Laukkaavalla rytmillä etenevä blues Chicago avaa pelin, teksti voisi kertoa etelän mustien muuttoliikkeestä Chicagoon. Efekteissä on junan pilliä muistuttavaa ääntä, aivan loistava biisi. Raised Right Men on hitaampi ja pahaenteisen uhkaava samassa tyylilajissa. Tekstistä hyppää esiin Waitsin tuotannon parhaisiin kuuluva ällistyttävän elokuvallinen rivi "he's that lonely man on the turnpike in the toll taker's booth". Waitsin vaimo ja työpartneri Kathleen Brennan on jakanut Waitsin laulut kahteen luokkaan: grim reapers ja grand weepers. Kaksi ensimmäistä oli selvästi ensimmäistä kategoriaa ja kolmantena saapuva (Everybody's) Talking at the Same Time on sitten yökerhon nurkasta onnahdellen kohoava tunnelmapala, mukana Augie Myersin pianokin. Get Lost on nopeaa nyrjähtänyttä rockabillyä, lähestyy melkein parodiaa, tarina voisi olla Waitsin nuoruuden omaelämäkerrallista muisteloa, Wolfman Jack mainitaan. Face to the Highway on kulkumiesballadi, hieno sanoitus, yksi levyn huippukohtia ilman muuta. Pay Me on sekin hitaampi kappale, Waits laulaa yllättävän korkealta, helkkyvä säestys muistuttaa miehen 70-luvun levyjä. Teksti on synkkää hirttotuomion odottelua, näkökulma saattaa olla naisen.
Back in the Crowd on yksi Waitsin tuotannon meksikolaisimmista, varsin sovinnainen tapaus, sävellys ei levyn mielenjäävimpiä. Voisi olla Peckinpahin leffan soundtrackillä, tekstissä ehkä viittauksia sisällissotaan. Nimikappale Bad As Me on pelkkää raakaa voimaa, kolisevia tynnyreitä, kirskuvia kitaroita, mielipuolista naurua, kitarisoja lepattavaa kiljumista. Ehkä joskus Waits on onnistunut tässä tyylilajissa paremmin, mutta varmaa se ei ole. Kiss Me (Like a Stranger Once Again) on taas pienehkö yllätys, sinatramainen aamuyön retroilu rahisevaa vinyyliä myöten. Uutta eloa tarvittaisiin hiipuvaan pitkään parisuhteeseen. Richardsin kitarariffien piiskaama Satisfied on levyn rokkaavinta jytistystä, pomppuista vauhtia, bluespohjaisesti niitataan tiukasti kuoleman jälkeen odottavaa tyydytystä. Waits haastaa sekä Jaggerin että Richardsin nimeltä mainiten. Toimii eläimellisesti. Last Leaf (On the Tree) on suorastaan riipaiseva, Eisenhowerin ajoista asti sinnitellyt veteraani ei tunnu pääsevän rajan tuolle puolen, Richards hönkii stemmoja. Hell Broke Luce muistuttaa vuoden 2004 levyn Real Gone Irak-päällekarkauksia ja saattaa olla vieläkin hyytävämpi ja armottomampi. Mukana on konetuliaseiden ääntä, ehkä jo liiankin kiivasta tulitusta. Weeperiin Waits kuitenkin lopettaa, hellä balladi New Year's Eve on lähes perhepotretin sentimentoa tavoitteleva teos, Auld Lang Syne integroituu kuin Waltzing Mathilda 70-luvulla Tom Traubert's Bluesissa.
Waitsin Rain Dogs (1985) ja Mule Variations (1999) ovat niin suuria suosikkejani, että niiden tasolle on lähes mahdotonta yltää. Waits sitä kuitenkin sinnikkäästi yrittää ja melkein onnistuu. On varmaan vielä liian aikaista sanoa, onko Bad As Me aivan samaa tasoa. Vai ehkä vielä parempi? Mestariteos joka tapauksessa. Ehkä tässä ei mitään varsinaisesti uutta tule esiin, mutta vanhojen ainesten täyteläisenä kiteytyksenä levy on täysin pitelemätön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti