keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Leif GW Persson: Den som dödar draken

Evert Bäckström on ollut useimmissa Perssonin romaaneissa värikäs sivuhenkilö, mutta tässä 2008 ilmestyneessä tarinassa Persson päästää supersalamimiehen mellastamaan pääroolissa Linda-tapauksen tavoin. Jälki on rumaa, sillä 55-vuotias komisario ei ole tyypillinen ruotsalainen unelmavävy. Mies on narsisti, seksisti, rasisti, fasisti ja reippaasti ylipainoinen syömishäiriöinen alkoholisti. Romaani käynnistyy Bäckströmin yrittäessä muuttaa elintapojaan työpaikkalääkärin uhatessa äkillisillä ja kivuliailla kärsimyksillä. Samalla organisaatiopolitiikan monimutkaisen pelin seurauksena Bäckströmin löytötavaratoimistohyllytys päättyy ja mies päätyy Solnan murharyhmään pultsarikuoleman tutkimusten johtoon. Råsundan stadionin ympäristön miljöötuntuma on yksityiskohdissaan täydellistä ja pikkutarkka poliisiproseduraalikuvaus juuri niin nautinnollista kuin Perssonilta on lupa odottaa. On selvää, että tapaus on ensisilmäystä monimutkaisempi ja Persson rakentelee totutusti laajempaa verkkoa, tällä kertaa korkeaprofiilisiin arvokuljetusryöstöihin.

Perssonin koukeroiseen ja pitkävirkkeiseen kieleen on hankala päästä sisään pitkähkön tauon jälkeen, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen teksti alkaa rullata vääjäämättömän kepeästi (kirjoitin muuten täysin yhtenevällä tavalla Perssonin kielestä edellisen romaanin yhteydessä kolme vuotta sitten). Perssonin musta huumori on ollut huipussaan aiemmissa romaaneissa nimenomaan Bäckströmin kohdalla, mutta tällä kertaa Persson selvästi jarruttelee hilpeyttä alkuvaiheissa. Suomalaisia henkilöitä vilisee taas, samoin entistä enemmän muista etnisistä ryhmistä. Bäckström tuskaileekin toistuvasti, että hän on murharyhmässä ainoa oikea poliisi. Pohjoisruotsalaisia Bäckström kutsuu lappjäveleiksi ja suomalaistaustaisten nimitys on finnkoling. Jälkimmäisen solvauksen tausta on ilmeisesti suomalaissiirtolaisten tavassa aloittaa diskuteeraaminen kuule!-aloituksella. Bäckströmin olutmakua arvuuttelin aiemmassa kirjassa suomennoksen perusteella, nyt se varmistuu alkukielellä tshekkipilsiksi. Perssonin tapa kirjoittaa dialogiin löysyyttä, repliikkejä tyyliin jag lyssnar tai jag hör vad du säger, on hieman ärsyttävää. En tiedä onko tapa realistinen ruotsissa. Loppupuolen juonikiemuroissa Persson heittää realismin nurkkaan, vaikka sijoittaa itsensäkin joihinkin sivuhuomautuksiin. Bäckströmistä kasvaa ambivalentisti aiempaa pätevämpi poliisi ja muutenkin myönteisempi hahmo. Viihdyttävyys kasvaa, mutta kokonaisuutena romaani tuntuu selvästi välityöltä.

3 kommenttia:

TBone kirjoitti...

Kuin sattumalta minulla matkalukemisena Perssonin "Matkan pää" (Den döende detektiven). Viihdyttävää luettavaa kuten viime pitkällä matkalla "Putoaa vapaasti kuin unessa" eli linkkaamasti Palme-romaani. Reissun eka kirja oli Jo Nesbøn debyytti Lepakkomies. Kannattaa tutustua jollei ole ennestään luettu.

Ari Juntunen kirjoitti...

Olutharrastus yhtenäistää makutottumuksia muillakin aloilla? Myös Döende detektiven on jo minun lukujonossa. Nesbøltä olen lukenut vain Suruton-nimisen kirjan, joka ei erityisemmin vakuuttanut. Ehkä pitäisi tsekata lisää.

TBone kirjoitti...

Perssonin dialogista tuossa "Matkan päässä" jäi juuri mieleen tuo, että hän kirjoittaa samaan "repliikkiin" lähes aina mitä päähenkilö sanoo ja perään mitä hän ajattelee. Tehokeino sekin, mutta kun lukee nopeasti niin välillä joutuu palaamaan takaisin ja lukemaan uudelleen mikä se puhuttu osa oikein oli.

Seuraavana lukujonossa Lapiduksen Luksuselämää.