Viskiharrastukseni aikoina 80-luvulla Ardbeg oli myyttinen tislaamo, Port Ellenin ja Caol Ilan tapaan. Tuotanto loppui 1981, viskejä oli tietysti saatavilla, mutta hyvin rajoitetusti. Pienen tekohengityksen jälkeen Glenmorangie osti tislaamon 1997 ja 10-vuotiasta Ardbegia alkoi saapua laajempaan jakeluun. Siinä vaiheessa en enää ollut viskiaktiivi, mutta kaikkein savuisimpana Islay-viskinä pidetty Ardbeg teki tietysti suuren vaikutuksen. Lagavulin 16:n ällistyttävää intensiteettiä tai Laphroaig 10:n brutaaliutta se ei minusta tavoittanut, asemoin sen jotenkin aika lähelle Skye-saaren Taliskerin perusversion kanssa. Tällä kertaa St. Michaelin viskimaisteluillassa oli kolme Ardbegia ja kaksi saman konsernin Glenmorangieta.
Glenmorangien perusversio on ollut pitkään Skotlannin myydyin mallasviski, en tiedä johtuuko se hinnoittelusta, markkinoinnista, hyvästä laadusta tai jostain muusta. Original-niminen 10-vuotias on tyypillinen kukkainen Highland-viski, hunajaa, ehkä omenaakin. Ei ole oikein koskaan säväyttänyt, ei ole niin persoonallinen kuin vaikkapa Macallan tai Glenlivet. Join nyt ensi kerran Glenmorangie Ealantaa, kypsynyt peräti 19 vuotta poikkeuksellisesti uudessa tammitynnyrissä. Skotlannissahan yleensä kypsytetään säännönmukaisesti vain käytetyissä tynnyreissä ja USA:ssa käyttämättömissä. Ealantassa onkin selvästi jotain bourbon-tyyppistä, maissin piirteitä ei tietenkään, mutta vaniljaisuutta tulee mukaan, myös viskiesittelijä Jarkko Nikkasen mainitsemaa mentolisuutta. Mielenkiintoista. Nikkanen spekuloi onko tynnyrit todellakin poltettu (charred) vai pelkästään paahdettu (toasted).
Ardbegin viskit olivat jo ennestään tuttuja. Ardbeg 10 on edelleen vaikuttava tiukassa savuisuudessaan. Uigeadail ja Corryvreckan ovat tynnyrivahvuisia viskejä, joiden ikää ei mainita. Oletettavasti suurin osa on yli 10-vuotiasta, mutta mukana voi olla nuorempaakin ainesta. Molemmat hyvin monimuotoisia viskejä, mutta eivät niin savuisia kuin perusversio. Veden lisääminen parantaa kokonaisuutta, mutta silti pidän perusversiosta enemmän. Viskin savuisuudessa on jotain samaa kuin oluiden katkeroissa, india pale alen kuivassa pitkässä jälkimaussa. Islay-viskin savuisuuteen ja IPAn katkeruuteen ei kyllästy millään ja niiden himo tuntuu kyltymättömältä. Olen varmaan kypsymätön ja yksiulotteinen, mutta niin se vain on.
Tastingin vetäjä Jarkko Nikkanen on Glenmorangien nykyisen omistajan Louis Vuitton Moët Hennessyn palkkalistalla, joten tässä oli kyse puhtaasta myynninedistämistilaisuudesta. Mutta kun se tuotiin avoimesti esiin, niin homma sujui luontevasti ja jo totuttuun tyyliin. Anekdootteja putoili ja herjoja irtosi esim. Jim Murrayn suuntaan. Murrayhan on kukkoillut pitkään viskikirjoittajapyramidin ylimmäisenä ja piikkien vastaanotto kuuluu toimenkuvaan. Murrayn Complete Book of Whisky vuodelta 1997 on minullekin viimeisin lukemani kokonaisesitys viskistä. Tykkäsin kovasti, mutta tykkään Nikkasenkin tyylistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti