Kem Nunn: Tapping the Source

Surf Nazis Must Die! Tulin vasta nyt lukeneeksi Nunnin esikoisteoksen vuodelta 1984, surf-noirin peruskivenä pidetyn romaanin. Liikkeelle lähdetään huoltoasemalta Kalifornian pölyiseltä suola-aavikolta, mieleen tulee niin James M. Cainin The Postman Always Rings Twice kuin Geoffrey Homesin Build My Gallows High, eli klassikkosarjassa liikutaan. 18-vuotias päähenkilö lähtee etsimään kadonnutta siskoaan Orange Countyn Huntington Beachistä, surf-kulttuurin (siihen aikaan) saastaisesta keskuksesta. Nunnin proletaarinen miljöö ja kohtaloon alistuva tumma kerronta tuo mieleen hieman uudemmatkin tekijät, 50-luvun vintage pulp -maestrot David Goodis ja Charles Willeford, miksei myös Charles Bukowski. Brian Wilsonin ja muiden Beach Boysien pähkinävoita vaalealle leivälle levittävät nössöpojat ovat kaukana tästä surf-skenestä, Huntington Beachissä soi laimentamaton punk ja haisee rappioalkoholistien ja huumeorjien kuivanut hiki ja ulosteet. Vakuuttavan ensiasetelman jälkeen Nunnin teksti alkaa laahata. Päähenkilön avuttomuus on ärsyttävää ja tapahtumat etenevät tuskastuttavan hitaasti. Nunn ei kirjoita dialogia paljoakaan, lähes kaikki nähdään päähenkilön tajunnan kautta, teksti ei ole iskevää, se on monisanaisen kuvailevaa. Pitkät surf-kohtaukset eivät myöskään tunnu asiaanvihkiytymättömästä erityisen kiinnostavilta, onneksi Nunn ei sentään lataa liikaa new age -filosofiaa aallon harjalla tasapainotteluun. Kerronta tiivistyy huomattavasti, kun päähenkilö uppoaa syvemmälle rikollisuuteen, huumeisiin ja seksiin. Lopussa tulee hieman odotetusti ylilyöntejä saatanallisten riittien kautta, mutta onneksi Nunn saa loppuratkaisuun kohtuullisen tasapainon. Mielenkiintoinen romaani, mutta ennakko-odotukset eivät kyllä täysin täyttyneet. Ehkä kerronta on liian perinteistä, kun ottaa huomioon mitä alan kovimmat kasvot kirjoittivat 80-luvun alussa. Huumorin ja ironian puutekin nousee esiin, tyypillistä esikoisromaanille.