Fuller's Vintage Ale 2013

Lontoolainen laatutuote on varma loppusyksyn merkki, kovasti kurmootetun Alkon toiminnassa selvä valopilkku. Fuller muuttelee reseptiä vuosittain vain sen verran, että hölmöimmät hörhöt pysyvät varpaillaan. Humalalajikkeita kierrättämällähän se onnistuu helpoiten. Nyt Goldingsin ja Sovereignin seuraksi on valikoitunut Challenger ja ehkä hieman näkemyksellisemmin Admiral. Mallas on tehty talviohrasta, ilmeisesti poikkeuksellisesti. Olut on yhtä kaunis kuin aina ennenkin. Tuoksussa on kypsää hedelmää ja yllättäen terävää happamuutta. Maku on täyteläisen pähkinäinen, kypsä luumu tuntuu maussakin, jotain sherrymäistä, pientä alkoholin poltetta (8,5%). Jälkimaku on monimuotoinen, ei erityisen katkera, mutta viipyilevän pitkä, jotain kuivattua hedelmää sinnekin kerääntyy. Paljon kuivempi kokonaisuus kuin esimerkiksi viime vuonna. Yksi leimallisimmin englantilaista perinteistä imagoa kantava olut, tästä tulee yhtä helposti mieleen toisaalta maalaiskartanon sikarihuoneen nahkasohvilla lötköttely takan edessä, toisaalta roiskeiden väistely hikisen jalkapallopubin ruuhkaisella tiskillä. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko.

Lervig Juleøl

Tempaisin viime vuonna Oslossa Lervigin Jul-oluen, joka oli sietämätön maustehässäkkä. Nyt stavangerilaiset tarjoavat maltillisemmalla otteella joulutunnelmaa. Tummanruskea olut on karamellinen, hieman luumuinen, voisi olla kevyt brown ale, mutta lager kai tämä on, 4,7%. Yllättävänkin laimea, katkeroa ei mainittavaksi asti. Ei paahdetta, ei happamuutta tietenkään. Nyt on rima laskettu niin alas, että yhteinen nimittäjä löytyy mahdollisimman suuren ihmisjoukon kanssa. Se nimittäjä menee nyt niin pieneksi, ettei sitä oikeastaan enää olekaan. Paha pettymys, muistuttaa harmittavasti suomalaisten monsteripanimoiden joulutuotteita. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.

Allan Dwan: Slightly Scarlet

Hauskan hillitysti nimetty elokuva on varsin harvinainen James M. Cain -filmatisointi novellista Love's Lovely Counterfeit vuodelta 1956.  Tässä on Technicolor-noirin ehkä huomattavin saavutus Leave Her to Heavenin ohella alan tarunhohdokkaimman kameramiehen John Altonin dokumentoimana. Tarina ei aivan vastaa visuaalisia arvoja, mutta uskomatonta jälkeä syntyi. Leiskuvan punatukkainen sisaruspari Rhonda Fleming & Arlene Dahl avaavat pelin vankilan ulkopuolella insestisissä lesbotunnelmissa ja siitä homma vasta alkaa ottaa kierroksia. Tapahtumapaikkana on Chandler-tyyppisesti Bay City Tyynenmeren rannalla, avoautot ja rantahuvilat ovat viimeisen päälle. Kunnallispoliittinen korruptio on läpitunkevaa ja luodit laulavat. John Payne ja Ted de Corsia olivat alan paatuneimpia miehiä, mutta jäävät tässä pahasti naisten jalkoihin. Allan Dwan purkitti tämän 70-vuotiaana ja lopputulos on ehkä miehen massiivisen uran huipentuma, vaikka aika kulmikkaasti juonen käänteet ajoittain liikkuvatkin. Elokuva on kinkkistä nautintoa tihkuva hupipläjäys. 90-vuotias Rhonda ja 88-vuotias Arlene ovat edelleen käsittääkseni hyvissä voimissa. Tätäkään en ole DVD:nä löytänyt ja VHS lähtee nyt roskiin. 

Clanconnel McGrath's Irish Red Ale

Kirkasta tummanpunaista olutta Pohjois-Irlannista, kevyen hedelmäinen, mallaspainotteisuutta, humalointi häviävää. Poikkeaako tämä nyt sitten Kilkennystä vähääkään? Pientä katkeropotkua ehkä on, mutta aivan liikaa tässä peesataan teollisten oluiden perässä. Panimon stout tuntui paljon persoonallisemmalta. St. Michael, 30.10.2013.

Founders Dry Hopped Pale Ale

Yllättävän maltillinen pale ale Michiganista, 5,4%, toki siihen viittaa katkeroarvokin, 35 IBU. Persikkaa, kevyttä hedelmää. Katkerot varmaankin varisseet matkalle, mutta tuskin alun perinkään mikään katkeropommi. Tuoksukin aika laimea. Paljon enemmän odotin, valitettavasti. Pivo, 30.10.2013.

Vakka-Suomen Prykmestar Joulu

Laitilan perään toinen jouluolut Varsinais-Suomesta. Vakka-Suomen joulutuotetta on tehty jo monta vuotta, mutta enpä ole Perämerellä enkä muuallakaan siihen ennen törmännyt. Vakka-Suomen panimo on savuoluissa tunnustettu tekijä Suomessa ja savuista tämänkin pitäisi olla täysin normaalista vaalean lagerin ulkonäöstä huolimatta. Jo tuoksussa on savua huomattavasti. Täyteläistä, jopa öljyistä, hiilihappoa miellyttävän vähän. Hieman makeaa, mutta tervaisella tavalla savuisuus nivoutuu näppärästi kokonaisuuteen. Ei tässä mitään Frankenin fiilistä synny, mutta ihan ryhdikkäällä tavalla toimii. Hieman tässä taustalla häilyy suomalaisten jättipanimoiden "savuoluiden" esanssisuus, uskon kyllä savun tulevan maltaasta itsestään, mutta aivan täysin saumattomasti efekti ei tunnu istuvan kokonaisuuteen. Ehkä paahteisuus auttaisi savun toimintaa. Runsasta humalointiakin etiketissä esitellään, se jää selvästi sivurooliin. Jouluisuus tarkoittaa yhdistelmää kinkun kanssa ja se toiminee taatusti. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.

Laitila Kievari Tuomas 2013

Laitilan jouluoluen on jo perinteisesti päässyt suunnittelemaan edellisen vuoden Hyvä Tuomas, joka 2012 oli Ilkka Hyttinen. Hyttinen on kokenut teollisuusolutmies, Hartwallin panimomestareita. Joulukeitos on vähemmän jouluisesti kirkas pale ale, 4,6%, 23 EBU. Eli siis bitteriä, tai golden alea. Pehmeää mallasta, hieman lagermaiselta tuntuu, vaikka hillitysti keksiä ja hedelmää on. Katkerotaso tuntuu vielä hillitymmältä, mutta kyllä jälkimaku kehittyy hitaalla sytytyksellä. Siis kaikkein tyypillisin pintahiivaolut, ehkä Hyttinen pääsi tässä purkamaan paineitaan lager-elämäntyön jälkeen. Meinasin jo kirjoittaa, että äärimmäisen laadukas hygieenisessä mielessä, mutta kyllä sieltä takavasemmalta hieman hipsii esiin Laitilan talonmakua, kuuluisaa hernekeittoa. Ei paljoa, mutta ei se aivan poissa ole. Kohtuutyylikäs olut, mutta nykytarjonnassa väistämättä jokseenkin tylsä. Suomessakin olutkulttuuri on jo edennyt jonnekin muualle, vaikka totta kai tällaisellekin on edelleen kysyntää ja muutakin tarvetta. Ostopaikka Oulu, Kaakkurin Citymarket.

