James Ellroy: Blood on the Moon

En ole vielä lukenut kokonaan James Ellroyn läpimurtoa (The Black Dahlia 1987) edeltävää tuotantoa. Blood on the Moon on tuon kauden tunnetuin teos, elokuvaversion ohjasi Kubrick-partneri James Harris nimellä Cop, pääosassa James Woods.

Romaanin rakenne on perinteinen, mutta sisältö ei. Neuroottista hypnoottista, selvästi häiriintynyttäkin tekstiä. Sarjamurhaajista on kirjoitettu liikaa, mutta tähän aikaan (1984) aihe oli vielä tuore. Ellroyn lukeminen ei ole ehkä miellyttävää, mutta vaikutuksen se tekee.

Tarinan päähaara käynnistyy Wattsin mellakoista 1965, mutta traumojen juuria löytyy ensimmäisen maailmansodan taisteluhaudoista asti. Taas kerran Ellroy suorastaan hyväilee Los Angelesia, kiinnostuksen päähuomio nyt Silver Laken irlantilaisyhteisössä, samoista kulmista kirjoitti Michael Connelly Echo Park –uutuudessaan. Connelly on muutenkin ehkä ottanut vaikutteita Ellroylta, poliisitutkintaproseduurin kuvaus tuntuu samanlaiselta, ehkä tosin vain samoja lähteitä.

Inspector Morse, The Last Enemy

Oluelle perso sihteeri vie Morsen syömään reggaebaariin, infernaalisesta hammassärystä karsivän ylikomisarion ilme muuttuu vieläkin tuskaisammaksi. Lontoossa vieraillaan useita kertoja, jopa Whitehallissa. Jälleen yliopistojuonitteluja, joissa poliittisiakin ulottuvuuksia. Morse ei aio käydä pohjoisempana kuin olutkaupunki Burton-on-Trentissä (Burton-upon-Trent?). Jotenkin hajanainen jakso, tuntuu että pari kohtausta puuttuu välistä, esim. irtopään löytyminen kanavasta. Morsea vaikuttaa onnistavan naispatologin kanssa, päästään maaseutupubin terassille. Eiköhän paikalle ponnista sitten saman tien villapaitaa harteilla pitävä poikaystävä, joka haluaa puolikkaan tuopin lageria.

Elmore Leonard: The Law at Randado

Ennen kuin Elmore Leonard 1960-luvun lopulla siirtyi rikosromaaniin, ja otti sen täysin haltuunsa, Leonard oli westernin mestari. Tämä on kolmas lukemani, vuodelta 1954. Leonard kirjoittaa Arizonan territoriosta, ehkä 1880-luvun loppupuolelta. Tiivistä latautunutta lakonista no-nonsense-proosaa. Karjaparoneita, suuriegoisia lainvalvojia, meksikolaisia, apacheja, ratsuväkeä, kaivostoimintaa.

Yksinkertainen moraalitarina, miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä. Randadon (Pima Countyssa, 85 mailia Tucsonista) nuoren apulaissheriffin poissaollessa kaupungin establishmentin pikkunilkit karjaruhtinasta mielistellääkseen perustavat uuden tuomioistuimen ja lynkkaavat kaksi meksikolaista. Lisänöyryytysten jälkeen deputy pistää pankinjohtajat ja muut lurjukset tyrmään ja pitkän takaa-ajon jälkeen homma huipentuu kaksintaisteluun saluunassa. Sitä ei käydä aseilla vaan viskillä. Tarina suorastaan huutaa elokuvatoteutusta, mutta ymmärtääkseni tätä ei ole filmattu.

Henkilöt voisivat ehkä olla hieman moniulotteisempia, mutta Leonardia en lähde neuvomaan. Merkittävin elossa oleva tekstintekijä kirjoittaa niin kuin haluaa.

Italo Svevo: Zenon tunnustuksia

Omakustanne vuodelta 1923. Ostin kirjan jostain alennuslaarista 80-luvulla. Slovenian matkan pohjustukseen liittyen se pääsi luettavaksi, koska sijoittuu Triesteen, joka on oikeastaan slovenialainen kaupunki. Nuorempana luin paljon tämäntyyppisiä kirjoja: Joyce, Mann, Céline, jopa Proust; uudemmista esim. Pynchon ja Barth. Tässä seurassa Svevo (oik. Ettore Schmitz) on kevyempi ironisempi tapaus. James Joyceen on konkreettinenkin suhde. Joyce opetti tehtailija-Svevolle englantia Triestessä ja toimitti Zeno-kirjan Pariisiin kriitikkojen ylistettäväksi. Svevo ehti nauttia menestyksestä vähän aikaa ennen kuin kuoli auto-onnettomuudessa 1928.

Vaikea sanoa, kuinka paljon käännöksessä on menetetty, jo heti nimi on kioskikirjallistettu. Alkuperäisotsikossa La coscienza di Zeno ”coscienza” tarkoittaa omatuntoa tai tietoisuutta. Poikkeuksellisen paljon kirjoitusvirheitä, Weilin + Göösin oikolukija ei ole pysynyt hereillä.

Psykoanalyysiin viitataan koko ajan, mutta ei tämä ole pelkkä sairaskertomus. Romaani käynnistyy räväkän filosofisella luvulla tupakanpoltosta. Sitten kerronta laimentuu keskinkertaisemmaksi tilitykseksi ihmissuhteista ja liiketoimista. Olisiko tässä varhaisimpia pörssipelin kuvauksia? Ehkä ei, ainakin Balzacilta löytyy kaikenlaista. Suhtautuminen naisiin ja lapsiin nykykatsannossa brutaalia, muttei varmaan poikkeuksellista tuohon aikaan. Lopun atomipommiennuste on hätkähdyttävä, mutta ensimmäinen maailmansota inspiroi muissakin vastaavaa.

Hieman ihmetyttää, että teosta pidetään modernin romaanin mestariteoksena. Kerronta on kyllä rikottua ja tarina kiertyy kokoon pikkuhiljaa, mutta suhteellisen perinteinen kevyesti peitelty omaelämäkerta tämä on. Näkökulmakin on koko ajan saman henkilön. Tämän tyylisuunnan kovin kasvo on minusta William Faulkner, jonka myyttisen Yoknapatawpha Countyn sfääreistä Svevon Trieste jää perin kauas.

Kaikesta huolimatta mukava romaani. Nykyään olen vain oppinut, että saan enemmän nautintoa erityyppisistä kirjoista.

Náchod Primátor Weizenbier

Kajaanin Raatihuoneentorin tšekkibaarissa uusi bongaus. Tšekin olutskenen uudistumista heijastanee tämänkin vehnäoluen rantautuminen Kainuuseen. Keltainen samea väri, hillihappo porisee, vaahto häipyy nopeasti. Nimestä ja lasista huolimatta ehkä enemmän belgiwit kuin baijerilaisweizen. Mausteita reippaasti, makeutta kohtuullisesti, sitrushedelmää, ei kuitenkaan banaania. Kajaanin tarjonnassa kuitenkin melkoisen eksoottinen tapaus. Kajaani, Hospoda Koruna, 26.7.2007

Eric Ambler: The Light of Day

Vintage-trilleri vuodelta 1962. Tunnettu elokuvasovitus on nimeltään Topkapi. Elokuvan näkemisestä on melkoisesti aikaa, mutta romaani ei vaikuta yhtä komedialliselta. Amblerin poliittiset illuusiot olivat jo tässä vaiheessa karisseet ja kirjan poliittiset ainekset ovat hyvin viitteellisiä verrattuna alkuaikojen tuotantoon.

Kyseessä on periaatteessa puhdas caper, yksityiskohtainen jalokiviryöstön kuvaus, Istanbulin museokortteleissa. Vaikka asia uutuuspainoksen takakannessa mainitaan, homman luonne pysyy tekstissä pitkälle lukijalle epäselvänä, lähinnä hanketta epäillään sotilaiden hallitsemassa Turkissa opposition sabotaasiyritykseksi. Tarinan rakenne on oikeastaan vakoiluromaani, päähenkilönä klassinen kiristetty kaksoisagentti. Amblerin teksti soljuu kirkkaana kuin tunturipuro, epilogi Ateenassa ja loppuhuipennus Istanbulin lentokentällä erityisen elokuvallisia, juoni on hieno, mutta jotenkin lukukokemus jää vaille täyttymystä. Ehkä se johtuu kertojapäähenkilöstä, joka on poikkeuksellisen vastenmielinen, tietysti harkitusti. Amblerin merkkiteosten hyväntahtoinen hölmö tapahtumien pyörteiden heittelemänä sopisi ehkä tähänkin tunnelmaan paremmin. Ehkä näitä ryöstökuvioita on varioitu liikaa myöhemmin, tosin jo Ambleria aiemminkin. Turkista ennenkin kirjoittaneen Amblerin Istanbul-miljöökuvaus on erinomaista.

Evan Rail: Good Beer Guide Prague & The Czech Republic

Tuore ja paras tietämäni opas tšekkiolueeseen. Brittijärjestö-CAMRAn kustantama, mutta kirjoittaja on teksasilainen, asunut Tšekissä vuodesta 2000. Mukana yleistä matkailuinfoa ja kirjoitettu rennon humoristisesti. Kaikki tšekkioluet maisteltu ja arvioitu tähtisysteemillä. Reilusti mielipiteet esillä ja Rail ei häikäile tyrmätä teollisuustuotteita silloin, kun aihetta on. Siis Staropramen, Radegast ja kumppanit saavat kuulla kunniansa.

Tšekin panimotilanne vaikutti huonolta muutama vuosi sitten, kun globalisaatio iski täydellä voimalla ja monikansalliset monsterit ostelivat ja sulkivat perinnetuotantolaitoksia. Aivan viime aikoina on tapahtunut hieman yllättävä käänne ja Tšekissäkin on avattu nippu uusia panimobaareja, jotka tuottavat jopa pintahiivatavaraa. Rail on erityisen innostunut pikkupanimoiden suodattamattomista oluista, joihin on lisätty prosessin aikana vierrettä ja hiivaa, siis saksalaistermeillä lähinnä kräusenia, tšekissä puhutaan hiivaoluesta, kvasnicové. Panimoesittely on siis täysin kattava, baareista esitellään vain Prahan ja Brnon tarjonta, muualta yksittäismainintoja. Määrin pohjoisosa, oikeastaan Sleesiaa, näyttää erityisen kiinnostavalta. Sen verran innostavaa, että matkasuunnitelmaprioriteetteja on taas kerran tarkistettava.

Lammin Käki

Lämpimänruskea, vähän vaahtoa, maltainen, makeahko. Kataja varmaan pitäisi maistua, kevyesti mausteiselta tuntuu. Rukiinen mieluummin kuin katajainen. Jälkimaku edelleen maltainen, ei erityisempää humalointia. Ehkä tuli juotua liian kylmänä.

Inspector Morse, Ghost in the Machine

Yksi sarjan huipputapauksia. Morsen ja Lewisin välillä tavallista enemmän herjanheittoa, mm. kielioppiasioista, Newcastle Brown Alesta, Morsen pelkästä nesteruokavaliosta. Degeneroituneet aristokraatit, kateellinen rahvas ja pöyhkeät akateemikot ärsyttävät Morsea. Lewis intoilee tietokoneista ja ranskalainen au pair –tyttö kääntelee kaikkien päitä. Uusi Grayling-niminen Geordie-naispatologi kiusaa hänkin ylikomisariota.

Inspector Morse, Last Bus to Woodstock

Dexterin ensimmäisen kirjan dramatisointi, kirjailija taas mukana yliopistoluennon kuuntelijana. Morsella erikoinen kirjallisuuskeskustelu kolmen naisen kanssa, nuorin ja söpöin epäilee Morsea yksinäiseksi. Ruumis löytyy pubin parkkipaikalta, Morse tilaa yllättäen viskiä eikä olutta. Best bitter kääntyy suomentajalla paikan parhaaksi olueksi. Morse uhkaa pistää puhalluttajat gin-tonicia kiskovien murhaturistien kimppuun.

Eoin McNamee: Resurrection Man

Belfast-romaani vuodelta 1994. Tapahtumat ajoittuvat Pohjois-Irlannin verisimmille 70-luvun vuosille. Yksi päähenkilö on protestantti, joukkomurhaajapsykopaatti, jonka isää epäillään katolilaiseksi. Toinen keskushahmo alkoholisoitunut eronnut katolilainen reportteri. Melkoisen rönsyilevää kuvailevaa tekstiä. Jotenkin tunnelma jää viileän ulkokohtaiseksi, ei tarpeeksi intensiteettiä.

Itsekin tunnen Belfastin keskustan hotelleja ja baareja, niihin McNamee saa kohtuullisen mukavan otteen. Sen sijaan Länsi-Belfastin kuoleman kujat, Shankillin ja Fallsin vihakorttelit jäävät etäisiksi. McNamee on syntynyt 1961 Downin kreivikunnassa, joten omakohtaistakin kokemusta väkivaltaisuuksista kirjoittajalla lienee. Ote on haudanvakava, melkein enemmän pidän Colin Batemanin Belfast-farsseista. Vaikuttavimpia lukemiani Pohjois-Irlanti -kuvauksia edelleen englantilaisten Gerald Seymourin ja Chris Petitin teokset.

Wolf Haas: Kananlihalla

Itävaltalainen rikosromaani, rasittavaa tympeää jaarittelua. Kehno suomennoskin, jalkapallo-ottelussa esiintyy ”kansallishyökkääjä”, nuori neiti toimii ”rahahuorana”. Teos pääsi luettavaksi, koska tapahtuvat sijoittuvat osittain Sloveniaan ja olen syksyllä lähdössä juuri sinne. Puntigamer-olutta juodaan. Homman pointti on kai jonkinlainen makaaberi koomisuus, mutta ei se ainakaan käännöksestä välity. Juoni sivuaa ohuesti Jugoslavian hajoamissotia ja tunnettua jalkapallon osuutta niissä. Mitään kiintoisaa ei saada irti, myös Partizan-jalkapallojoukkueen nimi on translitteroitu väärin.

Pekka Jaatinen: Uhrivalkeat

Tuore romaani Lapin sodasta, Rovaniemen taisteluista. Henkilöhahmot hieman ohuita, varsinkin Rovaniemen kasinolta etulinjaan komennettu saksalainen toimistomajuri, jo vanha mies (43). Romaanin rakenne onnistunut, osittain samoja tapahtumia kerrotaan eri henkilöiden näkökulmista.

Rovaniemellä tilanne vaikuttaa lokakuun alussa epäselvältä, vaikka Torniossa on ollut täysi sota jo pitkään. Melkoisen tylsää taistelukuvausta Ranuan tien ympärillä riittää kauan, muutenkin romaanissa voisi keskittyä muuhun kuin sotadokumentointiin. Torniosta Kemijokivartta Halstin johdolla etenevän suomalaisosaston kuvaus on vivahteikkaampaa. Itse Rovaniemen polttamiseen Jaatinen saa hyvän kaaosmaisen tunnelman. Mielenkiintoinen tilanne saksalaiskolonnan pysäytys Ounasjokivarressa, suomalaisilta loppuvat ampumatarvikkeet ja saksalaiset pääsevät pakenemaan. Lopussa olevat lyhyet kuvaukset päähenkilöiden vaiheista sodan jälkeen ovat tarpeettomia ja teennäisiä.

Erittäin hyvä, että sota kiinnostaa nuorempaa kirjoittajapolvea. Tämä on paljon parempi kuin esim. Kauko Röyhkän Magneetti. Omassa luokassaan on tietysti Wolf Halstin dokumenttiteos.

John le Carré: The Mission Song

Vanha vihainen mies John le Carré ottaa uutuusromaanissaan hieman rennommin, ja oli jo aikakin. Jälleen le Carréa kiinnostaa Afrikka, kuten muutaman vuoden takaisessa Constant Gardenerissa, jossa lääketeollisuus kuvattiin yksiselitteisesti Ilmestyskirjan Pedoksi. Mission Songin fokuksessa on Kivu-järven ympäristö itäisessä Kongossa, tuossa Hitlerin Suomelle lupaamassa siirtomaassa.

Tarina on pienimuotoisempi kuin le Carrélla yleensä, suurin osa kirjasta tapahtuu näytelmänomaisesti nimeämättömällä saarella Pohjanmerellä. Päähenkilö on le Carrélle tyypillisesti naiivi maailmanparantaja, 28-vuotias huipputulkki. Muuten perusbritti, mutta isä sattuu olemaan pohjoisirlantilainen katolinen lähetyssaarnaaja ja äiti kongolaisen kyläpäällikön tytär. Koukeroinen pitkä hidas brittilause on nautittavaa lukea amerikkalaisen staccato-proosan vaihteluna. Loppupuolella juoni muuttuu Hitchcock-parodiaksi ja hieman odottamattomasti le Carré saa pidettyä uuskonservatismi/New Labour –vihansa jokseenkin aisoissa. Lopussa kuitenkin päädytään Kentin rannikolle, Blairin omaan mini-Guantánamoon. Monien mielestä le Carrén ote kirposi kylmän sodan loppuessa, minusta ei, monet myöhemmät teokset ovat kaikkein parhaita. Tämä ei ole kärkipäässä, mutta erittäin rento nautittava huippuromaani.

Mielenkiintoinen yksityiskohta, palkkasoturijoukon komentaja onnistuu nielaisemaan sim-korttinsa pidätyshetkellä.

David Peace: The Damned Utd

Eriskummallinen fiktiivisen romaanin aihe: Brian Cloughin 44 päivää kestänyt jakso Leeds Unitedin managerina 31.7.-12.9.1974. Olen lukenut aiemmin Peacen rikosromaanin Nineteen Seventy-Four, tavanomainen sarjamurhaajatarina sijoitettuna v. 1974 Leedsiin, en oikein innostunut enkä ole tarttunut Peacen muihin teoksiin. Tämä aihe on niin herkullinen, että pakko suorastaan ahmia teos läpi.

Särmikäs nero Clough vihasi Leedsiä, Leedsin pelaajat ja muu henkilöstö vihasivat Cloughia. Todellisuudessa siis tapahtui paljon ja mielenkiintoista, ehkä Peace jääkin todellisuuden vangiksi. Kun muista lähteistä olen paljon lukenut aiheesta, Peace ei oikein tuo uutta esille. Mielenkiintoisinta onkin puolet romaanista täyttävät Cloughin muistot uran aiemmista vaiheista, lähinnä Derby Countyn valmentamisesta liigamestariksi, nämä kuviot minulle tuntemattomampia. Peacen tyyli on osittain ärsyttävä, erityisesti jankuttava samojen lauseiden toisto, lauseet voivat olla yhden sanan mittaisia. Tehokeinolla saa aikaan unenomaista painajaismaista vaikutelmaa, mutta se väsyttää pitemmän päälle. Peace käytti samaa juttua aiemmassakin romaanissaan. James Ellroy’lta kai se on varastettu, mutta Ellroy käyttää sitä paremmin.

Parhaat Clough-bravuurit edelleen jaksavat kiehtoa. Ensikohtaamisessa Clough toteaa loukkaantumisherkälle laitahyökkääjälegenda Eddie Graylle tämän tulleen jo ammutuksi, jos Gray olisi ravihevonen. Ristiriitaiseen hahmoon sopii, että Cloughin oma pelaajaura katkesi katkeraan loukkaantumiseen. Clough hakkaa kirveellä palasiksi edeltäjänsä Don Revien työpöydän, heittää bensiiniä päälle ja polttaa koko roskan. Kirjassa upea kansikuva, jossa skarpin tyylikäs Clough johdattaa Wembleylle Charity Shield-matsiin poikkeuksellisen happamat Revie-oppipojat Billy Bremner, David Harvey ja Paul Reaney. Kaikkien silmillä rikoskuvissa käytettävä musta suorakaide.

Clough kuoli 69-vuotiaana 2004. Yllättävän vanhana jos Peacen romaanissa kuvaama alkoholin ja tupakan käyttö ja todella stressaava elämänasenne pitävät paikkansa. Clough toteutti Euroopan Cup –unelmansa 1979 Nottingham Forestin kanssa, mutta koskaan yltiöitsepäisestä Cloughista ei tullut Englannin maajoukkueen manageria. Se varmaan otti miestä päähän loppuun asti. Monesti on arveltu, että Cloughin Leeds-fiasko johtui siitä, että legendaarinen apuri, epämääräisellä toimenkuvalla operoinut Peter Taylor ei tullut mukaan Leedsiin. Mahdollisesti, mutta ongelmia oli Leedsissä niin paljon, että tuskinpa Taylorkaan niistä olisi selvinnyt.

Copa América

Mitä ilmeisimmin Argentiina pelasi Copa Américan kauneinta jalkapalloa, aivan kuten viime kesän MM-kisoissakin. Ja nytkään ei kantti kestänyt totisessa paikassa. Ehkä Argentiinan valitsijoiden olisi lopulta tunnustetteva, että anakronistinen Juan Roman Riquelme ei ole voittajatyyppiä. Siihenhän viittaa vaisu ura Euroopassakin. Muut hyökkäystähdet Messi ja Tevez kehittyvät vielä, mutta onkohan heistäkään vastuunkantajiksi? Nyt on vaarana, että Argentiina ryhtyy pelaamaan kyynisemmällä ja puolustavammalla asenteella, kun nautittava hyökkäystyyli ei tuota tulosta. Argentiinallahan on tällaisiakin perinteitä.

Brasilian uusi valmentaja Dunga puolestaan on ilman muuta voittajatyyppi, mutta kauniista jalkapallosta ei hänen yhteydessään ole yleensä puhuttu, ei nytkään. Joku väitti Copan alkupuolella, että Brasilian keskikentän koostumus on Dunga-Dunga-Dunga-Dunga, neljä peliä rikkovaa vedenkantajaa. Ja kenelle he vettä kantoivat? Julio Baptista ja Robinho, molemmat seuroissaan marginaalipelaajia. Dungan kaudella kukaan ei varmaan Brasiliaan ihastu, mutta vaikea voitettava se on aina.

Tyynen meren joukkueiden Chilen, Perun ja Kolumbian lamakausi jatkuu. Se on sääli, 70-luvulla Chilen Elias Figueroa (jalkapallohistorian elegantein puolustaja?) ja Perun Teofilo Cubillas olivat suuria suosikkejani. Kolumbiallakin oli innostava joukkue 90-luvun alussa. Brasilia ja Argentiina ovat nyt mantereella liian hallitsevia, kauan odotettu Uruguayn paluu tuntuu myös edelleen viipyvän. Pohjoisempana Meksiko on tosin nyt ehkä vahvempi kuin koskaan.

Ilosaarirock: Calexico, Porcupine Tree, HIM

Huonosta ennusteesta huolimatta hieno sää Joensuussa. Calexico kakkoslavalla teltassa, vajaan tunnin setti. Koko ajan tuntui olevan teknisiä ongelmia, erityisesti solisti-kitaristi Joey Burns kävi hermona koko ajan. Yleisön puolelle ongelmia ei äänessä huomannut, soitto kulki hyvin. Kuusi soittajaa, vaihtelivat soittimia koko ajan, kaksi trumpetistia pääroolissa kun meksikolaissävyt hallitsivat kappaleita. Melkein jo odotti, että Santa Annan Alamossa suosima Kurkunleikkaajien laulu lähtisi liikkeelle. Setti painottui viisaasti Black Light- ja Hot Rail –levyjen materiaaliin. Yksi kappale oli puhdasta upeaa kitararockia, kolmella kitaralla. Nyt ei varsinaista taustaelokuvaa, mutta screenillä mustavalkostilleja ja liikkuvaakin kuvaa, mm. Meksikon Kuolleiden päivän juhlallisuuksista.

Hyvä keikka, yleisö hyvin mukana, mutta bändin puolelta jäi ehkä intensiteettiä puuttumaan. Ei encorea, vaikka aikaa olisi ollut ja yleisökin mukavasti toivoi. Kuten saattoi odottaa, ei niin säväyttävä kokemus kuin ensimmäinen Dublinissa.

Brittiläinen Porcupine Tree minulle ennestään tuntematon, mutta positiivinen kokemus. Metallisia kitaroita, hyvä laulaja, voimakas kirkkaasti soittava rumpali. Perussävy ehkä melodista progea sopivasti uudistettuna. Yleisö tuntui tuntevan kappaleetkin hyvin. Yhtye vaikutti tyytyväiseltä vastaanottoon.

HIM livenä hyvin samankuuloinen kuin levyllä. Keskitien konservatiivista hardrockia, kyllä tästä enemmän bisneksen teko paistaa kuin musiikin tekemisen palo. Mutta se Butterfly-laulu on ihan mukava.

Caulier Bon Secours Brune

Patenttikorkki, hieman harvinaista belgialaisissa. Edellistä hieman kevyempi (8%), mutta kuitenkin täyteläisemmän tuntuinen. Selvästi mausteisempi, ehkä aavistus happamuuttakin. Hyvin miellyttävä olut. Kuopio, Malja, 13.7.2007.

Caracole Nostradamus

Punertavan ruskea belgi, sameahko, vahva maltainen maku, 9%, kevyesti makeahko. Ehkä loppupuristus jää vielä puuttumaan, täyteläisyyttä ei tarpeeksi. Saattaa parantua aikaa myöten pullossa. Kuopio, Malja, 13.7.2007.

De Leyerth Urthel Hop-It

Kuopion Kauppakadun baarijonoon on lopultakin tullut laatua, kun Malja-olutravintola avautunut kirkon kupeeseen. Terassi, pääbaari kellarissa ja katutasossa viinibaari. Kellari laaja, puoliympyrätiski, iso kirjahylly. Hanaolutvalikoima hyvää suomalaista tasoa, eli kirkkaasti Kuopion paras, mutta alan harrastajalle ei ehkä aina uutta bongattavaa. Pullo-oluissa, nimenomaan belgialaisissa, sitten hieman harvinaisempaakin tavaraa.

Hyvin vaalea, samea belgi. Belgituotteen tunnistettava perusmaku heti havaittavissa, erittäin humalainen, kuten nimestäkin voi jo odotuksia ladata. Ehkä jotain saisonin ja XX Bitterin välimaastosta. Vahvuus 9.5% ei tule esille, erittäin hyvä, mutta ei ehkä kuitenkaan erinomainen. Kuopio, Malja, 13.7.2007.

Alan Candlish: Ha’Way / Howay The Lads

Alaotsikko kuvaa mistä omituisen nimisessä teoksessa on kyse: The history of the rivalry between Newcastle United and Sunderland. Siis Koillis-Englannin jalkapallohegemonian historia, täydelliset kuvaukset kaikista seurojen kohtaamisista. Ja jälki on perusteellista, esim.ensimmäisestä kohtaamisesta 17.11.1888 Candlish pystyy tarjoamaan täydelliset kokoonpanot, erotuomarin henkilöllisyyden, yleisömäärän, varoitukset, ja kattavan kuvauksen ottelun tapahtumista. Näin hyvää informaatiota on välillä vaikea saada täysin uusistakaan peleistä, esim. käynnissä olevan Copa American matseista. Ja samalla tahdilla mennään viimeisimpään Tyne/Wear-derbyyn 17.4.2006. Glasgow’n uskonnollislatautunut The Old Firm Celticin ja Rangersin välillä on Britannian jännitteisin, mutta Englannin puolelta ei tätä kovempaa vastakkainasettelua löydy.

Ehkä teoksen tilastomaisuus ja pelitapahtumien tarkka kuvaus haittaavat luettavuutta. Enemmän saisi olla anekdootteja ja sosiaalista kontekstia, kuten on (englanniksikin) kirjoitettu esim. Real Madridin ja Barcelonan suhteista. Ja kun itse pidän eniten 1970-luvun jalkapallosta, on harmillista että tätä derbyä ei juuri pelattu Sunderlandin ollessa divarissa. Silloiset profiilipelaajat, Newcastlen Malcolm Macdonald ja Sunderlandin Ian Porterfield ovat minun maailmankuvaa muokanneita avainhahmoja. Se kuitenkin lämmittää mieltä, että 1970-luvun derby-hahmoksi kohotetaan Bryan ’Pop’ Robson. Popia ei enää moni muista tai sotkee samannimiseen 80-luvun Englannin maajoukkuekapteeniin Bryan ’Robbo’ Robsoniin.

Teoksen nimi on yksinkertaisesti kannustushuuto. Ha’Way on huudon kirjoitusasu Mackem-alueella Sunderlandissa, 20 km päässä Newcastlessa Geordie-murteella se on Howay. Termi on kaivosslangia, huudolla on kutsuttu hissihäkkiä siirtymään puoleen väliin kaivoskuilua.

Steve Hamilton: Blood Is the Sky

Steve Hamilton kirjoittaa Pohjois-Michiganista, Upper Peninsulan suomalaisalueelta, Paradise-kylästä Lake Superiorin (Yläjärvi) rannalta, läheltä Kanadan rajaa. Suomalaisia ei kirjoissa esiinny, intiaaneja sitäkin enemmän. Ojibwa-heimon kasinobisneksen ympärillä tapahtuu kaikenlaista. Päähenkilö Alex McKnight on matkailuyrittäjä, entinen poliisi ja baseball-ammattilainen Detroitista, joka tykkää kanadalaisesta oluesta. Kirjat ovat pienimuotoisia, hiljaisen hillitysti humoristisia, mutta myös äkillisen traagisia.

Blood Is the Sky on sarjan viides romaani, nyt liikutaan Pohjois-Ontarion tiettömillä alueilla lokakuun lopussa. Vitsit on vähissä, kun vuosia patoutunut kostokuvio ja nälkäiset karhut käyvät päälle. Teos on aiempia synkempi, rikosromaani muuttuu pitkäksi aikaa erämaatrilleriksi. Hamiltonin vahvuus miljöökuvaus toimii entiseen tapaan.

Archangel, part 2

Ei parannusta jälkipuoliskollakaan. Arkangeli-kohtaukset kuvattu talvisessa Riikassa. Melkoisen epäuskottava kuvio taigalla sinnitelleestä Stalinin pojasta, joka nyt valmis nousemaan valtaan populistipoliitikon masinoimana.

Michael Connelly: Echo Park

Connelly on elossaolevista Los Angeles –kirjailijoista vakuuttavin James Ellroyn ohella. Connelly on siisti entinen rikostoimittaja, joka luottaa klassiseen kerrontatyyliin. Ellroy on entinen rikollinen, joka käyttää kaikkia mahdollisia tehokeinoja, ja joitakin mahdottomiakin. Olen tavannut Connellyn livenäkin, 2002 Manchesterissä. Connelly on sitä miestyyppiä, joka heittää villapaidan hartioilleen ja sitoo hihat edestä kevyesti yhteen. Ellroy’ta en ole tavannut, mutta epäilen että hän ei tee samoin.

Echo Park on Harry (Hieronymus) Bosch –romaani numero 12. Bosch on särmikäs LAPD-murhatutkija, Vietnam-veteraani, jolla on kaikki tavanomaiset veteraaniongelmat ja muutama epätavallisempikin. Boschin äiti on murhattu pojan ollessa pieni, kuten kirjailija Ellroynkin äiti. Connellyn L.A. on yhtä korruptoitunut kuin Ellroynkin, mutta kirjoitustyyli on tosiaankin täysin erilainen. Boschin ristiriitainen hahmo hallitsee teoksia, mutta ne Connellyn kirjat, joissa Bosch ei esiinny, ovat samaa tasoa. Connelly on täysin suvereeni mestari, en tiedä yhtä ammattitaitoista ja sujuvaa nykykirjoittajaa, romaanien rakenne on viimeistelty viimeisen päälle.

Tällä kertaa fokuksessa on siis Echo Park, Los Angelesin koillispuolinen alue Dodgersin baseball-stadionin ympärillä, monikulttuurinen seutu Sunset Boulevardin alkupuolella, näistä kulmista jo Chandler kirjoitti. Eläkkeeltä paluun tehnyt Bosch selvittelee 13 vuoden takaista katoamista sarjamurhien ja poliisikorruption seassa. Kuulostaa kliseiseltä eikä tässä ehkä uusia uria auotakaan, mutta teksti kulkee kuin unelma.

Pientä säröä Connellyn tyyliin ovat viime aikoina tuoneet omituiset viittaukset reaalimaailmaan. Äskettäin Connellyn päähenkilö kommentoi Clint Eastwoodin suoritusta hänestä tehdyssä filmatisoinnissa. Echo Parkissa Bosch on saanut kahvimukin, kun on konsultoinut todellista Connellyn kollegaa Stephen Cannellia. Onhan tämä vitsikästä, mutta jokseenkin tarpeetonta. Echo Parkissakin muuten suora Chandler-viittaus kuten myös Furstin uutuudessa, sarjamurhaaja siteeraa Big Sleepiä. Sama murhaaja vertaa Los Angelesin mellakoiden 1992 näkymiä samanlaisiksi kuin Hieronymus Boschin maalauksissa.

Inspector Morse, The Settling of the Sun

Naurettavan täyteen ahdettu juoni. Sotarikoksia, huumeita, rasismia, korruptiota, Itä-Saksa. Kaikki kaatuu oxfordilaisen collegen kesäkurssin päälle ruumiskasana. Muutama näyttelijäkin on nyt täysin hukassa toivottomassa myllerryksessä. Morse on tavallistakin myrtsimpi koko ajan. Naispulmat saavat jo metafyysisiä ulottuvuuksia, tavallista vähemmän viehättävä kohde pääsee sanomaan chief inspectorille, ettei todellakaan välitä vähääkään. Morse ei ymmärrä huumeidenkäyttäjien motiivia, Lewis vertaa asiaa Morsen oluenjuontiin, mikä laukaisee legendaarisen puolustuksen: Beer is food. Kirjoittaja Dexter vilahtaa taas lopussa, nyt lääkärinä.

Alan Furst: The Foreign Correspondent

Furst kirjoittaa historiallisia romanttisia vakoiluromaaneja. Kaikki sijoittuvat toisen maailmansodan alkuvaiheisiin tai sitä edeltäviin tapahtumiin. Romaanien tunnelmaa on verrattu Casablanca-elokuvaan ja vertaus on täydellinen. Furst tietysti pyrkii siihen tietoisesti, teokset ovat häpeilemättömän viihteellisiä, mutta älykkäästi kirjoitettuja. Olen lukenut tyypin koko tuotannon, ensimmäinen kohtaaminen The World at Night kolahti nimittäin niin lujaa. Furstin jälki on tasalaatuista, kaikki teokset ovat erinomaisia.

Parhaan draivin Furst on saanut aikaan Pariisin ilmapiiristä, vaikka monissa romaaneissa liikutaankin Itä-Euroopassa. Pariisissa ollaan The Foreign Correspondentissakin, mutta tapahtumat vievät triesteläistä päähenkilöä Barcelonaan, Berliiniin, Prahaan ja Genovaan. Fokuksessa on nyt Italian vastarintaliike, Mussolinin oppositio vastaan fasistien salainen poliisi OVRA, näyttämönä siis lähinnä Pariisi, 1938-39. Henkilöt ehkä voisivat olla moniulotteisempia, mutta ei se minusta nautintoa häiritse. Tulos on hyvin samanlainen kuin aiemmissa kahdeksassa romaanissa, uusiutumista voisi jo toivoa.

Furst on melko tarkka yksityiskohdista, mutta nyt ehdin jo epäillä, että Furstille tuli harvinainen missi. Lontoolainen kirjeenvaihtaja lukee Berliini-Praha-junassa maaliskuussa 1939 Chandlerin Big Sleepiä. Kuulostaa turhan aikaiselta, mutta The Big Sleep julkaistiin jo 6.2.1939 USA:ssa ja "maaliskuussa" Britanniassakin, joten aikataulu voi mätsätä.

European Film Noir

Film noir on hyvin amerikkalainen ilmiö, mutta on niitä tietysti tehty muuallakin, Suomessakin. Tämä tuore esseekokoelma käsittelee viiden suuren länsieurooppalaisen maan noir-tuotantoa. Teos on pienehkö pettymys, anti jää vaisuksi. Ranskan ja Britannian film noir on entuudestaan hyvin tunnettua ja juuri uutta ei tässä tule esille. Jean-Pierre Melville on Euroopan jättiläishahmo tällä alueella, mutta hänen esittelynsä on erityisen ohutta. Claude Sautet’n perusteos Classe tous risques ’kin jää maininnan tasolle. Neo-noirin puolelta saadaan kasaan irrallisia heittoja. Britannian osuus on hieman parempi. Kirjoittaja Robert Murphy mielenkiintoisesti vähättelee Jules Dassinin Lontoo-filmiä Night and the City (1950), jonka maine muuten on erityisen kova. Niin kova, että se on melkein listan kärjessä elokuvista, jotka haluaisin nähdä. Brittineo-tuotannosta nousee esille Sitting Target (1972) ja Get Carter –ohjaaja Mike Hodgesin myöhemmät Croupier (1997) ja I’ll Sleep When I’m Dead (2003).

Saksan tilanne on mielenkiintoinen. Klassisen noirin juuret ovat 1920-luvun saksalaisessa ekspressionismileffassa ja jenkkinoirin tekijöistä hyvin suuri osa oli saksalaisperäisiä. Silti itse Saksan noir-panos on vaatimaton. Sodanjälkeisistä raunioleffoista yritetään löytää samankaltaisuuksia, mutta ei vakuuta minua. Neo-noiriin Fassbinder ja Wenders heittivät vahvoja teoksia, mutta niin tehtiin kaikkialla muuallakin. Kirjoittaja Paul Cooke löytää muutamasta tuntemattomasta muurinjälkeisestä elokuvasta noir-aineksia, mutta keinotekoiselta kuulostaa.

Vielä hankalampi on Espanjan noir-esittely. Tuntuu että kaikki espanjalaiset tunnetut elokuvat Almodovarin tuotantoa lukuun ottamatta ovat tavalla tai toisella noireja. Pelkkää huuhaata, Espanja jäi tästä junasta pois Francon sensuurin takia, eikä modernikaan osuus kuulu tälle alueelle. Italiassa ei kutsuta noirahtavia elokuvia mustiksi vaan keltaisiksi, giallo. Muuten Italiakaan ei ole erityisen kiinnostava noir-alue, vahvoja poliittisia trillereitä löytyy, giallo politico, kuten Elio Petrin superlatiivinen Indagine su un cittadino al di sopra di ogni sospetto (1970), mutta muuten on ollut hiljaisempaa.

Federico Fellini: Giulietta degli spiriti

Fellini on yksi elokuvahistorian yliarvostetuimmista keskinkertaisuuksista, oikea kaikkien hypetysten mamma. Nostan hieman peukaloa vain La Dolce vitalle, Otto e mezzolle ja Amarcordille; niissäkin on pahasti raivostuttavaa tyhjäkäyntiä. Ja kyllä, olen nähnyt kaikki Fellinin leffat, valitettavasti. Ehkä paras on episodielokuvan jakso Toby Dammit, Fellinin ideat parhaimmillaan jaksavat kantaa puolen tunnin lyhytelokuvan. Esimerkiksi monien kukkahattutätien (tarkoitan myös miespuolisia) palvoma La Strada voi olla maailman huonoin elokuva arvostukseen suhteutettuna.

Ehkä olisi pitänyt jo uskoa, mutta kun tämä Giulietta-haahuilu on FF:n parhaalta kaudelta, annoin sille vielä uuden mahdollisuuden. Löysää nuorisoseurafantasiaa avioliittodraamakehyksessä. Sirkus on inhimillisen toiminnan muoto, jonka arvoa en ymmärrä alkuunkaan. Fellini heittää taas sitä tähän mukaan. Nino Rotan musiikin varassa leffa jotenkin soljuu, edestakaisin märehtien pääsemättä mihinkään. Tummia sävyjäkin on, mutta Otto e mezzon vaikutukseen matkaa jää paljon.

Anthony Mann: Raw Deal

Näkemistäni Anthony Mannin (oik. Anton Bundmann) film noireista paras, vuodelta 1948. Dennis O’Keefe (oik. Ed Flanagan) pakenee vankilasta kahden naisavustajan (Marsha Hunt poikkeuksellisen söpö) kanssa pitkin luoteisvaltioita. Päämääränä oleva Panama jää tietysti haaveeksi. Tuhoon tuomittu kujanjuoksu huipentuu yhteenottoon sadistipyromaanigangsteripäällikön kanssa San Franciscon satamakortteleissa Corkscrew Alleylla.

Noirin ehdoton valio, vain paranee toistuvilla katsomiskerroilla. Tuntuu, että on koko ajan yö. Claire Trevorin (oik. Claire Wemlinger) sisäinen monologi, John Altonin (oik. Johann Altmann) kuvaus, puolalaisen Paul Sawtellin musiikki; vuoret, metsä, meri, sumu, räjähtävä väkivalta. Puhdasta elokuvaa.

William A. Wellman: The High and the Mighty

Samalla henkilöstöllä kuin Island in the Sky tehtiin toinen Batjac-ilmailuelokuva 1954, nyt väreissä. Kyseessä nyt katastrofikuvio, jonka tyyppistä on kuvattu myöhemmin kyllästymiseen asti. Reittikone Honolulusta San Franciscoon, yksi moottori hajoaa ja sitten odotellaan rysäystä kaksi tuntia. Tavanomainen amerikkalainen sentimentaalisuus päälle tyyppigalleriaan ja tylsyys on taattu. Aikoinaan varmaan mielenkiintoinen, mutta nyt aihe on todella kulunut. Airplane!-parodia selvästikin otti suoraan tästä elokuvasta vaikutteita. Tähän verrattuna Island in the Sky on kirkas mestariteos.

William A. Wellman: Island in the Sky

Esityspaitsioon ajautuneista Batjac-elokuvista ehkä kovamaineisin, tarunhohdetta sen verran että paatuneellakin elokuvaharrastajalla kädet vähän tärisee, kun DVD:tä työntää pesään. Näin kovilla odotuksilla odotetusti tulee hieman pettymystä.

Toisen maailmansodan aikana kuljetuskone tekee pakkolaskun Pohjois-Quebeciin, kartoittamattomalle alueelle, talvella (kuvattu Sierra Nevadassa). Hieman naiivi kertoja, heikkoa huumoria pelastusoperaatiossa, rasittavaa uskonnollista paatosta. Silti ryhdikäs kompromissiton leffa, kunnon jännitystä.

Archangel, part 1

Robert Harrisin romaanin tuore (2005) tv-sovitus. Vähän turhan dramaattisesti nimi käännetty Arkkienkeliksi, kyseessähän on oikeastaan vain Arkangelin englanninkielinen nimi. Romaani on vuodelta 1998, mutta tässä puhutaan Putinista, siirretty nykyaikaan, etsitään Stalinin päiväkirjoja. Melkoisen rutiinimaista menoa, annetaan ymmärtää, että Berijan talo on säilynyt 50 vuotta entisessä kuosissa. Suhteellisen mukavia Moskova-näkymiä, Daniel Craig ei yhtä hyvä kuin Bondina.

Flying Dog Old Scratch Amber Lager

Coloradosta tyylipuhdas wieniläistyyppinen maltainen täyteläinen hieno olut. Tasapainoa on, humalaakin mukana riittävästi. Pienimuotoinen jenkkiolutfestivaali Oulussa, ilmeisesti yhteistyötä Itä-Helsingin Pikkulinnun kanssa. Tarjolla myös vitsikkäästi Miller Genuine Draft, mutta sen jätin nyt toiseen kertaan. Oluthuone Leskinen, 3.7.2007. (Valokuva on edelliseltä päivältä, kuten voi ehkä päätellä, mutta join kyllä oluen vasta kolmantena heinäkuuta...)

Jacques Tourneur: The Leopard Man

Val Lewtonin kolmannessa RKO-tuotannossa ei ole mitään kauhuaineksia, tämä on vaatimaton rikostarina New Mexicosta sirkuspantterin ahdistelemista ihmisistä. Nyrki Tapiovaaran tähti Tuulikki Paananen heittää latinoroolin nättinä Consuelona. Paananen esiintyy nimellä Tula Parma, voi hyvin kuvitella, että casting director sai selvää vain nimien ensitavuista. Nimeksi tuli sitten venäläinen Tula-kaupunki ja italialainen Parma-kaupunki. Yhtä matalaotsaista on valitettavasti kaikki muukin tässä leffassa. Vaikka pohjana on noir-legenda Cornell Woolrichin novelli The Black Alibi, ei mitään muistettavampaa synny.

Sierra Nevada Bigfoot

Kalifornian barley wine ei oikein kolahtanut suomalaisessa kesäillassa. 9.6% makean kitkerä olutpommi ei ehkä ollut kestänyt kunnolla kuljetusta, vaikka pullo-oluesta kyse. Alkoholi paistoi nyt tarpeettoman selvästi läpi, näin ei ehkä pitäisi olla. Oluthuone Leskinen, 2.7.2007.

Sierra Nevada Pale Ale

10 vuotta sitten kiskoin tätä ensi kerran Yosemiten Tioga-solassa innostuksesta tasajalkaa hyppien. Pohjois-Kalifornian paraatituote saapuu jälleen Perämeren rantaa sulostuttamaan juuri kun real ale –jakeluun sattuu muutaman viikon tauko. Tämä ei ole real, mutta ei ole tarkoituskaan. Kauniin kuparinen väri, liian kylmää, tuli vähän vääränmallinen lasikin, todella hedelmäinen, enemmän greippiä kuin appelsiinia. Jälkimaun massiivinen humala ei ehkä tässä kylmyydessä tule niin hyvin esille kuin pitäisi. Oluthuone Leskinen, 2.7.2007.

Velkopopovický Kozel Světle 11° Medium

Uusi vaalea tuote suositulta tšekkipanimolta, 11-asteinen kantavierre vastaa 4.6 % alkoholipitoisuutta. Kauniin keltainen väri, ensimmäinen makutuntuma tyypillisen voimainen. Tämä asettuu siis Premiumin ja perus-světlen väliin, hieman keinotekoiselta markkinointitempulta tuntuu. Täyteläisen maltainen, mutta väistämättä hieman Premiumia kevyempää. Jälkimaussa ei humalaa voimakkaasti, mutta sitä kuitenkin on. Ihan mukava. Oluthuone Leskinen, 2.7.2007.

Budd Boetticher: Seven Men From Now

Batjac-western, mutta vielä merkittävämmin tämä on ohjaaja Boetticherin, näyttelijä Randolph Scottin ja käsikirjoittaja Burt Kennedyn yhteistyön avaus. He tekijät tämän jälkeen sarjan, joka huipensi klassisen westernin ennen 60-luvun Peckinpah, Leone & Co –uudelleenarviointeja. Luulin nähneeni tämän tv:stä 80-luvulla, mutta ilmeisesti väärä muistikuva, muiden Batjac-tuotantojen tapaan tämä on ollut hyllyllä Waynen kuoleman 1979 jälkeen.

Täydellinen western? Boetticherin muiden mestariteosten tapaan kyseessä on katkera kostotarina, Scott metsästää seitsemää vaimonsa murhannutta Wells Fargo -ryöstäjää. Tämä ei ole vielä niin pelkistetty kuin esim. Ride Lonesome, mukana on lähes kaikki westernin perushyveet. Intiaanit, nälkäistä chiricahua-heimoa, syövät hevosia; upeita maisemia, vuoria, jokia, erämaata, hiekassa tuulessa pyöriviä ruohotuppaita; hevosia, vankkureita, hylättyjä postivaunuasemia, ratsuväki, avuttomia uudisasukkaita, saluuna, prostituutio, uhkapeli, viski, selkään ampuvia desperadoja; kohtalokas nainen, joka sotkee miesten ryhmädynamiikkaa. Lee Marvinin rooli yllättävän monipuolinen. Loppu ei ole niin kyynisen epätoivoinen kuin myöhemmin Boetticherilla, toiveikkuutta jää ilmaan. Kestoa leffalla on 75 minuuttia.

Inspector Morse, Last Seen Wearing

Hidastempoinen tyttökoulujakso. Morse väärentää kirjeen ja jää kiinni työmaajuopottelusta. Hyvin nuori lähes tunnistamaton Elizabeth Hurley melko isossa roolissa. Jakson alussa Morse lukee omituisen kiihkeästi Thomas Hardyn Oxford-romaania Jude the Obscure. Pubin iltapäivätauko alkaa ikävästi, juuri kun janoiset Morse ja Lewis pääsevät paikalle. Lewis ostaa supermarketista lohdutukseksi tölkkiolutta, jonka Morse torjuu pöyristyneenä; eihän se ole oikeaa olutta. Toisaalta loppupuolella Morse näyttää jättävän melkein kokonaisen real ale –tuopin juomatta.

Dupuy & Berberian: Jeanin elämää 4; Onni hymyilee, minä en

Arkirealistista sarjakuvaa, kevyen komediallista, hyvin romanttista. Jostain syystä tykkään pehmeistä sarjakuvista, kun taas ahdistus, kyynisyys ja synkkyys ovat nautinnollisempia elokuvissa ja romaaneissa. Tämä ranskalaissarja on viimeaikaisia suosikkejani, tunnelmassa on jotain samaa kuin suomalaisklassikossa Kramppeja ja nyrjähdyksiä. Monsieur Jeanin elämässä esiintyy tyyppejä, jotka ovat kymmeniä vuosia riidoissa, koska ovat eri mieltä Brian Jonesin kuolemaan liittyvistä olosuhteista. Aivan keittiödraamasta ei ole kysymys, tällä kertaa sarjakuvan peruskuvion sisällä on japanilainen sushi/merenneito-kertomus ja mustanpuhuva gangsteritarina 1920-luvun Montparnassen taiteilijaympyröistä. Naiset ovat edelleen Modigliani-tyylisiä. Tämän jälkeen on suomennettu jo kaksi albumia, ilmeisesti seitsemäskin on olemassa, mutta siihen se loppuu. Dupuyn ja Berberianin yhteistyö on ainakin toistaiseksi ohi.