Steve Earlen ura starttasi 70-luvun puolivälissä Elviksen biisinkirjoittajana. 80-luvulla Earle mullisti kantrirokin ja putosi sitten pohjalle, kovia huumeita ja vankilakeikkoja. 90-luvulla paluu Amerikan musiikintekijöiden terävimpään kärkeen. Earle on Teksasista, mutta ei esiinny Bush-dynastian grillijuhlilla. Ulkoministeristä hän kyllä tykkää, ainakin jos edellisen levyn kiimaisen Condi, Condi –serenaadin ottaa ilman sarkasmia. Pitkään Nashvillessä viihtynyt Earle muutti äsken New Yorkiin uuden vaimonsa, punatukkaisen laulaja Allison Moorerin, perässä. Avioliitto on 52-vuotiaan Earlen seitsemäs, vaimoja on tosin vain kuusi, yhden kanssa liitto solmittiin kahteen otteeseen. Uusi levy Washington Square Serenade on suora heijastus miehen muuttuneesta tilanteesta. Aluksi vaikuttaa, että punaniskakapinallinen on rauhoittunut, mutta vanhat angstitkin roikkuvat kyllä mukana. Irakin sota ymmärtääkseni mainitaan vain yhdessä kappaleessa. Levy on akustisvoittoinen, eikä ensi kuulemilta kuulosta erityisen hyvältä. Levy kyllä tuntuu kehittyvän, mutta selvästikään vaikkapa I Feel Alrightin (1996) tai Transcendental Bluesin (2000) kaltaisten merkkiteosten tasolle Earle ei nyt yllä. Todella hyviä kappaleita on vain kolme-neljä.
Ensimmäinen niistä on mukavasti rullaava avaus Tennessee Blues, joka suorasanaisesti kertoo missä mennään. Kertosäkeen ”goodbye guitar town” viittaa Nashvillen ohella suoraan Earlen varsinaiseen debyyttilevyyn. Paluuta ei tunnu olevan luvassa, ”this ain’t never been my home”, kun redheadin kanssa Hudson ylittyy. Down Here Below on sitten suora New York -kuvaus, Lou Reedin tyylisellä puhelaululla kulkeva tunnelmointi muuttuvasta metropolista. New Yorkerin muinainen reportteri Joe Mitchell saa maininnan kaupungin yllä kaartelevan haukan näkökulmasta kerrotussa laulussa.
Sitten alkaa tökkiä, Satellite Radio on rasittavalla rytmillä ja efekteillä kolahteleva jolkotus. Tekstissä hieman samankaltaisuutta samanaikaisesti Springsteenin julkaiseman Nowhere Radion kanssa. City of Immigrants ei ole paljon parempi, mukana on brasilialaistyyppisiä (Bahia?) soittimia Forro in the Dark –ryhmän mukana. New Yorkin etnistä kirjoa juhliva kappale ei oikein kehity mihinkään. Levyn tekstiliitteen saatesanat päättyy ”PS. Fuck Lou Dobbs”. Dobbs on CNN-uutisankkuri, jonka kanssa Earle on eri mieltä maahanmuuttopolitiikasta. Paksussa pojassa on vielä potkua.
Sparkle and Shine on Earlelle tyypillinen vilpitön ylistys Allisonille. Hidas, hyvä melodia. Come Home to Me on sitten hieman ahdistuneempi kääntöpuoli, menetyksen mahdollisuus pyörähtelee mielessä, sävelmäkin on tylsempi. Tummat pilvet alkavat kerääntyä, Jericho Road on synkkää jytää, raamatullisia symboleja vääntävä painajainen, ei oikein toimi minusta. Eikä huumeetkaan ole unohtuneet. Raskaasti folkahtava Oxycontin Blues viittaa oopiumia sisältävään syöpälääkkeeseen, ”I can’t ever lose this devil that’s draggin’ me down”.
Levyn pohjanoteeraus useammassakin mielessä on Red Is The Color, rasittavaa rap-laulua, ahdistavaa tunnelmaa, mellotronilla ehkä osuutta asiaan, ”make mine a double shot of cyanide”. Onneksi perään tulee levyn paras kappale, vanhaa kantrirock-Earlea ainoana edustava Steve’s Hammer (For Pete). Kunnon rock-kompilla kulkevassa irrottelussa on se ainoa sotamaininta. Steve pudottaa vasaransa pois kohtapuoliin, kun ”kids don’t die for gasoline”.
Earle on tehnyt loistavia duettoja, mm. Lucinda Williamsin ja oman Stacey-siskonsa kanssa. Nyt tietysti irtoaa Allison Moorerinkin kainalossa, upea balladi Days Aren’t Long Enough. Päätöskappale on Tom Waits –koveri Way Down in the Hole, originaalia nopeampi, jotenkin bossanova-tyyppinen sovitus, megafonikin vitsikkäästi mukana Waitsin tapaan. Paholainen on pidettävä kolossaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti