Michelangelo Antonioni: L'Avventura

Antonionin läpimurtoteos L'Avventura on itselleni ollut hieman vaikea pala. Olen nähnyt sen kolme-neljä kertaa, mutta koskaan ei kunnolla ole kolahtanut. Ns. vieraantumistrilogian kakkososa La Notte ja varsinkin päätöshuipennus L'Eclisse ovat suuria suosikkejani. Nyt aikaa on edellisestä katsomisesta kulunut reippaasti ja lopulta L'Avventurakin näytti raikkaalta. Olen pitänyt elokuvaa tylsänä, mutta varsinkin alkupuolihan on lähes dramaattinen. Antonionin varma ote vaikeassa ympäristössä Liparin saariston kivisellä Lisca Bianca -saarella on aika hämmästyttävää. Loppuosa on ehkä abstraktimpaa menoa, mutta Sisilian vuoristot ja vanhat kaupungit heijastelevat hämmentävällä tarkkuudella modernin ihmisen mielenmaisemaa. Monica Vittin hiukset ja sääret ovat jo tässäkin elokuvassa myyttisissä ulottuvuuksissa, vaikka ei vielä aivan L'Eclissen tasolla. Tässä on näkyvissä kaikki Antonionin perusteemat, joita mestari sitten varioi koko loppu-uransa ajan.

Kvarken Lighthouse Watchman Pilsner

Lievästi sumuinen on Kvarkenin pilsner. Tuoksu karamellinen, ikävä kyllä. Maku on hedelmäpastillinen, oikeastaan yllättävän samankaltainen kuin Taiwalkosken Lagerissa. Maltaisuus varsin laimeaa, se on pilsissä huono homma. India pale lagerina toimisi paremmin, mutta hedelmäisyyskin voisi olla raikkaampaa. Ruohoisuutta löytyy, on tämä kuitenkin golden alea parempaa. Peräkärry puuttuu kokonaan, sekin on pilsissä kardinaalivirhe. Sinänsä kohtuullisen maistuva olut, mutta pilsner-nimi johtaa kuluttajaa harhaan. Kvarkenin ensimmäiset maitokauppaoluet nyt harmittavia pettymyksiä, mutta täytyy odottaa täyteläisempää kamaa ennen suurempia johtopäätöksiä. Ostopaikka Espoo, Pien.

Kvarken The Smuggler Golden Ale

Patrik Willför on modernin suomalaisen olutkulttuurin legendaarisimpia hahmoja. Nimimerkillä oh6gdx hän on arvioinut Ratebeer.comiin 26485 olutta. Mies oli tiettävästi myös innokas kotiolutvalmistaja ja nyt hän on heittäytynyt ammattilaiseksi Kvarken-panimossa. Panimo sijaitsee Söderuddenin kylässä Raippaluodon saaressa, joka on Suomen merialueiden neljänneksi suurin saari Ahvenanmaan pääsaaren, Kemiönsaaren ja Hailuodon jälkeen. Näissä kaikissa on siis nyt panimoita.
 

Ensimmäisenä Kvarken-oluena maistoon kevyt golden ale, 4,3%. Tyhjensin pullon kerralla kokonaan lasiin, johon ilmaantui leijailemaan hiivapartikkeleita. Golden aleksi ei siis kovin nätti ulkonäkö, mutta makuhan on tärkeintä. Vaahtoa syntyi varsin maltillisesti. Tuoksussa sitruksisia aromeita. Maku on karviaismarjainen, kypsiä hieman happamia pehmeitä trooppisia hedelmiä, varsin persoonallinen maku, joka ei ole erityisen miellyttävä. Hiilihappoja maltillisesti, katkeruutta ujosti. Ylikypsän hedelmän maku alkaa korostua lämmetessä ja ei tämä minua ilahduta. Jotain ylimääräistä tässä on, raikkaamman golden alen pitäisi olla ja mielellään selvästi sitruksinen. Ostopaikka Espoo, Pien.

Taiwalkoski Lager

Viime lauantaina tsekattuani länsimetron pistäydyin myös Pien-olutkauppakonsernin Espoon toimipisteessä. Mukaan lähti kahden ennenkokeilemattoman kotimaisen panimon tuotteita. Kainuussa ei ole vieläkään panimoita, mutta pohjoinen naapuri Koillismaa on omansa jo saanut. Taivalkoskelaisen panimon etiketissä neljä lakkipäistä miestä on järven (tai leveän Iijoen) rannalla nuotion ääressä, vieressä soutuvene. Kohtaus voisi olla pitäjän suuren pojan Kalle Päätalon romaaneista. Lager, 4,2%, reinheitsgebotin raaka-aineet, ei tarkempia speksejä.

Hyvin lievästi utuinen, kevyt vaahto, kauniin kultainen väri. Tuoksu karamellinen ja hedelmäinen. Maku on matalahiilidioksinen, hedelmäpastillinen, kuivahko, mutta ei viljaisen maltainen niin kuin lagerit yleensä. Jälkimaussa on seitinohut katkeruus. Pien-kaupan Hanna Montonen varoitti, että joissakin Taiwalkosken pulloissa on ollut laatuongelmia, mutta tässä ei sellaista ole havaittavissa. Ohuthan tämä on ja makua saisi olla enemmän kaikilla osa-alueilla. Ei mitään virheitä, mutta lievästi pahvinen sivumaku kokonaisuudessa on. Pihkaisuutta tulee lämmetessä esiin, pullossa on myös hieman hiivaa, olut sameutuu, kun lasiin kaataa loput pullosta. Ostopaikka Espoo, Pien.

Fuller'sin vahvat Helsingin marraskuussa 2017

Näköpiiriini tuli mahdollisuus juoda samana iltana hanasta Fuller'sin kolmea yli 8-prosenttista olutta eri baareissa, kaksi niistä cask-versioina. Tällainen on hämmästyttävä tilaisuus, saattaa olla ainutlaatuinen globaalistikin. Ainakaan Lontoossa en ole koskaan nähnyt tilannetta, jossa tällainen olisi lähelläkään toteutumista. Ja käsittääkseni tilanne syntyi spontaanisti, ilman mitään ennakkosuunnittelua maahantuojan tai vastaavan toimijan suunnasta.
 

Time Bar on Helsingissä ehkä jo vanha tekijä, mutta itse kiinnitin siihen ensi kerran huomiota, kun se ilmaantui Untappdiin verified venue -statuksella. Pari kertaa olen ollut tsekkaamassa baaria hajamielisesti Ateneuminkujaa löntystellessä, mutta eipä löytynyt. Mielenkiinto ei riittänyt sen pitempään pohtimiseen, parempia vaihtoehtoja lähellä aina runsaasti. Nyt otin asiakseni etsiä baarin, joka löytyikin yllättävästi WTC/Aikatalon sisäosista. Täällä en muista käyneeni sitten 90-luvun. Neliskanttinen baari, tykästyin näihin 90-luvulla, originaalit Vastarannan Kiiski ja Oluthuone Leskinen olivat suorakaiteen muotoisia. Kymmenkunta hanaa, pulloja esillä takaseinällä, erittäin miellyttävä tunnelma. Fuller's Imperial Stout tarjolla kegistä, aiemmin olen juonut olutta pullosta ja caskista. 10,5%. Makeahko, hyvä juotavuus, hedelmäisyyttä.  Heikosti paahtoa ja katkeroa. Ei Fuller'sin parasta tuotantoa, mutta tämäkin varsin ryhdikäs.
 

Siirryin lähelle Kaisaniemeen Black Dooriin, joka on palaamassa piakkoin takaisin alkuperäiseen sijaintiinsa Iso-Roobertinkadulla. Täälläkin olisi ollut kegissä Fuller'sin Imperial Stoutia, mutta paljon hauskempaahan se oli tsekata itselleni uudessa baarissa. Black Doorissa huikeasti real ale -hanassa Fuller's Imperial IPA, 10,5%. Jotenkin olut kuulosti tutulta, mutta en ole aiemmin siihen törmännyt missään muodossa. Hyvin punainen, hyvin makea, maltainen, kevyesti hedelmäinen. Selvästi enemmän barleywine kuin tupla/tripla -IPA. Ei juuri katkeruutta. Pehmeältä riililtä tuntuu, homma toimii näin vahvoissakin oluissa. Kyseessä alkoholimäärään suhteutettuna Helsingin keskustan taatusti halvin laatuolut. Craft-olueksi en tätä rohkene nimetä. Puoli litraa 8,20€.
 

Parin kilometrin kävelysiirtymä ja Kuikassa tämänvuotisessa Expossa jo kokeiltua Vintage Ale 2017 -tuotetta caskissa. Hienostunut pähkinän tuoksu. Maussa pehmeää hedelmää ja karamellia, mutta myös jotain nahkeampaa tunkkaisuutta. Puolen litran maisteluannos varmentaa, että tämänvuotisessa versiossa jokin tökkii. Pehmeys on hyvää, hiilihapot oikeaoppisen alhaalla. Katkeruutta on vain nimeksi ja rungon yrttinen lähes hapahko marjaisuus heittää tumman varjon tämän perinteisen klassikon ylle. Vaikka oluet ei ehkä nyt siis maineidensa tasolle kohonneetkaan, niin varsin vaikuttava kokemus kokonaisuutena. Time Bar, Black Door, Kuikka, 29.11.2017.

Wasted-hävikkioluita @ Perho

Sain kutsun Perhon panimoravintolaan juhlistamaan uusia hävikkileivistä tehtyjä oluita. Oluet siis pantu Perhossa, mutta varsinaisina tekijöinä Brewniverse-kotiolutyhteisön tyypit, Juha Sinisalo ja aiemminkin tapaamani Jani Poutiainen. Perinteinen cocktail-tyyppinen tilaisuus, paljon tuntematonta jengiä, oletettavasti hävikkiteemaan liittyviä eri sidosryhmiä. Vanhentuneet Vaasan ruispalat homman fokuksessa, niitä syön itsekin tuoreina, kun aitoa kainuulaista ruisleipää tyyliin Pekka Heikkinen ei Helsingistä käsittääkseni saa. Wasted-oluista kaksi eri versiota, ensimmäisessä pelkkää Vaasan leipää, 50% ohramallasta kuitenkin, eurooppalaisia humalia, 4,6%. Samea ulkonäkö, aika mausteinen. Perhon innokas ruokatarjoilu hieman häiritsi maistelua, hyvin voimakkaan makuinen majoneesia pursuava kalakukkosysteemi likvidoi pitkäksi aikaa kaikki aistisysteemini. Mutta hieman kotikaljamainen juoma tämä oli, jokin karkeahko sivumaku, ei varsinaisia virheitä kuitenkaan. Ei jälkimakua. 

Toisessa versiossa ruispalojen lisäksi muitakin hävikkileipiä. Vain 3,8% ja yhtenä humalana Cascade. Ehkä hieman pehmeämpi, tässä myös katkeroa ripaus. Puhtaampi kokonaisuus, tässä lupaavaa otetta. Mutta suoraan sanoen joutuu hieman kylmää kyytiä tarjoamaan puuhahenkilöille. Ohramallas on täysin ylivoimainen raaka-aine oluelle, leipäsysteemit ei sitä pysty mitenkään parantamaan. Jos hinta saadaan olennaisesti ohraolutta alemmas, niin sitten bisneskeissiä syntyy. 

Tilaisuuden lopuksi kokeilin Perhon muita oluita. Perhon Rohkea hyvin makea leipäinen tummahko olut, juuri sellaista kamaa, jota inhoan aktiivisesti. Perhon Joulu-olutta maistoin edellisellä vierailulla kaksi vuotta sitten, tämänvuotinenkin versio hyvin mausteinen,  piparkakkutyyppisiä joulumausteita reippaasti. Täytyy sanoa, että nämä kaksi Perhon omaa olutta ovat täydellisesti vallitsevan modernin olutkulttuurin marginaalissa, joten opiskelijat oletettavasti turhautuvat näiden parissa. Ehkä kannattaisi opetusohjelmaan ottaa edes puhdas pils ja tanakka porter. Perho, 29.11.2017.

Markku Jokisipilä & Janne Könönen: Kolmannen Valtakunnan vieraat

Luin äskettäin Oula Silvennoisen väitöskirjan, joka keskittyi Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisien yhteistyöhön natsikaudella. Nyt sitten käsillä teos, joka kattaa maiden kaikenlaisen kanssakäymisen samalla aikajaksolla. Jokisipilän ja Könosen kirjan nimi viittaa tietysti suoraan Olavi Paavolaisen kuuluisaan aikalaiskirjaan. Jokisipilän lyhyempiä juttuja olen lukenut lehdistä ja netistä, mutta ainoa aiemmin tuttu kirja häneltä on Neuvostoliiton punakoneeseen paneutuva jääkiekkoteos. Tällainen tutkimuskohteiden valinta kuvaa Jokisipilän monipuolisuutta ja varsin maukkaasti teksti kulkee tässä karummassakin kontekstissa. Tämäkin kirja on lainassa Ilkka Sysilän kirjastosta.

Ehkä kuitenkin tekijät ovat haukanneet liian suuren palan. 550 sivulla ei päästä nyt yhtä syvälle kuin esimerkiksi Silvennoisen teoksessa. Lisäksi suuri osa aiheista on melko tylsiä, tarkoitan tällä varsinkin 1930-luvulla suomalaisten kulttuuripiirien ylläpitämiä Saksa-suhteita. Maila Talvion emännöimiä karjalanpiirakkaorgioita tuntuu riittäneen loputtomasti ja kirjoittajat raportoivat niistä kaikista huolellisesti. Hitlerin valtaannousu tuntuu olleen monille suomalaisille Saksan-ystäville tervetullut tapaus. Monien mielenkiinto ja ystävyys olivat jo keisarikunnan perua ja konkretisoituivat sitten vuoden 1918 saksalaismiehityksessä. Weimarin tasavallan aika oli ollut tälle ryhmälle pettymys ja natsit nähtiin Saksan suuruuden palauttajina. Tärkein motiivi tietysti oli natsien antikommunismi ja Neuvostoliiton vastaisuus, joissa yhdistyi suomalaisten intressi perivihollisen kyljessä. Mitenkään hallitsevaa saksalaissuuntaus ei Suomessa kuitenkaan ollut ennen jatkosotaa. Tämä osuus kirjasta on siis varsin pitkäveteistä, vaikka kirjoittajat yrittävät anekdooteilla piristää tekstiä.

Mutta paljon parempaan vauhtiin Jokisipilä ja Könonen pääsevat kuvatessaan sotilaiden Saksa-suhteita. Yleensähän tätä on pidetty jääkäreiden omimana alueena ja esimerkiksi ryssäupseeri Mannerheim on käsitetty länsimieliseksi. Näin selvä asetelma ei kuitenkaan ollut ja Mannerheimin läheinen suhde valtakunnanmarsalkka Hermann Göringiin tulee dokumentoitua vakuuttavasti. Kerronta tihentyy sitten äärimmilleen, kun asekauppias Joseph Veltjens astuu areenalle. Vaikka virallinen Saksa tarjosi Molotov-Ribbentrop -paktin takia kylmää kättä talvisodassa Stalinin mukiloimalle Suomelle, niin Göring junaili mm. asetoimituksia Ruotsiin, jotta Ruotsi voi avustaa Suomea. Heikki Ylikankaan muutama vuosi sitten kohotusti paljastamia Göringin lupauksia avusta Suomelle ennen talvisodan rauhan tekoa kirjoittajat pitävät kiistattomina ja rakentavat suuremmat kuvionsa sen pohjalle. Göringin intoa lopettaa talvisota kannusti myös Göringin ruotsalaisen poikapuolen taisteleminen vapaaehtoisena Suomen riveissä Saksan liittolaista vastaan. Kesällä 1940 asiat sitten etenivät hämmästyttävän nopeasti kauttakulkusopimukseen.

Göring sai korkeimmat suomalaiset kunniamerkit jatkosodan alussa, mutta erehtyi onnittelusähkeessään käyttämään pääkaupungista nimeä Helsinski. Sama virhehän on toistunut myöhemmin usein muiden läntisten Suomen-ystävien kommunikaatiossa. Pikkuvirheiltä eivät tosin välty Jokisipilä ja Könonenkään. 14-vuotiaana Amerikkaan Wienistä emigroitunut Josef von Sternberg ei todellakaan ollut Saksan tunnetuin elokuvaohjaaja, vaikka yhden elokuvan kävikin Weimarin tasavallassa tekemässä. Vuosiluvuissakin on hämmentävää horjuntaa. Hitlerin Suomi-lehtiartikkeli joulukuulta 1939 sijoitetaan toistuvasti vuoteen 1940 ja Arno Anthonin erohetkeksi Valposta kirjataan helmikuu 1942, vaikka se oli vasta kaksi vuotta myöhemmin.

Kokonaisuutena kirja oli hienoinen pettymys. Samoja asioita jankataan useaan kertaan, jotta ajopuuteoriat ja muut erillissotateesit saadaan lopullisesti roivattua historian romukoppaan. Vähemmälläkin asia olisi tullut selväksi. Hieman hämmensi myös Lapin sodan sivuutus lähes kokonaan. Ehkä perusteluna se, että fokuksessa on suomalaisten myötämielinen kanssakäyminen Reichin kanssa. Sotimista ei voi sellaisena pitää. Silmiin sattui sivuhuomautus, että isäni kotitalon polttanut 7. Gebirgs-Division taisteli ennen Suomeen tuloaan Kiovan alueella ja todennäköisesti ainakin todisti sotarikoksia, jos ei niihin osallistunut.

Lahti vs Everybody, viskivastakkainasettelu @Teerenpeli, Helsinki

Hieman omituinen viskimaistelu, Teerenpelin kolme viskiä paritettu Jarkko Nikkasen edustaman Edringtonin viskien kanssa, käytännössä Highland Parkin ja Bowmoren tuotteiden. Ei ensikuulemalta kovin mielenkiintoinen, mutta hintana VYSsin jäsenille vain 20 euroa, muille 25. Kiinnostus heräsi, kun mukana näytti olevan viisi ennenkokeilematonta viskiä. Silti tulin täysin ilman ennakko-odotuksia tapahtumaan ja yllätyin rankasti. Jengiä oli aika paljon, tasting järjestettiin Kampin Teerenpelin kakkoskerroksessa varsin intiimissä tunnelmassa. Nikkasen sparraajana Teerenpelin Jari Mämmi. 

Ensimmäisenä maistoon Teerenpelin Suomi 100 -viski, 5200 pulloa, suomalaista savustettua ohramallasta, joka oli päässyt pesemättömänä ulos Viking Maltilta. Ei siis enää toistettavissa. Bourbonissa ja sherryssä kypsytetty noin viisi vuotta, viineistely Pedro Ximenez -tynnyreissä.  Tuoksussa savua selvästi, 43%. Maussa hennommin, enemmän tervaleijonaa, aika lyhyt maku Ei Islay-tason savuisuutta, mutta selvästi kuitenkin. Pullon hinta noin 80 euroa. Vastaparina Highland Park Juhlaviski, tämäkin siis Suomen 100-vuotisjuhliin suunnattu single cask-pullote, 636 pulloa. Eurooppalaisessa pienessä sherrytynnyrissä kypsytetty, lievästi savua, 59%. Makeaa, alkoholia, hedelmää, intensiivinen. Sopivasti 100 euroa pullo.

Seuraavaksi eksklusiivista kamaa, ei myynnissä, näyte Teerenpelin tynnyreistä. Luulin etukäteen, että kyseessä Kyrön ja HDC:n tapaan tisleitä, jotka eivät vielä viskiä, mutta tämä olikin 10-vuotias täysiverinen viski. Sherry cask, pieni 100 litran tynnyri, josta jo hämmentävästi haihtunut yli 50%. Kuulostaa uskomattomalta, mutta varasto-olosuhteet ongelmallisia Lahdessa. Marjainen tuoksu, peräti 64,7%, taas Pedro Ximenez -tynnyri, alkoholi ei tunnu, mutta tammen osuus maussa nyt selvempi. Hyvin miellyttävä. Tämän hämmästyttävän viskin pariksi Nikkanen tarjosi upouutta Highland Parkin Sydäntalvea, 99 euroa, 576 pulloa, 61,3%, 15 years. Valkoista jenkkitammea, hyvin pehmeä, tasapainoinen ja karamellinen. 

Teerenpeli kolmas viski oli Laphroaigin quarter caskissa kahdeksan vuotta kypsytetty turvesavuton viski, joka sai mahdollisen savuisuutensa siis vain Laphroaig-puusta. Vahvuus hämmentävästi 71,4%, ehkä vahvin koskaan juomani viski. Ei kunnolla tuoksua, hyvin hillitty kuiva maku, tästäkin jo puolet häipynyt enkelien puolelle. Bourbon-tynnyri siis, kieltämättä raikkaus korostuu, kun siirrytään eroon sherry-painolastista. Tuoksussa ei siis savua, mutta makuun sitä oli hienoinen siivu siirtynyt. Nikkanen jäi tässä nyt alakynteen, vaikka vastine sinänsä looginen, tuttu Bowmore Tempest, tässäkin bourbon-tynnyri., 10v, 54,9%. Hienostunut tuoksu, puuta ja salmiakkia, miellyttävä. 

Nyt oli kyllä huikea teisting, yllätti todella positiivisesti. Hintalaatusuhde täysin ennenkokematon, täytyy onnitella itseäni, että onnistuin tämän bongaamaan. Ensi kertaa Teerenpelin viskit vakuuttivat, nyt kun aikaa alkaa kulua, tynnyreistä alkaa lopulta valmistumaan mielenkiintoista kamaa. Nikkanen ei kuulemma etukäteen tiennyt tarpeeksi Teerenpelin tynnyrinäytteiden ominaisuuksia, joten hän joutui vastineillaan hieman alakynteen. Kaikissa liemissä keitetty viskipäällikkö otti kuitenkin tilanteen tyynesti ja revanssitilaisuuskin on kuulemma tulossa, silloin Lahdessa.

Bruuveri Kilipää IPA

Kampin myyttinen massiivinen linja-autoterminaali on nyt kuihtunut arkipäiväiseksi metropysäkiksi, mutta ikkunaton panimobaari sinnittelee entiseen malliin ja uutta oluttakin taas tarjolla. IPAa, 8,2%, tuntui hyvin lupaavalta. Baarimestari tosin mainitsi kyseessä olevan chilioluen, mutta en lähtenyt puolen litran tilausta peruuttelemaan. Kilipää ehkä siis äännetään ruotsalaisittain chilipää. Tuoksussa karamellia ja mausteita. Kylmä olut, chili maistuu ensin lievästi, sitten runsaammin. Inkivääriltäkin hieman tuntuu, mutta tulisuus peittää kaikki muut vivahteet. Olen ennenkin chilioluita kokeillut ja aina ne ovat olleet turhia kertakäyttövitsejä. Niin tämäkin. Bruuveri, 27.11.2017.

Vibrant Forest Umbral Abyss

Louise Brooksin Pandora-leffasta toipuessa rauhoituin Flying Monkin Habit-caskilla, jota luulin ensikokemukseksi, mutta kyllähän se toissa kesänä tuli kiskaistua samassa Angleterre-baarissa. Taatusti uutuutena jatkoin sitten kylmän viileästi 11,5-prosenttiseen kahvistoutiin. Eteläenglantilainen panimo tuntuu nyt pukkaavan oluitaan pimeään Pohjolaan urakalla ja mikä sen parempaa. Baarimestarin mukaan tuotetta saatu vain 20 litraa. Hyvin voimakas kahvintuoksu. Maussakin hyvin täyteläisesti tummapaahteista kahvia ja tummaa suklaata. Kohtuullisen kuiva lähtö, mutta taatusti makeutuu lämmetessä. Hedelmäisyyttä myös, mallaspaahteisuutta vähemmän. Ei alkoholia, ei juuri katkeroakaa, mutta jälkimaku kyllä jatkuu suklaisena. Karamellisuutta lämmetessä, lieviä mausteisuusaineksia. Tykkäsin kovasti. Angleterre, 27.11.2017.

G.W. Pabst: Die Büchse der Pandora

Orionin Louise Brooks -sarja huipentui odotetusti Pandoran lippaaseen, sade uhkasi, mutta pakko oli tsekata, kävelin paikalle, satoi vasta loppumetreillä. Tämä elokuva on Louise Brooksin elokuvista paras ja muutenkin täysin ilmiömäinen. Kun näin leffan ensi kertaa televisiosta 17.7.1984, olin täysin myyty, pidin elokuvaa parhaana näkemistäni. Siellä se on edelleen, top tenissä. Kyseessä 1929 ensi-iltaan ehtinyt saksalainen mykkäleffa, josta kunnolliset kopiot ovat hävinneet. Monenlaisia restaurointeja on viime vuosikymmeninä tullut esille ja kaikista tulee ilmi elokuvan erinomaisuus. Nyt näin elokuvan ensi kertaa teatterissa. 132 minuuttia, Peer Rabenin musiikki, en ole aivan varma olisiko tämä aivan viimeisin restauraatio, ainakin vuodelta 2008. DVD-kopioni on vuodelta 2002 ja 131 minuuttia, ei aivan sama versio.

Taustana on Frank Wedekindin pari näytelmää, joista skenaristi Ladislao Vadja koosti tarinan, jossa on voimakkaasti ohjaaja Pabstin eroottista fantasiaa. Hilpeästi kopion alkuteksteissä sponsorina mainittiin Hugh Hefner. Mitään pornoa tämä ei ole, mutta aikakauteen nähden varsin uskallettua matskua. Elokuvahistorian lumoavin sankaritar Louise Brooks on tässä yksiselitteisesti kauneimmillaan. Yhdessä osassa hänen tukkansa on kammattu pois otsalta jakaukselle ja hän näyttää tavanomaiselta söpöltä filmitähdeltä. Maagisuus häipyy otsatukan myötä, voiko klassinen myyttisyys todellakin olla kiinni näin pinnallisesta yksityiskohdasta? Ensinäkemällä leffa meni suunnilleen suu auki tuijotellessa. Kovin analyyttiseen arvioon ei oikein pysty vieläkään. Tarina ei ole mitenkään realistinen, nykynäkökulmasta varmaan elokuvasta löytyy kaikenlaista epäkorrektia, mutta silti elokuva on varsin ainutlaatuinen. Film noir varasti tältä Pabstin leffalta paljon, mutta aivan samaan synkkään fatalistiseen ja silti jotenkin nostattavaan tunnelmaan se ei yltänyt koskaan.

Klaus Härö: Miekkailija

Ensimmäinen näkemäni Härön elokuva, sijoittuu mielenkiintoisesti 1950-luvulle venäläisten miehittäjien terrorisoimaan Viroon. Nimihenkilö on Saksan armeijassa palvellut liikunnanopettaja, joka alkaa opettaa miekkailua Haapsalun lapsille. Koko ajan päällä on Neuvostoliiton turvallisuuspoliisin (tässä vaiheessa 1952-53 MGB/MVD) uhka. Melankolinen tunnelma, karut olot, Haapsalun miljöö vangittu pienieleisesti, mutta uskottavasti. Hyvin rytmitetty, kamera liukuu hienosti, usein kävelevän päähenkilön takana, näyttelijät onnistuvat hyvin. Urheiluelokuvissa on usein epäuskottavaa ylidramatiikkaa ja siihen sortuu Härökin Leningradin miekkailuturnauksessa. Se ei onneksi kokonaisuutta hajota, hyvin hallittu ja miellyttävä pienimuotoinen leffa.

Stallhagen Barley Wine

Viime tiistaina Jyväskylän Hannu Nikulainen kertoi, että Stallhagen on tehnyt barleywinen. Sitä oli vaikea uskoa, mutta tottahan se on. Lopullinen vahvistus tuli vastaan Vaasankadulla. 10,1%, maltainen tuoksu, karamellisuutta maussa. Maltainen runko, ei erityisen makea. Kohtuullisen hillitty, alkoholi ei erotu, ei katkeroa, hyvä juotavuus. Hyvin kevyt kokonaisuus, kuten Stallhagenilla yleensäkin, mutta näin vahvan oluen kepeys on huomattava saavutus. Solmu, 25.11.2017.

Amundsen Dry & Bitter Dugges Hop Magic

Skandinaavista yhteistyötä New England IPAn parissa. Samea olut on puhdaspiirteisen mehuinen kevyellä katkerolla. Hyvin tasapainoinen, vaikka takaosa tietysti voisi olla raskaampi. Bier-Bier, 25.11.2017.

Viskin Ystävien Seuran pikkujoulu 2017

Viskien ystävät kokoontuivat taas loppuvuoden juhlaan perinteisin menoin Punavuoren Ahveneen. Verryttelyoluena kokeilin Stockholm Brewingin Södermalm IPAa. Pihkaista kuivaa hedelmäistä olutta, lievästi mausteisen tuntuinen. Varsinaisessa maistelusetissä Jamesonin viskejä, joita esitteli yrityksen lähettiläs Daniel O'Shea. Green Spot ja Redbreast 12y ennestään tuttuja erinomaisia juomia, Spotissa päärynämäisyyttä ja Redbreast toffeisempi. Hieman onnahtavana metaforana mieleen juolahti, että Green Spot on kuin IPA ja Redbreast ESB. Uutuuksia itselleni olivat Whiskey Makers Seriesin viskit. Distiller's Safe hyvin kepeä, uudessa tammessa kypsytetty Cooper's Croze makeampi ja Blender's Dog öljyisemmän täyteläisempi. Erot aika pieniä, kuten yleensäkin irlantilaisviskeissä. Viskivisa oli taas älyttömän vaikea ja täytyi vain hämmästellä voittajajoukkuetta, joka sai 16 oikein 20 kysymyksestä. Kiinteänä ruokana taas kinkkukiusausta, hyvää oli sekin, mutta ehkä kannattaisi joskus miettiä muitakin vaihtoehtoja.

Fat Lizard Hop On IPA

Onneksi Corvuksen hanaan saapui juuri tämä otaniemeläinen, pääsin reissulla kokeilemaan uutuuttakin. 6,5%, West Coast IPA, Amarillo, Simcoe, Cascade, Columbus, Magnum. Kirkas väri, huima herukkainen tuoksu, nyt on aromihumalointi kunnossa. Pehmeää, herkullista hedelmäistä makua, karviaismarjaa, pehmeitä trooppisia hedelmiä, ei erityisemmin sitrusta. Hyvin raikas, hiilihapot minimissä, mallas komppaa hyvin, runko ei huoju. Katkeroa voisi olla enemmän, mutta tuntuvasti sitäkin löytyy. Fat Lizard näyttää nyt saaneen uudessa panimossaan homman haltuun , ehkä paras maistamistani lisko-oluista. Espoo, Captain Corvus, 25.11.2017.

De Ranke Saison de Dottignies, hanaversio

Hätäpäissäni otin Espoossa tätä belgihanaolutta, kun paikallisia ei oikein uutuuksina näkynyt. Aiemmin pullosta kokeilua belgiä, 5,5%, samanlaisesta lasista aika brutaalisti kuin espoolainen pils. Sameaa, belgihiivaa, pihkaa, mausteisuuttakin, mutta ei pippuria. Ei hapan, lievästi katkera. 90-luvulla kiinnostava olut, ei enää nykyään. Espoo, Captain Corvus, 25.11.2017.

Espoon Oma Panimo Cheers From Suvela Pils

Kun Gallows Birdin sisarbaari Captain Corvus avattiin puolitoista vuotta sitten, päätin mennä paikalle länsimetrolla. Kärsivällisyys oli koetuksella, mutta koskaan en Matinkylän bussiin hypännyt. Kun metro oli viikon liikennöinyt, arvioin yhteyden lopulta olevan luotettavassa kunnossa. Ostin ensimmäistä kertaa lipun HSL:n kännykkäsovelluksella, koska seutulippu alennuksella tällä tavalla. Metrossa heti lipuntarkastajat, Tapiolan kohdalla pultsarihäirikkö ja tarkastajia pakeneva maahanmuuttajajengi. Kovempaa menoa kuin itälinjalla. Mutta nopeaa, 25 minuuttia Sörnäisistä Matinkylään. 

Ostin juoksukengät ja -sukkia, päätin yhdistää länsimetroturismiin ja Corvus-debyyttiin tarvikehankintoja, kaksi syytä ei tarpeeksi näin mittavaan matkailuun. Pizzariumin diavolo-palasta pureskellessa puheille pyrki kaksi kerjäläistä. Tällaista siis Espoossa on. Huomasin jo kesällä Olarissa, että mikään Beverly Hills tämä alue ei ole. Corvuksessa brittityylistä puuta, sisällä tila kapenee paljon pienemmäksi kuin kauppakeskuksen käytävältä näyttää. Ei cask-oluita, mutta paikallista pilsiä kuitenkin. Ehdin tätä alkusyksystä nopeasti Belgian suurlähetystössä maistaa, ei silloin innostanut. Hyvin kirkas, kevyesti viljainen, ei juuri muuta makua. Ei virheitä, mutta makua pitäisi olla enemmän. Espoo, Captain Corvus, 25.11.2017.

Val-Dieu Triple

Luostariolutta aivan Vallonian pohjoiskulmilta Liègen ja Aachenin puolivälistä. Aiemmin olen kokeillut tältä panimolta vain jouluolutta Tukholmassa. Tripelissä 9,0%, vahva vaahto tyylinmukaisesti, isoja kuplia. Tuoksu ei erityisen raikas, esterisen hiivainen raskas perushedelmäisyys erittyy. Heitin pullon sisällön kokonaan lasiin, varsin samean keltaiseksi väri päätyi. Odotetusti paljon hiilihappoja, hedelmäpastilleja, belgihiivan fenoleja, kohtuullisen kuiva, ei erityisen mausteinen, ei katkeruutta (tietenkään), vaikka Saaz ja Spalter käytössä. Keskitien tripel perinteiseen tyyliin, ei mitään ongelmia. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Zeta Zendra

Alkon hyllyllä rye bock rauchbier Valenciasta, 7,8%. Ei mikään huono idea yhdistää ruis ja savu pohjahiivaan. Kirkas punertavan kellertävä olut, hyvin ohuesti vaahtoa. Selvästi savuinen tuoksu, tervaa, kuivattuja hedelmiä. Maltainen maku, tervaisuus hillittyä, varsin makeaa karamellista vetoa kauttaaltaan, tervaisuus hieman lisääntyy jälkimaussa, joka on muuten hyvin lyhyt. Ikään kuin sokerikuorrutettuja tervaleijonapastilleja, mutta laimeammin. Miellyttävän vähän hiilihappoa ja hyvä juotavuus, odotuksia parempi olut. Mukavaa kepeyttä, vaikka resepti paperilla ei sellaista tue. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Vittorio De Sica: La ciociara

De Sican maine ohjaajana perustuu tiiviisti neorealismin klassikkokvartettiin Sciuscià, Ladri di biciclette, Miracolo a Milano ja Umberto D. Miehen ura oli kuitenkin pitkä ja leffoja syntyi ennen ja jälkeen tämän huippukauden. Myöhemmältä kaudelta 1960 on tämä sotadraama, jota on esitetty harhaanjohtavalla suomennoksella Kaksi naista. Päähenkilöinä on nimittäin leskeksi jäänyt Sophia Loren ja hänen 12-vuotias tyttärensä, jota esittää Eleonora Brown. 1943 he pakenevat Rooman pommituksia lähistön vuoristoseudulle. Mustavalkoinen leffa, perustuu Alberto Moravian romaaniin, skenaristina alan legenda Cesare Zavattini. Jokseenkin väsynyttä kerrontaa kuitenkin, jäykkää draamaa, joka tiivistyy vasta lopussa. Jean-Pierre Belmondo aivan kuutamolla idealistisena hahmona. Amerikkalaiset valtaavat alueen ja heidän perässään saapuvat liittoutuneiden joukkojen mukana marokkolaiset sotilaat, jotka joukkoraiskaavat Sophian ja nuoren tyttären. Elokuvan suomalaisteksteissä heitä kutsutaan merkillisesti turkkilaisiksi. Alun laahaava tapahtumattomuus ja tämä melodramaattisuus eivät tunnu sopivan mitenkään samaan elokuvaan ja De Sica ei saa mitenkään harsittua elokuvaa kasaan. Tapahtumilla on todellisuuspohjaa, marokkolaisjoukot raiskasivat Italiassa joidenkin arvioiden mukaan noin 7000 ihmistä, mukana siis myös lapsia ja miehiä.

Swannay Barrel Aged Orkney Porter (Isle of Arran)

Orkneyn pääsaaren uudempaan panimoon Swannayhin olen tutustunut aivan liian vähän, vuosi sitten kokeilin maitokauppavahvuista pale alea. Nyt tuli vastaan Isle of Arran -tislaamon (siis paljon eteläisemmältä saarelta)  Orkney Bere -tynnyrissä vuoden kypsynyttä vahvaa porteria, 10,5%. Bere on Orkney-saarten oma ohralajike. Käsillä lähes musta olut, hyvä beigehtävä vaahto. Tuoksussa kypsiä hedelmiä, tammen aromeja. Maku on makeampi, bourbonin vaniljaa harmittavan paljon, kahvia ja suklaatakin esiintyy tutusti. Hyvin pehmeää, hyvä juotavuus. Laadukas fiilis koko ajan, vaikka tässäkin jälkimaku on hyvin lyhyt. Alkoholi peittyy, mukavaa talvista olutta. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

Lakefront Eastside Dark Lager

Yllättävä löytö Alkon hyllyltä, tummaa lageria Wisconsinin Milwaukeesta. Lakefront on USA:n vanhemman polven pienpanimoita, perustettu jo 1987. Aiemmin olen juonut panimon näppärää IPAa Ilkka Sysilän tarjoamana. Milwaukee on USA:n perinteisen olutteollisuuden suurimpia keskuksia, ehkä jopa suurin. Wisconsin on vahvaa saksalaissiirtolaisuuden aluetta ja olutperinteet tulevat sieltä. Kiertelin Wisconsinia keväällä 2010, mm. pääkaupunki Madisonissa, jalkapallokeskuksessa Green Bayssa, kulttipanimo New Glarusissa samannimisessä sveitsiläiskaupungissa. Jätin tarkoituksella valtion suurimman kaupungin Milwaukeen syrjään, jälkeenpäin ajatellen ehkä harkitsemattomasti. Milwaukeessakin tehdään nykyään hyviä oluita.  

5,6%, ei niin musta kuin kuvasta voisi päätellä, enemmän tumman punaruskea. Perinteinen metallinen karamellinen tuoksu. Matala hiilihappotaso, karamellista maltaisuutta, ei sentään liian makea. Hyvin puhdas ja simppeli, katkeruus puuttuu lähes kokonaan. Mt. Hood -humalaa käytetty, mutta se ei tuo ainakaan katkeroa, ehkä korreloi jotenkin etupurennassa maltaan kanssa, mutta rooli jää epäselväksi. Saksalaistyyppinen dunkel viimeisen päälle, tälle on omat käyttötilanteensa, mutta tietenkään tämä tyylisuunta ei ole omia suosikkejani. Ostopaikka Helsinki, Kallion Alko.

HIMA Tryggve Porter #2

HIMA-kotiolutyhteisöllä alkaa jo omankin ilmoituksensa mukaan ideat loppumaan, samoja reseptejä aletaan kierrättämään. Tryggve-porterista kakkosversio, 6,3%. Ei juuri vaahtoa, paahteista huoltoasemakahvia, vaniljaa, suklaata tuoksussa. Maku hieman kuivempi, suklaa esillä, kahvisuutta vähemmän. Tämä on hyvin puhdasta, mutta Siperia-tyylistä katkeruutta toivoisi muiltakin suomalaisilta tummien oluiden tekijöiltä. Tummassakin oluessa homma jää puolitiehen, jos kärry puuttuu. Kevyempi siis kuin ensimmäinen versio, muuten resepti aika samantyyppinen. Hieman paradoksaalisesti tämä tuntuu nyt täyteläisemmältä kuin aiempi vahvempi.

HIMA Ere Amber Ale

HIMA-kotiolutyhteisö keittelee yhä kiivaampaan tahtiin. Nyt tarjolla amber alea, 6,3%. Makeahko tuoksu, hiivaleipää, marjaista karamellisuutta. Maussa myös talkkunaista leipäfiilistä, mustaherukkaa, alhainen hiilihappotaso. Jälkimaku on hieman nihkeän makea, ei katkeruutta. Jotain vierteisyyttä tähän on jäänyt, ei täysin puhtaalta tunnu. Periaatteessa lähellä tyylisuuntansa peruspiirteitä, mutta mikään täysosuma ei kuitenkaan. Tässä oli kuulemma ajateltu kölsch-hybridiä, mutta ilmeisesti lager-hiiva ei ollut startannut. Humalina Herkules, Saaz, Hallertau Saphir, Dr Rudi.

Hiisi Donut Island Farmhouse Effect

Tätä Munkkisaaren uutuutta oli jo Kittyssä esillä aiemmin illalla, mutta silloin tilaamiskynnys ei vielä ylittynyt. Nyt oli toisin, en enää viitsinyt vaihtaa baaria. Hieman edellistä Nómadaa sameampi tuote, 6,2%. Belgihiiva hönkäilee tiukasti jo aromissa, hedelmäkaramelleja myös. Maussa pihkaisempaa mausteisempaa otetta, hedelmät jäävät taustalle. Ei happamuutta, jonka jenkit yleensä farmhouseen pistävät sekaan. Mäntyisyys omaleimaista, ei tämä perinteisimpiä saisonejakaan muistuta. Miellyttävä ja mielenkiintoinen puhdas tuote Jyväskylästä. Nimen mukaista navettaista fankia löyhkää pitäisi irrota, mutta sitä en aistinut. Black Door, 22.11.2017.

Nómada Petricor IPA

Tsekkasin Københavnin, Wäinön, Kittyn ja Stonen, ei mitään mielenkiintoista. Tai ainakaan riittävän kiintoisaa. Ehkä olen ronkelisoitunut, mutta Helsingissä tätä voi harrastaa, vaihtoehtoja löytyy. Lopulta pysähdyin Black Doorin liitutaululle, nyt löytyi jotain. Kataloniasta IPAa, panimollahan suomalaisyhteyskin, 6%, hieman utuinen. Voimakas trooppisherukkainen tuoksu. Täyteläinen maku, todellakin herukkaisuutta , jotain outoa hedelmää, hyvin raikas. Karviaismarjaa, hyvin kuiva, pitkä kestävä katkeruus jälkitilassa. Illan maukkain olut, ei niin tasapainoinen kuin Sweetwaterin juomat, mutta korkeaprofiilisempi ilman mitään häiritseviä virhemakuja. Mallasrunko saisi olla tukevampi, lämmetessä marjaishedelmäisyys korostuu liikaa. Mutta silti OK. Black Door, 22.11.2017.

Poppels Kegline 011 IPA Citra Blanc

Harvinaisesti ruotsalaisuutuutta Eerikinkadun Stockholm-baarissa, yleensä en muista nimestä huolimatta ruotsalaisherkkuja täältä löytäneeni. Poppels on Göteborgin lähellä, 008 kokeiltu ennen. Makeahko hedelmäpastillinen ote, 6,7%, IBUja 40, kevyesti katkera. Blanc ehkä viittaisi white IPAan, mutta ei kunnolla sellaisia aineksia. Hieman mausteita, lämmetessä olut muuttuu epämiellyttävämmäksi. Ølhus Stockholm, 22.11.2017.

Sweetwater Tap Takeover Tasting @William K Tennispalatsi

Tallustelin töiden jälkeen hajamielisesti vajaat neljä kilometriä Kamppiin William K:hon atlantalaisen Sweetwaterin taptakeoveriin. Yllätyin tiskillä, kun kerrottiin, että juuri alkamassa on panimon edustajan vetämä ilmainen maistelutilaisuus. Notkuin baarin perälle, jossa tosiaan maisteltiin kaikki viisi hanatuotetta ohjatusti, varsin pienillä annoksilla kuitenkin.

Maahantuoja Diamond Beerin edustaja alusti tilaisuutta ja sitten päästettiin irti panimon Sowady Lor. Riippumattomana sinnitellyt Sweetwater on jo varsin pitkän linjan valmistaja kaukaa 1990-luvulta, perustajat saapuivat Georgiaan Coloradon Boulderista Atlantan olympialaisten aikoihin 1996. Itsekin törmäsin ensi kertaa panimon tunnetuimpaan 420-tuotteeseen syksyllä 2004 käydessäni Georgian rannikon Savannahissa. Samaa olutta kokeilin viime elokuussa Washington DC:n lentokentällä ja aistihavainnot jäi kovin lakonisiksi.

Nyt maistelu käyntiin Blue-oluella. Vehnä-ale, 4,6%, pensasmustikkaa seassa, tuoksussa se on itsestäänselvää, maku on hillityn tasapainoinen, marjaisuus ei pääse hallitsemaan, olutmaisuus säilyy. Kakkosoluena Hop Hash Easy IPA, vain 4,2%, hyvin raikkaan hedelmäinen, öljyistä pihkaa, 55 IBU. Ilmeisesti noin seitsemän viikkoa vanhaa, tuoreus on vielä tallella. Lor selitti pitkään hop hashia, ilmeisesti jokin humalakäpyjen ulkopuolinen jämäosuus, josta saatu irrotettua erityisen paljon pihkaisia aromeja. 

Kolmantena panimon tunnetuin tuote 420 Extra Pale Ale, nimi viittaa marijuanan pössyttelyyn, 420 taitaa olla USA:n poliisiviranomaisten rikosnimikekoodikin tälle aktiviteetille. Euroopassa tästä on aika väkinäistä innostua, mutta onhan oluilla tyhmempiäkin nimiä. Varsin yrttinen tuoksu, selvästi ryhdikkäämpi aistimus nyt kuin kesällä Dullesin kentällä, 5,7%, Centennial ja Cascade, perushedelmäinen APA. 

Sweetwaterin IPA 6,3%, pihkaa, hedelmää ja katkeroa tasapainoisesti. Irtonaisen rapeaa tämäkin, mutta ehkä nykymeiningissä on hieman last season -tunnelmaa. Ei tarpeeksi räväkkää west coast -otetta eikä nykyhypen mehuisuutta. Aavistuksen pirteämpi oli session päättänyt Goin' Coastal Pineapple IPA, jossa samaan IPA-runkoon lisätty hallitusti ananasta. Hedelmä ei lähde hallitsemaan, olutmaisuus säilyy hienosti. Mukava tilaisuus marraskuun ankeudessa, Syvän Etelän fiilis jäi näin kolkossa ympäristössä hieman etäiseksi, mutta panimon laadukkuus ainakin kirkastui.