Jacques Tati: Mon oncle

Playtimen jälkeen Tatin juhlituin elokuva, varmaan ansaitustikin. Hienot alkutekstit rakennustyömaalla. Leffan pointtina on vanhojen hyvien asioiden arvostaminen ja uusien mielettömyyksien pilkkaaminen. Vähän niin kuin Kaurismäellä. Asenne on ymmärrettävä, mutta ei se ole minusta kovin järkevä. Elokuva on lähes mykkä, musiikki on ärsyttävää, homma löystyy pahasti loppupuolella ja tylsyys on hallitseva tunne. Värit haalistuneet, tuskin vika Ylen kopiossa, haalistuneita ne ovat olleet aina ennenkin, kun olen tämän nähnyt. Katselen siis Tateja useampaan kertaan, jotain niissä siis täytyy olla. Hienoja 50-luvun jenkkiautoja, mäyräkoira on mukava.