Jean-Pierre Melville: Le Samouraï

Klassikkoelokuvien julkaisu DVD-formaatissa on viime vuosina hiipunut. Paljon on jäänyt puuttumaan, esimerkiksi tätä Jean-Pierre Melvillen ehkä parasta elokuvaa en ole onnistunut löytämään. Ja kun kyseessä on Melvillen paras, niin silloin elokuva on yleisemminkin paras. Siis elokuvahistorian paras saavutus, monen muunkin kuin minun mielestä. Okei, Le Deuxième Souffle tai Le Doulos tai Le Cercle Rouge voivat olla samaa tasoa. Le Samouraï'sta minulla on varmuuden vuoksi kolme VHS-kopiota, joista aion siis nyt elämäntilanteen muuttuessa kuitenkin luopua. Onneksi onnistuin näkemään elokuvasta hyväkuntoisen 35-millisen kopion 90-luvulla Wienissä. Nyt sitten katseluvuorossa jäähyväiset VHS-muodossa.

Le Samouraï on Pariisiin sijoittuva lakoninen palkkamurhaajatarina vuodelta 1967. Olen nähnyt elokuvan toistakymmentä kertaa, joten suurempia yllätyksiä ei ilmennyt. Huomio kiinnittyi nyt pienempiin yksityiskohtiin. Muistikuvissa elokuva oli jotenkin harmaahko värinoir, mutta varsin kirkkaita värejä välillä Ylen kopiossa vuodelta 2001. Henri Decaën kuvaus henkeäsalpaavaa, alkukohtaus on lähes mustavalkoinen, kuvattu Ozu-tyyppisesti liikkumattomalla kameralla metrin korkeudelta, kuvassa liikkuu vain sängyllä makaavan tappajan savukkeesta leijaileva savu. Lukemattomia viittauksia klassisiin noireihin, eniten varmaan This Gun for Hireen. Alain Delonin ilmeettömyys rokottaa Alan Laddia 6-0. Delonin pukeutuminen trenchcoatiin ja fedoraan taas jättää Humphrey Bogartinkin lähtötelineisiin. Upeita 60-luvun autoja sateisilla kaduilla, iso kissa Citroën DS irtoaa kärsivällisesti kahteen otteeseen avainnippua läpikäymällä. Kauniita naisia enemmän kuin Melvillen myöhäisteoksissa yleensä, varsinkin martiniquelainen Caty Rosier unohtumaton. Hiljaisia ammattimiehiä, esim. rekisterilaattoja vaihtava herrasmies, täysin suomalaista meininkiä. Elokuvan alussa menee ainakin 10 minuuttia ennen ensimmäistä repliikkiä, elokuva toimisi taatusti täysin mykkänäkin, pelkkiä eleitä ja pitkiä katseita. The Asphalt Junglen mieleen tuovaa savuista korttipeliä tuntihotellissa, haitarimusiikkia ja jazzia kliinisessä yökerhossa. François Périerin korruptoituneen poliisin kuulusteluissa dostojevskilaista tyyliä. Pariisin metroa ei ole elokuvissa koskaan hyödynnetty yhtä hyvin kuin Le Samouraïn varjostusjaksoissa. Nyt on Simon päivä, leffan lopputeksteissä mainitaan Auditorium Simo. Huomioita voisi jatkaa loputtomiin, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, koskaan sanoilla ei pääsisi lähellekään tämän elokuvan sfäärejä.

Litovel Svátecni Speciál

Alko on hankkinut Tšekistä normia vahvemman lagerin, sikäläiseen tapaan ilmaistuna kantavierteenä 13 Platoa, 6,1 %. Kuuluisimmat tšekkioluet tulevat Böömistä, mutta Litovel sijaitsee Määrissä, lähellä Olomoucia. Pienikuplainen vaahto ei kauaa kestä, suhteellisen täyteläisesti mallasta, leipää, bockimaista pistävyyttä, lähes siis alkoholiakin. Diasetyylin voimaisuus ei kaukana ole, kyllä se tässä häivähtää mukana. Ei se mitään, tännehän se kuuluu, mutta ei siitä tarvitse välttämättä pitää. Tuoteselosteessa sokeri, mutta kovin makea tämä ei ole. Ei tosin katkerakaan, joten pettymykseksi tämä väistämättä kääntyy. Sinänsä hyvää asennetta Alkolta poimia tšekkipanimolta muutakin kuin kaikkein myydyin tuote, mutta ei tämä nyt erityisen innostava lanseeraus ole. Ostopaikka Oulu, Raksilan Alko.

Kona Longboard Island Lager

Oregonissa valmistettu havaijilaisolut ehtinyt eteläoululaiseen markettiinkin, 4,6%. Hieman samea lager, makeahko suutuntuma trooppisten oluiden tapaan, aika pehmeä viskositeetti. Mallasta ja humalaa on vaikea erottaa, maku on hyvin neutraali. Hieman samanlaista vissyvesimäistä talon makua kuin alessakin. Tyylikäs etiketti paras osa-alue tälläkin kertaa. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Prisma.

Howard Hawks: I Was a Male War Bride

Howard Hawks on screwballin(kin) suuria mestareita, mutta tämä War Bride ei ole koskaan kunnolla kolahtanut. Ei nytkään, vaikka sodanjälkeiset Heidelbergin seudun maisemat liittävätkin sen mielenkiintoisesti lähelle Berliinin raunioleffagenreä. Elokuva on tunnetuin Cary Grantin ristiinpukeutumisesta, mutta dragissa mies nähdään vain parin minuutin ajan lopussa. Tarina ei lähde missään vaiheessa lentoon ja varsinkin Ann Sheridan on aivan liian kolho varsinaisessa naispääosassa. Huumori ei naurata. Taustallahan on tositapahtuma, joten se ehkä sitoi liikaa Hawksia. Hawks, Grant ja Sheridan sairastelivat kaikki vakavasti kuvausten aikana, varmaan sekään ei auttanut yhtään.

Anthony Mann: The Naked Spur

Mannin viidestä mahtavasta James Stewart -westernistä The Naked Spur on ainoa, josta en ole onnistunut hankkimaan DVD-kopiota. Nyt on siis aika jättää jäähyväiset VHS-nauhalle. Naked Spur on ehkä intensiivein kaikista, Budd Boetticherin ja Sam Peckinpahin mestariteokset ammensivat myöhemmin juuri tästä. Tiheä vaelluswestern Coloradon uskomattomissa maisemissa, Technicolor hehkuu ja Stewartin lisäksi täydellinen miehitys, Robert Ryan hymyilevänä tappajana, Janet Leigh seksuaalisena katalysaattorina, Ralph Meeker lievästi koomisena sotilaskarkurina ja Millard Mitchell hawksilaisena sidekickinä. Kaiken huipuksi intiaanit mutkistavat kuviota. Loppukohtauksen makaaberiutta Hollywood-kontekstissa ei voi uskoa, jos ei ole nähnyt. Anthony Mannin uran mahdollinen huipentuma, vaikka mies saavutti kaikenlaista muutakin, mm. film noirissa.

Nøgne Ø Dark Horizon 4. edition

Synkkäcityn (Grimstad) panimon intohimoja herättänyt kahviolut on päässyt jo neljänteen versioon. Alkoholipitoisuus nyt palannut lukemaan 16, edellinen keitoshan oli puoli yksikköä laimeampi. Jotain riimukirjoitusta pakkauksessa, ihan hauska kartiomainen pahvisysteemi, samanlainen punainen käärepaperi kuin viime kerralla. Tuoksuu paahteiselle sokeriselle kahville. Maun ensipuraisu on pehmeän paahteinen, yllättävän hillitty. Siirappia löytyy, kahvia ja suklaata, soijaa. 100 IBUn katkerot eivät näin vahvassa oluessa tunnu oikeastaan ollenkaan. Pistävää alkoholiakin tuntuu. Makeus ei ehkä niin päällekäypää kuin varsin puistattavassa kolmosversiossa. Pehmeää luumuista hedelmää, mutta vaniljainen makeus häiritsee sen esilletuloa. Ei minun makuun vieläkään, mutta hauska näitä on muutaman vuoden välein kokeilla. Ostopaikka Oulu, Stockmannin Alko. 

Beer Hunter's Mufloni IPA

Porista maitokauppa-IPAa, vaahtoaa hieman vaisusti, 4,5%. Asiaankuuluvan ruma samea ulkonäkö. Humalina Centennial, Cascade ja Columbus, joten kyseessä selvästi Alkoista himokkaasti revityn hitti-CCCCC:n pikkuveli. Nautinnollinen sitrusmaisuus, todella raikkaan terävää, suutuntuma jää yllättävän täyteläiseksi, vaikka kunnon mallasrunkoon ei voidakaan nojata näillä reunaehdoilla. Katkeruus jälkimaussa jää lyhyemmäksi, mutta kuivaa pihkaa sieltäkin valuu. Pähkinääkin löytyy. Tämä haastaa selvästi Nokia 66:n ja on puhtaampi ja selväpiirteisempi länsirannikon olut, 66 jää puremaan pölyä Flagstaffin seudulle. En muista hintaa, mutta jos se on lähellä 66:ta, niin tässä olisi härmähopheadin käyttöolut ilman muuta. Oluen nimi muistuttaa Alkoissa pyörähtänyttä Mufloni Indian Pale Alea, mutta se oli brittihumalilla höystetty, joten sen laimennetusta versiosta ei nyt kyse. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Prisma.

Fritz Lang: Human Desire

Tämä Lang-leffa on ollut dvd:näkin saatavissa, mutta muistikuvien perusteella kyseessä ei niin vakuuttava elokuva, että olisin halunnut hankkia kopion. Ennen VHS-hävitystä halusin kuitenkin tsekata vielä tilanteen. Elokuva on kyllä hyvä, mutta Fritz Langin amerikkalaisissa noireissa on niin synkkää läpitunkevaa epätoivoa, että minunkin kaltainen paatunut noiristi hieman vieroksuu. Out of the Pastin ja Double Indemnityn kaltaisissa superklassikoissa on pohjalla jokin inhimillinen romanttinen häivähdys, joka tekee niistä niin nautinnollisia. Fritz Lang on totaalisen kylmä. Langin parhaita tämä Zola-tulkinta taatusti on, Renoirin 30-luvun leffaa en ole onnistunut näkemään 70-luvun jälkeen, joten vertailu vaikeaa. Renoir on viime aikoina tuntunut vaivaannuttavalta, joten luultavasti Langin versio on parempi. Mahtavaa junakuvastoa, Glenn Ford Korea-veteraanina ja Gloria Grahame femme fatalena hillittömässä vedossa. Broderick Crawford heikompi, elokuvan horjuvin osa. Vaikka intohimo on kiihkeää, niin ihmissuhteet siis omalaatuisen kylmiä. Tapahtumapaikkaa ei nimetä, kuvattu Oklahoma Cityn kupeessa El Renossa.  Hieno elokuva, mutta välttämättä en halua tätä enää uudelleen nähdä.

Chuck Berry @ Teatria

Bob Dylanin keikka Helsingin Jäähallissa 23.9.1987 on huonoin todistamani. Silloinkin Tom Petty & The Heartbreakers lämmitti loistavasti kolme varttia. Nyt oli ennakko-odotuksissa tulossa pahempi pohjanoteeraus, kun 87-vuotiaan rocklegendan kiertue ylsi Ouluun asti. Berry on ollut ainakin 70-luvulta asti arvaamaton esiintyjä ja kahta päivää aiemmin Helsingissä ei ilmeisesti juuri mikään ollut onnistanut.

Väkeä oli mukavasti teurastamolla paikalla ja lepopäivä lokakuisessa Oulussa näytti piristäneen rock 'n' rollin keksijää, hontelo mies punaisessa paidassa saapasteli lavalle suunnitellusti klo 22. Helsingissä yleisö oli tunnistanut vain Johnny B. Gooden, mutta nyt avauskappale oli selvästi Roll Over Beethoven. Ei mikään timanttinen suoritus, mutta jokunen sointu meni samalla tavalla kuin levytetyssä versiossa, laulustakin jotain erottui. Vielä terävämmin starttasi No Particular Place To Go, joskin jännite ei kauaa kestänyt. Derek & Dominosin tunnetuksi tekemä Key To the Highway rullasi bluesimmin. Maybellenessä ehkä eniten keskittymistä. Eihän tämä tietenkään säväyttänyt, mutta ainakin Berryn asenne oli parempi kuin Dylanilla. Käsittääkseni Johnny B. Goode jäi esittämättä, tunnin kohdalla maestro harhaili lavan oikeaan reunaan, avustaja ohjasi veteraanin toiselta puolen pois, bändi soitti kappaleen loppuun. Konsertti oli siinä. Hienoa oli tietenkin nähdä näin myyttinen hahmo, mutta ristiriitaiseksi vaikutelma jäi. Bändissä soitti kitaraa Berryn poika, joka kävi useaan otteeseen ohjeistamassa isäänsä. Väkisin tulee mieleen vanhuksen häikäilemätön hyväksikäyttö.

Järjestäjät ohjeistivat tiukasti yleisöä saapumaan paikalle välittömästi ovien avauduttua klo 19, jotta kaikki ehtivät varmasti sisään ennen klo 22:ta. Edellisenä viikonloppuna oli kai syntynyt armoton kaaos jonkin tyttöbändin keikalla. Itseäni ei jonottaminen kalseassa illassa kiinnostanut, joten vietin alkuillan Heinäpään baareissa. Saavuin klo 20:45, jolloin sisään pääsi suoraan. Kuulin Agentsin setistä vain pari viimeistä kappaletta, mutta ei Pulliainen vaikuttanut olevan terävimmässä kunnossaan.

