyt hanaversioon, tumman punaruskeaa, tämän tyylisuunnan olueksi varsin maltainen. Tätä voisi jopa luulla skottilaiseksi, kuohkeaa, tuoretta, makeaa karamellia. Lyhyt loppuveto, humalointi hyvin kevyttä. Melko tyylikäs lajissaan, mutta voimakkaammalla humaloinnilla nousisi kiinnostavammaksi. St. Michael, 7.8.2009.

Christian Nyby: The Thing From Another World

1950-luvun parhaita scifi-leffoja. Ohjaajaksi on merkitty leikkaaja Nyby, mutta selvästikin olennainen tekijä on ollut tuottaja Howard Hawks. Elokuva muistuttaa voimakkaasti Hawksin muita leffoja, esim. lentodraama Only Angels Have Wingsiä. Intensiivinen tiivis tarina, studiokuvaus toimii, ehkä otus itsessään ei ollut tarpeeksi pelottava. Tiedemiesten ja sotilaiden välinen konflikti on harvinaisen ajattomasti kuvattu, mutta ehkä karismaattisten näyttelijöiden puute estää tätä nousemasta Hawksin parhaiden tasolle. Ylen kopio ei ollut paras mahdollinen.

Michael Connelly: The Brass Verdict

Connellyn toinen romaani, jossa päähenkilönä lakimies Mickey Haller. Ei yhtä hyvä kuin aiempi The Lincoln Lawyer, yksinkertaisempi tarina. Loppuun kasattu käänteitä, mutta sitä ennen mennään rutiinilla. Sivuhenkilönä Connellyn romaanisarjan poliisisankari Harry Bosch, tyypillistä Connellyn temppuilua, mutta alkaa jo kyllästyttää. Lopussa Connelly rakentaa keinotekoisen yhteyden Hallerin ja Boschin välille. Myös The Poet -romaanin päähenkilö reportteri Jack McEvoy vilahtaa kuvioissa. Connellyn parhaat kirjat löytyvät Bosch-sarjasta, ehkä puolustusasianajajan työ on kertakaikkiaan vain tylsempää kuin rikostutkijan. Los Angelesin miljöökuvaus tällä kertaa varsin vähäistä ja jatkuva sisäpiirin vitsailu Hollywoodin käsikirjoittajien ahdingosta ei jaksa kiinnostaa. Connellyn teksti on nyt hiottu ehkä liiankin pelkistetyksi ja liukkaasti rullaavaksi.

Dark Star Sunburst, real ale

Ennestään tuttu kesäolut mahtavassa vedossa. 4,8%, golden ale Etelä-Englannista. Hyvin hedelmäinen, sitrusta, ehkä lähinnä appelsiiniä ja limeä, lähes makea, kypsää marjaisaa loppukesän tuntua. Ei tämä roteva ole, mutta keksinen mallasrunkokin löytyy taustalta. Amerikkalaistyylinen kuiva humalan loppurutistus kruunaa kokonaisuuden. Toistaiseksi kesän vakuuttavin real ale. Oluthuone Leskinen, 2.8.2009.