Veikko Huovinen: Luonnonkierto

Huovisen postuumi teos on ensimmäinen lukemani kirja häneltä. Kuten kehnon Havukka-aho -leffasovituksen kohdalla totesin, minun sukupolven kainuulaisia elähdytti enemmän amerikkalainen populaarikulttuuri kuin paikalliset kyvyt. Creedence Clearwater Revivalin härkäsammakot kiinnostivat enemmän kuin teeriparven ruokailutavat. Ehkä ei kuitenkaan olisi pitänyt ajatella niin poissulkevasti. Ei Huovinen tämänkään teoksen perusteella ole mikään Raymond Chandler, mutta virtuoosimainen kynämies silti. Teos on koottu lehtijutuista, julkaisemattomista novelleista ja muista kirjoituksista 50 vuoden ajalta. Heti ensimmäinen talvinen tarina kärpästä ottaa luulot pois. Huovisen eläinkuvaukset ovat tässä muutenkin omaa luokkaansa, teksti kulkee nautinnollisesti. Parhaat osat vaikuttavat olevan jo 1950-luvulta, ei mitään vanhentumista havaittavissa, metsätyökuvauksissakin on hienoa otetta. Huumori on mustaa ja saattaa täräyttää todella yllättäen. Uudemmissa teksteissä kärttyisyys ja menneen ajan nostalgisointi leikkaavat parasta terää pois. Hamsteri-niminen novelli on aivan erilainen kuin lähes samanniminen tunnettu Hamsterit-romaani. Tämä Hamsteri kuvaa jotain sodanjälkeistä kaupunkia melko synkällä ja groteskilla otteella. Vaikuttavaa tavallaan, mutta selvästikään Huovinen ei tavoita samaa syvyyttä kuin kainuulaisessa ympäristössä. Muutama muukin absurdi novelli sijoittuu kaukomaille, todennäköisesti Huovinen onnistui tällä suunnalla paremmin aiemmin julkaisemissaan teoksissa. Yleisurheiluun Huovinen näyttää suhtautuneen kiihkeän tosikkomaisesti pintahuumorin takana. Aika tuntuu jyrsineen eniten 70-luvulla Apu-lehteen kirjoitettuja pakinoita, niissä ei ole samaa lentoa kuin 50-luvun teksteissä. Viimeinen tarina on vuodelta 2001, jossa Huovinen ennakoi Euroopan rahaliiton hajoamista.

8 Wired Saison Sauvin

Äärimmäisen sitruksinen hieman samea uusiseelantilaissaison. Belgihiivaa ei aluksi erota, lievää happamuutta, mutta melkein IPAksi tätä voisi kuvitella. Katkero nousee hillitysti jälkimaussa, erittäin elegantisti. kokeilemistani Søren Eriksenin oluista tämä on ehdottomasti onnistunein. Alkoholiakin on IPAmaiset 7%. Lämmetessä ranskalainen saisonhiiva alkaa jyllätä ja nautittavuus heikkenee.

Riedenburger Plankstetten Dunkles

Pähkinäisen maltainen dunkel, 5%. Leipää ja karamellia, tyylipuhdasta jälkeä, mutta ei humalaa tietenkään. Alkon uutuutta heti myynnissä onnekkaasti pessimismifestivaalihumusta hullaantuneessa pienessä Puolangan Alkossa, tämä taajamahan on Suomen syrjäisimpiä. 50 km säteellä on enemmän karhuja kuin ihmisiä. Ostopaikka Puolanka, Alko.

Aly Monroe: The Maze of Cadiz

Syyskuu 1944, märkäkorvainen brittiagentti lähetään tutkimaan vakoojan kuolemaa Cadizissa. Alan Furst -tyylistä tunnelmointia, mutta asetelma muistuttaa enemmän Eric Amblerin klassisia tarinoita. Cadizin eristyneen miljöön kuvaus intensiivistä, mutta henkilöhahmot ovat kulmikkaita. Alkupuolen todella hidas junamatka Madridista Cadiziin selvä kohokohta, mutta muuten junnaavaa menoa. Juonessa ei tarpeeksi koukkuja, poliittinen jännite poikkeuksellisen vähäistä ja loppukäänteet lähinnä vaivaannuttavia. Harmittava pettymys.

Kuhnhenn Dark Heathen Triple Bock Lager

Täyteläistä kesälageria Michiganista. Tummassa triplabockissa vitamiineja 12,5%, vuosikerta 2011. Alunperin yhteistyö toisen michiganilaispanimo Dragonmeadin kanssa. 2011. Hyvin maltainen, mutta makeus on onnistuttu minimoimaan. Leipää ja rusinamaisuutta. Ei mikään suosikkityylini, vahvat alet omat monimuotoisempia. Alkoholi hieman paistaa läpi, mutta ei epämiellyttävästi. Humalaa ei ole onnistuttu saamaan mukaan. Lämmetessä olut heikkenee, siirappisuutta tulee mukaan. Lämpimässä kesäillassa vaikea juoda suositellussa 2-6 C lämpötilassa.

Wim Wenders: Der Stand der Dinge

Näin tämän 1982 valmistuneen metaleffan yhden kerran 80-luvun lopulla ja vaikutelma oli myönteinen. Wenders teki tämän keskellä pitkää Hammett-leffan prosessia ja akuutit ongelmat varmaan heijastuivat monella tavalla. Nyt ei kolahtanut läheskään samalla tavalla. Wendersin myöhemmin hallitsemattomaksi päässyt teennäisyys häiritsee tässäkin. Moniulotteinen, mutta silti liian ilmeinen, lähes puberteettinen, viittausapparaatti on liian raskas nykykatsannossa. Henri Alekanin kuvaus on kyllä ryhdikästä ja monia hyviä ideoita on itsesäälisen nysväyksen seassa. Patrick Bauchau Friedrich Munrona ei ole tarpeeksi karismaattinen kannattaakseen löysää tarinaa. Joe Elyn ja X:n musiikki raikastaa paljon. Todella hieno jakso Lissabonissa puolivälissä leffaa, kaduilta ja baareista upeita otoksia. Samuel Fuller pelastaa paljon kuvaajan esittäjänä, aforismeja irtoaa taas, kuten "life isn't in color, black and white is more realistic". Jostain syystä mustavalkoisuus ei toimi alkuunkaan viimeisen neljänneksen Kalifornia-jaksossa. Wendersin Coppola-suhteen tilitys olisi voinut jäädä muistelmiin, tässä se on pelkästään rasittavaa. Loppuratkaisu on suorastaan lapsellinen.

Naparbier Back in Black

Espanjan futismenestyksen ja Pamplonan San Fermin -härkäjuoksufestarin kunniaksi Cascadian Darkia Navarrasta. Panimo on aiemmin tuttu Evil Twinin hipsterioluen valmistajana. AC/DC -viittaus nimessä, kissan naama etiketissä ja alkoholia 8%. Melko sameaa rumaa tummanruskeaa mönjää. Paahteinen ensituntuma, kevyen hedelmäinen, täyteläinen katkerohumalointi. Yllättävän tasapainoinen, aivan näin eleganttia black IPAa en Pamplonasta odottanut. Turmeltuneitakin pulloja netin perusteella liikkeellä, mutta tämä ehdottomasti parhaassa iskussaan.

Claude Sautet: Nelly et Monsieur Arnaud

Claude Sautet ohjasi 1960 jo suhteellisen varttuneena erinomaisen rikoselokuvan Classe tous risques, mutta keskittyi sitten ihmissuhdedraamoihin. Tämä Emmanuelle Béart -leffa vuodelta 1995 jäi hänen viimeisekseen. Ei aivan samaa intensiteettiä kuin aiemmassa Sautet'n Béart-bravuurissa Un cœur en hiver, mutta samantyyppinen tunnelma. Elokuva käsittelee pelkästään eläkeläistuomarin (vakuuttava Michel Serrault) kompleksista suhdetta nuoreen kauniiseen naiseen. Hyvin herkkävivahteista kehittelyä, Pariisin kahviloista irtoaa eloisuutta kummasti melkoisen staattiseen tarinaan. Varsin melankolinen yleisvire, Sautet on päässyt monesti moniulotteisempaankin lopputulokseen. Emmanuelle Béart on ehkä liian kaunis elokuvanäyttelijäksi, se aiheuttaa väistämätöntä epätasapainoa, ei aina, mutta tässäkin elokuvassa havaittavasti.

Southern Tier Iniquity

Imperial black alea Upstate New Yorkista. Epäoikeudenmukaisuutta tarkoittava nimi soveltuu tai ei sovellu USA:n itsenäisyyspäivän tunnelmiin. 9%, nimeämisen perusteella tämä olisi ehkä tupla-Cascadian, mutta kyseessä varsin makea olut, menee enemmän stout-puolelle. Kypsää hedelmää runsaasti, mutta katkeroa ei juuri ollenkaan. Hieman suklaata ja lakritsaa, mutta yllättävän kevyt kokonaisvaikutelma. Pullon kylkeen on kyllä lueteltu nippu länsirannikon humalia, joita on uitettu sekaan prosessin eri vaiheissa. Tästä yksilöstä ne tuntuvat karisseen matkalla pois. Alkoholi peittyy hyvin hedelmillä ja marjoilla.

Jacques Becker: Touchez pas au Grisbi

Jacques Beckerin gangsteriklassikko vuodelta 1954 on ollut rakkaimpia VHS-aarteitani, nauhoitin yhden himmeän kappaleen joskus 80-luvulla. Nyt lopulta DVD-julkaisu käsillä ja kopio on haltioittavan upeaa tasoa. Albert Simoninin romaanin tulkinta ei aiheesta huolimatta ole varsinainen film noir, varsinkin sisäkohtaukset ovat kirkkaasti valaistuja. Pariisin Pigallelta käynnistyvä tarina ei ole juoneltaan kummoinen, mutta atmosfääri on sitäkin paksumpi. Haikeaa musiikkia (Olavi Virran Kun yö saapuu Pariisiin) jukeboxista toistuvasti valitsevana ikääntyvänä gangsterina Jean Gabin tekee lopulta uransa suurimman roolin. Pitkiä ristikuvia, voice-overia, kovia huumeita, nuori Jeanne Moreau ja kylmäävä Lino Ventura. Ventura ei ole ainoa linkki Jean-Pierre Melvillen myöhempiin mestariteoksiin, Melville ammensi tästä kaikenlaista, varsinkin ravintolamiljööt ovat lähes identtisiä Melvillen leffoissa. Elokuva vilisee toinen toistaan hekumallisempia naisia, kaikkein vetovoimaisimpana ehkä Delia Scala, vaikka isommassa roolissa Miss America 1946 Marilyn Buferd. Muuan saksalaissyntyinen näyttelijä käyttää hilpeää Dora Doll -nimeä. Loppupuoleltaan varsin toiminnallinen elokuva on loppujen lopuksi tarkkanäköinen analyysi myöhäiskeski-ikäisen miehen rimpuilusta armotonta aikaa vastaan.

8 Wired The Big Smoke

Uuden-Seelannin Eteläsaarelta savuporteria, 6,2%. Aluksi lasiin ei kyllä mahdu muuta kuin vaahtoa. Aitoa Bambergin savumallasta raaka-aineissa, tuoksussa mukavasti savua. Maku on hillitympi, pehmeän suklainen, ei juuri paahteisuuttakaan. Hiilihappoa ei niin paljon kuin vaahtoisuudesta voisi epäillä. Hedelmäinen perustuntuma, savu haihtuu taustalle, jälkimaussa vain heikko häivähdys katkeruutta. Valitettavasti liian mauton, jopa pahvinen olut. Pakko on epäillä matkarasituksen tylsyttäneen terän, valmistuspaikan lähellä tässä voisi olla särmää.

Scott Frank: The Lookout

Tunnetun neonoir-käsikirjoittaja Frankin debyyttiohjaus on paha pettymys. Enemmän teiniangstia kuin todellista ahdistusta. Sijoittuu Kansas Cityyn, mutta kuvattu Winnipegissä, talvisessa miljöössä elokuvan parhaat ainekset, mutta ei niilläkään pitkälle päästä. Näyttelijät muovisia, voice-over rutiinimaista, edes jääkiekko ei nosta tarinaa liikkeelle. Melko suurisuuntaisia rikoskuvioita Frankin aiemmin kirjoittamien leffojen tapaan, mutta tässä sekin jää näpertelyksi. Monet kohtaukset jäävät irrallisiksi, sivujuonet jäävät kehittelemättä. Käsikirjoituksessa on aineksia, mutta ohjaus persoonatonta ja löysää.

Beer Here Birra da Mare

7,9-prosenttinen tanskalainen ruis-IPA, pizzalta kuulostava nimi. Nimi johtuu alkuperästä, olut suunniteltu roomalaiselle baarille Ma Che Siete Venuti A Fa ja lanseerattu viime kesänä Välimeren olutristeilyllä Rooman ja Barcelonan välillä. Täyteläinen, tuore, hedelmäinen, pehmeää, katkeroa lopussa. Pientä saippuaisuutta, mutta erittäin onnistunut Beer Heren olueksi. Oluthuone Leskinen, 3.7.2012. 

Frank Tuttle: Gunman in the Streets

Onnistuin näkemään tämän huippuharvinaisen noirin teatterissa Oregonin Portlandissa 2005 ja teki välittömän vaikutuksen. Pariisissa 1950 kuvatusta b-leffasta on olemassa ranskalainenkin versio Le Traque, jota Kanadassa esitettiin nimellä Gangster at Bay. Tuttle on jenkkiveteraani, mutta tämä ei koskaan saanut levitystä USA:ssa, Gunman in the Streets on brittikopion nimi. Tuttlella on kohtuullisen kova CV noirissa, varhainen Hammett-sovitus The Glass Key ja kiihkeä Greene-tulkinta This Gun for Hire.

DVD-kopio ei ehkä aivan Portlandin teatteriesityksen tasoa. Käynnistyy intensiivisesti tulitaistelulla Pariisin kaduilla, oikeudenkäyntiin kuljetettava gangsteri autetaan pakoon. Musiikki hieman päällekäyvää, mutta Eugen Schufftanin kuvaus parasta noir-laatua sateisilla pimeillä kaduilla, upeat Citroenit mylvivät yössä. Karkurijahdin alussa semidokumentaarista tyyliä ja Hitchcock-tyyppisiä yksityiskohtia, hieman karuhkoa huumoriakin. Näyttelijätyössä toivomisen varaa, ranskalaisaksenttinen englanti ei vakuuta millään suunnalla. Simone Signoret varsin hehkeä, eroottisvärittyneissä kohtauksissa hieman Lubitsch-touchiakin. Enemmän kuitenkin liikutaan väkivallan puolella, sadismia ja masokismia ajankohtaan nähden reippaasti, huipentuen tee-se-itse-kirurgiaan jazz-musiikin rytmissä. Tarina hieman junnaa välillä, mutta loppuun mennään Cagney-tyylisellä (samanaikaisella) White Heat-meiningillä, selviä muistumia myös ranskalaisen runollisen realismin merkkitöihin 30-luvulla. Erinomaisen raikas tapaus, eurotrashilla ryyditettyä noiria.

Westbrook Covert Hops

Kävin syksyllä 2004 South Carolinan tanssikaupunki Charlestonissa, josta löytyi yllättävän vireää pienpanimotoimintaa. Westbrook on kotoisin Mt. Pleasantista, Charlestonin lähiöstä, ennestään tuntematon valmistaja minulle. Alaviitteenä Extra Black Ale, joten Black IPA tai Cascadian Dark on tyylisuunta ja todella rankkaa vaahdon muodostusta. Alkoholia melko vähän, 5,7%. Hiilihappoa on siis selvästi liikaa, runko on paahteisen luumuinen, kohtuullisen ohuesti kuitenkin. Humalointi on sen sijaan kohdallaan, nautinnollisen kuiva katkeroinen loppuvaikutelma. Varsin miellyttävä kokonaisuus.

Espanja - Italia 4-0

Espanjan/Barcelonan tiki-taka –tyyliä on ehditty jo kritisoimaan tylsäksi, tehottomaksi ja jopa passiiviseksi pelitavaksi. Nämä kriitikot yleensä ihailevat alkeellista muinaisjalkapalloa, jota Brittein saarilla pelataan vieläkin. Kieltämättä Espanjan peli oli ajoittain tehotonta tässä turnauksessa, mutta se johtui enemmän Del Bosquen päähänpinttymistä kuin itse pelitavasta. En ymmärrä miksei Espanjan mahdollisesti paras hyökkääjä Llorente saanut sekuntiakaan peliaikaa. Torres on ailahtelevainen, mutta selvästi parempi vaihtoehto kärkeen Villan paikalle kuin puhdas keskikenttäpelaaja Fabregas. Del Bosque yritti kuohkeuttaa peliä enemmän laidoille Navasin ja Pedron kaltaisilla pelaajilla, mutta sekään ei auta, jos selvästi roolitettu kärkipelaaja puuttuu ryhmityksestä.

Fogertyn keikan takia näin tästä finaalista suorana vain viimeiset 10 minuuttia. Peli oli jo ratkennut ja silti vaihtomiehet Torres ja Mata tekivät vielä maalit. Katsoin nyt tallenteelta koko matsin. Del Bosque lähti taas siis ilman hyökkääjiä liikkeelle, mutta nyt kuvio oli aktiivisempi, laukauksia ja maalipaikkoja syntyi alusta alkaen. Ns. hyökkääjät Iniesta, Fabregas ja Silva rakensivat kauniin maalin jo 14. minuutilla. Hieno Jordi Alban läpijuoksu palloa Xavilla käyttämällä ratkaisi pelin jo ennen taukoa.

Prandelli otti Abaten mukaan, samaa hurmosta kuin Saksaa vastaan ei syntynyt missään vaiheessa. Cassano vaisu, Balotelli ei saanut tilaa ja Pirlon aivotkin hieman kohmeessa. Loukkaantumiset sotki loput mahdollisuudet, Chiellini jo 21. minuutin kohdalla ja kolmas vaihtomies Motta tunnin kohdalla pukuhuoneeseen asti. Hieman harmi, paremmilla lähtökohdilla olisi voinut tulla tasaisempaa. Espanja tietysti ansaitsi voiton kaikin mahdollisin tavoin, mutta jotenkin puolittainen kuva sen todellisista ominaisuuksista silti jäi. 

John Fogerty @ Raatti

Kuten blogin esittelytekstistä näkyy, John Fogerty kolahti aiemmin kuin Gerd Müller. Siksi valinta Fogertyn keikan ja jalkapallon EM-finaalin välillä ei ollut loppujen lopuksi vaikea. Tuttavapiirissä esiintyi kyllä ihmettelyjä asiasta. Olen nähnyt Fogertyn livenä useamman kerran, mutta kun Fogerty lopulta nyt saapui ensi kerran Pohjois-Suomeen esiintymään, pakko oli tapaus todistaa. Creedence Clearwater Revival iski siis tuoreeltaan tajuntaan niin kovaa kuin voi. Kuitenkin hiljaisina vuosina 1975-85 Fogertysta tuli mielessäni myyttinen menneisyyden hahmo, joka ei enää palaisi nykyhetkeen. Paluulevy Centerfield 1985 täräytti tämän mielikuvan palasiksi. Nopeasti tuli toinenkin, edellistä vaatimattomampi levy, mutta sitten taas 10 vuoden tauko. Tässä vaiheessa luovuin ajatuksesta nähdä mies keikalla ja varsinkin CCR-materiaalin esittäminen oli täysin utopistinen hourekuva. Siksi Hartwall-areenan epätodellinen keikka 1997 oli uskomattoman järkyttävä positiivisessa mielessä. Fogerty ei ole mikään ilmiömäinen live-esiintyjä, mutta silti tuo Pasilan konsertti on yksi suurimpia henkilökohtaisia musiikillisia elämyksiä. Sittemmin olen nähnyt Fogertyn keikkoja 2004 Orlandossa, 2008 taas Helsingissä ja 2010 Porissa. Hienoja kokemuksia, vaikka eivät ensikonsertin tunnekuohuja tavoittaneetkaan.