Raoul Walsh: Colorado Territory

Ensi vuonna häämöttävässä muutossa aion hävittää VHS-kokoelmani 500 elokuvaa. Kipeää tekee, mutta elämä on jo parhaassakin tapauksessa edennyt takakaarteeseen. G-voimien on syytä antaa keventää painolastia. Tuskinpa jatkossakaan on liikaa aikaa elokuvien tsekkailuun tällä retro-tekniikalla. Virkistävämpää on pysyä ajan hermolla loppuun asti. Mutta vielä yksi kierros, aion lähiaikoina katsoa uudelleen kokoelman timanttisimmat helmet. Ensimmäiseksi valikoitui satunnaisesti Colorado Territory.

Colorado Territory on western-muunnelma Walshin omasta prenoirista High Sierra, vuodelta 1949. Joel McCrea ei pysty täyttämään Humphrey Bogartin bootseja, mutta muuten kyseessä on ehkä alkuperäistäkin tiiviimpi täräys. Kevyttä huumoria alussa, mutta sitten jo paetaan vankilasta posse kintereillä. Uskomattoman kuohkeaa toimintaa postivaunujen ja junien ryöstökohtauksissa. Naisrooleissa hehkuvat Virginia Mayo ja Big Sleepin ylittämätön ilmestys Dorothy Malone. Usein väheksytty Mayo saa enemmän tilaa ja tykkään kovasti suorituksesta. Mayon roolihahmon nimi fordilaisittain Colorado, joten leffan nimeenkin saadaan kaksimielisyyttä. Elokuva muistuttaa tunnelmaltaan Walshin noirwesternhuipentumaa Pursued, vaikka aivan yhtä ahdistava fiilis ei olekaan. Ryöstökoplan sisäisissä jännitteissä on silti poikkeuksellista intensiteettiä ja lähes hullua intohimoa. Ampumahaava desinfioidaan polttamalla ruutia iholla ja junaryöstäjät hirtetään aikailematta suoraan vaunun katosta. Mesa Verden tyylisessä paikassa tapahtuva loppukohtaus enteilee Bonnie and Clydea. Sid Hickoxin kuvaus ei ehkä pääse oikeuksiinsa rakeisessa VHS-kopiossa, mutta vakuuttaa silti. Mestariteos.

Bridge Road Robust Porter

Vahvaa paahtoa, kahvia ja maitohappoa, 5,2%. Tummaa suklaatakin, varsin makea. Katkeroa vähemmän, mutta silti täyteläisen rouhea porter. Vakuuttavaa kamaa, vaikka ehkä hieman liikaa hiilihappoa. Oluthuone Leskinen, 23.10.2013.

Bridge Road The Harvest Fresh Hop Ale

Runsasta vaahtoa todella massiivisesti, 4,4%, paikallisia tuorehumalia. Sitrusta, männynneulasia, katkeroa. Nyt jytisee humalat hyvin, mutta runko on tietysti ohkainen. Humalalajike jää epäselväksi, humalatarhaksi nimetään Rostrevor. Pientä yrttisyyttä havaittavissa, ei ehkä riittävää tuoreutta tässäkään. Silti austropaketin parhaimmistoa. Vaahto todella pitkäkestoista, pitkään aikaan en muista pureskelleeni sitä näin paljoa. Oluthuone Leskinen, 23.10.2013.

Mountain Goat Steam Ale

Hyvin kirkas keltainen olut, 4,5%. Melko mauton, pahvinenkin jopa. Vaikea löytää mallasta, humalasta puhumattakaan. Tämä oli katkera pettymys rankkaan hintaan suhteutettuna. Oluthuone Leskinen, 23.10.2013.

Bridge Road Galaxy Single Hop IPA

Hieman yllättäen pähkinätoffeeta. Katkerointi kevyempää, 4,8%, joten runko jää ohueksi. Tämä on perinteisempää tyyliä kuin saman sarjan Summer. Todellakin hämmentävän mallasvoittoinen olut. Oluthuone Leskinen, 23.10.2013.

Moon Dog Love Tap

Kyseessä double lager Victoriasta, 5,9%. Yllättävän pistävä maku, bock-otetta, mutta jotain muutakin. Jotain kevyttä happamuutta, ehkä talon makua. 34 IBUa, humalina Galaxy, Motueka ja Tettenang (sic!). Hedelmäisyyttä löytyy, mutta varsinkin tuoksussa ikävästi etikkaa. Ei tainnut olla aivan kunnossa. Oluthuone Leskinen, 23.10.2013.

Mountain Goat Hightail Ale

Punaruskea, keksiä ja pähkinää, bitter-tyyliä, 4,5%. Toffeeta mainostetaan etiketissä ja sitähän tästä löytyy. Mutkaton brittiolut, toimii kohtuullisesti, mutta tuoreus ei tietenkään parhaimmillaan. Oulussa sataa vettä sohjon päälle, juuri oikea sää mielikuvissa siirtyä Australian kevääseen näiden oluiden parissa. Oluthuone Leskinen, 23.10.2013.

Bridge Road Summer Single Hop IPA

Kiiviä ja pihkaa, 4,8%. Kirpeää, hieman lievää happamuutta. Suhteellisen omaperäinen, ehkä harvinainen Summer-humala aiheuttaa tämän vaikutelman. Tykkäsin kyllä, vaikka IPAksi tietysti liian kevyt. Oluthuone Leskinen, 23.10.2013.

Celtic - Ajax 2-1

Moisander edelleen loukkaantuneena, Pukki avauksessa, Celticin kapteeni Brown pelikiellossa. Täysi huone, kova tunnelma Glasgow'ssa, nopea vauhti päällä alusta alkaen. Celtic hallitsi tilanteita, mutta taito ei kärjessä riittänyt viimeistelyyn, Pukilla sama ongelma. Ei Ajaxkaan huippuryhmä ole, Fischer tuhkasi tilanteita. 29. minuutilla vapaapotku Ajaxille, juuttiveteraani Poulsen pienestä kulmasta tolppaan. Se jäi Ajaxin parhaaksi mahdollisuudeksi. 42. minuutilla Celticin Mulgrew oli saada kulman suoraan sisään. Tuli mieleen 70-luvun alkupuolen Suomen maajoukkue, silloin Timo Rahja tai Juha-Pekka Laine, todennäköisesti Rahja, veti suoraan kulman sisään. Heti perään Celticille pilkku, hieman kevyesti, Denswil kaatoi Stokesin. James Forrest kiskoi hallitusti ylänurkkaan. 

Ajax yritti toisenkin jakson kovalla tempolla, mutta ei toivottua tulosta. Eteläafrikkalainen Serero läpi 53. minuutilla, Forster torjui. Heti perään Celticille toinen onnekas maali, israelilaisen Kayalin laukaus kimposi Denswilistä verkkoon. Aivan lopussa toinen Celticin israelilainen Biton lähti ulos suoralla punaisella. Ajaxin Lasse Schöne kavensi kaukolaukauksella yliajalla, mutta Celticin voitto ei käytännössä ollut missään vaiheessa kunnolla uhattuna. Ajax ja Celtic ovat molemmat suuria suosikkijoukkueitani, tietysti 70-luvun esitysten perusteella. Nykyisin molempien tilanne on jokseenkin masentava.

Theakston Lightfoot

Tämä Yorkshiren golden ale tuntui kovin tutulta, mutta arkistojeni mukaan en ole sitä ennen juonut. Suhteellisen samea, 4,1%, paljon hiilihappoa, kevyttä mandariinia, hieman keksiä ja sitten ei oikein mitään. Jälleen viime aikoina on ehtinyt tottua voimakkaasti humaloituihin oluihin ja sitten väistämättä yllättyy, kun se puuttuukin. Oluen parasta ennen -päiväys tulee vastaan jo viikon päästä, joten ehkä Mashamissä on katkeruuteen enemmän panostettu. Nyt sitä ei kuitenkaan ole, mutta kohtuullisen mukava juoma silti on kyseessä. Vehnää mukana totuttuun brittityyliin, se pyöreyttää hedelmäisyyttä ja sessioitavuus paranee entisestään. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Prisma.

Beer Here Harwood Brown Porter

Oluen nimi Leskisessä pelkkä Brown Porter, mutta panimon rosterissa ainoa kahdeksanprosenttinen porter tottelee Harwood-epiteettiä, joten se varmaan kyseessä. Baarin perusannos vahvasta oluesta kolmasosalitra, mutta asiakkaan huomioiden baarimestari valutti tottumuksesta täyden puolen litran pintin, joka sitten irtosi pienemmän hinnalla. Näin voi käydä, kun tarpeeksi aiheeseen paneutuu. Paahtoa on, mutta ei korostuneesti, enemmän mausteista luumua, siis kypsää hedelmäisyyttä. Alkoholi jää kokonaan sivuun, mutta katkerot muistuttavat olostaan jälkimaussa. Täyteläinen, lähes erinomainen kuivahko ylivahva brown ale, ei erityisempää porter-fiilistä. Oluthuone Leskinen, 21.10.2013.

Moon Dog Nøgne Ø Selvmordstokt

Brew Seeker -firman Victoriasta roudaamat australialaisoluet valtaavat nyt Perämerelläkin laatubaarin kylmäkaapit. Itsehän ehdin näistä päällimmäisiä jo pari viikkoa sitten Helsingissä tsekkaamaan. Nyt sitten kokeiluun norjalaisyhteistyötuote, jonka nimen Google käänsi itsemurharisteilyksi, mutta itse en risteilystä olisi niin varma. Itsemurha sopii ehkä paremmin, kuten makuarvioista voi tässä jatkossa päätellä. Kyseessä valmistajan mukaan vehnäporter, mallasreseptissä jopa kuutta eri vehnälajiketta. Porter voidaan unohtaa saman tien, koska juoman määräävässä asemassa on sekoitukseen lisätty kirsikkaviini, joka kypsytetty "funky bretta" -tynnyrissä. Ei siis Brettanomyces-hiivalla matkaan saatettu olut, hiivana kai tavallinen amerikkalainen pintahiiva. Brettatyyppinen happamuus kuitenkin hallitsee tuoksua ja makua vahvasti. 7,6%. 40 IBU. Paahtoa ei vähääkään, hedelmää jonkin verran. Happamuus tuo jonkinlaista raikkautta, mutta ei toimi ollenkaan. Keinotekoista temppuilua, jää kauas Flanderin punaisista, lambiceista puhumattakaan. Suoraan sanoen maistuu kuselta aika pahasti. Sitä en ole kyllä juonut, mutta tällaiseksi sen voisin kuvitella. Ilmeisesti minulla on sour ale -faniksi vielä aika lailla matkaa. Oluthuone Leskinen, 21.10.2013.

Rudgate Volsung, real ale

Epähuomiossa en tullut ottaneeksi itse pintistä kuvaa, mutta kirkasta keltaista olutta Yorkista lasiin valutettiin. Nettiarvioiden mukaan kyseessä vahvahko (5%) bitter, mutta se on väärä tieto. Pehmeää golden alea tarjolla, öljyinen viskositeetti, katkeroa kohtuudella. Hanalätkän mukaan sitrusta, mutta sellaistakaan en löytänyt. Keksimäisyyttä, makeahkoa kypsää hedelmää, varsin yksiulotteinen, mutta toimiva. Hyvä riilikäsittely. Oluthuone Leskinen, 21.10.2013.

Rogue American Amber Ale

Oregonilainen olut Alkon perusvalikoimassa ei ole aivan tavallinen kohtaaminen. Osavaltion rannikolla Newportissa päämajaansa pitävä Rogue on Oregonin tunnetuimpia valmistajia ja oluita on tuotu hyvin Eurooppaankin. American Amber Ale on minulle uusi tuttavuus, 5,1%. Samea ruma olut, kevyttä vaahtoa. Kypsää hedelmää, pähkinäistä mallasta, katkera, hyvin kuiva loppuunsaatto. Ensipuraisun jälkeen makeampaa karamellisuuttakin löytyy. Humalointi hallitsee länsirannikon tyyliin, erinomaisella tavalla hallitun hillitty, mutta silti maukas olut. Tuntuu kohtuullisen tuoreeltakin. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Alko. 

George Stevens: The Talk of the Town

Ennennäkemätön screwball vuodelta 1942, peruskuviona perinteinen kolmiodraama. Jean Arthur tyypillisen pirteä, mutta ehkä kemia Cary Grantin ei toimi yhtä hyvin kuin traagisemmassa Only Angels Have Wingsissä. Grant ei myöskään irrottele tarpeeksi löysin rantein. Toiselle britille Ronald Colmanille jää vähemmän tilaa, mutta onnistuu varmaotteisesti. Elokuva alkaa vaihdikkaasti, nopearytmistä Citizen Kane -leikkausta ja sävyt tuhopoltossa ja vankilapaossa lähes noirmaisia. Capra-tyyliset filosofispoliittiset keskustelut puuduttavat ylipitkää kokonaisuutta. Loppupuolen mob-jaksoissa ei tavoiteta Langin Furyn kaltaista intensiteettiä, mutta oikeamielisyys on tietysti aina kannatettavaa. Pienoinen pettymys siis, mutta ilman muuta katsomisen arvoinen.

Steve Hamilton: Misery Bay

Steve Hamilton sai Alex McKnight -sarjansa jonkinlaiseen päätökseen A Stolen Season -romaanissa. Jatko vaikutti epätodennäköiseltä, mutta niin vain Hamilton tuo McKnightin takaisin framille usean vuoden tauon jälkeen. Paluu ei jää tähän, kaksi uudempaakin teosta on jo ulkona. Vanhan fanin lukukokemus on kuin kotiinpaluu. Kaikki tuntuu olevan ennallaan Michiganin Upper Peninsulalla, Superior-järven Whitefish Bayn rannalla, pienessä Paradise-kylässä, Glasgow Inn -baarissa. McKnightilla on kanadalainen Molson-olut kourassa ja talvi ei anna periksi. Hamiltonin miljööote on amerikkalaisen rikoskirjallisuuden tanakin, aivan vastaavaan tiheyteen ei pysty kukaan tietämäni skribentti. Teksti rullaa vaivattoman nautittavasti, tällä kertaa en ollut uskoa onneani, kun Hamilton siirtää juonta Upper Peninsulan läntiseen päähän, Copper Countryn suomalaisalueelle, jossa kävin itsekin 2010 Whitefish Bayn kierroksen jälkeen. Misery Bay sijaitsee Toivola-kylän kohdalla ja McKnight kohtaa siellä käsittääkseni ensi kertaa kirjasarjassa amerikansuomalaista väkeä. Tiiviisti tapahtumissa on mukana alueen suomalaiskeskus Houghton ja loppuhuipentuma sijoittuu Keweenaw Peninsulan kärkeen. Hamiltonin synkkä tarina kulkee nyt laajalla alueella, Wisconsinin rajalla Iron Mountainissa, luonnollisesti Sault Sainte Mariessa ja myös Lower Peninsulan peukalossa Bad Axessa. Juoni on näppärä, mutta varsin samantyyppinen kuin Hamiltonilla usein ennenkin. Tässä on ehkä pientä kritiikin paikkaa, yhteensattumat eivät täysin uskottavia, mutta se on sivuseikka. Hamilton klaaraa homman suvereenisti hallittuun loppuun. Ahmin romaanin hotkimalla ja jatkoa on lähes sietämätöntä jäädä odottelemaan.

Founders All Day IPA

Founders on mahtava panimo Michiganin Grand Rapidsistä. Nyt taitaa olla Foundersin ensi-ilta Suomen maitokaupoissa, kevyt sessio-IPA, 4,7%, IBUja mukavasti 42. Sitrushedelmää on paljon, pehmeämpää luumuakin, mutta ei tarpeeksi raikkautta, vihannesyrttiä tulee mukaan. Mallasrunko ei kanna kokonaisuutta, voimakkaasti humaloidut alet toimivat harvoin näin kevyinä. Katkeruutta ei ole ekstreemisti, mutta varsin voimakkaasti silti. Ei tästä mitään omaa suosikkia varmaan tule, Suomessakin tehdään vastaavaa tuoreempaa kamaa. Sinänsä hienoa, että Diamond-maahantuoja kasvattaa tarjontaa Suomen hankalissa oloissa tällaisilla tuotteilla. Etiketissä suomalaistyyppistä metsämaisemaa. Ostopaikka Oulu, Limingantullin Prisma.

Ranska - Suomi 3-0

Suomi odotetulla kokoonpanolla viimeiseen MM-karsintaan, Moisander loukkaantuneena. Ranskalla vain kolme samaa avauksessa kuin viime syksynä Helsingissä. Deschamps alkaa ehkä löytää mieleisensä pelaajat, mielenkiintoisesti Valbuena lähes kymppiroolissa, en ole pitänyt pelaajaa kovin ihmeellisenä. Nuorisotähti Pogba pivotena. Paljon jengiä Stade de Francella, Ranska aloitti hirvittävällä forssilla. Useita tilanteita ja sitten Riberyn jäätävä laukaus 18 metristä voimalla riman kautta häkkiin. Vähitellen Suomi sai vastahyökkäyksiä liikkeelle ja yllättävän hyviä paikkoja syntyi. Ring päässyt takaisin nuoruutensa loistoon, mahtava pystysyöttö Hämäläiselle läpiajoon, Lloris vaivoin torjui. Eremenkollakin boksissa maalipaikka, Ringin vaikea veto kulman jälkeen yli. Valitettavasti Veli Lampi joutui monta kertaa hyökkäyspäässä ratkaisusyöttöä antamaan, hänen taitonsa ei kerta kaikkiaan riitä tällä tasolla. Pukki oli nyt liian pehmeä, röyhkeämpää ja arvaamattomampaa otetta pitäisi kärjessä olla. Ranska tietysti hallitsi enemmän tapahtumia, ensi jakson yliajalla pallo saatiin tolppaankin. Ribery voittanee tänä vuonna Ballon d'Orin, nytkin vielä nerokas poikkisyöttö suomalaisten läpi Giroudille, mutta kovavireinen Mäenpää taas torjui. 

Vielä virkeä avaus Suomelta, 47. minuutilla Hämäläinen ja Eremenko rakensivat paikan Pukille, jolta aivan ala-arvoinen laukaus, uran heikoin suoritus mahdollisesti. Täytyy sanoa, että uskoni Pukkiin meni lopullisesti tähän tilanteeseen. Avonaisempaa peliä, mutta tilanteita vähemmän kuin ensi jaksolla. Paatelaiselta mystinen vaihto 64. minuutilla, Tainio Toivioon, tuskin Tainio oli niin väsynyt. Kokonaisuutena Suomi kyllä väsyi, 76. minuutilla Pasanen ei jaksanut hypätä senttiäkään, Giroud puski, ehkä kohti maalia, ehkä ei, mutta Toivio ohjasi omiin. Toivottavasti Pasasen sinänsä arvostettava maajoukkueura päättyi nyt tähän. Heti perään vaihtomies Remy puski tolppaan. Lähellä loppua vielä Ribery ja Benzema pelasivat hienolla kuviolla Pasasen ulos, loppunumerot taululle. Juuri nyt ei tunnu mahdolliselta lopputurnauspaikka elinaikanani, mutta 24 jengiä Ranskan EM-kisoihin, unelma elää.

Robert Wilson: The Hidden Assassins

Robert Wilson on vanha suosikkini, mies kirjoitti vuosituhannen vaihteessa kaksi sota-aikaiseen Lissaboniin sijoittuvaa vakoiluromaania, joista varsinkin A Small Death in Lisbon teki vaikutuksen. Sitä ennen Wilson kirjoitti Länsi-Afrikkaan sijoittuvia romaaneja. 2003 alkaen Wilson on julkaissut nykyiseen Sevillaan sijoittuvia kovatasoisia poliisiproseduraalikuvauksia. Olin itse matkustamassa Sevillaan 2006 ja valmisteluvaiheessa luin kaksi sarjan romaania, The Blind Man of Seville ja The Silent and the Damned. Ei ehkä aivan retrovakoilujen tasoa, vaikea sanoa miten osuvaa brittikirjoittajan paikallistuntemus on. Tykkäsin kuitenkin kovasti ja päähenkilö Javier Falcón on muokattu monimutkaiseksi kimpuksi. Hankin loppukesästä Falcón-sarjan kaksi seuraavaa opusta Sevillan osuttua uudelleen matkasuunnitelmakohteeksi. Matka toteutuikin, mutta en ehtinyt romaaneja lukea ennen reissua.

The Hidden Assassins on siis sarjan kolmas romaani, massiivisesti 640 sivua. Samoja henkilöitä kuin aiemmissa osissa, henkilöiden historiaan viitataankin, mutta kyllä tämän voi lukea ilman aikaisempien osien tuntemusta. Itsekään en paljoa enää muistanut. Kuten aiemminkin, väkivaltaiset tapahtumat koskevat rikostutkija Falcónin lähipiiriä. Pääfokus kuitenkin terrorismissa, mukana ovat niin islamistit kuin äärikatolisetkin. Lisäpotkua jännitteeseen saadaan Andalusian historiallisista vaiheista muslimien hallinnassa keskiajalla. Ehkä 640 sivua on jo vähän liikaa, tiivistys ei olisi haitannut, muutamat rönsyt tuntuvat poistokelpoisilta. Lukukokemus venähti kahden kuukauden mittaiseksi ja kielii siitä, että kirja ei saanut kunnolla otetta lukijasta. Perusjuoni on kuitenkin nokkela ja miljööfiilis on kohdallaan, nyt kun ehdin hieman itsekin paikan päällä näkymiä vilkaista. Edelleenkin hieman arveluttaa, miten hyvin Wilson pääsee sisälle andalusialaisten henkilöiden psyykeen. Kuvaus on uskottavaa ja se ehkä onkin tärkeintä. Sarjan päätösosakin (?) The Ignorance of Blood on siis jo hankittuna, mutta vaikea arvioida jaksaako sitä heti perään kahlata.

