Luin George V. Higginsin romaanin Cogan’s Trade joskus 80-luvun lopulla hankittuani sen Lontoon Charing Cross Roadin legendaarisesta Murder One -kaupasta. Teos räjäytti tajunnan totaalisti, se on kevyesti Top 3 –kamaa omalla rikoskirjallisuus- (tai millä tahansa) –listallani. 1999 kuollut Higgins on Suomessa suhteellisen vähälle huomiolle jäänyt skribentti, eikä mikään ihme, koska Higginsiä on käytännössä mahdotonta kääntää. 1970-luvun amerikkalaisessa crime fictionissa samalle tasolle kohoavat korkeintaan Elmore Leonard tai Joe Gores, varauksin ehkä myös Ross Thomas. Higginsin romaanit sijoittuivat lähes poikkeuksetta Bostonin seudulle ja ne nojaavat vahvasti autenttiseen slangivoittoiseen dialogiin. Intensiivinen ote katutason toimintaan, ei mitään illuusioita ja vähemmän huumoriakin kuin Leonardilla tai Goresilla. Higginsin briljantti esikoisteos The Friends of Eddie Coyle on samaa tasoa kuin Cogan's Trade ja aliarvostettu Peter Yates filmatisoi sen tuoreeltaan erinomaisin tuloksin, nimiroolissa täydellinen Robert Mitchum. Cogan’s Tradesta on jäänyt mieleen kylmäävän päähenkilön ohella aikakauden muskeliautot, jotka saavat Higginsin runollisessa dialogissa lähes inhimillisiä piirteitä Springsteenin laulujen tapaan.
Jesse James –tarinallaan vaikutuksen tehnyt kiwi Andrew Dominik on nyt tarttunut Higginsin pääteokseen ja siirtänyt tapahtumat New Orleansiin ja syksyyn 2008. Uusi nimikin on näppärä, resonoi mukavasti Roberta Flackin jättihitin kanssa. Talousromahdus heijastuu väistyvän W-presidentin ja Obaman puheissa, koko ajan sataa. Yllättäen samat 70-luvun muskeliautot rullaavat nytkin, toki aiempaakin nuhruisempina. Dominik satsaa oikeaoppisesti dialogiin, juoni etenee Higginsin tapaan puheen kautta, ei eksplisiittisesti näytetyllä toiminnalla. Tarina käynnistyy mafian uhkapeliluolan amatöörimäisellä, mutta silti onnistuneella ryöstöllä, kohtauksessa on omalaatuista hypnoottisuutta. Henkilöitä on paljon ja tarina ei ole suoraviivainen. Brad Pitt ei ole huono, mutta omat muistikuvani Coganista ovat erilaisia. Point Blank -kunnossaan Lee Marvin olisi ollut ihanteellinen valinta rooliin, Richard Starkin henkeä on Higginsilläkin. Pitt käy hilpeitä keskusteluja autossa toimeksiantajansa kanssa, rahoitusneuvottelut ovat epäilyttävän tuttuja työelämästä, mitättömät lisäkustannukset tuntuvat ylivoimaisilta hyväksyä, kun budjetti on jo kussut. Tarantino on kannibalisoinut Higginsin dialogia koko uransa ajan, mutta tässä se toimii ehkä autenttisemmin. Rytmi on nopeahkoa, Peckinpah-tyylistä tyylittelyä hidastetuissa kohtauksissa, Dominikia kiinnostaa erityisesti luotien liike. Dominik vaihtaa tyylilajia monta kertaa, mutta saa silti aikaan toimivan kokonaisuuden. Musiikkikin on ajattoman onnistunutta, Johnny Cashin The Man Comes Around ja vastaavaa. Vaikka kaikki toimii, tykkään kieltämättä enemmän Yatesin leffan lenseästä flegmaattisuudesta. Vaikea sanoa, onnistuuko Dominik tavoittamaan Higginsin henkeä, mutta erittäin nautittava elokuva silti, 10-luvun paras neonoir? Baariin sijoittuva loppukohtaus pulttaa kaiken kiinni, se on juuri sellainen kuin pitääkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti