
Saksan tilanne on mielenkiintoinen. Klassisen noirin juuret ovat 1920-luvun saksalaisessa ekspressionismileffassa ja jenkkinoirin tekijöistä hyvin suuri osa oli saksalaisperäisiä. Silti itse Saksan noir-panos on vaatimaton. Sodanjälkeisistä raunioleffoista yritetään löytää samankaltaisuuksia, mutta ei vakuuta minua. Neo-noiriin Fassbinder ja Wenders heittivät vahvoja teoksia, mutta niin tehtiin kaikkialla muuallakin. Kirjoittaja Paul Cooke löytää muutamasta tuntemattomasta muurinjälkeisestä elokuvasta noir-aineksia, mutta keinotekoiselta kuulostaa.
Vielä hankalampi on Espanjan noir-esittely. Tuntuu että kaikki espanjalaiset tunnetut elokuvat Almodovarin tuotantoa lukuun ottamatta ovat tavalla tai toisella noireja. Pelkkää huuhaata, Espanja jäi tästä junasta pois Francon sensuurin takia, eikä modernikaan osuus kuulu tälle alueelle. Italiassa ei kutsuta noirahtavia elokuvia mustiksi vaan keltaisiksi, giallo. Muuten Italiakaan ei ole erityisen kiinnostava noir-alue, vahvoja poliittisia trillereitä löytyy, giallo politico, kuten Elio Petrin superlatiivinen Indagine su un cittadino al di sopra di ogni sospetto (1970), mutta muuten on ollut hiljaisempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti