John Williams: Back to the Badlands

Walesiläinen toimittaja ja kustantaja Williams julkaisi 1991 Into the Badlands -esseekokoelman, joka innostuneen kiihkeästi esittelee aikakauden amerikkalaisen rikoskirjallisuuden kovimmat nimet. Williams pääsi Detroitissa jopa Elmore Leonardin puheille. Kirja on myös mukavasti johdatteleva matkakertomus kiehtovimpiin amerikkalaisiin rikosmiljöisiin. Williams ei ole kummoinen kirjoittaja, mutta innostus ja asenne paikkaa muita puitteita. Satuin lukemaan teoksen tuoreeltaan ja huomasin Williamsin olevan samaa mieltä monista asioista. Erityisen nautittavaa oli musiikkifani Williamsin tunnelmointi amerikkalaisen musiikkiperinteen pyhillä paikoilla.

Ostin hieman hätäisesti tämän jatko-osan, koska luulin että kyseessä on todella aito kakkososa. Tämä on ikävästi halpahintainen jälkilämmitys, puolet uudesta niteestä koostuu Into the Badlandsistä lyhennetyistä esseistä. Mukana on vain viiden uuden kirjailijan esittelyt: George Pelecanos, Vicki Hendricks, Daniel Woodrell, Kinky Friedman ja minulle täysin tuntematon Kem Nunn. Silti ei voi olla tempautumatta mukaan, kun Williams ensi töikseen Washington DC:ssä ajaa metrolla Shaw-alueelle chiliburgerin kimppuun ja tunnelmoi Mazen pehmosoulilla. Williams on Pelecanosin ja Hendricksin kustantaja UK:ssa, joten kyseessä on jo faniutta syvempää diggailua. Coolista Pelecanosista Williams ei saa irti juuri mitään, eikä Williams Floridan Clewistonissakaan uskaltaudu Hendricksin poikaystävän mukana laskovarjohyppyyn. Hendricks vaikuttaa melkoiselta pakkaukselta, entisiä poikaystäviä on massiivinen lauma, joten materiaalia eroottiseen noiriin on riittävästi. Yhden kirjan naispuoliseen itsensäpaljastajahahmoon Hendricks näkyy löytäneen inspiraation Key Westin Caroline Streetin flashereistä. Williams pitää Hendricksin kakkosromaania Iguana Love kimmeltävänä mestariteoksena.

Kem Nunn osoittautuu kirjoittavan Kalifornian Huntington Beachiin sijoittuvaa surf punk noiria. Ei vaikuta kiinnostavalta. Sitten Williams jaarittelee tyhjää Austinin musiikkiskenestä ennen kuin pääsee Kinky Friedmanin kimppuun. Ehkä olen tosikko, mutta en ole koskaan lukenut Friedmania, enkä haluakaan. Parasta antia on Williamsin matka Etelä-Missourin Ozark-vuorille ja Woodrellin haastattelu. Tunnen esikoisteoksen Under the Bright Lights, mutta Woodrell on nyt kai nyt saanut uuden vaihteen päälle monenlaisten vaikeuksien jälkeen, joten viimeisimpään tuotantoon olisi syytä perehtyä. Mutta liian vähän tämä oli, Williamsin kirja on raskas pettymys.

Steve Hamilton: A Stolen Season

Seitsemäs Alex McKnight -romaani Hamiltonin sarjassa Michiganin Upper Peninsulasta. Kirja käynnistyy nautittavan leppoisasti tuttujen henkilöiden ja tapahtumapaikkojen merkeissä. Hamilton on onnistunut luomaan Paradise-kylän, Sault Ste. Marien ja Lake Superiorin ympärille täysin oman maailmansa, jonka vastaavuutta reaalimaailmaan olisi hauska käydä vertailemassa. Tunnelma aina tummuu Hamiltonin tarinoissa ja tällä kertaa mennään todella syvälle pimeyden syövereihin. Romaanin loppuun saavuttaessa tilanne ei ole juurikaan valoisampi. Alkupuolen hieman väkinäinen tuttujen kuvioiden toistaminen ja jyrkkä romahdus sen jälkeen pistää epäilemään olisiko tämä sitten tässä? Sarjan päätös? McKnight jää henkiin kiskomaan kanadalaista Molsonia Paradisen Glasgow Innissä elämän syksyssä, mutta uudet seikkailut eivät vaikuta itsestäänselviltä. Hamilton on ymmärtääkseni jo julkaissut uutta tavaraa eri henkilöillä, joten nähtäväksi jää, onko kyseessä vain tauko vai pysyvämpi alasajo.

Aku Louhimies: Paha maa

Satuin näkemään heti All or Nothingin vanavedessä kotimaista nykyelokuvaa symboloivan Markus Selinin näkemyksen suomalaisesta arkitodellisuudesta raadollisimmillaan. Ollaan siis Mike Leigh'n tontilla. Elokuvan rakenne on samanlainen kuin Altmanin Short Cutsin tapaisissa monen henkilön yhteenpunoutuvissa tarinoissa. Näyttelijät ovat hyviä ja teknisesti kaikki kunnossa, puuttuu vain tunnetta ja älyä. Leigh'n tasoa ei tietenkään voi odottaakaan, mutta kuitenkin jotain muuta kuin pinnallisia šokkiefektejä ja matalaotsaista tyhjää sosiaalipornoa. Petteri Summanen on varmaan hyvä näyttelijä ja muutenkin hieno mies, mutta jostain syystä en ole koskaan voinut sietää tyyppiä. Pamela Tolan näin ensi kerran, ehkä tytössä on jotain tähtiainesta.

Mike Leigh: All or Nothing

Leigh on englantilaisen arkirealismin luottomies, nytkin tarina etelälontoolaisen DDR-tyyppisen betonikolossin asukkaista koukkaa lähelle naturalismia. Meininki on ankeaa, mutta elokuvan ote on hämmentävän kiehtova. Myötäeläminen on vaivattoman vahvaa ja karuissa kuvioissa on jotenkin kepeän optimistinen pohjavire. Leigh on saavuttanut saman aiemminkin, eikä tämä ehkä nouse samalle tasolle kuin vaikkapa Naked-leffa. Näyttelijäsuoritukset täysin suvereeneja. Nämä elokuvat ovat hienoja kokemuksia ensimmäisellä kerralla, mutta näitä ei välttämättä halua katsoa uudelleen. Eikä ehkä ole tarkoituskaan, pointti menee hienosti perille kertarykäykselläkin. Vain yksi lyhyt pubikohtaus, mutta se on hienoimpia näkemiäni. Taksikuskien ensimmäiset siemaukset tuopista rankan työpäivän jälkeen nostavat janon paatuneemmankin katsojan kurkkuun. Tuopeissa näyttää olevan laatutavaraa, varmaankin hedelmäistä voimakkaasti humaloitua real alea.

David Goldblatt: The Ball Is Round

Kirjan alaotsikko on A Global History of Football. Vähemmästä ei ole todellakaan kyse, 1000 sivua yhteiskunnalliseen, taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen sidottua analyysiä "ihmiskuntaa eniten yhdistävästä kulttuuri-ilmiöstä". Vakuuttava lopputulos, vastaavaa kokonaisesitystä ei varmaankaan ole aiemmin rakennettu. Näkökulma suhteellisen objektiivinen, jalkapallon ydinalueet ovat fokuksessa, mutta koko maapallo saa käsittelyn. Aina valittu menetelmä ei ole kovin hedelmällinen, ensin luetellaan maan ja ajanjakson poliittiset tapahtumat ja sitten samanaikaiset jalkapallotulokset. Aina näiden nivominen yhteen ei siis onnistu, mutta esim. Argentiinan 1940-luvusta ja Brasilian 1950-luvusta Goldblatt saa irti mielenkiintoisia hahmotuksia.

Esihistoriasta Goldblatt tuo hyvin esille keskiamerikkalaisten intiaanien pelikuviot. Mielenkiintoisia huomioita on kovasti muitakin. Skotlannin Glasgow oli jalkapallon pääkaupunki ensimmäisen maailmansodan alkaessa, mutta paradoksaalisesti minnekään muualle englantilaisten hallitsemille alueille peli ei vakiintuneesti ollut levinnyt. Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Etelä-Afrikassa hallitsevaksi lajiksi tuli rugby tai muut jalkapallon kädelliset esiasteet, Intiassa kriketti ja maahockey, Kanadassa jääkiekko. Goldblattilla on tähän tyylikäs teoria, näihin maihin ehti levitä reguloimaton protojalkapallo ja se pääsi kehittymään siellä omille teilleen, ennen kuin varsinainen Association Football ehti paikalle 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tämähän selittää hyvin myös USA:n kehityksen, amerikkalaisen jalkapallon perverssin mutaation. Jalkapallo ei yleistynyt edes Englannin lähialueilla, Irlannissa ja Walesissa. Niissä syyt olivat kuitenkin poliittiset, jalkapallo miellettiin englantilaisen riistovallan symboliksi.

Goldblatt päätyy yksinkertaiseen syyhyn analysoidessaan, miksi jalkapallo voitti monet kilpailijansa maailmanvalloituksessa. Eksoottinen eksklusiivinen jalkojen käyttö pelissä, käsien käyttökielto, oli ratkaiseva menestystekijä. Peli näyttää helpolta ja yksinkertaiselta, mutta jalkojen käyttö on vaativaa ja taitoa voi kehittää loputtomiin saavuttamatta kuitenkaan täydellisyyttä. Goldblatt romuttaa myyttiä, jonka mukaan englantilaiset merimiehet levittivät jalkapallon Manner-Eurooppaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Kyseessä oli ennen kaikkea ylä- ja keskiluokka, lähinnä bisnesmiehet, lakimiehet, pankkiirit, professorit, insinöörit ja hallintoviranomaiset, jotka organisoivat peliä Brittiläisen imperiumin kauppakumppanimaissa.

Syyksi jalkapallon massasuosioon ensimmäisen maailmansodan jälkeen Goldblatt mainitsee maalien merkityksen. Niiden yksinkertaisuus, harvinaisuus ja dramaattisuus. Naisten jalkapallo oli suosittua heti sodan jälkeen Englannissa ja Ranskassa. Liverpoolissa oli 1920 naisten peliä katsomassa 53000 henkeä, mutta pian naisfutis suljettiin marginaaliin, jossa se onkin pysynyt aivan viime vuosiin. Kirjassa on hieno kuvaus Wienin kukoistavasta jalkapallokulttuurista sotien välillä, Goldblatt kiillottaa Matthias Sindelarin myyttiä, ehkä hän olikin se suurin pelaaja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla? Ehkä vielä kovemmat tehot olisi voinut irrottaa v. 1924 shokista, kun Uruguay tuli täysin puun takaa Pariisin olympialaisiin ja näytti eurooppalaisille, miten jalkapalloa pelataan.

Myöhemmät kuvaukset ovat tutumpia monista muista alan perusteoksista. Goldblatt pitää jalkapallon kultakautena 20 vuoden jaksoa 1954-74 ja tähän on helppo yhtyä. Siihen mahtuu Unkarin ihmejoukkue, Uruguayn joutsenlaulu, Länsi-Saksan nousu, Argentiinan "likakasvoiset enkelit", Brasilian voittokulku kulminoituen 1970 "kaikkien aikojen" joukkueeseen, Real Madrid, Benfica, Ajax ja Hollannin totalvoetbal. Ehkä venyttäisin takarajan vuoteen 1976, jolloin mukaan tulisi Kiovan Dynamon ensimmäinen superjoukkue 1975 ja ilmiömäinen EM-turnaus 1976, jossa Tšekkoslovakia lopulta sai arvokisavoiton. Muuten tasapainoisessa kuvauksessa Goldblatt unohtaa pahiten juuri Tšekkoslovakian, turhaan joukkue ei päässyt kahdesti MM-finaaliin 1934 ja 1962.

Väkivalta ja rahanahneus tuhosivat sitten kuningaspelin. Aivan kokonaan Goldblatt'kaan ei ole uskoaan menettänyt. Mestareiden liigan nerokkuus ja korkeatasoisuus saa tunnustuksensa ja se kaunein hetki, Zidanen volley-maali finaalissa 2002, kuvataan runollisesti, lähes hartaan uskonnollisesti. Afrikasta Goldblatt kirjoittaa paljon, mutta ei jaksa innostua. Nigerian vakuuttavan 90-luvun alkupuolen joukkueen hän lähes sivuuttaa, ilmeisesti vastenmielisyydestä senaikaista sotilasjunttaa kohtaan. Aasian hän uskoo vielä nousevan, itse en sieltä ihmeitä odota.

Kirjan arvoa laskee paha hutilointi yksityiskohdissa. Virheitä löytyy esim. legendaaristen areenoiden nimistä (Ayresome Park, Molineux), kaupungeista (Helsingborg), seuroista (Hammarby), jopa tähtipelaajista (Leônidas, Pedernera, Piantoni). Ja 1935 Stalinin terrori ei todellakaan ollut ohittanut huippuaan. Dachaa Goldblatt pitää venäläisenä lähiönä, ymmärtääkseni se on yksittäinen huvila tai kesäasunto. Offenbachia pidetään stuttgartilaisena seurana. Unkarin ihmejoukkueen tähtenä Borski, semmoisesta pelurista en ole koskaan kuullutkaan. Saman joukkueen Bozsikia ja Zakariásta Goldblatt pitää keskuspuolustajina. G3-kännyköitä ei taida olla. Goldblatt sotkee törkeästi Brian ja Michael Laudrupit. Pahin virhe ehkä 1974 MM-finaalista, Länsi-Saksa ei todellakaan tehnyt voittomaalia toisella jaksolla.

Joka kerta kun Goldblatt mainitsee Suomen, hän iskee kirveensä kiveen. Ensimmäisellä kerralla Venäjän "vastikään luovuttama siirtomaa" Suomi löylyttää äiti-Venäjän 1912 Tukholman olympialaisissa. Goldblatt toistaa virheen kertoessaan Suomen liittymisestä FIFAan 1908. Tässä kohti hän puhuu Suomen "irtautumisesta Venäjän dominiosta", hehe. Pahimman mahdollisen virheen Goldblatt tekee väittäessään Neuvostoliiton hankkiutuneen 1940 paitsi Viroon, Latviaan ja Liettuaan, myös Suomeen. Virhe on paha jalkapallonkin kannalta, koska pelithän täällä jatkuivat. Litmanen saa pari sivumainintaa, hän on toissijainen esimerkki Ajaxin jalostamista skandinaavilahjakkuuksista, se ensisijainen on Zlatan Ibrahimović ...

Charles Willeford: The Shark-Infested Custard

1988 kuolleen Willefordin postuumi romaani, julkaistu 1993, kirjoitettu ilmeisesti jo 70-luvulla. Ei kunnon romaani, ennemminkin löyhä kertomuskokoelma, kaksi pitempää ja kaksi lyhyempää novellia. Samat epämiellyttävät henkilöt ja Miamin miljöö toistuvat, tosin viimeinen lyhyt tarina sijoittuu Chicagoon. Miami Beachin kuvaaminen eläkeläissiirtolaksi on nykykatsannossa huvittavaa, ainakin jo ylikypsyneen trendikkään South Beachin osalta. Kirja olisi melkein saanut jäädä julkaistamatta, kovin raakilemainen tuotos. Kieli on onnistunutta, mutta tarina ja henkilöt eivät lähelläkään Willefordin parasta tasoa. Useita poikkikulttuurisia viittauksia, esim. Delmer Davesin Goodis-filmiin Dark Passage.

Barcelona - Real Madrid 0-1

Harvinaista päästä näkemään jalkapallomaailman latautunein sarjapeli, vieläpä se jännitteisempi osa, eli Nou Campilta. Ehkä Katalonian vapaustaistelusta keskusvaltaa vastaan on kovimmat ruudit haihtuneet, mutta alku oli silti hyvin hermostunut. 30 min. kohdalla Ronaldinho väläytti, mutta ei kunnon maalitilannetta aikaiseksi. Sitten Casillasilta upea reaktiotorjunta Iniesta&Ronaldinho -yhteispelistä syntyneeseen räväkkään vastapallolaukaukseen. 36. minuutilla vastahyökkäyksestä van Nistelrooij ja Julio Baptista puhkoivat seinäsyötöillä Barcelonan puolustuksen ja osuma jäi ratkaisevaksi.

Rijkaardin taktiikka liian varovainen, Iniesta Messin paikalla todella heikko. Rijkaardilta täysin väärä vaihto, Giovani sisään eikä nerokasta Bojania. Madrid rauhallisempi, rennompi ja järjestelmällisempi. Bojan tuli sisään vasta viimeiseen 10 minuuttiin. Sergio Ramos ja Pepe maagisia Madridin puolustuksessa. Bojan ampui heti terävästi, mutta Casillas valppaana. Ehkä aiempi kakkosvalmentaja Henk ten Cate oli se varsinainen aivo Barcelonan takana, Rijkaard ja Neeskens eivät pysty kääntämään otteluita ratkaisuillaan. Ja kyllähän pelaajanakin Schuster oli paljon aloitteellisempi kuin Rijkaard. Onkohan Neeskens hakenut Suomen valmentajan paikkaa? Tuskin kakkosviulun soitto Kataloniassa erityisemmin kiinnostaa.

Laurence Shames: Welcome to Paradise

Shames on koomisen mafiosoromaanin erikoismies. Tämä on neljäs lukemani Shames ja tuntuu että hän kirjoittaa yhä uudelleen samaa romaania. Aina värikkäitä henkilöitä, lähinnä mobstereita, siirtyy New Yorkin seudulta Floridaan Key Westiin hilpein seurauksin. Tässä kirjassa toisto alkaa jo näkyä ja tuoreus on katoamassa. Dialogi kyllä yhtä rapeaa kuin aina ennenkin ja Key Westin konteksti lomittuu mukavasti tarinaan. Vaikka ruumiitakin syntyy, kepeyttä on hieman liikaa minun makuun. Merenherkkuihin erikoistunut tappaja on aavistuksen liian räikeä Hiaasen-pastissi. Alpo-koiranruoka mainitaan, muonahan tuli Suomessakin tunnetuksi Alpo Suhosen Chicago-pestin aikana.

Robert Zemeckis: Romancing the Stone

Raiders of a Lost Arkin vanavedessä tehdyistä 80-luvun viihdeseikkailuista onnistuneimpia. Western-prologi vakuuttava ja vauhti vain paranee Kolumbian viidakoissa. Kathleen Turner onnistuu hyvin ei-niin-kohtalokkaassa roolissaan, Michael Douglas on ok eikä Danny DeVitokaan häiritse liikaa. Substanssia voisi olla enemmän, mutta hyvä näinkin.

Peter Webber: Girl with a Pearl Earring

Vermeerin maalauksen synnyn ympärille kuviteltu tarina. Äärimmäisen hidas ja tylsäkin, jos ei ole kiinnostunut 1600-luvun hollantilaisepookista. Lopussa juttu hieman tiivistyy ja viimeinen kuva upeasta maalauksesta on hieno. Scarlett Johanssonin pitämä hiukset peittävä myssy ärsyttää, selvästi harkittua kiusaamista, mutta hiusten paljastumiskohtauksesta ei oteta riittävästi tehoja irti. Ehkä liian rajatusta aiheesta on lähdetty elokuvaa tekemään.

John Huston et al: Casino Royale

En ole aiemmin onnistunut näkemään tätä 60-luvun Bond-farssia. Ehkä hieman mainettaan parempi. Periaatteessa mukavia ideoita, vaikka toteutus tuntuukin aina jäävän puolitiehen. Näppärää 60-luvun fiilistä Burt Bacharachin musiikkia myöten. Parhaiten toimivat ekspressionistiset Berliini-kohtaukset. Näyttelijämiehitys ykkösketjua, isoja tähtiä vilahtelee pikku rooleissa, Orson Welles ja Peter Sellers ehkä selviävät parhaiten. Ursula Andress on parempi kuin Dr. No'ssa ja Deborah Kerr on yhtä hehkeä kuin aina aiemminkin. Loputtomasta bimbolaumasta erottuvat Barbara Bouchet ja Jacky (sic!) Bisset. Woody Allen taas ei huvita tässä(kään).

Frank Borzage: The Spanish Main

RKO:n Technicolor-merirosvoseikkailu, swashbuckler, Karibialla vuodelta 1945, klassista Hollywoodia tyypillisimmillään. Tekijöinä ykkösketjua, ohjaaja Borzage on romanttisten aiheiden spesialisti ja käsikirjoittajana Citizen Kane -skenaristi Herman Mankiewicz. Leiskuvan punatukkainen henkeäsalpaavan kaunis Maureen O'Hara on melkein koko leffan ajan kiukkuisena, ikään kuin ennakoiden The Quiet Mania. Heikko lenkki on Casablancan rooliinsa jämähtänyt Paul Henreid, ihanteellisten vapaustaistelijoiden erikoismies, itseään täynnä olevaa yksi-ilmeistä pullistelua ilman karismaa. Toimintakohtaukset ovat ekonomisen ripeitä, juoni liikkuu aluksi tehokkaasti, mutta sakkaa hieman jälkipuoliskolla. Huumori on aavistuksen tönkköä, ainakin nykynäkökulmasta. Miekkailukohtaukset eivät nouse esim. parhaiden Errol Flynn -juttujen tasolle. Binnie Barnes esittää modernia itsenäistä voimanaista, joka kuitenkin uhrautuu pääparin onnen eteen. Sitä ennen nähdään jopa feminiininen pistoolikaksintaistelu, jonka Henreid kuitenkin vesittää. Valmistumisajankohtaan nähden on helppo havaita kevyttä symboliikkaa, espanjalaisbrutaalit ovat tässä natsisikojen roolissa.

Rob Reiner: This Is Spïnal Tap

Spinal Tap on edelleen lyömätön mock-rockumentary-genressä. Tämä on elokuvia, joita on mukavampi muistella kuin katsella uudestaan. Useimmat kohtaukset ovat sinänsä klassikoita, mutta kokonaisuutena elokuva on jotenkin löysä ja rytmitön. Hauskuutta se ei tietenkään estä. N:nnellä katsomiskerralla huomio keskittyy mm. Marty Di Bergin USS Coral Sea -lippikseen ja Anjelica Hustonin suoritukseen närkästyneenä 18-tuumaisen miniatyyri-Stonehengen suunnittelijana. Parhaaseen antiin kuuluu vintage-otokset bändin beat- ja psykedelia-kausilta. DVD:n lisämateriaalista löytyy kokonaiset musiikkivideot klassikkokappaleista Gimme Some Money, (Listen to) The Flower People, Hell Hole ja Big Bottom.

Bob Morris: Bahamarama

Romaani alkaa mukavasti rullaavana huumorijännärinä. Vapautuva vankilakundi ajelee limolla halki Floridan Panhandlesta Smyrna Beachin alueelle. Suurin osa tapahtumista kuitenkin sijoittuu kuvitteelliselle pikkusaarelle Bahamalla. Ja ikävä kyllä alamäki on paha. Miljöökuvaus on kyllä kunnossa, mutta humoristinen ote hiipuu ja kaikki muukin tökkii. Dialogi on poikkeuksellisen kankeaa, juoni ennalta-arvattava, luvut liian lyhyitä, muutama halpa cliffhanger ja rytmi on täysin pielessä. Henkilöt ovat huonossa mielessä sarjakuvamaisia, varsinkin päähenkilönä patsasteleva ex-jalkapalloilija alkaa ottaa päähän. Loppupuolella tunnelma on kuin Blytonin Viisikko-kirjoissa, arvoitusdekkaripiirteitäkin tulee ja loppuratkaisu on ällöttävän onnellinen. Luin kuitenkin kirjan loppuun. Hieman hämmästyttävää, että Morrisin kirjoja on julkaistu enemmänkin.

Real Madrid - Osasuna 2-0

Löysäilyä La Ligassa, ilmeisesti madridilaiset odottavat jo ensi viikon Barcelona-peliä. Osasuna aloitti pirteämmin, tshekki Plasil oli hyvä erikoistilanteissa ja 18-vuotias meksikolainen Carlos Vela harhautteli näyttävästi. Navarralaisten viimeistelytaito kuitenkin surkeaa, vaikka paikkoja tuli jatkossakin. Osasunan puolustus nukahti täysin varttitunnin kohdalla ja van Nistelrooij pukkasi vapaasti Sneijderin keskityksen sisään. Sneijder itse veti tuntia myöhemmin tarkasti takanurkkaan. Erityisesti Raul näytti zombielta kentällä.

Fritz Lang: Ministry of Fear

Harvoin esitetty Graham Greene -filmatisointi, itse näin tämän kerran 80-luvun alussa. Sota-aikainen Lontoo tuntuu kuhisevan natsivakoojia. Muistikuvat olivat parempia, nyt tuntui melko hitaalta ja kömpelöltä. Hitchcockilta selvästi vaikutteita, mutta mukana kyllä Langinkin omia aineksia, esim. abstraktin taiteen osalta. Paljon on hyvääkin, ilmapiiri on vakuuttavan painostava studiokuvauksesta huolimatta. Valtavat räätälinsakset pahaa poikaa jälleen kerran hahmottavalla Dan Duryealla. Suhteellisen tuntematon Hillary Brooke spiritismisessioita pyörittävänä upeana femme fatalena. Edelleenkin jäi epäselväksi, mihin suomalainen nimi "Erään merkin varjossa" viittaa. Eipä tosin alkuperäistäkään pelon ministeriötä suoraan ole nähtävissä.

George Clooney: Good Night, and Good Luck

Näyttelijänä paremmin tunnetun Clooneyn kakkosohjaus on pienimuotoinen tunnelmapala 50-luvulta. Jazzmusiikki ja mustavalkokuvaus luovat hallitun ilmapiirin. Aiheena tv-toimittaja Edward Murrow'n kriittiset ohjelmat senaattori McCarthyn käsistä karannutta kommunistijahtia kohtaan. Oikein mukava leffa, mutta ehkä totuudellisuuteen pitäytyminen on liikaa kahlinnut Clooneyä, parhaaseen vauhtiin elokuva ei pääse. Murrow polttaa näyttävästi tupakkaa koko ajan ja siihen viitataan muutenkin pitkin leffaa, Murrow kuoli keuhkosyöpään 57-vuotiaana. Toisaalta McCarthy kuoli alkoholismiin 48-vuotiaana.

Hertha Berlin - Bayern München 0-0

Poikkeuksellisen heikkotasoista peliä Berliinissä ensi jaksolla. Tauon jälkeen hieman virkeämpää, mutta ei maaleja useammastakaan paikasta. Bayernin hyvin alkanut kausi näyttää vajoavan kasaan. Pelikieltoon kiukutelleen Kahnin paikalla pelannut Michael Rensing ei vakuuttanut. Herthan Gilberto kentän paras pelaaja.

Moles Mole Catcher, real ale

Wiltshiren myyräpanimon kullankeltainen ale ei ollut vielä aivan tarpeeksi kypsynyttä, tapituksesta liian vähän aikaa. Viljaisa hieman terävä maku, kuiva, hyvin kuiva jälkimaku. Hedelmäisyyttä ja täyteläisyyttä puuttuu, mutta varmaan kehittyi paremmaksi muutamaa tuntia myöhemmin. Oluthuone Leskinen, 14.12.2007.

F. Gary Gray: Be Cool

Elmore Leonardin pahasti epäonnistuneen myöhäisteoksen tyhjänpäiväinen ja tyhjäpäinen elokuvaversio. Romaani on jatko-osa huomattavasti virkeämmälle Get Shortylle, josta Barry Sonnenfeld teki ryhdikkään elokuvan. Elokuvatuottajana menestynyt koronkiskuri Chili Palmer siirtyy musiikkibisnekseen. Näin pahaa laatutason romahdusta jatko-osan kohdalla ei tule ihan heti mieleen. Säälittää, että Uma Thurman on hukannut aikaansa näin pahassa roskassa. Ainoa valopilkku matalaotsaisuuskavalkaadissa on Christina Milianin suoritus laulajatähtösenä.

Paul Greengrass: The Bourne Supremacy

Ludlum-saagan toinen osa, ohuempi yksinkertaisempi juoni kuin Bourne Identityssä, mutta erittäin hyvin tehty. Toimintakohtaukset genren parasta luokkaa. Upeita Berliini-otoksia, miksei myös Moskovastakin. Pelkkää viihdettä, ahdistusvivahteet jäävät liian viitteellisiksi ja jatko-osaa pedataan liian läpinäkyvästi. Uuden elokuvan tarjonnassa tämä sarja on kyllä laadukas. Kun Matt Damonia on joutunut katselemaan kymmeniä tunteja, alan lopulta päätyä hieman vastentahtoisesti siihen, että kaveri ei ehkä ole aivan pelkkä nolla.

Ridgeway Foreign Export Stout

Ridgeway-panimon Suomi-invaasio ei pysähdy vieläkään. Tämä poreilee yllättävän hiilihappoisesti kaadettaessa, mutta vaahtomuodostusta ei tapahdu. Makeaa, kevyesti maltainen kaurastout, ei mausteita, aluksi vaikuttaa hillityn tasapainoiselta, kun hiilihappoisuutta ei kuitenkaan lopulta erityisemmin esiinny. 8%:n alkoholimäärä häipyy taustalle. Jälkimaussa ei ikävä kyllä humalasta havaintoja ja kokonaisuus jää muutenkin ohueksi. Aivan liian makeaa, melkoinen pettymys.

Olympiakos v. Werder Bremen

Olympiakos joutui ratkaisuotteluun ilman legendaansa Predrag Đorđevićia, mutta ei tuntunut missään. Vasemmalla keskikentällä pelannut Ieroklis Stoltidis suvereeni, yksi hienoimmista tänä syksynä näkemistäni suorituksista. Vanha kehäraakki Darko Kovačević hallitsi ilmatilaa täysin. Bremen ei ollut aivan vastaantulija, mutta hyökkäys (Sanogo, Rosenberg) jälleen kerran todella lammasmainen. Stoltidis avasi juhlat 12. minuutilla upealla vasurivedolla takanurkkaan. Sen jälkeen suhteellisen tasaista ja Werderillä oli useita paikkoja, kun Nikopolidis sylki ulos. Homma ratkesi 70. minuutilla Kovačevićin uljaaseen puskuun Stoltidisin keskityksestä. Pari minuuttia myöhemmin kulman jälkitilanteesta Stoltidis poimi Kovačevićin puskujatkon puolustuksen edestä ja ratkaisi kylmästi. Yleisöllä mahtava meininki Pireuksen Karaiskákisilla.

Nøgne Ø #100

Norjan ihme pukkaa vaan uutta kamaa. Samea keskiruskea väri, voimakkaasti vaahtoavaa. Humalaa on reippaasti, imperial IPA -tyyliä, ehkä suklaamallas tuo vähän tuplastoutinkin vivahteita. Makeutta ei juurikaan ole. Nøgnen IPA ei ole varsinaisia suosikkejani ja hyvin samanlainen vaikutelma tästäkin tulee. Hedelmäisyys puuttuu. Kuitenkin humalan puraisu on nautittava ja 10% alkoholipitoisuus peittyy vaivatta. Tämän oluen on arveltu paranevan vanhetessaan. Arvattavasti humalan voima hieman tasoittuu ja pehmeää täyteläisyyttä tulee lisää. Varsin miellyttävä tuote kuitenkin jo nyt. Batch 319, valmistettu 14.10.2007, säilyvyyttä luvataan viisi vuotta.

John Cassavetes: Shadows

Cassavetesin esikoinen on valmistunut 1959 ja vaikutteet samanaikaisesta ranskalaisesta nouvelle vaguesta ovat vahvat. Kuitenkin suhteellisen omaperäinen "improvisoitu" pikkuleffa, parasta antia Charlie Mingusin jazzmusiikki ja kiihkeät mustavalkokuvat New Yorkin yöstä. Varsinainen kertomus on rotujännitteineen jo tylsän vanhentunut ja muutenkin rasittava ja pitkäveteinen. Cassavetes ylipäätään on karkeasti yliarvostettu, mutta haluaisin kyllä nähdä uudelleen The Killing of a Chinese Bookie -wannabeneonoirin, se teki kohtuullisen vaikutuksen ensinäkemältä.

Barcelona v. Deportivo La Coruña

Pitkästä aikaa Galician suurseura nähtävänä, tosin jonkinlainen lamakausi menossa. Kuitenkin todella pirteä avaus Nou Campilla, heti ensimmäisestä hyökkäyksestä kahden minuutin jälkeen Barcelona-kasvatti Cristian ohitti Valdesin upealla takanurkkavedolla 20 metristä. Deportivo muutenkin parempi avausjaksolla, Barcelona oudon neuvoton hyökkäyspäässä. Cristian kaatoi kuitenkin läpiajaneen Iniestan päätyrajalla ja Ronaldinho tasoitti varmasti pilkulta. Toisella jaksolla Barcelona sai systeeminsä rullaamaan ja ottelun ratkaisi kentän kuningas Xavi 70. minuutilla reboundista. Pitkäaikaispotilaat Eto'o ja Deco nyt mukana, Messi suhteellisen vaisu, mutta Bojan taas arvaamattoman taitava.

Vicki Hendricks: Cruel Poetry

Hendricks on ns. tart noirin ehkäpä maineikkain edustaja. Tyylisuunnalla ymmärtääkseni tarkoitetaan naisten kirjoittamia kovaksikeitettyjä rikosromaaneja. Olen jonkin verran yrittänyt perehtyä aiheeseen lukemalla esim. Sparkle Hayterin ja Linda Barnesin kirjoja. Ei ole kunnolla kolahtanut, ehkä naisten kirjoittamiin romaaneihin on kerta kaikkiaan vaikea päästä sisälle. Mahdotonta se ei tietenkään ole, parhaiten se on minulta onnistunut Flannery O'Connorin kohdalla. Hendricks on yliopistonainen Floridan Hollywoodista, joka harrastaa mm. koiravaljakkosafareita Suomessa.

Ei kolahda täysin Hendricks'kään, mutta jotain tässä kyllä on. Cruel Poetryn henkilöhahmot tuntuvat pelkistetyiltä teoreettisilta malleilta ja juoni on kovin töksähtelevä. Toisaalta South Beachin tuntihotellitunnelmaa on viritetty aika mukavasti. Eroottista ainesta on melkoisesti, lähes laskelmoinnin asteelle asti. Miespuoliset henkilöt jäävät niin sanotusti esineellisiksi, pelkiksi sukupuolielinten kannattimiksi. Erityisen kliseinen on keski-ikäinen miamilaisprofessori, jota nuoret naiset pompottelevat laiskasti. Charles Bukowski mainitaan useamman kerran, ehkä Hendricksin tavoitteena on ollut jonkinlainen bukowskilainen feminiinivariaatio. Siinä tapauksessa ainakin dokaamista olisi lisättävä. Juuri kun alkaa kyllästyttää, Hendricks saa yllättäen uuden vaihteen päälle. Kirjan loppu on suhteellisen vaikuttava. Unenomainen väkivalta ja hurrikaanin aiheuttama kaaos luovat mielenkiintoisen runollisen ilmapiirin, tulee jostain syystä mieleen Faulknerin The Wild Palms ja sen tulvajaksot. Luultavasti Hendricksiä on hankittava lisää.

Margarethe von Trotta: Rosenstraße

Mielenkiintoinen aihe Stalingradin jälkeiseltä maaliskuulta 1943, arjalaiset naiset vaativat myöhempään argentiinalaistyyliin juutalaismiestensä vapauttamista. Trotta tuhlaa kuitenkin tilaisuuden liian raskaalla, tylsällä ja tunteikkaalla kehystarinalla. En ymmärrä miksi ei voitu keskittyä itse asiaan. Mielenkiintoisinta ehkä nyt itäisen nyky-Berliinin ja studio-40-luvun Berliinin vertailu, mutta tästä ei saada tarpeeksi irti. Ärsyttävän taiteellisesti jätetään miespäähenkilön kohtalo auki. Intensiivinen näyttelijätyö vakuuttavaa, varsinkin Katja Riemann.

Carl Hiaasen: Lucky You

Hiaasen on suvereeni satiirikko Floridasta, hän kirjoittaa hillittömän hauskoja kärjistettyjä jännitysromaaneja, joissa on kuitenkin äärimmäisen terävää kritiikkiä valittuun kohteeseen, yleensä Floridaa tuhoavaan turismibisnekseen. Kyllästyin kaveriin noin 10 vuotta sitten, kama oli edelleen hyvää, mutta pointti tuli jo selväksi ja uudistumista ei enää tapahtunut. Tartuin nyt tähän 1997 ilmestyneeseen Lucky You -teokseen. Juoni kiertyy lottovoiton ympärille ja kritiikin kohteena mm. Jeesus-liiketoiminnan ääri-ilmiöt, kuvitteellisesta Grange-pikkukaupungista löytyy mekaanisesti verta itkevä Neitsyt Maria, apostolikilpikonnia, Jeesus-jarrunestetahra tiellä ja ristiinnaulitsemishaavojaan tuoreena pitävä entinen rakennusurakoitsija.

Lucky You on liian pitkä ja rönsyilevä, välillä on ekologisia Everglades-palopuheita, mutta ei ehkä niin paljon kuin aikaisemmin. Liian ihanteelliset naishahmot eivät ole uskottavia, tämähän häiritsi jo Hiaasenin muuten räväkässä Strip Tease -teoksessa. Roistohahmoissakin havaittavissa väsymistä, mutta edelleen he joutuvat hanakasti Floridan eläimistön vastahyökkäysten uhreiksi, tällä kertaa asialla ainakin siniravut ja sähkörauskut. Miljöökuvauksetkin jäävät vähän valjuiksi, vaikka romaani ihan mukava luettava kaikesta huolimatta on. Toivottavasti Hiaasen on petrannut myöhemmissä teoksissaan.

Chris Fujiwara: Jacques Tourneur The Cinema of Nightfall

Perusteellinen Tourneurin elokuvien analyysi. Mukana myös melko paljon elämäkerrallista kuvausta ja ohjaajan isän, niin ikään ohjaaja, Maurice Tourneurin elokuvien arvioita. Hieman liian puuduttavaa tekstiä, ei kovin innostavasti kirjoitettu. Tourneurin ura oli vaikea ja epäonnistuneet rutiinityöt saavat kohtuuttomasti tilaa klassikkojen rinnalla. Niistä Fujiwara ei oikein tuo mitään oleellista uutta esiin, kyllä edelleen ilmiömäiseltä tuntuva Out of the Past olisi ansainnut terävämmän käsittelyn. Ehkä Fujiwaraa on jarruttanut se, että Tourneur itse ei syystä tai toisesta arvostanut noir-timanttiaan erityisemmin. Kirjassa on kyllä paljon kiinnostavaakin. En ole onnistunut näkemään Tourneurin David Goodis -filmatisointia Nightfall ja Fujiwaran teksti vain lisää kiinnostusta tähän teokseen. Fujiwara dokumentoi myös hyvin Tourneurin uran hiipumisen alkoholismiin ja muihin vaikeuksiin.

Jacques Becker: Casque d'Or

Monien filmihullujen, varsinkin suomalaisten, ehdottomia ykkösleffoja. Elokuva on hieno kuin mikä, mutta henkilökohtaisesti minulla on aina ollut hienoisia vaikeuksia tämän kanssa. En erityisemmin tykkää periodileffoista, ja tässä kuvattu aikakausi, ilmeisesti 1800-luvun loppupuoli, ei ole minusta kiinnostava. Suoraviivainen tarina on aavistuksen liian ennalta-arvattava, jotta jännite pysyisi maksimissa. Simone Signoret ei ole minusta ihannevalinta naispääosaan, esim. Danielle Darrieux miellyttäisi enemmän. Mutta nämä ovat pieniä varauksia, mestariteoshan tämä on ja Serge Reggianin suoritus puuseppänä ei ole tästä maailmasta. Teeman esittämä kopio erinomaisen kirkas. Silti Beckerin Touchez pas au grisbi ja Le trou kolahtavat minuun vielä kovempaa.

Shepherd Neame Christmas Ale 2007

Tämän panimon pullo-oluet ovat yleensä jättäneet minut kylmäksi ja niin käy nytkin. Jotenkin kevyt, karamellimaisen himmeä perustuntuma, steriili vaikutelma. Hedelmää ja humalaa löytyy, mutta liian virkamiesmäisesti. Täyteläisyys ja potku puuttuu, vetinen. Oluthuone Leskinen, 3.12.2007.

Haandbryggeriet Nissefar

Musta väri, ei vaahtoa, makea, lakritsaa reippaasti, melko täyteläinen, kevyesti mausteinen. Humalaa saisi olla enemmän. Jotenkin kevyeksi jääneeseen Nissemoriin verrattuna jykevyyttä on mukavasti, mutta toisaalta kevyemmän oluen jälkikitkeryys on menetetty. Tämän panimon kohdalla jää edelleen hieman kysymysmerkiksi. Yritystä ja asennetta on, mutta lopputulokset eivät ole vielä kunnolla klikanneet. Oluthuone Leskinen, 3.12.2007.

RCH Firebox, real ale

Äärimmäisen tasapainoinen voimaolut (6%) Bristol Channelin rannalta Weston-super-Maresta. Meripihkan väri, pähkinää, hedelmää, jälkimaku voimakkaan humalainen. Loppuvuoden parhaita realeja Oulussa ilman muuta. Oluthuone Leskinen, 3.12.2007.

Pierre Granier-Deferre: L'Étoile du Nord

Pari viikkoa sitten kuolleen Granier-Deferren Simenon-tulkinta 80-luvun alusta ei ole kovin kummoinen. Liikutaan vuodessa 1934 Egyptissä ja Belgiassa, lähinnä Brysselissä, mutta ilmeisesti myös valloonialueella Borinagessa, Charleroin liepeillä. Juonessa suhteellisen monipolvinen lähtökohta, mutta lopulta vakiinnutaan keskustelemaan arkisesti belgialaisessa majatalossa. Fanny Cottençon ihana nuoren naisen pääosassa, mutta varsinaisia ykkösrooleja vetävät Philippe Noiret ja Simone Signoret eivät ole minun suosikkeja. Juttu jää väistämättä melko tylsäksi ja Noiretin tappajan osalta melko perusteettomaksi. Lopussa ainoa vaikuttava kohtaus Pirunsaarelle lähdössä olevista vangeista. Hätkähdyttää myös täysin irrallinen sotainvalidin sairaalapurkaus, jossa hän ennakoi toisen maailmansodan brutaaliutta. Käsittääkseni Simenonin romaanin (1934) tarinaa on muutettu melko rankasti tähän versioon. Muistelin, että kyseessä olisi kunnon junatrilleri, mutta sotkin sen johonkin toiseen Granier-Deferren Simenon-leffaan.

Valencia v. Athletic Bilbao

Näin heikkoa Valenciaa en muista ennen nähneeni. Köykäinen Bilbao teki maalin aina puolen tunnin välein, 0-3, ja valkoiset nenäliinat heiluivat Mestallalla. Varsinkin kärkipari Morientes-Villa täysin lamaantunut. Palloa Valencia piti, mutta ei mitään tulosta. Uusi valmentaja Koeman on vaikeuksissa, enkä häneltä kyllä ihmeitä odotakaan. Ensimmäinen maali 33. minuutin kohdalla oli poikkeuksellisen hieno, Bilbao-tähti Fran Yeste vapaapotkusta vasurilla voimaveto ylänurkkaan. Fernando Llorenten kaksi maalia tulivat tunnin kohdalla ja yliajalla, molemmissa silmitöntä sekoilua Valencia puolustuksessa. Heikkoa tv-kuvausta, tuntui että käytössä oli vain yksi kamera, tai ainakin kamerat olivat vain yhdessä kohti. Paikka ei ollut edes keskiviivalla, vaan puoleksi toisella puoliskolla.

Hartwall 1836 Classic Chocolate Porter

Näyttävässä lahjapakkauksessa jaellaan Hartwallin 1836-perheen uusinta jäsentä, tätähän oli aiemmin tarjolla erilaisessa pakkauksessa ja suomenkielisellä nimellä. Suklaaporter on musta, vaahtoa kevyesti, suklaa-aromia on melkoisesti. Ei juuri muuta, kevyehkö steriili juoma. Ei epämiellyttävä, mutta ei olueksi riittävän täyteläinen.

Proef Green's Pilgrim

Gluteeniton kirsikkaolut. Tämä kriek-variantti oli niin ärhäkkää, että pääsi yllättämään kokeneenkin maistajan. Avasin rauhallisesti viikkokausia jääkaapissa pystyssä lojuneen pullon ja käännyin noutamaan lasia. Puolet pullon sisällöstä ehti purkautua pöydälle. Liekö jotain hämminkiä? Vaaleanpunaista vaahtoa on siis todella runsaasti, nesteosa tummemman punainen. Ihan mukava, joskin ohut maku marjaolueksi, ei liian makea, ei hapankaan. Nihkeä jälkimaku, parempi näin kuin tympeä imelyys.

Sydney Pollack: The Yakuza

Suhteellisen tuntematon huippuleffa vuodelta 1974. Selvästi ohjaaja Pollackin uran huipentuma, mutta varsinaiset auteurit kuitenkin käsikirjoittajat Robert Towne ja (varsinkin) Paul Schrader. Leffan alkupuolella on Towne-leffa Chinatownin tyyppistä tunnelmaa ja muuten fiilistellään vahvasti Schraderin Yukio Mishima -fiksaatioilla. Loistava neonoir-kuvaus lähinnä Tokiosta ja Kiotosta, upeaa Dave Grusinin musiikkia. Liikkeelle lähdetään Kaliforniasta, päähenkilö on Japaniin palaava entinen miehitysjoukkojen sotilas. Tunnelma on lähes eleginen pitkin matkaa, vaikka hyvinkin väkivaltaisia kohtauksia mukana. Japanilaista kulttuuria ympätään mukaan vahvasti, kendoa, mangaa, samurai-miekkoja, karaokea, pachinko-pelaajia ja tietysti yakuza-gangstereita. Mukana myös John Ford -fani Schraderilta viittaus My Darling Clementineen. Kaikki ei tietenkään toimi, näyttelijätyö on välillä kömpelöhköä Robert Mitchumia myöten. Symboliikka ja rituaalit iskevät välillä päälle jo liiankin raskaina, ei täysin uskottavaa. Elokuvan yleisilme on hyvin pessimistinen, heijastelee voimakkaasti aikakautensa Vietnam/Watergate-jenkkitunnelmia. Mutta minuun tällainen uppoaa täysillä.

Werder Bremen v. Hamburger SV

Tiheätunnelmaisessa Hansa-hegemoniayhteenotossa Bremen selvästi aktiivisempi ja menikin ex-HSV-peluri Sanogon maalilla johtoon jo 15. minuutilla, näytti tosin paitsiolta. Diego omituisen vaisu. Sekava toinen jakso tasaisempi. Bremenin reservikoppari Christian Vanderin painajaismainen harhasyöttö tunnin kohdalla ja Hamprin tähti van der Vaart nosti volleysta taidolla tyhjään maaliin. Muutamaa minuuttia myöhemmin Petri Pasasen keskitys kimposi puolustajan jalasta yllättäen etuylänurkkaan. Ei lisää maaleja, HSV hävisi pitkästä aikaa. Pitkään munuaisvaivoja sairastanut Bremenin kroaattihyökkääjä Ivan Klasnić pelasi lopussa varttitunnin.

Meantime Winter Time Winter Warmer

Menin juomaan tämän pikkujoulun jälkeen. Aistit eivät terävimmillään eikä kuvastakaan paljoa selvää saa. Voimakkaasti paahteinen täyteläinen maltainen ja makea lähes musta porter. Ei havaittavia lisämausteita. Makeahkot stoutit ja portterit eivät ole suosikkejani, mutta ei lajissaan huonoimpia. Suhteellisen vaisu tuote kokeilunhaluiselta lontoolaispanimolta. Oluthuone Leskinen, 1.12.2007.