Kjell Westö: Missä kuljimme kerran

En ole aiemmin tutustunut Johannes Westön sedän Kjellin tuotantoon. Läheisin kontakti tapahtui kesällä 2000, kun vierailin Helsingin Seurahuone-hotellissa samaan aikaan kun siellä kuvattiin Westön romaaniin Leijat Helsingin yllä perustuvaa elokuvaa. Suomenruotsalainen kirjallisuus on muutenkin melko vierasta, Donnerilta olen lukenut vain elokuvajuttuja, Gunnar Mattssonilta sentään alkoholismitilityksiä. Nyt käsillä oleva Westö-teos on lavea historiallinen romaani viime vuosisadan alkuvuosikymmeniltä. Westö näyttää perehtyneen todella yksityiskohtaisesti Helsingin historiaan ja se on romaanin suurin vahvuus. Itsekin olen joskus pohtinut Kulosaaren sijaintia työläiskaupunginosien puristuksessa, Westö kuvaa herkullisesti sakilaisten piirittämän seudun kehitystä. Romaanin alkupuolen draamallinen huipentuma on tietysti vuoden 1918 tapahtumat, joihin ruohonjuuritasoinen ja Helsinki/Uusimaa -keskeinen näkökulma tuo mielenkiintoisen säväyksen. Valkoisten terrorin kuvaus, erityisesti Länsi-Uudenmaan pataljoonan osalta, muistuttaa kovasti Natsi-Saksan tai Jugoslavian alueen touhuja, ehkä se sellaista olikin, mutta ehkä myöhemmät tapahtumat ovat leimanneet Westön näkemystä, kun dokumentit vuodelta 1918 ovat viitteellisempiä. Westön sympatiat tuntuvat olevan enemmän punaisten puolella, mutta innokkaammin hän kuvaa joutilaan ruotsinkielisen yläluokan iloittelua kieltolain kosteissa tunnelmissa. Westön pitkävirkkeinen tyyli tuntuu hieman vieraalta, rytmitys ei ole niin vetävä kuin haluaisi. Yksi luku on kirjemuotoinen, tapahtumia saadaan etenemään vauhdilla, mutta hieman helppo ratkaisu on. Pieniltä virheiltä ei ole vältytty, Neuvostoliittoa ei oltu perustettu vielä keväällä 1918, ei edes talvella 1920.

Kirjaa lukiessa tulee mietittyä kielikysymystä. Romaanin valkoiset ovat tietysti ruotsinkielisiä (suomenruotsalaisia kutsutaan itäruotsalaisiksi), mutta niin myös suurin osa punaisista, lähtöisin Inkoosta ja Sipoosta. Se tuntuu kainuulaisesta liian pieneltä otokselta, mutta ehkä Westö ei laajempaan skaalaan ole pyrkinytkään. Tulee heti mieleen, että romaanikin olisi ehkä sitten pitänyt lukea ruotsiksi, vaikka olen ajatellut suomenruotsin olevan rakenteeltaan ja hengeltään niin lähellä suomea, että käännöksessä ei merkitykset ohene tai vääristy. Westö itsekin väittää tarkistaneen ja hyväksyneen suomennoksen yksityiskohtaisesti. Silti suomenkieli tuntuu kovin vieraalta romaanin ympäristössä. Yksi päähenkilöistä, Sipoon punapäällikön kalliolainen poika, puhuu stadin slangia ja se näyttää Westön dialogissa kankealta suomeksi, olisi hauska verrata onko se samaa alkuteoksessa. Teoksen hienosti valittuja teemoja ovat jalkapallo ja jazz. Unohdettu juoksulegenda Albin Stenroos saa mukavasti mainintoja. Ilmeisen fiktiivisessä jazzin Helsinki-maihinnousussa intensiteetti kuitenkin hiipuu, tarina lässähtää, uusia turhia henkilöitä astuu esiin. Koko romaani hajoaa pahasti käsiin 20-luvun lopun haahuiluissa, edes Chappaquiddick-tyyppinen naisia tappava sillalta-ajo Kulosaaressa ei nosta draamaa lentoon. Lapuanliikkeen ja Mäntsälän kapinan kuvaus tuntuu lähes wikipediasta peistatulta. Teos on saanut paljon palkintoja, mutta nehän eivät ole koskaan ennenkään kertoneet kohteen laadusta mitään. Silti Westö pystyy rakentamaan hienoja kohtauksia, kuten Montevideon satamassa saksipotkua treenaavan mustan miehen kohtaaminen kesken matruusi Allu Kajanderin krapulanparantelua. Romaani hieman tiivistyy lopussa henkilöiden kohtaloita kasaan kurottaessa, mutta alkupuolen tiheyttä ei Westö enää saavuta. Epilogi huipentuu 1944 hieman yllättäen Oulun pohjoisosiin. Ei tämä oikein vakuuttanut, ehkä seuraan jatkossa tiiviimmin Johannes Westön jalkapallouraa kuin setänsä kirjallista taivalta.