Michael Monroe @ Teatria

Olen samanikäinen kuin Michael Monroe tai Andy McCoy ja kiinnostunut aika samanlaisesta musiikista. Hanoi Rocks ei kuitenkaan koskaan tuntunut miltään. Periaatteessa ok-kamaa, mutta en pitänyt kappaleita tarpeeksi hyvin kirjoitettuina. En hankkinut yhtään levyä, en käynyt keikalla. Myöhempinä vuosina ostin McCoyn soololevyn Building on Tradition, joka vaikutti jo paremmalta. Jokin aika sitten kuulin autossa Monroen laulavan Lower East Sidesta ja lopulta kolahdus tapahtui. Päätin lähteä keikallekin.

Teatrian konsertti oli merkitty alkavaksi klo 21, ja tuskin ehdin viedä takin narikkaan, kun homma jo käynnistyi 21:10. Kakkoskitaristi Dregeniä paikkaavaa soittajaa en tunnistanut, jonkin huhun mukaan kyseessä olisi jokin fan clubin puheenjohtaja. Lyhytkasvuinen Ron Wood & Johnny Thunders -hybridi oli Steve Conte, luulin ensin häntä paikkaajaksi. Bassossa Sam Yaffa, joten Hanoi Rocks -henkeä ainakin ruumiillisesti paikalla. Kovalla vauhdilla liikkeelle, tosin kohtuullisen matalalla äänenvoimakkuudella. Volyymi kasvoi sitten huomattavastikin noin neljännen biisin kohdalla. Uuden levyn kappaleita alussa, saundi aika tasainen alusta loppuun, ei balladeja, ei muuta höystettä. Samantyyppisiä esityksiä, en tunnistanut montakaan kappaletta. Hanoi-tuotantoa oli loppupuolella. Valtavaa punk-tyyppistä energiaa varsinkin itse tähden suunnalta. Vaikka tiesin moista odottaa, niin silti teki vaikutuksen. Aivan lopussa oli medley, jossa bändi lopulta osoitti monipuolisuuttaan, vahva blues-tyyppinen boogie alkoi jyllätä yllättävän voimakkaasti. Potpurrissa oli ainakin Them-bravuuri Baby Please Don't Go ja Elvis-kipale Mystery Train. Monroe soitti harppua suhteellisen paljon, mutta saksofonia lähinnä vain heilutteli. 80 minuuttia nopeaa rokkia, tykkäsin kyllä kovasti, vaikka olisi pitänyt tutustua Monroen esittämään musiikkiin ennakkoon paremmin. 

Sierra Nevada Hoptimum 2013

Tämän kalifornialaisen hoppihirviön resepti tuskin muuttuu vuosittain, mutta ainakin pullon kaulaan on vuosiluku isketty. Ensikokemukseni tästä oluesta oli pari vuotta sitten. 100 IBUa, 10,4%, keittohumaloitu, kuivahumaloitu ja sitten vielä torpedoitu. Ja jokainen vaihe överiksi. Kirkkaan kaunis meripihkan väri. Alkoholi kyllä tuntuu ja lämmittää, barleywine-fiilistä, mangoa ja mäntyä. Humaluus ei hyökkää sitruksella eikä oikein kuivalla katkerollakaan, mutta pihkaa löytyy reippaasti. Juotavuus ei ole huipputasoa, jälkiruokajuomana toimii, mutta sessioitavuudessa haasteita. Oluthuone Leskinen, 12.10.2013. 

To Øl Det Fede Liv

To Øl tuntuu olevan kovassa vauhdissa molemmin puolin Suomenlahtea. Kampin vilkkaassa matkahuoltobaarissa hanassa voimakkaan sitruksinen ale-tyyppinen olut, 5,5%. Periaatteessa raikaskin, mutta myös nahkeaa yrttisyyttä löytyy. Kokonaisuus ei ole miellyttävä, tuoreudesta huolimatta vaikutelma on jokseenkin tunkkainen. Katkeroa on riittävästi, mutta nyt se ei auta pelastamaan lopullista arviota. Olut näkyy olevan lager, mutta sehän voi jo totuttuun tanskalaistyyliin maistua täysin alelta. Helsinki, Rotterdam, 11.10.2013.

Moon Dog Black Lung III

Uusimmassa kalaravintolassa ei hanassa ihmeitä, mutta australofestivaali menossa täälläkin. Kuukoiran olut Rum-barrel aged stout, 8,7%. Hyvin savuinen tuoksu, maussakin tulee savua, mutta myös pehmeämpää hedelmää. Tervaleijonaa, mutta hämmentävän hyvä juotavuus. Hiivana American Abbey, en tiedä pitäisikö sen tuoda belgifiilistä, mutta sitä ei suoraan havaittavissa. Juotavuudesta huolimatta silti täyteläinen, katkeruuttakin löytyy, mutta maltillisesti. Reseptissä turvemallasta ja kaurahiutaleita. Varmaankin rommista tulee mukaan epämiellyttävyyttä, tuskin joisin uudelleen halvemmallakaan hinnalla. Helsinki, Leijuva Lahna, 11.10.2013.

Malmgård Hurmos

Villi Wäinö -baarin viisivuotisolut, 5,5%. Amber ale, kevyttä hedelmää, karamellia, keskimääräistä enemmän katkeroakin. Varsin tyypillinen laatubaarin juhlaolut, ryhdikkyyttä löytyy, mutta silti pysytään valtavirtan tuntumassa. Odotetusti jälleen kovaa ammattitaitoa Pernajalta, mutta pientä hulluuden puuskaa sieltäkin toivoisi professionaalisuuden kruunuksi. Helsinki, Villi Wäinö, 11.10.2013.

Shepherd Neame Double Stout 5,2%

Suomen maitokaupoissa on näkynyt tämän oluen kevyempää versiota. Nyt paahtoa mukavasti. Hillittyä edelleen, mutta parempi kuin IPA. Katkeruutta voisi tässäkin olla enemmän. Baarissa menossa kampanja, jossa kahdeksan olutta tilaamalla saa merimieslakin kaupan päälle. Idioottimainen tarjous vaikutti olevan vastustamaton laivalla matkustaneelle naisryhmälle, joka ei kuitenkaan pystynyt tilaamiaan oluita juomaan. Lapin Kulta -tuoppeja virtasi minunkin pöytäseurueelle, mutta ei löytänyt vastakaikua. Suomenlahti, Tallink Europa, Joe's Place, 11.10.2013. 

Shepherd Neame India Pale Ale

Laivabaarin kaapista löytyi pari kentiläisuutuutta itselleni. Pehmeää hedelmäesanssia, toffeeta, ei katkeroa juurikaan, 6,1%. Tyypillinen vaisuhko pullotuote tältä panimolta. Hienovaraisemmat vivahteet ehkä toimisivat paremmin caskissa. Suomenlahti, Tallink Europa, Joe's Place, 11.10.2013. 

Viru Piney

Aamutoimissa reipas kipuaminen Olevisten torniin. Toipumisvaiheessa mäntyolutta pääaukion katukahvilassa. En nähnyt pulloa, mutta kai kyseessä Gourmetbryggerietin oluen Virossa tehty kopio. Kaunis olut, ei erityisen mäntyinen. Puhdas, kevyesti hedelmää, muuten aika ohut. Tallinna, Kehrwieder, 11.10.2013.

To Øl Raid Beer, pulloversio

Toissa kesänä Oulussakin liikkuneesta hoppilagerista nyt pulloversio Tallinnan hienotunnelmaisessa laatubaarissa. Hyvin ale-tyyppinen perusvaikutelma, karamellisen makeaa ja kypsän hedelmäistä. Katkerot hieman hiipuneet ja muutenkin hieman hailakka kokonaisuus. Periaatteessa kivaa, mutta ei erityisemmin innosta. Pullon kyljessä näkyvä metallirakennelma sisäpiirivitsi, ns. Vapauden risti. Tallinna, Hell Hunt, 10.10.2013.

Põrgu Esimene Sorts

Oluttietoisessa kellariravintolassa tarjolla Taako Pihtlan ohella paikan talonolutta, tämäkin Genikan panemaa. Hyvin sameaa, tummanpunaista. Bittermäistä hedelmää, 5%, pähkinää, hyvin tuoretta, mukava katkerointikin. Positiivinen yllätys, kuohkeaa ja maistuvaa, voisi olla altbierkin. Ratebeerissä vain pari arviota, siellä luokiteltu Black IPAksi, joka ei vaikuta oikeaan osuneelta. Tallinna, Põrgu, 10.10.2013.

To Øl Baltic Frontier

Toinen Pudel-kokeilu Tanskasta/Belgiasta, mutta ilmeisiä balttiviittauksia tuotteessa, mausteina kai tyrniä ja katajanmarjaa. Todella sameaa, lähes puuroa, 6,2%. Hedelmää paksusti, yrttisyyttäkin mukana. Katkeroa kovasti, mutta saisi olla raikkaampi. Hämmentävän haastava olut, pienempikin annos olisi riittänyt, ei toiminut toivotulla (?) tavalla ainakaan minulle. Tallinna, Pudel, 10.10.2013.

Põhjala Valge Laev

Pari vuotta on kulunut edellisestä Tallinnan vierailusta. Nytkin tarjoutui kovin lyhyt tilaisuus tutustua kaupunkiin, joka on Oulusta suhteellisen vaikean matkan päässä. Craft beer -kulttuuri vahvistuu Virossa hitaasti, mutta kuitenkin ilahduttavasti. Uusi ykkösbaari on Pudel mielenkiintoisessa paikassa radan takana sisäpihalla. Kävelyetäisyys vanhasta kaupungista, matkalla voi ihastella moderneja junia, ilmeisen suojeltuja puutaloja ja täysiveristä Neuvostoliiton takapihatunnelmaa. Hieno baari, kuusi hanaa, puolet To Øl -oluita. Samaa tyyliä kuin Kööpenhaminan Mikkeller-baareissa, mutta tilavampi.

Põhjala on uusi virolainen käistyöläisvalmistaja, jolla ei tosin vielä omaa panimoa. Avainhenkilöllä BrewDog-taustaa. Valkoinen Laiva on ilmeisesti kolmas tuote, pantu Tallinnan eteläpuolella Genikan panimossa. Hieman omalaatuinen kuvio, Genikan omiin oluisiin en ole törmännyt. Mausteinen vehnäolut, sitruunaa ja inkivääriä. Ei kovin mielenkiintoinen, mutta puhdas kaikin puolin. Harmittavasti ei muita paikallisia oluita, mutta hyvä näinkin. Tallinna, Pudel, 10.10.2013.

Beer Hunter's Presidentti Ahtisaari

Urhon porilaispresidenttisarja lähestyy jo nykyaikaa, Ahtisaari on suodattamaton IPA, 5%. Hyvin samea, täyteläisen hedelmäinen, pehmeä ja tuore, kuohkeaakin. Kohtuullisen tanakka katkeron loppuveto. Hieno olut, mutta sordiinoakin havaittavissa. Olisi voitu vetää kunnolla länsirannikon hedonismialueelle, mutta nyt jäädään hengailemaan sosiaalidemokraattisesti taustajoukoissa. Kekkonen ja Mannerheim tuli missattua, samoin alkuvuodesta Ståhlberg ja Relander. Kylläpä ottaa päähän moinen, mutta Oulusta käsin ei parempaan pystynyt. Helsinki, Urho, 9.10.2013.

Bruuveri Mediocre Porter

Helsingin luotettavimmassa panimoravintolassa tarjolla olisi ollut myös Mediocre Light Ale 4,2%, mutta hyvin ennustettavasti tartuin vahvempaan portteriin, 7,2%.  Bruuverin Sysilä ehkä nyt heittänyt vasemmalla kädellä jotain välimallin tuotteita syksyn keskelle. Vaatimaton porter on kuitenkin läpimusta, ei juuri paahtoa, kypsää luumuista hedelmää, täyteläinen runko. Jälkimaku ei erityisen pitkä, humalointia löytyy, mutta kohtuullisen hillitysti. Jälleen herkullinen monipuolinen olut, mutta ehkä ei aivan talon parhaimmistoa. Helsinki, Bruuveri, 9.10.2013.

Thornbridge Lumford, real ale

Pale ale, äärimmäisen kevyt, 3,9%. Hyvin kuohkeaa ja tuoretta. Hedelmää, väistämättä ohut, keksiä, varsin kevyt katkerointi. Ihan ok, mutta odotukset olivat korkeammalla. Ennusteiden vastaisesti tuulinen tihkusade jatkuu Itämeren valkeassa tyttäressä. Black Doorin 21 hanan tarjonta nyt lievä pettymys. Stadin Lager ei ylittänyt juontikynnystä. Ei myöskään Mallaskosken Valioluokka Stout, ronkeli fiilis synkässä syksyssä. Neil Young Crazy Horse -kamaa sentään eetterissä. Helsinki, Black Door, 9.10.2013.

Moon Dog Skunkworks Cognac Barrel Aged Double IPA

Australosession täydentää kolmas Victoria-olut, tämä konjakkitynnyrissä kypsytetty DIPA Abbotsfordista, 9,1%. Session hinnaksi asettui 33 euroa kolmesta pikkupullosta. Jenkkihumalia läjäpäin, keitossa Summit, Horizon, Chinook, Amarillo, lisäksi vielä tynnyrissä Citra ja Cascade. Vehnää taas seassa, 105 IBUa. Hyvin samea vaaleanruskea olut. Tynnyrikypsytys aika omaperäinen ratkaisu DIPA -tyyppisen oluen kohdalla. Maku onkin aika terävä, puuta ja mausteita, hieman happamuutta. Jotain belgityylisyyttäkin, vaikka hiivana Whitbread. Terävyys hämmentää, olisiko se pelkkää alkoholia? Mitään erityisen konjakkimaista en oluessa erota. Katkeroakin on jäljellä, vaikka se taatusti hiipunut kypsytyksessä. Mausteisuus tms. ei miellyttävää, ilman tynnyritemppuja voisi olla nautinnollistakin.  Helsinki, Hilpeä Hauki, 9.10.2013.