Saavuin Raattiin hieman etuajassa, yritin välttää Eppu Normaalia, mutta kuulin pari viimeistä kappaletta. Juuri niin vaisua kuin epäilinkin, ilmeisesti eivät edes esittäneet (surkeaa) John Fogerty –biisiään. Ennustuksista huolimatta sadealue puski Raatin päälle ja vettä tuli reippaasti tunnin ajan.  Kertakäyttösadeponchosta huolimatta kastuin polvista alaspäin. Tämä laski hieman yleisfiilistä, mutta onneksi tärkeämpi keikan jälkipuolisko meni kuivassa kelissä. Massiivista rumpusaundia pukkaava Aronoff taas bändissä, yksi kitaristeista parikymppinen Fogertyn poika Shane. Ilmeisesti varsin uusi kuvio, ainakaan Järvenpäässä Shane ei esiintynyt. Johnilla nyt mittarissa 67v, parissa vuodessa askel tuntuu hieman hidastuneen, korkeimmat lauluosuudet jäävät sivuun, mutta vetreästä veteraanista on edelleen kyse. 

Ohjelmisto hyvin samantyyppinen kuin kaksi vuotta sitten Porissa. Pääosassa CCR-hitit, pitempää kitarajammailua onnistuneesti Ramble Tamblessa ja Keep On Chooglin’issä, hieman väkinäisemmin I Put the Spell On Youssa, jotain teknistä ongelmaakin saundeissa välillä. Ricky Nelsonin Garden Party ja Roy Orbisonin Pretty Woman turhia kovereita, Fogertyn omassa materiaalissa olisi parempaa potkua. I Heard It Through the Grapevine kuitenkin oiva valinta, Bob Malonen kosketinsoolo kuohkeutti mukavasti kokonaisuutta. Blue Moon Nights soi kauniisti, mutta ainoana uusimman levyn biiseistä esitetty Gunslinger ei rullannut aivan odotetulla tavalla.  Järvenpäässä edellisenä iltana soitettu Lodi jäi väliin, hieman harmi, sillä Long As I Can See the Lightissa oli yllättävän kova lataus, parempi kuin monissa nopeammissa CCR-bravuureissa. Up Around the Bendin keskellä maininta Hanoi Rocksista. The Old Man Down the Road ollut joskus sulavampikin, mutta muuten lopun jättiklassikot rullasivat jouheasti maaliin. Hyväntuulinen Fogerty oppi lausumaan Oulunkin kohtalaisen oikein. 

Ei mitään uutta, mutta ryhdikäs konsertti jälleen kerran. Pelkkää nostalgiaahan Fogertyn nykyinen kiertue on, mutta 25 vuoden CCR-esitystauko 1972-1997 takaa sen, että tarvetta ja kysyntää tälle taatusti on. Fogerty vihjaili yllättäen viime talvena sovinnosta CCR-rytmiryhmän Cliffordin ja Cookin kanssa. Nämä kuitenkin kiistivät jyrkästi yhteistyösuunnitelmat. Tom Fogerty on tietysti poissa kuvioista, mutta Fogerty-Cook-Clifford –kokoonpanon uudelleenviritys toisi vielä uuden (tai siis vanhan) ulottuvuuden tälle kuolemattomalle musiikille.